Part 5

"Väleempä se tulikin kierretyksi!" Ruoka oli jo pöydällä ja Suso hääräili lapsen riepujen pesussa, mutta Jumppanen ei ääntänyt, ei kohottautunut ruualle. Suso jo kysyi:

"Joko se Pirhonenkin tuli... kun sitä ei näy?"

Jumppasta suututti Pirhosen nimikin. Hetken odotti Suso vastausta ja toisti sitte:

"Vai sinnekö se vielä jäi Pirhonen?"

Hän levitti rievut orrelle ja suuttui jo mieheensä, sekä kysyi vähä kovaäänisemmin:

"Vai kielikö sinulta jo putosi, kun et saa ääntä kulkustasi tulemaan!"

Silloin suuttui Jumppanen ja murahti vihaisena:

"Elä siinä katkata ja soita sitä suutasi!"

Suso kiivastui moisesta, viskasi ämpäristä veden likakorvoon ja ärähti:

"Mikäs herra sinä luulet siinä olevasi!... Kun et saisi ihmiset enää suutansa avata!"

Hän viskasi ämpärin vihaisena nurkkaan ja yritti jatkaa, mutta silloin raivostui Jumppanen ja ärjäsi:

"Suu kiini siinä! Minä tässä olen isäntä!"

Moisena ei ollut Suso koskaan miestänsä nähnyt. Hän oli kuin lyöty, säikähti ja vaikeni. Pelokkaana ryhtyi hän kehräämään, ja valitti kotvasen kuluttua kuin salaa:

"Saa tässä raataa ja kärsiä, eikä kuule kunnollista puhetta koko nälkäpesässä."

Mutta Jumppasta ei hellyttänyt nyt mikään. Hän söi ääneti, otti kirveensä ja lähti tervaksia hakkaamaan.

* * * * *

Tervasmaan rauhaan päästyänsä alkoi hän nyt tarkemmin miettiä ja laskea retkeänsä ja sen seurauksia. Pölkyllä istuen hän päätteli:

"Ensin tuli sitä viinaa imetyksi!" Sitte laski hän edelleen:

"Ne ensi ryypythän ne juottivatkin ilmaiseksi... talon puolesta!"

Se oli hänestä oikein tehty. Hän jatkoi:

"Mutta sitte minä riivaannuin laulamaan ja ostin sen viinapuolikon!"

Se asia pani jo ajattelemaan. Hän laski:

"Siitä menivät ne karhun nahkat!... Kolme nahkaa!"

Vielä hän senkin jaksoi kantaa. Mutta nyt tuli pahin: Hän laski jo että nahkojen parkitseminen oli hänen maksettava, ja siitä menisi ainoa vasikka. Silloin hän kirosi.

Raivostuneena ryhtyi hän juurittamaan tervaskantoa.

* * * * *

Iltapimeällä palasi hän mökillensä, jossa koko joukko oli pelon vallassa. Mutta ei viihtynyt hän tuvassa. Söi hiukan ja lähti katsomaan saunansa raunioita. Ne kiihdyttivät hänen harmiansa. Mutta tullessaan tyhjälle, vanhalle potaattikuopalle, joka oli mäkirinteessä, hän riemastui löydöstä ja uhkasi:

"En uhallakaan nuku ennen kun olen kylpenyt!"

Ja hän alkoi laittaa kuopasta saunaa, nouti lapion, laskeutui pimeään hautaan, ryhtyi sitä syventämään ja jatkoi työtä yli puoliyön, kunnes kuoppa oli jo niin syvä, että siinä mahtui mies seisomaan.

Hän kantoi paikalle uunikivet, laittoi uunin, toi pari lautaa lauteiksi, lämmitti saunan, levitti olet lauteille, ja kun päivä alkoi valeta, kylpi hän kuopassa makean kylvyn, kävi syömässä aamiaisen, palasi saunaansa ja nukkui siellä olilla koko päivän.

Nyt alkoivat Jumppasen mökissä synkät ajat. Isäntä itse hautoi vihaansa ja murjotti. Pere arkaili, ja Suso ihmetteli:

"Sekö häneen nyt piti mennä, en paremmin sano!"

