Part 7

* * * * *

Joonas mustalaisen varsinainen tehtävä Pirttipohjan elämässä oli paitsi hevosvarkautta myös vääränvalan teko. Häntä pidettiinkin erittäin taitavana tässä ammatissansa.

Kun nyt Pirhonen palasi nimismies Mölsän luota, sattui hän tiellä yhteen tämän joukkueen kanssa. Ja kun Mölsäkin, jolle hän oli asiasta puhunut, oli sanonut tarvittavan todistajia, jos mieli päästä sakoista, lyöttäytyi hän kohta yhteen joukkoon ja tarjosi Joonakselle tupakkaa, ihan pyytämättä. Lopputaipaleella hän vielä autteli Joonaksen akkaakin, ottaen sen julman suuren vaatenyytin selkäänsä, niin että akka sai rauhassa taluttaa porsastaan.

Niin saapuivat he Mikon mökille, johon joukko yöpyi. Pirhonen tarttui heti asiaan, kehui:

"Sinä, Joonas, sitä et tarvitse välittää siitä sielusi autuudesta!"

Joonas arvasi heti asian ja sanoi:

"Ei hyvä isäntä se sielun päälle ota, kun vaan pitää varansa, että ei tule vääriä valoja se onneton luku, kolmetoista... Ja jo hyvä isäntä on se luku Joonaksen takana siitä Kuikan asiasta lähtien."

Pirhoselle se oli ilosanoma. Hän kysyikin jo suoraan:

"No sittenhän sinä voit todistaa tässäkin Jumppasen ja Ökön-akan asiassa... niinkuin Jumppasta vastaan?"

Mustalainen riemastui. Hän oli Tuunaisen mökillä kuullut asian. Äskeinen porraspuu-meteli oli tuoreessa muistossa. Hän alkoi kiroilla:

"Kyllä hyvä isäntä!... Se korvennettava näppylänenä! Tiellä vastaan tuli ja akkaa herjaamaan rupesi!"

"Vai jo sinun akkaa herjasi!" kiihdytti Pirhonen.

Mustalaisen akkakin huomasi asiat hyviksi, ja alkoi emännöidä kerjäämättä, keitti vellit ja antoi miehellensä Pirhosen paidan. Pirhonen oli sillä välin kertonut asian ja mustalainen lupasi niin todistaa. Lapset tappelivat kuin kotonansa. Keskimäinen niistä kampuutti Pirhosella päänsä, ja kun joukko rupesi illallista syömään, käski akka Pirhosen sillä aikaa syyhyttää porsaan selkää, että eläin nukkuisi.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli Jumppanen noussut haudastansa ja taivasteli aitan takana. Tupaan hän ei enää mennyt muuta kuin välttämättömälle asialle. Alussa hän kuuli Suson läävässä riitelevän lehmälle siitä kun se ei poiji jo ennen joulua. Sitten meni Suso tupaan ja alkoi riidellä lapsille. Jumppanen kuuli selvästi hänen toransa.

Hän huomasi olevansa ypöyksin kaikkien sortamana.

Mustalaisen hän oli toki pakottanut häntä siunaamaan, kulkemalla hänen porraspuunsa yli.

Silloin pisti hänen päähänsä sama ajatus kuin Pirhosenkin. Hän arveli että:

Jos tässä rupeaa tiukka tulemaan, niin vaikkapa tuota Joonasta kärttäisi vähän kurillansa puhumaan oikeudessa sinne päin... Ei tämä mustalaisen sielu siitä sen mustemmaksi tule!

Mutta kun hän vielä viipyi aitan takana, kulki Joonas-mustalaisen joukkue ohi aitoviertä myöten. Joonas huomasi Jumppasen, ja nyt oli hänen vuoronsa. Hän vannoi:

"Hei Jumppanen! Nyt on kanki minun kädessä, ja oksaista porraspuuta myöten on sinun kulettava, kun Joonas vannoo valan Pirhosen puolesta!"

Jumppanen älysi jo asian. Alkoi eloinen riita, joka selvitti koko asian, ja kiroillen ja uhaten poistui mustalaismatkue.

Mutta huomenna Jumppanen oli löytävinänsä pelastuksen. Pirttipohjan kuoharia Hilppaa oli usein käytetty epäilyttävissä toimissa kuten Joonas-mustalaistakin. Nyt kerrottiin sen olevan Pinnasen porsaiden kimpussa. Hän lähti heti Hilpan puheille ja sai sen taivutetuksi miettimään asiaa, kun hän lupasi sen päästää tulevan keväisten porsaittensa joukkoon, sekä lisäksi antaa puolen tervatynnörin hinnan.

XI

Nyt alkoi Pirttipohjassa kehkeytyä riita riidasta, asia asiasta, ja kohta oli koko väestö noussut itseänsä vastaan. Asiat kehittyivät aivan luonnollisesti.

Oli jo tullut talvi. Eräänä päivänä huuhtoi Suso pyykkiä avannolla, kun Pirhosen Liisan oli tultava samalle asialle. Äänettöminä, vihaisina huuhtoivat alussa, huljuttivat paitojansa avannossa, että vesi vaahtosi. Mutta pian teki Liisa viittauksen kuudenteen käskyyn ja Suso Luikurisen akkaan.

Siitä pienestä alusta nousi riita ja vähitellen tappelu, ja lopulta vaimot syytivät kipoillansa avannosta toistensa päälle vettä, minkä kerkesivät.

Ja sitä olisi kestänyt ties herra miten kauvan. Mutta silloin sattui paikalle tulemaan Rönty-Kaisa joukkoinensa, piippu suussa ja vetäen kahta nuorinta lastansa kelkassa. Hän pysähtyi asettamaan tappelua, mutta vaimot eivät olleet tietävinänsäkään, vieläpä yltyivät ja hyökkäsivät itse Kaisan kimppuun, ja nyt syntyi yleinen tappelu. Kaisan nuorimmat lapset parkuivat pelosta, mutta vanhimmat luonnollisesti toimivat äitinsä apuna, mättäen vettä Suson ja Liisan selkään ja silmille. Tappelun ylimmillään ollessa ajoi paikalle Pirttipohjan rytkyläinen Heikki Nissinen eli Pata-Heikki. Hän ajaa körötteli seisten ränstyneen reslansa sevällä. Oitis sekaantui hän asiaan sanoilla:

"Prtuu!... Tappelevatko ne nämä akat?"

Hän pani nyt tupakan ja katseli rauhallisesti meteliä. Kun se alkoi hiljetä, ryhtyi hän sovittelemaan kysyen:

"Eikö se vaikka tämä Jumppasen akka osta näitä saviastioita?"

Vastausta ei tullut. Rytkyläinen hieroi kauppaa edelleen, kehuen:

"Nyt olisikin ihan vereksiä kissan kuppeja ja vellivateja."

Kun riita ei hellittynyt, laskeutui Nissinen reslansa sevältä jäälle, otti läjästä Suson märän paidan, levitti sen koholla pitäen ja neuvoi:

"Tämä onkin jo näkyy reikiä ja paikkoja täynnä... jo joutaa rytkyläiselle!"

Akat riitelivät, mutta hän arvioi paitaa ja teki jo tarjouksenkin:

"Kissan kupin siitä voi antaa ja savikukon harjakkaiseksi."

Suso raivostui Nissiselle, joka oli hänen paitansa heikkoudet paljastanut, viskasi vettä Nissisen niskaan, haukkuen häntä, ja repäsi pois paitansa.

Rytkyläinen suuttui, uhkasi ruoskalla ja huusi:

"Tuolla minä voitelen teitä ympäri korvia joka ainoaa, että korvat tälliä laulavat!"

Se lopetti akkojen sodan. Yhdessä nousivat he ruoska kädessä lähestyvää yhteistä vihollista vastaan, kipat vettä täynnä, eikä Nissisen lopulta auttanut muu kuin hypätä reslansa sevälle, piiskata koniansa ja ajaa möskyten rantametsään. Rönty-Kaisakin oli likomärkä.