Ja vihaisena lähti Jumppanen aina tervasmaalle ja väänsi ja laski vahingoitansa, suututteli Pirhoselle ja Luikuriselle, kunnes vihoissaan sieppasi palikan, viskasi sillä puussa istuvaa varista ja ärjäsi sille:

"Häh!"

Varis lähti rääkkyen lentää kupsuttamaan. Juuri silloin oli Jumppasen takaa tullut paikalle Simo Tuunainen, imasi savut, sylkäsi ja kysyi:

"Varistako sinä viskasit?"

Se suututti Jumppasta. Toinen istahti ja nähtyänsä Jumppasen olevan tervastöissä kysyi taas:

"Tervaksiako sinä juuritat?"

"Tervaksia!"

Ei hän vastausta odottanutkaan, eikä siitä siis välittänyt, valitsi puun, alkoi sitä vestää ja selitti:

"Sattuikin tuosta hyvä pyttypuu... Se Luikurisen akka kärtti tekemään hänelle maitopyttyjä."

Jumppanen laski:

"Se jo punikin perillisien maitoa varten uusia pyttyjä!"

Rajusti alkoi hän heilutella kirvestään. Kannon juuret ryskivät katkeillessansa. Hän kadehti:

"Parissa kymmenessä vuodessa sille on syntynyt punikin vasikasta jo tuonne kolmattakymmentä lypsävää ja lisäksi niiden vasikat!"

"Luikurisen... Luikurisen akalle pitää tehdä maitopyttyjä!" jupisi Tuunainen vestellessään. Jumppanen päivitteli itsekseen:

"No on sillä halvatulla silloin tuota maitoa ja karjaat..."

Hän ei enää sietänyt koko Tuunaista. Päästäksensä siitä eroon keskeytti hän työnsä, kun oli kannon irti vääntänyt, ja lähti pois. Mutta Tuunainenkin oli lautansa vestänyt ja lähtien Jumppasen perästä astua rehvaisemaan, sanoi:

"Joko sinä lähdet pois?"

Jumppasta kiusasi koko Tuunaisen seura ja hän mietti miten päästä siitä eroon. Ei ilennyt suorastaan käskeä eroamaan.

Niin saapuivat he suo-ojalle, johon Jumppanen oli kaatanut petäjän porraspuuksi. Siinä järkeili nyt Tuunainen kengistänsä:

"Kenkä se on tainnut vettä vuotaa... Se onkin Koljosen parkitsemaa nahkaa... Se ei osaa tehdä niin hyvää tavaraa kuin tämä Luikurinen!"

Jumppanen oli päässyt hirttä myöten ojan yli ja päätti nyt erottaa Tuunaisen. Kun se yritti hiipiä petäjää myöten hänen jälestänsä, sanoi Jumppanen rutosti:

"Kuule sinä Tuunainen! Elä kule toisen panemaa porraspuuta myöten, vaan laita oma portaasi..."

Hän tarttui sylin petäjän tyveen, veti hirren yli ojan ja lähti jatkamaan matkaansa, pitkittäen nyt rauhassa ajatustansa. Tuunaisen puhe kengistä oli johtanut mieleen nahkatavarat, Luikurisen ja hänen vaimonsa. Siitä taas johtui mieleen, että Pirhonen oli samaista akkaa kehunut hyväsuiseksi.

Ja silloin pisti hänen päähänsä juoni. Hän voisi kostaa kertomalla, että Pirhonen hännystelee Luikurisen akkaa. Se ajatus häntä viehätti. Hän alkoi sitä kypsyttää. Ensin hän ei sitä uskonut todeksi, aikoi vaan vihjailla kostaaksensa sillä, mutta mitä pitemmälle hän sitä hautoi, sitä todenmukaisemmalta se näytti hänelle itsellensäkin.