Tappelussa oli hän vielä pudottanut piipun varren avantoon. Se häntä eniten kuohutti. Kun hän oli jo rantatöyräässä kelkkaansa ylös nyhtämässä, uhkasi hän:

"Kaisan sarvilla niillä vaan ei enää kupata Jumppasen ja Pirhosen selkiä, ei vaikka niiden veressä itse paholainen uisi!"

* * * * *

Turusen akka oli todellakin saanut esikoispojan, jota oli kauvan halunnut. Jo naimisiin mennessä oli hänelle siitä povannut Kirppu-Matin akka ja ennustanut odotetusta lapsesta tulevan niin julman työmiehen, että se raataa kaikki Turusen maat pelloiksi ja auttaa muitakin pirttipohjalaisia. Siksi olikin Turunen sanonut:

"Kun siitä kerran tulee niin julma pellon muokkaaja, niin sille pitää panna nimeksi ihan Pellervo."

Eukkokin oli siihen mielellään suostunut, sillä hän Turusta ei yleensä uskaltanut vastustaa. Ja nyt olivat ristiäiset. Jo ennen syntymistä oli ajateltu kummiksi Pirhosen ja Jumppasen pariskuntaa.

Kun nyt ei kumpasellekaan ollut edeltäpäin annettu tuosta valinnasta tietoa, olivatkin molemmat joukot saapuneet, luullen että toista ei siellä ole. Turusen tupa oli vieraita täynnä. Pappi oli suorittanut etutoimituksen: ottanut ryypyn ja juonut kahvit, ja kysyi jo varovaisuuden vuoksi ovensuussa istuvaa isäntä Moilasta tarkottaen:

"Montako lypsävää tällä Heikki Moilasella tänä vuotena on?"

Kaikkien silmävalkuaiset välähtivät Moilaseen. Tämä punastui ja kumartui ottamaan rikkaa lattialta, että ei joutuisi katsahtamaan papin silmiin. Kun vastausta ei kuulunut, lopetti Turunen hiljaisuuden vastaten:

"Ainoastaan kuusihan tällä Heikki Moilasella on sitä lypsykarjaa... paitsi sitte hiehot ja vasikat!"

Pappi nyt jo nuuskasi ja ryki, niin että Moilaselle tuli paha olla. Hän kohosi verkalleen pystyyn ja vetäytyen ovesta ulos murisi:

"Hevosen selästäkin on tainnut loimi pudota... pitää lähteä tästä korjaamaan."

Syntyi äänettömyys. Ihmiset katsoivat Moilasen emäntää. Silloin lukkari, joka oli Moilaselle velkaa viinapullon hinnan, aikoi maksaa sen hyvällä teollansa. Kahvia teevadista hörppien hän selitti:

"Se on tämän Moilasen kuudes lehmä ollut puolet aikoja mahona... Siitä se johtui että kirkkoherralle tuli voita yhtä naulaa vähemmän!"

Nyt päästiin varsinaiseen kasteeseen. Pappikin oli paikoillansa, äiti toi lapsen ja pappi kysyi:

"Entäs ne kummit?... Kirkkolain mukaan pitää olla risti-isät ja äidit, jotka holhoovat ja vartioivat uutta seurakunnan jäsentä."

Turusen eukko katsahti mieheensä. Tämä selitti:

"Eipä tässä ole sen erikoisempia kummeja kuin ensiksi tämä Jumppasen emäntä... Tule tänne Suso!"

Suso ilostui, kun luuli päässeensä hän kummiksi, eikä Pirhosen Liisa. Nopeasti kiepahti hän paikallensa. Turunen jatkoi:

"Ja sitte tämä Pirhosen eukko toiseksi naiskummiksi... Ja eikö tuo se jo välttäne tämän vaimoväen vuitiksi, niin jotta jää tälle miesväellekin tilaisuutta tähän pyhään kasteeseen... Tule Pirhosen Liisa tähän Suson viereen seistä tojottamaan!"

Mutta Liisa ei ollut kuulevinansakaan, vaan muikisteli häjysti suutaan. Suso alkoi jo rykiä ilkeästi. Turunen jatkoi:

"Ja vaikka sitte tämä Jumppanen olisi toisena mieskummina!"

Jumppanen sylkäsi. Turusen eukko työnsi lapsen puoliväkisin Suson syliin. Ukko Turunen hikosi isän pyhissä tehtävissä ja väänsi edelleen:

"Ja sitte tämä Mikko Pirhonen, niin siinä sitä jo riittääkin tämän lapsen osaksi sitä tavaraa..."

Hän pyyhki hien otsaltansa.

Pirhonen oli alkanut väen taitse luikkia lähemmä ovea, ja jo haparoi Jumppanenkin lakkia takaraivolta lähemmä otsapuolta. Syntyi odotus. Turunen kehotti:

"Ka eipä tässä sen pitempiä pyyntöjä olekaan... Niin jotta ala sinäkin Liisa jo vetäidä tähän Suson rinnalle!"

Lapsi alkoi jo itkeä, mutta ei kukaan vaan liikahda. Pappi ryki. Turusen eukko supatti nyt Liisan korvaan, mutta tämä jo sähähti päätään kiekauttaen:

"En minä vaan Jumppasen akan kanssa mene itseäni häpäisemään!"

Syntyi neuvottomuus. Pappikin jo älysi asian. Hikisenä jatkoi Turunen, nähtyään Pirhosen olevan arveluttavan likellä ovea:

"Eipä tässä sinullakaan Pirhonen ole erikoisempia kiireitä..."

Tämä sytytti piippuansa ja muljautti sitä tehdessään Jumppaseen. Turunen, jota painoivat isän huolet, jatkoi:

"Ja varsinkin tämä Jumppanen on sopiva mies tähän toimitukseen!"

Mutta ei kuulu hisahdustakaan. Nyt yritti jo pappi auttaa asiaa, selittäen:

"Minä eritoten vetoan tämän Jumppasen tunnettuun ristillisyyteen ja pitkämielisyyteen ja kehotan häntä astumaan tänne paikallensa."

Niiden sanojen aikana onnistui Pirhonen luikahtamaan ulos ovesta. Lapsi parkui jo täyttä kurkkua. Uudestaan kehotti pappi Jumppasta, mutta tämä pelastui nyt huomauttamalla:

"Eipä tuota ole enää Pirhostakaan... Niin jotta ei sitä uskalla ottaa yksin omalle vastuullensa niin ronkelista asiaa."

Nyt vasta huomattiin Pirhosen livahtaneen tiehensä.

Turusen eukko hätäytyi, sekautui ja veti Liisan kädestä pitäen Suson viereen rukoillen sekavana:

"Tulisit nyt Liisa tuohon vaikka sen verran, jotta saisi tuon lapsen kastetuksi." Mutta Suso siitä suuttui, työnsi lapsen väkisin takasin äidille, ja siitä syntyi papin takia hyvin hillitty naisten riita. Sen kestäessä työntyi Jumppanen ulos.

Lapsi jäi sillä kerralla kastamatta.

* * * * *

Hiljaksensa ajeli Pirhonen mökillensä. Laiha ruuna aivan torkkui, sillä ajaja oli vaipunut reslapahaseensa ajatuksiin.

Mutta äkkiä hän heräsi niistä, kun ruuna pysähtyi kokonansa ja rupesi turvallansa hieromaan vuohostansa. Pirhonen nousi seisallensa reslan sevälle, alkoi piiskata kaakkiansa ja noitui:

"Tässäkö sinulla on kestikievari keskellä tietä... Häh!"

Ruuna nelistää könttyytti minkä raskaista jaloista lähti. Resla reuhkasi ja Pirhonen oli kaatua. Siitä hän suuttui, kiskasi ruunaa ohjaksista ja huusi:

"Prtuu, pakana! Minnekä siinä nelistät!"