* * * * *

Jumppasen mökissä sattui olemaan vieraana Pirttipohjan kuppari, Rönty-Kaisa. Hän panetteli juuri Suson kanssa Soinisen akkaa, kun Jumppanen työntyi mökkiin. Akat vaikenivat pelokkaina. Jumppanen istahti tavalliseen asentoonsa, ja kun hän nyt siinä punnitsi Pirhosen puhetta ja tekoja tarkemmin, varmistui hän todellakin siinä uskossa, että jotakin oli Pirhosen ja Luikurisen akan välillä. Hän päätteli:

"Ei se muuten olisi sitä kauppaakaan näin kiirehtinyt."

Hän sylkäsi jo voitokkaana ja lisäsi:

"Silloin sillä olisi asiaa juosta Luikurisen luona joka päivä ja akka voi satuttautua silloin aina tiellä vastaan!"

Rönty-Kaisa poltteli piippunysäänsä pankolla. Jumppanen laski taas:

"Niillä pahuuksilla on varmasti yhteinen juoni minua vastaan... Luikurisen akalla ja Pirhosella!"

"Panisit nyt Jumppanen tästä minun kukkarosta tupakan!" tarjosi kerjuuaikeissa jo Rönty-Kaisa, saadaksensa siten Jumppaselta vastatupakat. Mutta ei ollut toinen kuulevinaankaan. Hän jatkoi:

"Ne aikovat minut yhdessä nujertaa ja sitte Luikurisen kuoltua mennä naimisiin ja ostaa miehen peruilla tämän Pirttipohjan!"

Kaisa taas äkäili virkansa puolesta:

"Senkö leivällä tässä kohta elänee, kun ei enää ole kuppuutakaan koko Pirttipohjassa!... Mihin heistä nyt lienee kaikista se paha veri kuivunut, kun ei saa sitä enää sarven täyttä koko kylästä!"

Jumppanen mietti vaan, miten alkaa puhe. Ei tahtonut sisu antaa myöten. Hän väänsi sitä alkua toista tuntia, mutta ei vaan ottanut lähteäksensä.

Mutta nyt varustautui Rönty-Kaisa jo pois lähtöön, Jumppanen pelkäsi menettävänsä hyvän tilaisuuden, ja hänelle tuli kiire. Umpimähkään murahti hän syläistessänsä, lattiaan tuijottaen:

"Sen Luikurisen akan kanssahan se Pirhonen jo yhtä pitää!"

"Ähä!" riemastui Suso huomattuansa miehensä kielen hellinneen, ja Rönty-Kaisa, jolta Liisa oli Pirhosen ryövännyt, siunasi:

"No herra isä siunatkoon sitä Luikurisen akkaa!... Vai sen Pirhosen se sai vietellyksi kelkkaansa!"

"Sen", murahti Jumppanen. Hän tunsi helpotusta rinnassansa. Akat alkoivat siunailla ja sadatella. Jumppanen lähti maasaunaansa ja kylpi riemuisan kylvyn.

VIII

Rönty-Kaisa, kuten jo huomautettu, oli oikeastaan nuorena aikonut päästä Pirhosen akaksi, ja Pirhonenkin oli ihan tosissaan juossut Kaisan jälestä. Mutta silloin sattui Pirhoselle se onnettomuus, että hänen nykyinen vaimonsa, Kutvosen tyttö Liisa, sai ennen aikojansa lapsen ja ukko Kutvonen uhkasi nostaa eläkejutun, jos ei Pirhonen nai hänen tyttöänsä lopullisesti. Tietysti oli Pirhosen silloin pakko hylätä Kaisa, ja elikin Liisan kanssa onnellista elämää. Varsinaista riitaakaan ei ollut vielä sattunut koko yhdessäoloaikana.

Mutta siitä lähtien oli Rönty-Kaisa hautonut kostoa Liisalle. Sopivaa asiaa vaan ei ollut sattunut milloinkaan, vaikka hän oli kyllä hierotellut ja hieronut riitaakin jos millä tavalla.

Riemastui hän siis kuullessansa Jumppaselta minkälaisen miehen Liisa oikeastaan olikin Pirhosesta saanut. Ja vaikka hänellä olikin vielä entistä leipää ainakin kahdeksi viikoksi, ei hän malttanut odottaa, vaan varusti kerjuuvehkeensä ja lähti kuuden lapsensa kanssa kerjuumatkalle, saadaksensa siten asiaa poiketa Pirhosen mökkiin viemään Liisalle terveisiä. Nuorinta lastansa hän kantoi selässänsä. Toiset jaksoivat jo itse perästä juosta, kun hän etumaisena taivalsi polkua myöten.