Ruuna pysähtyi aivan töksähtämällä. Pirhonen lensi nenällensä reen sevän yli ja kiukuitsi ylös kompuroidessansa:

"Osasitpas vaivattu seisattua, kun minä riuhtasin ohjaksista!"

Hän kopisti tierat ruunan jaloista, pani tupakan, lauhtui hieman ja lähti hiljaksensa ajaa kytyyttämään.

Matkaselän mäkeä alas ajaessansa huomasi hän kuohari Hilpan astuvan vastaan salvuremelit olalla. Tämä Hilppa oli tietysti Pirttipohjan omaperäisen kansallisen yhteiskuntaelämän tärkeimpiä, huomatuimpia toimi- ja virkamiehiä.

Mutta Pirhonen oli saanut kuulla, että Hilppa on asettunut Jumppasen puolelle ja että Jumppanen on kehunut sen tulevan hänen vierasmieheksensä.

Nyt päätti hän kostaa. Hän nousi reslan sevälle polvillensa, ja ryhtyi piiskaamaan ruunaansa. Ruuna nelistää kääkkäsi ja niin viiletti hän mäkeä alas. Hilppa väisti tiepuoleen.

Mutta kohdalle päästessä nykäsikin Pirhonen ruunaa tiepuoleen, niin että Hilppa oli jäädä jalkoihin. Tämä sieppasi salvuremelit olaltansa, ennätti niillä vetäistä Pirhosta korville ja sanoi:

"A tuosta mie siulle annan, kun riähkä piälle laskettelet... vielä ilkosen tahalla ajat!"

"Prtuu!" huusi Pirhonen, hyppäsi ruoska kädessä reslasta, hyökkäsi Hilpan kimppuun ja löi häntä korville. Toinen maksoi samalla mitalla, ja nyt alkoi tappelu. Kotvasen siinä toinen toistaan hutkittuansa joutuivat he varsinaiseen käsirysyyn, joten kehittyi hiljainen tappelun puhina. Kun sitä oli kylliksi kestänyt, erosivat he äänettöminä ja puistelivat lumen housuistansa. Pirhonen hyppäsi reslaansa ja ärjäsi ruunallensa, alkaen resloinensa reuhkasta mökillensä.

Paikalle laskea viiletti nyt alamäkeä myöten suksilla epäilyttävän näköinen mies. Hänkin kuului Pirttipohjan omintakeiseen elämään, sillä hän oli ammatiltansa hevosrosvo. Toisten edestä käräjissä vastaaminen ja linnassa niiden rikoksista istuminen oli hänellä ainoastaan sivutoimena.

Hän pysähtyi ja alkoi puhelun, kehuen sen lopussa vankilan ruokaa hyväksi, mutta valitti samalla:

"Ainoastaan se siisteys tahtoo siellä tappaa, kun siitä puhtaanapidosta koituu niin päättömän paljo sitä työtä."

Siksi olikin hän päättänyt luopua entisistä toimistansa ja ilmotti:

"Täällä Pirttipohjassa ei ole vielä tuota vakituista miesnoitaa ja siitä on puute, niin arvelin sitä tointa ruveta harjottamaan. Pirtua voi myydä siinä ohella ja ainahan sitä silläkin muutaman pennin tienaa. Ei nämä nykyiset hevosvarkaudetkaan ole enää kehuttavia!"

Näin oli hän selvittänyt asiansa, ja he erosivat. Hilppa lähti taivaltamaan edellensä. Mutta myöhemmin huomasi Pirhonen tehneensä tahtomattaan palveluksen Jumppaselle ärsyttämällä sen vieraan miehen. Ja hän mietti keinoa millä hänestä selviytyä.

Tilaisuus tarjoutuikin. Kohta sen jälkeen sattui näet Kososen sika sairastumaan nälkään, eikä taudin laadusta saatu selvää. Kosonen itse lähti hakemaan sille apua kylältä ja osui poikkeamaan Pirhosen mökkiin. Pirhonen itse oli juuri Hilppaa ajattelemassa ja oli sen johdosta niin synkkä, että ei huomannut kuulumisia kysyä. Siksipä täytyikin Kososen hetken istuttuansa itse alottaa:

"Eipä tässä mitä kuulukaan, paitsi että se Hilpan viime kesänä tohtoroima sika rupesi potemaan, eikä saa selvää mikä siinä on... Vinkuu vaan ja laihtuu, eikä ota parantuaksensa!" Hän niisti välillä nenänsä ja jatkoi valitusta:

"Vaikka on tuossakin ruuan antamisessa oltu niin varova, jotta ei vaan pääsisi turpoamaan!"

Pirhonen mietti asiaa. Sillä aikaa lisäsi taas Kosonen:

"Niin arvelin käyttää Pirttipohjan uutta miesnoitaa... Se on tämä Hölö-Heikki oppinut linnassa ne velhon konstit... Lemmenkin kuuluu saavan nousemaan... niin eikö tuo silloin jo sikaan tehonne!"

Sitte syntyi äänettömyys. Jo tiedusteli Pirhonen:

"Vai se se Hilppa sitä teidän sikaa käsitteli!"

"Sehän se... Hilppa... Ja syöttämään neuvoi lopuksi!"

"Vai syöttämään!... Aikoikohan tuo turvotuttaa sian mahan!" yritti Pirhonen, kun ei kiireessä ehtinyt muuta epäluulon aihetta löytää.

"Ka mene hänet tiedä!" synkkeni Kosonen ja kotvan mentyä huomautti Pirhonen mietteissänsä:

"Se ei tämä köyhän sian maha kestä liiallista kyllyyttä... halkeamatta tarkotan!"

Sinä päivänä ei päästy sen pitemmälle, sillä Kososella oli kiire. Seuraavana päivänä Pirhonen jo keksikin oikeamman syyn, satuttautui poikkeamaan Kososen mökkiin ja ihmetteli muut asiat puhuttuansa:

"Vai Hilppa se käsitteli sen teidänkin sian!... Suuri taikamieshän se on se Hilppa!"

Siitä alkoi keskustelu. Pirhonen läheni asiaansa, sanoen:

"Arvasihan sen, jotta sairaus siitä tulee ja panee sian vinkumaan... Se aina lopussa lukee luvut sian korvaan."

Nyt alkoi itää epäluulo. Seuraavana päivänä jo tiesi Pirhonen kertoa Tuunaiselle:

"On se se Hilppakin aika kuohari! Pahan hengen on loihtinut siihenkin Kososen sikaan!"

Ryhdyttiin asiaa tutkimaan ja sen lopussa jo päivitteli Tuunainen:

"Se ei olekaan tätä oikeaa ristikansaa koko mies... Mitä lienee Viron uskoa pakana... Viron... Viron uskoa on koko kuohari!"

Ja jo hoksasi Tuunaisen akkakin:

"Ilmankos ne Pirttipohjan siat vinkuvatkin tuota nälkäänsäkin alituiseen ja ovat niin laihoja, vaikka niille syöttäisi koko maailman kakarat ja muut suurukset!"

Nyt sattui vielä Kososen sika synnyttämään ja söi nälissään puolet porsaita. Hölö-Heikki ei kyennyt auttamaan ja selitti puolustukseksensa:

"Se ei tämä lapin taika auta Viron taikaa vastaan, ennen kun vasta kolmantena vuotena!... Tämä Hilppa on vaarallinen mies varsinkin noille sioille."

Varmistuttiin siinä uskossa, että Hilppa istuttaa sikoihin pahan hengen, puhaltamalla sian korvaan. Yksinpä Jumppanenkin uskoi sen hiljaisuudessa, vaikka tosin karvaalla mielellä.

Eräänä päivänä vangittiin Hilppa irtolaisuudesta ja lähetettiin ensin erääsen vieraasen kylään. Siellä kävi kumminkin ilmi, että Hilppa onkin pirttipohjalaisia. Hän viipyi kuitenkin ruununkyytimatkoilla yli käräjäajan, joten Jumppaselle ei ollut hänestä oikeudessa hyötyä.