Kun hän saapui Pirhosen mökkiin, ei Pirhosta ollut kotona. Liisa paikkasi hänen alushousujansa ja olikin tavallista iloisempi ja toivorikkaampi ja hyvitteli lapsiansa:

"Saavat ne lapsetkin nyt orehkoita ja mesileipää, kun rytkyläinen tulee!... isällä on kolme karhua kierroksessa, niin jotta on millä ostaa lapsille namuja!"

Silloin työntyi mökkiin Kaisan risainen perhe. Mokin lapsilauma riemastui, ja kuului kuin yhdestä suusta:

"Voi!... Kerjäläisiä tuli!"

Kaisa kotiutui nopeasti, joi vettä, tarkasti lapsi selässä huttukattilan pohjaa ja käski lapsiansa:

"On siinä vielä pohjaan palanutta huttua... Ota Iida tikku ja kaavi se pois ja anna Jussille toiset puolet!"

Iida täytti käskyn. Mökin risainen lapsilauma sekaantui yhteen joukkoon vierasten kanssa ja alkoivat rähistä huttukattilan ympärillä, autellen toinen toistansa. Liisa oli nyreissänsä, mutta karttoi riitaa. Kaisa istahti lapsi selässä pankon nurkalle, kaivoi tupakkakojeet taskustansa ja kaski vanhinta poikaansa:

"Tuopas Pekka tuo Pirhosen tupakkakukkaro tuolta naulasta!"

Liisa yritti ensin pelastaa huttukattilansa pohjaan palamaa. Mutta se oli myöhäistä. Viimeiset palat olivat menossa ja Pirhosen tyttö ilmotti:

"Ei siinä enää olekaan!... Me jo söimme sen kaikki."

Liisa harmistui:

"Kelpaa noille kaikki!..."

Kaisa sai siitä puheen alun, veteli savuja ja pisti:

"Mikäpä tämän on jumalan viljan kelvatessa... Kelpaavat nuo toisille akoille miehetkin vaikka he olisivat missä rypeneet!" Kaisa oli nyt ylpeä asiastansa, sillä hän tunsi olevansa voitolla. Lapset tappelivat oven suussa. Kaisa odotti sanojensa tehoa. Liisa ei näyttänyt älyävän. Silloin hän meni likemmä asiaa, arvellen:

"Montakohan lasta sillä oikeastaan tälläkin Pirhosella lienee?"

Nyt jo suuttui Liisa ja mutisi:

"Olisi noita tässä itselläkin elätettäviä!... Mutta siihen vielä vääntäytyy kerjäläisiä, jotta mökki on haleta!"

"Montakohan sillä Pirhosella sitte mahtaa olla jo muualla, kun jo mökilläkin näkyy puoli tusinaa", ihmetteli Kaisa. Liisa ei viitsinyt enää vastata.

"Montako lasta sillä on Pirhosella ylipäätään?" korotti Kaisa silloin ääntänsä, ja kun ei vieläkään vastausta tullut, yltyi hän vielä lujemmin:

"Montako liikaa lasta sillä Pirhosella on tuolla maailman harteilla juoksemassa?"

Nyt Liisa jo ärjäsi lapsillensa:

"Sukkelaan siitä penkille istumaan ja erilleen niistä kakaroista!"

Lapset hiljensivät vähän meluansa. Mutta Kaisa hönkäsi:

"Elä yhtään siinä ylpeile, sillä Luikurisen akan kanssa se omakin miehesi elää!"

Liisa ei ollut jaksaa käsittää asiaa, mutta menetti malttinsa, otti patukan, rapsi sillä lapsiansa kintuille ja torui:

"Ettekö kuule siinä, jotta istumaan ja kirja käteen!"

Hän ajoi lapsensa pöydän taakse ja viskasi niille vanhan aapisen, sekä yritti jatkaa työtänsä. Mutta Kaisa ei hellittänyt. Hän jatkoi:

"Siellä oli karhunkierrosmatkaltaankin tullessa maannut Luikurisen saunassa koko yön ja Luikurisen akka oli käynyt vähä väliä kodassa muka kanoille ruokaa viemässä."

Liisa tyrmistyi. Pirhonen oli todellakin kierrellen puhunut siitä missä he olivat olleet viime yön. Oli sanonut maanneensa Luikurisen heinäpieleksen juurella. Pää meni jo sekaisin. Hän alkoi riidellä Kaisalle:

"Pitäisit sinäkin sitä suutasi vähemmällä, etkä juoksisi pitkin maita ja olisi härkkimenä jokaisen vellikattilassa... On noita itselläsikin jo kuusi, joilla ei ole isää yhdelläkään!"

Suuttuneena viskasi hän Pirhosen housut penkille ja sieppasi rukkinsa. Kaisa riiteli nyt:

"Visko vaan housuja!... Luikurisen akan miehen housuja sinä viskot!... Aamuyöstä vasta oli Jumppanen löytänyt miehesi Luikurisen saunasta ja seipään kanssa oli ajanut pellolle!"

Liisan korvissa humisi ja päähän nousi kuuma veri. Hän alkoi jo uskoa, kun kuuli Jumppasen nähneen. Kaisa jatkoi ilkeästi:

"Pätii sen Luikurisen akan elääkin, kun Pirhonen alkaa sille salaa kantaa hyvyyttä ja rikkautta... Pennut! Sukkelaan siitä hattu päähän ja pois koko tästä pahuuden pesästä!"

Ja hän alkoi viskoa omiansa niskasta pitäen ulos ovesta ja työntyi itse viimeisenä niiden jälestä.

* * * * *

Koko päivän oli Mikko Pirhonen hakannut tervaksia, Häntä painosti ja vaivasi se miten salata tai selittää Liisalle Itkukalliolta johtunut onnettomuus: karhun nahkojen, jopa vasikan meno. Koko tämän väliajan oli hän punonut juonta, millä peittää asia, tai selittää se. Ainoa lohdutus oli hänellä se, että ei toki tarvinnut Koljosta rikastuttaa.

Nyt olikin hän päättänyt juonensa. Hän puheli:

"Poltan tavallista suuremman tervahaudan, niin että tulee kahta tynnöriä enemmän kuin tavallisesti, enkä niistä liioista puhu Liisalle mitään, vaan myön salavihkaa syystalvella ja ostan vieraan vasikan oman sijaan."

Ja kaksin voimin teki hän työtä saadaksensa kylliksi tervaksia. Väsyneenä palasi hän mökillensä ja päätti oitis ryhtyä hiljakseen valmistamaan Liisan mieltä, että ei vaan nousisi äkkipikaista toraa.

Kun hän tuli kotiin, istuivat kaikki lapset rivissä pöydän takana ja supisivat aapisesta. Mikkoa se oudostutti. Ääneti poltteli hän kotvasen piippuansa ja ihmetteli, miksi Liisa kehräsi nyt selin häneen.

Mutta kun ei sen pahempaa kuulunut, alkoi hän valmistaa asiaa. Hän murahti:

"Ei tästä Mustikin vasikasta taida tulla emäänsä... hyvälypsyinen tarkotan."

Ei vastausta. Pirhonen jauhoi edelleen:

"Se tämä Koljosen härkä on huonoa rotua."

Turhaan odotti hän taas vastausta, syleksi ja meni etemmä:

"Luikurisella olisi ollut hyvärotuinen sonni... Olisikin oikeastaan muutettava."

Liisan rukki alkoi hyristä kiivaammin ja kiihkoissansa vetäsi kehrääjä levettä minkä kädet ylettyivät. Pirhosen olo kävi vaikeaksi, mutta hän koetti jatkaa:

"Vaikka myötäisi tämä Mustikin vasikka keväällä ja ostettaisi syystalvella vaikka se Tuunaisen lehmän vasikka... Sen emä on runsaslypsyinen."

Välillä hän nyt kiskoi päreitä ja luullen Liisan äänettömyyttä suostumukseksi lisäsi:

"Vaikka myötäisi tämä oma vasikka Luikuriselle syksyyn asti velaksi, niin sittepähän olisivat rahat säilössä sen takana."

Vihaisena lähti Liisa ulos, paiskaten oven kiini. Sekavana pistäytyi hän läheiseen Tuunaisen mökkiin. Siellä oli jo käynyt Rönty-Kaisa, joten väki tiesi asian. Kaikki olivat sen johdosta salaperäisiä, eikä Liisaltakaan puhe sujunut. Äänettöminä istuttiin, kunnes Tuunaisen eukko kysyi säälien:

"Joko sitä on sinulla Liisa miten paljo tätä ikää?"

"Johan sitä on yli kolmenkymmenen", myönsi vieras surullisena. Mökin väkeä säälitti hänen kohtalonsa, ja pitkän ajan kuluttua ei Tuunaisen eukko voinut olla hiljaa säälittelemättä:

"Saapihan se tämä köyhä ihminen kaikkea nähdä ja kärsiä, kun joutuu huonoon kelkkaan!"

Liisa arvasi mistä se sääli johtui. Ei hän jaksanut mitään siihen sanoa. Tuunainenkin heltyi ja päivitteli hiljaa:

"Seköhän villinneekin nykyään jo vanhat akalliset miehetkin verkkoonsa!"

Siihen loppui puhelu. Ei tehnyt mieli koskea onnettoman vaimon suruun sen enempää. Pois lähtiessänsä vaan valitti Liisa surullisena:

"Sillehän se Luikurisen akalle aikoo viedä viimeisen vasikankin."

Kaikki huokasivat silloin raskaasti.

* * * * *

Myöhään maatamenon aikana palasi Liisa mökillensä. Ääneti nouti hän alusolet eteisestä, teki vuoteen ja latoi lapset pehkuille. Pirhosta painosti. Hän kävi ulkona tarkastamassa Otavan kulkua, ja kun Liisa jo oli kyykähtänyt olille, istui hän vielä kotvasen paitahihasillansa ja tupakoi.

Viimein laskeutui hänkin kyljellensä olkivuoteen reunalle, Liisan selän taakse, selin Liisaan. Mutta tuskin oli hän siihen asettunut, kun Liisa tyrkkäsi häntä kyynäspäällänsä selkään ja ärähti:

"Siihenkö vielä vetäännyt!"

Pirhonen ei sitä ymmärtänyt. Moista ei ollut vielä ennen tapahtunut. Nöyränä vetäytyi hän kauvemmaksi, aivan paljaalle lattialle, mutta hetkisen kuluttua äkäili Liisa taas:

"Mene siitä matkaasi!... Mokomakin mies!"

Pirhonen ihan hämmästyi, ja murisi jotain nöyrää. Liisa odotti hetken, nousi sitte äkeissänsä, otti nukkuvan nuorimman lapsen syliinsä ja puheli sille:

"Tule pois, lapsi, äidin viereen uunille nukkumaan!"

Hän nousi uunille, laittoi päreistä alusen itsellensä, ja valitti niille laskeutuessaan:

"Kaikenlaisten vieressä tässä pitäisi virua!... Ilkeääkin vielä!"

"Liisa!" yritti Pirhonen lepyttää, mutta vaimo huusi:

"Pidä suusi kiini!"

* * * * *

Se yö oli raskas molemmille. Pirhonen koki miettiä syytä, joka oli vaimon mielen mustentanut, mutta ei sitä löytänyt. Ei tullut unikaan silmiin koko yönä. Ja aamulla oli elämä yhtä pimeä. Oli jo työhön lähtöaika ja hän tiedusti:

"Joko sinä paikkasit ne housut?"

Pitkän ajan kuluttua vastasi vaimo:

"Paikuuttaisit ne Luikurisen akalla... Kun se muutenkin on niin makea ja imelä!"

Äänettömänä raapi mies korvallistansa ja sanattomana lähti hän tervasmaallensa. Mennessänsä mietti hän:

"No siitä vasikastakohan tuo nyt otti ja mustensi mielensä?"

Muuta järkisyytä hän ei löytänyt. Hän alkoi etsiä onnettomuuden juurta. Kauvan laski hän retkeänsä ja jo pääsi siihen asti jolloin Jumppanen osti karhun nahkoilla viinatynnyrin. Silloin hän päivitteli:

"Eihän sitä olisi tullut koko asiaa, jos ei se Jumppanen olisi villiintynyt semmoista kauppaa tekemään! Voi tuo lemmon jätkä, minkä kaupan teki!"

Mutta nyt sattui hän saamaan valaistusta asiaan: Tien varrella näreikössä osui Tuunainen hakkaamaan pikkunäreitä ja tervehti Pirhosta sanoilla:

"Luikurisen akka kärtti tekemään maitopyttyjä, niin pitää tuosta hakata ropsia näitä vannenäreitä!"

Pirhonen pysähtyi, tarjosi tupakan, ja he istahtivat puhelemaan.

He olivat jo puhuneet Tuunaisen viimevuotisen hevoskaupan selväksi, kun Pirhonen kysyi kuulumisia.

"Eipä tässä mitä uusia... Se Rönty-Kaisa se vaan oli akalle vähän jutunnut siitä Luikurisen akasta, jotta se elää toisen miehen kanssa", väänsi Tuunainen.

Se oudostutti Pirhosta. Hetkisen ihmeteltyänsä hän tiedusti:

"Tuota akan pahuusta!... Kenenkähän tuo rietas villitsi?" Kun Pirhonen tenäsi toistamiseen, sanoi Tuunainen:

"Ka eipä se varmuudella tiennyt muita kun minkä vähän oli sinusta puhetta."

Pirhoselle selvisi nyt hetkessä Liisan viha. Hän tuli sanattomaksi. Tuunainen lohdutteli häntä:

"Eivätkä ne sinustakaan muut tietäisi, mutta kun se Jumppanen on sanonut tavanneensa sinut ihan verekseltään..."

Pirhonen kirosi. Tuunainen toisti:

"Ja vasikan on vielä sanonut sinun luvanneen Luikurisen akalle kiilloiksi!"

* * * * *

Sinä päivänä raatoi Pirhonen kuin raivostunut. Tervaspino suureni aivan silmissä, ja koko ajan hautoi hän naapurinsa kataluutta. Vasta iltamyöhällä istahti hän lepäämään ja alkoi varsinaisesti asiaa pohtia. Kauvan harmiteltuansa huudahti hän:

"No voi tuota Jumppasen hyväkästä!... Otappa nyt ja koplaa minut Luikurisen akkakuontalon kanssa, jotta koko Pirttipohjan maa nauraisi!"

Hän alkoi miettiä millä kostaa. Yht'äkkiä johtui silloin asia mieleen: Olihan Jumppanen syleillyt Ökö-Antin Kaisaa! Hän löi näppiä ja vannoi:

"Maltahan!... Maltahan Jumppanen, kun tämä Pirhonen paukauttaa!"

Ja oitis lähti hän Tuunaisen mökille. Matkalla hän laitteli juonta. Hän muisti miten Jumppanen oli yöllä humalassa kulkiessa kerskannut että Suso ei ole enää hänen akkansa, vaan että hän ottaa eukoksensa koko Pirttipohjan. Oitis hoksasi hän:

"Se ruoja vaan yritti tällä tavalla peittää jälkensä ja vyöryttää nämä aviolliset pillansa Pirhosen niskaan!"

Hän kiirehti kulkuansa ja varmistui voimiensa mukaan Jumppasen syyllisyydestä.

Tuunainen vannehti Luikurisen pyttyä, kun Mikko saapui. Voiton iloisena istahti ja alotti asiansa sanoen:

"Vai sitä se Luikurisen akkaa Jumppanen minulle hieroisi!"

Hän mietti vähän ja jatkoi:

"Eipä se ihme ole, jos se omia pillojansa panee toisen päähän... Se on selvänä ollessaan semmoinen salakavala mies se Jumppanen!"

"Niinhän ne ovat kaikki nämä pirttipohjalaiset", myöntää väännätteli Tuunainen, väänsi vanteen kynteen ja lisäsi sitä tarkastellen:

"Salakavalaahan tämä on koko Pirttipohja selvänä ollessaan..."

Pirhonen meni nyt edelleen:

"Se näet kun itse lyöttääntyi siihen Ökö-Antin eukkoon siellä retkellä ollessa, niin se asiaa sotkeakseen nosti perättömän jutun!"

Se lankesi hyvään maahan: Tuunainen näet oli suutuksissansa Jumppaselle, siitä kun se ei ollut antanut hänen kulkea porraspuupetäjää myöten ojan yli. Hän höristeli korviansa ja ihmetteli asiaa auttaaksensa:

"Niin tämäkö ukko Jumppanen?"

Pirhonen innostui:

"Ka semmoinen vehnänenhän se on, vaikka minä en ilennyt siitä ennen puhua koko asiasta."

Tuunainen oli epäilevinänsä:

"Vai semmoista se on se Jumppasenkin ristillisyys!"

"Semmoista! Silmän lumettahan se on aina ollut", todisti Pirhonen.

Illan kuluessa selvisi koko asia. Pirhonen kertoi sen nyt yksityisseikkoja myöten, selittäen:

"Eihän se muuten olisi vielä uskaltanutkaan siltä Ököltä, mutta sitte otti ja ostaa sipasi kaikki Ökön viinat ja juotti Ökön humalaan."

"Vai on sillä Ököllä taas viinoja!... Olisi tähän meidänkin mökille tarvittu tilkka", keskeytti Tuunainen. Pirhonen jatkoi:

"On sillä niitä... ja kun Ökö sitte nukkui, niin vierittivät sen vaan kuusen juurelle kuin pölkyn... Akka siinä vielä lopussa avitteli Jumppasta..."

"Voi ruojia!" siunasi Tuunaisen eukko. Pirhonen täydensi:

"Ja Jumppanen akan kanssa sitte havusaunaan..."

"No voi tuota pakanaa!" keskeytti Tuunainen. Toinen varmisti:

"Ja sillehän se sitte lupasi nekin karhun nahkat antaa niin kuin hyvän tekijäisiksi... jotta Ökökään ei niin kuin nostaisi asiasta sen suurempaa pahaa elämää."

Tuunainen päivitteli:

"Vai semmoiset teki Jumppanen karhua kiertäessään! Ei olisi uskonut pahuuksesta!" Hän pisti pytyn vesikorvoon turpoamaan ja selitti:

"Johan minä aina epäilin sitä Jumppasen ristillisyyttä, vaikka se on olevinansa."

Pirhonen lähti tyytyväisenä. Reippaana saapui hän mökillensä. Mutta siellä olikin tupa tyhjä. Liisa oli lasten kanssa muuttanut saunaan asumaan. Turhaan yritti Pirhonen päästä sinne asiaa selittämään. Liisa asettui korento kädessä ovelle ja uhkasi:

"Tulehan, niin tuosta saat, jotta herkeät vieraiden perästä lentämästä!"

Nyt alkoivat Pirhoselle surulliset ajat. Vasta kolmantena päivänä puhutteli Liisa häntä sen verran, että huusi hänelle saunan ovelta, kun hän oli työmaalle menossa:

"Sen vaan saat nähdä, jotta Mustikin vasikka ei ole Luikurisen akan kelkassa, ei vaikka!"

IX

Nyt alkoi Pirttipohjan historiassa niin sanottu himphampun aika, jonka kehkeyttäminen paransi kokonaan Rönty-Kaisan kerjuumaat.

Jumppanen oli oikeastaan jo sen verran sulanut, että nautti siitä pulasta, johon oli Pirhosen niin helpolla saattanut. Luikurisen asia sen sijaan jäyti häntä edelleenkin.

Eräänä aamuna söi hän rauhallisena murkinaansa, kun mökkiin lennähti Luikurisen akka Rosaliina Magdaleena. Hän kävi aina rimpsuilla koristettuna ja hänen entisyydestänsä uskottiin vaikka mitä ja vakuutettiin ihan totena:

"Luikurisen akka ei ole oikeassa saunassa syntynyt!"