XII

Oli jo sydäntalvi. Karhun tappo oli tyyten unohtunut. Koko Pirttipohja oli ikäänkuin sairas. Käräjien tuloa odotettiin pelolla joka talossa. Ja taas ilmestyi uusia kärajäaiheita.

Kerran siinä asioita miettiessänsä ja kun elämä oli synkkää ja yksinäistä, ja kaikki se näytti johtuvan Jumppasesta, muisti Pirhonen Jumppasen kostaneen tuomarin herrasväelle keksimällä tuomarille haukkumanimen. Hän muisti miten paljo tuomari oli saanut siitä kärsiä naurua ja ivaa. Hän otti varteen Jumppasen antaman esimerkin ja kahden viikon ankaralla työllä oli hän keksinyt Jumppaselle sopivan haukkumanimen. Tämä sai siitä tiedon, ja sai kuluttaa puoli kuukautta ennen kun keksi Pirhoselle sattuvan haukkumanimen vastalahjaksi. Se kiristi välit entistä huonommiksi ja viimein täytyi molempien haastaa toisensa oikeuteen tästä uudesta asiasta.

Mutta talven ankarat voimat raastoivat väsymättä. Paksut lumipilvet pimittivät taivasta ja väliin pimitti kylmä sumu kaiken. Korpit taistelivat koirien kanssa vasikan ja kissan raadoista. Susia oli nähty jo talojen läheisyydessä. Lunta oli vähä. Maa oli syvälle routautunut. Mutasuotkin olivat niin roudan syömät, että mudan vetäjä ei päässyt sulaan mutaan asti koskaan. Haudan kaivaja oli ainoa joka oli sinä talvena nähnyt sulaa maata. Väkisinkin synkkenivät ihmisten mielet.

Kaikista synkin oli Olli Jumppanen. Yksin eli hän, yksin raatoi kuin karhu. Eräänä päivänä hän taas väänsi tervasmaallansa, ja kun oli väsynyt, istahti ja rupesi tapansa mukaan nureksimaan. Hän järkeili:

"Niin minä nyt elän kuin karhu. Yöt nukun saunakuopassa yksin kuin karjusika ja päivät saa täällä myllertää!"

Kotvan mietittyänsä hän heltyi:

"Ja tuo Pirttipohjan ihana talvi vaan siinä silmien edessä paistattaa päivää ja nytkin sillä on semmoiset pakkasen helyt, jotta jos olisi Jumppasen elämä ja mieli ennallansa, ja jos minulla olisi häntä takana ja harja niskassa, niin häntää huiskauttaisi ja harjaansa heilauttaisi taas Jumppanen sille ihanuudelle."

Hän alkoi päivä päivältä miettiä miten pääsisi sovintoon joukkonsa kanssa. Mutta siinä nousi vaikeus. Suso oli äkäinen ja hänenkään sisunsa ei antanut puhua ja lepytellä, varsinkin sen näppylän takia. Sadasti oli hän jo yrittänyt, mutta aina nousi luonto vastaan, ja kärsimys lisääntyi.

Eräänä päivänä mietti hän taas sitä sovinnon hieromista. Hän jo ajatteli miten sopia koko maailman kanssa ja järkeili:

"Mikähän siellä sisussa on, kun se ei anna alottaa vaikka miten haluaisi?"

Viisi päivää aprikoituaan hoksasi hän sen ihan sattumalta. Hän päätteli, että se on se kadotuksen vanha isäntä päässyt sinne livahtamaan. Mietittyään asiaa kauvan aikaa uskoi hän lopulta:

"Se pujahti sinne siellä Itkukalliolla siinä Ökön viinassa... Se näet oli sen itsensä sarvipään pesässä keitettyä viinaa... ja se Ököhän olikin jo unessakin nähnyt sen nousevan kiven aita!"

Hän tutki Ökön unen moneen kertaan ja päätti:

"Vaikka se oli antavinaan Ökön potkaista hänet alas kalliolta, niin se olikin vaan sillä kavaluutta, jotta ei älyttäisi, että hän kätkeysikin viinaan!"

Moinen kavaluus häntä jo suututti. Hän moitti:

"Kun silläkin olisi rehellinen peli, jotta tulisi suoraan taloon kuin renkiä pestaamaan, niin sittepähän olisi kunkin oma asia suostua, ja silloin tämä tuhma pirttipohjalainenkin ymmärtäisi tuon asian, mutta tämä kulkee kiertoteitä... ui ryökäle viinassakin niljakkana luikurina kuin matikka!"

Kokonaisen viikon mietti hän nyt miten saada paholainen pois sisusta ajetuksi. Sattuma johti mieleen pelastuksen keinon: Hän muisti lautamies Juntusen puheet kuppuutuksesta. Valoa pilkahti sieluun. Päätös oli valmis. Hän valitsi läjästä kaikista tervaisimmat puut saunapuiksi ja laittoi niistä takan. Itseksensä hän laski puolitosissaan:

"Kun se Rönty-Kaisa kuppaa pois sen pahan veren, niin nälkäkinhän sille pahuukselle tulee; lähtee se pois sisusta ja jättää ihmisen rauhaan!"

Hän nosti tervatakan selkäänsä ja lähti kotiin kesken päivän. Keskellä päivää lämmitti hän saunan ja lähetti vanhimman pojan hakemaan Rönty-Kaisaa kuppariksi. Rauhottuneena odotti hän itse sen tuloa ja jo vitkasi joskus Susoon, joka riiteli lapsille.

Viimein palasi poika ja Jumppanen jo kiirehti kysymään, joko se tuli.

"Ei se sano tulevansa enää milloinkaan, kun äiti on viskannut jäistä vettä sen niskaan", selitti poika.

Jumppanen puhalsi savun suupielestänsä ja vaipui ajatuksiinsa.

Vasta ensi viikolla sai hän kuulia lähemmin kerrottavan Suson ja Kaisan kahakasta avannolla.

* * * * *

Talvi oli kevääseen kallistumassa. Entistä surullisempaa oli elämä ja entistä synkemmät Pirttipohjan olot. Käräjät lähestyivät, eikä tietty miten niissä kellekin kävisi. Oli jo käräjien edelliset niin sanotut painostusviikot.

Toivottomana oli Jumppanen taistellut ja koettanut masentaa sisussa asuvaa henkeä. Viina ja Itkukallion asukas pyörivät alati mielessä. Hän oli oikeastaan sairas. Hän kuvitteli mielessään, että kun hän saa viinan vallan kukistetuksi Pirttipohjasta, niin hän juurittaa tervaksiksi kaikki Itkukallion puut ja laittaa niistä tervahaudan, niin että ei siellä enää ole näreen taintakaan, jonka juurella kykenisi viinaa keittämään.

Mutta mieleen muistui, että voihan sitä muualla keittää. Siihenkin hän mietti keinon, päätti:

"Sitte minä hakkuutan kaikki Pirttipohjan metsät, että ei jää kuin paljas multa... Ja kaikki se rönty samaan tervahautaan!"

Sitä miettiessä hän riemuitsi:

"Siitä se syntyy kokko! Se kun palaa ja porottaa haudan pohjaa!... ja kyllä siitä haudasta kun tuota tervaa tulla jötköttää, niin sitä tulee yhtenä suurena jokena, jossa laivat vaan seilaavat ja valaskalat uivat!"

Mutta hän tuli ajatelleeksi, mistä saisi tynnyreitä niin paljon, että se tervan paljous saataisi korjuusen. Kauvan punnittuansa hän vihdoin päätti:

"Eihän siihen riitä koko maailman puolikot! Tuo Vahvajärvi kuivataan ja se lasketaan tervaa täyteen... Ja silloin se alkaa se Pirttipohjan rikkaus rehentyä ja kukoistaa."

Hän unohti jo käräjätkin, kun innostelihe: