Part 3

Suo oli jo reunojaan myöten kierretty. Oli lähdettävä aukealle. Turvattomuuden tunne enentyi. Oli alkanut epäluuloinen äänettömyys. Ei ollut mistä puhua.

Mutta vihdoin tarjoutui puheen alku itsestänsä: Tähän asti he eivät olleet löytäneet suolta mitään varmaa eläimen jälkeä, sillä suon kuopista ei saanut selvää olivatko ne ihmisen vaiko eläimen polkemia tai ehkä tavallisia suoreikiä, joita koko räme oli täynnä.

Mutta nyt he tapasivat ensimäiset varmat merkit ja Pirhonen riemuitsi: "Kah! Lantaa!"

"Lantaapahan on... Ihan oikeaa eläimen tekemää!" myönsi Jumppanenkin, mutta epäili vielä rauhottuaksensa:

"Vai jospa se onkin hirven."

He ryhtyivät sitä tutkimaan, mutta eivät päässeet selvyyteen. Jumppanen valitti:

"Kun olisi joku hirven tappaja, joka osaisi erottaa karhun tavarat hirven lannasta!"

Mutta kun asiantuntijaa ei ollut, täytyi jatkaa kierroksen supistamista saadakseen lisävarmuutta. Hajusta päätteli toki Pirhonen:

"Kyllä se haisee vähä karhulta, kun sitä näin läheltä nuuhkasee."

Niin oli päästy taas puheen alkuun. Pirhonen lähti kehittämään asiaa edelleen:

"Se on aika väkevä elävä se karhu... Eikä se voi enää olla yhäti kaukana, kun sen tavaroita jo on täällä asti."

"Kukapa ne tietää kenen tavaroita ne ovat", väitti Jumppanen. "Sitä ei yleensäkään minkään elävän eväistä saa oikeaa selvyyttä!"

Pirhonen yritti taas johtaa asiaa, sanoen:

"Ja eikä sen karhun laisen elävän kanssa yleensäkään ole leikittelemistä."

"Mitäpäs hänen kanssa turhia kujeilee... Antaa vaan rienalle kuonoon, jotta pääluut soivat kuin honka", myönsi Jumppanen painaen edelleen. Pirhosta alkoi epäilyttää Jumppasen uhkarohkeus ja se sai hänen huokaamaan:

"Kun olisi ihminen orava ja karhu hyvässä kuusikossa, niin kun sitä oikein suureen kuuseen kapahtaisi ja sieltä laukaseisi, niin eiköhän tuo leppyisi!"

Mutta asia sotkeutui yhä enemmän, kun Jumppanen siihen huomautti:

"Eihän siellä kuusessa sylipainiin joutuisi!... Vaikka mitäpä nauriita sitä sielläkään ikänsä söisi!"

* * * * *

Oli tullut ilta. Miehet palasivat suolta korven reunaan, yöpyäksensä siellä ja tiukentaaksensa seuraavina päivinä kierrosta. Kuusen juurelle laittoivat nuotiotulen, söivät illallisensa äänettöminä ja laskeutuivat havuvuoteelle nukkumaan. Ilma oli seestynyt. Otava kurkotteli kuusen oksien lomitse ja vetre kuusen lehvä tuoksui pään alusena.

Mutta päivän tapauksien jännittämä mieli oli herkkä. Pirhonen alkoi nähdä outoa unta: Hän on menevinänsä Jumppasen kanssa kasken polttoon. Eväspussi on kummallakin selässä. Tiellä alkavat he keskustella karhun metsästyksestä. Siitä sukeutuu väittely. Hän selittää Jumppaselle:

"Jos karhu tulisi vastaan, eikä saisi sitä suorastaan nujerretuksi, niin silloin on paras kavuta kuuseen. Sieltä sitä sopii vaikka kivillä pommittaa ja saa näyttää pitkää nenääkin."

Jumppanen ei siihen suostu. Se väittää:

"Ennen minä vaan pistääntyisin Tiilikaisen nauriskuoppaan ja kyköttäisin siellä siksi kunnes se ruoja menee ohi."

Kotvasen siitä väiteltyä alkaa häntä jo suututtaa Jumppasen tuhmuus. Hän selittää:

"Sitäkö lempoa sinä siellä kuopassa kykötät?"

Jumppanen siitä nenäytyy ja alkaa pistellä:

"Entäs senkö vietävää sinä siellä tyhjässä kuusen latvassa kuvattelet? Sylelläsikö sinä sitä kivität kun ei ole kiviä?"

Siitä nousee kova kiista. Hän riitelee Jumppaselle:

"Luuletko, että se ei sinua nauriskuopasta ylety kaivamaan kynsiinsä?"

"Syömättäkös sinä elät ikäsi siellä kuusen latvassa, senkin koppelo?" ilkkuu siihen Jumppanen. Hän harmistuu ja kiroaa, mutta Jumppanen vaan selittää jauhaa:

"Mikäs minun on täydessä nauriskuopassa, kun vielä suun tukkean, niin ettei jää kuin pieni reikä... Sinne jos se sitte kuononsa pistää, niin vaikka terävällä taikon kärellä kun pistää tökkään siihen, niin ei tee ruojan mieli toiste yrittämään!"

Niin riitelevät he kauvan. Viimein raivostuvat he molemmat ja alkavat tapella, niin että lopulta säkit ovat tappuroiksi piiskatut, kun he viimein väsyvät. Jumppanen vetää remelinsä tiukemmalle ja he eroavat vihoissansa.

Nyt astua murjottelee hän ja saapuu sen paksun närepölkyn luo, jonka he juuri olivat halkasseet. Mutta pölkky onkin muuttunut karhuksi, möyryää ja murisee ja aikoo jo hypätä niskaan. Hädissään huutaa hän Jumppasta avuksi.

Ja Jumppanen juoksee hätään. Yhdessä kellistävät he karhun ja rupeavat sitä halkasemaan, kuten närepölkkyä. He lyövät vimmatusti, ja rusahtaen halkeaa karhu!

Mutta voi kauhua taas! Karhun mahasta kömpii toisia karhuja laumottain. Kauhuissansa hyppää hän kuuseen ja pääsee jo ensimäiselle oksalle, kun karhu saakin hänet housun lahkeesta kiini ja alkaa kiskoa alas. Siellä ammottavat sadat karhun kidat valmiina. Mutta Jumppanen on pujahtanut nauriskuoppaan ja järsii siellä naurista rauhallisena. Kun hän rukoilee apua, niin Jumppanen vaan irvistää nauris kädessä ja ilkkuu:

"Kukas sinun käski kuuseen kiivetä!"

Mutta juuri kun hän on putoamassa, lennättääkin Koljosen akka kuusen juurelle kakarapytyn. Se alkaa kasvaa suureksi tiinuksi. Vetelä kakara siinä vaan huppelehtaa. Hän on juuri siihen tipahtamassa, riuhtoo jalkansa irti ja parkuu täyttä voimaa:

"Etkö sinä paholaisen Jumppanen tule apuun! Jumppanen hoi!"

Juuri silloin tipahti hän vetelään kakaratiinuun. Viime sanat hän huusi unissansa aivan ääneensä, heräsi itse siihen huutoon ja herätti sillä Jumppasen.

Nuotio oli puoleksi sammunut. Jumppanen latoi siihen uusia puita sillä aikaa kun Pirhonen selvittäytyi kauheasta unestansa ja pyyhki hikeä otsaltansa. Ei kumpikaan ollut asiasta tietävinänsäkään. Äänettöminä istua kyköttivät vaan polvet pystyssä rovion ääressä. Vasta kun nuotio oli taas syttynyt täyteen lieskaansa, kysyi Jumppanen:

"Mitä sinä äsken huusit?"

Puolisen tuntia mietti Pirhonen vastausta. Otava alkoi näyttää aamun tuloa ja Jumppanen kopisteli jo eväskonttiansa. Vasta silloin oli Pirhonen ennättänyt miettiä puheen alun, millä lähteä kertomaan untansa ja selittää sen perusteella yksimielisyyden etuja. Hän alkoi:

"Ei se närepolkky olisi halennut jos ei olisi yksissä voimin sitä yritetty."

Jumppanenkin syventyi miettimään. Pirhonen jatkoi:

"Sitä on kahdesta miehestä aina etua enemmän kuin yhdestä muulloin paitsi henkirahan ja papin saatavien maksussa."

"Onhan niistä", myönnytti Jumppanen piippu ikenissä. Pirhonen täydensi ajatustansa, oikasemalla:

"Paitsi sitte taas ihan suoranaisessa tappelussa... Siinä jos ei olisi yhtä miestä enempää, niin moni tappelu jäisi tappelematta."

"Eihän sitä yksi mies osaa tapella muuta kuin akkansa kanssa", myönsi Jumppanen asiaa käsittämättä, ja sotki siten koko asian alun. Ja sitä etemmä ei Pirhonen enää jaksanut selityksessänsä päästä.

Jumppanen oli haudannut nuotion poroon muutamia nauriita. Nyt ne olivat jo kypset. Päivä alkoi sarastaa. He söivät murkinansa ja lähtivät jatkamaan kierrostansa.

V

Tänä päivänä painosti Pirhosta tavallista enemmän. Hän pelkäsi unen olevan enteen, uskoi Jumppasen pettävän hänet vaaran hetkellä. Eikä ollut kepeä toisenkaan miehen mieli.

Puolipäivän seudussa rämpivät he keskisuolla, kiertäen näresaarta. Jo alkoi näkyä epäilyttäviä jälkiä ja yhä läheni kierros saarta. Nyt löysivät he taas eläimen lantaa. Jumppanen ilmotti:

"Tämä on vielä ihan tuoretta... Kun ei liene viime yönä tehtyä!"

Se oli varma merkki että karhu oli näreikössä. Pirhonen puristi lantaa ja ollen kiihtynyt oli hän huomaavinansa siinä lämpöäkin:

"Kun olisi vähän ennen tultu, niin se olisi vielä höyrynnyt."

Kotvasen seisoivat miehet sanattomina. Viimein pyyhki Jumppanen nutun hihalla suunsa, lähti rämpimään edelleen ja järkeili:

"Jänis ja orava se ei saisi karhua tapetuksi!"

Pirhonen muisti kauheaa untansa. Taas huomautti Jumppanen:

"Mutta ei se karhukaan saisi jänistä tahi oravaa tapetuksi, jos lähtisi metsästämään!"

Sitä hän mietti syvästi ja lisäsi:

"Se on niillä molemmilla oikeastaan tuo voima käpälässä, sekä jäniksellä että karhulla!... Kun se olisi tämä ihminen semmoinen kaksiteräinen miekka, jotta sillä olisi toisella puolen karhun ja toisella puolen jäniksen käpälät."

"Mitä sinä oikeastaan sillä tarkotat edessanoa?" tiedusteli nyt Pirhonen. Toinen selitti:

"Se vaan tämä ihmisen ajatus muuten selkenee ja pyrkii viisauteen näin vaaran ovella, jotta sitä ei tuota kuolemaa huomaakaan!" selitti Jumppanen tilansa aivan oikein.

Silloin löysivät he vieläkin vereksempiä karhun tavaroita, ja niiltä johtivat jälet suoraan näreikköön. Jumppanen sanoi:

"Siellä se nyt on!"

Jälellä oli siis vaarallisin kierros: Oli tarkastettava johtivatko jälet isompaan saareen asti vaiko vain sen sivulla olevaan pieneen näretupsuun. Sitä tehdessä piti kulkea molempien näreiköiden välitse, ehkä aivan karhun nenän alitse. Jumppanen alkoi jo kahlata, mutta silloin teki Pirhonen ruton päätöksen puhua asia loppuun. Hän alkoi päättävästi:

"Kuule Jumppanen! Sinä olet yleensä rehti mies ja minä sinusta pidän. Istuhan tänne kelolle!"

Toinen suostui, Pirhonen mietti hetken ja jatkoi:

"Kyllä se on yksimielisyys hyvä asia tässä ajallisessa elämässä."

Jumppanen myönsi. Pirhonen rohkaistui ja jatkoi:

"No esimerkiksi tämä hirvi: Jos nekin olisivat kestäneet yhdessä joukossa ja karanneet sarvet ojoina Kosken Mikin niskaan, kun se salolla lurkki, niin tokkohan nyt emähirven suolet tuolla näreikössä happanisivat! Kuuseen siitä olisi pitänyt Kosken Mikin kiivetä, jos hirvet vaan olisivat yksimielisesti rynnistäneet."

"Kuuseen... Tahi sitte vaikka nauriskuoppaan", myönsi Jumppanen.

Mutta tästä huomautuksesta välittämättä ehdotti Pirhonen suoraan:

"Kuule Jumppanen! Jos tulisi tiukka paikka, niin seisotko takana kuin mies?"

Jumppanen kuohahti ja kiivastui:

"No perhana vieköön! Onko Jumppanen ennenkään oikeassa tappelussa jäniksen käpälällä miestä lyönyt?"

Pirhonen heltyi Jumppasen urhoollisuudesta ja kehasi hänkin:

"Sen saat nähdä, Jumppanen, että vaikka tuossa paikassa karhu eteen tuprahtaisi, niin Pirhosen Mikko ei sinua heitä. Ennen riisuu vaikka oman nahkansa karhulle."

Sillä puheella syntyi lopullinen sovinto.

* * * * *

Onnellisesti olivat miehet lopettaneet kierroksensa. Täysi varmuus oli saatu siitä, että karhu oli pesiytynyt pääsaaren näreikköön. Ja reippaina vaelsivat he Itkukalliota kohti, jonka ohi kulki kotipolku. Hyvin onnistunut kierros oli rohkaissut ja reipastuttanut mieliä ja vilkastuttanut puhelahjat. Karhujuttuja jutellen saapuivat he Itkukallion juurelle.

Mutta siinä he hätkähtivät. Kuului näet epäilyttävä risahdus kalliolla pimeässä kuusikossa. Vaistomaisesti puristivat miehet kirvesvartta, pysähtyivät ja tarkkasivat.

Eikä kauvan viipynytkään ennen kun näkivät tulen kiiluvan metsästä. Veri oli jähmettyä, ja Jumppaselta pääsi vaistomainen kuiskaus:

"Pirun silmä!"

"Voi paholainen!" sanoi Pirhonen hädissään.

Hetkisen seisoivat he vielä äänettöminä. Tulinen silmä kiilui selvemmin, ja taas kuului risahdus. Jumppanen valmistautui ja kehotti Pirhostakin:

"Tuli mikä tuli!"

Mutta silloin tupsahtikin puun varjosta aivan heidän eteensä mies, puutakka sylissä. Ja vaikka olikin yö, valaisivat tähdet toki sen verran että he tunsivat tutut Pirttipohjan miehen kasvot ja Jumppanen huudahti tulijan nimen:

"Ökö-Antti!"

Tämä säikähti, viskasi puut sylistänsä maahan, sieppasi niistä halon ja karkasi päälle. Mutta nopeasti syöksyi Pirhonen häneen sylin ja silloin alkoi paini.

"Matti! Tule apuun ja tuo pyssy! Ruunun miehiä on... Kaada viina korpeen!... Joutuin vaivattu!" huusi Ökö-Antti.

Toveri riensikin metsiköstä ja uhkasi:

"Nyt karkkoa tahi muuten pamahtaa!"

Mutta onneksi hoksasi Jumppanen että kyseessä oli salaviinanpoltto. Ja sen hän tiesi jo miehistäkin. Hän huusi:

"Senkö vallesmanni täällä on! Pirhonen vaan ja minä... tullaan karhua kiertämästä."

Asia selvisi nopeasti, ja Ökö-Antti pyyteli kiroillen Pirhoselta anteeksi erehdystänsä.

* * * * *

Ökö-Antti ja Punkki-Matti olivat Pirttipohjan perimäisiä mökkiläisiä. He asuivat lähellä Jänisjärven seutuja ja olivat kovia työkarhuja.

Mutta syksypimeillä oli heillä tapana keittää viinaa. Ja ollaksensa varmassa turvassa olivat he perustaneet polttimonsa Itkukalliolle. Sieltä heitä voitiin kaikista vähimmin etsiä, sillä kukapa olisi uskonut heidän uskaltavan sinne asettua varsinkin pimeiksi syysöiksi ja vielä synnin töille.

Nyt oli heillä siellä pieni pannu kuusen juurella höyryämässä. Tuli palaa lekotteli sen alla rauhallisena, valaisten havumajaa. Majassa oli lauta pöytänä, siinä muutamia reikiä, ja reijissä töröttivät pyöreät tuohitötteröt pikareina.

Ja tänä yönä olikin majassa tavallista eloisampaa. Ökö-Antin eukko Kaisa oli tullut omansa ja Punkki-Matin tyttären kanssa tuomaan miehille evästä, ja kun ilta pimeni, olivat he yöpyneet majalle ja hääräilivät nyt siellä miesten apuna.

Lähdettiin siitä miehissä havumajalle. Oli tyyni ilma. Yö oli juuri pimennyt. Tähdet tuikuttivat laihalla valolla.

Joukolla kohottiin siitä viinatulen ympärille ja oitis alkoi kieli herketä. Hymyillen katselivat metsästäjät rauhallisena lekottelevaa tulta ja porisevaa pannua, ja jo sanoi Pirhonen:

"No nyt se on jo tuo karhu kierretty ja tämäkin Itkukallion piru voitettu."

Ökö-Antti kantoi miesjoukkoon laudan, jossa töröttivät ne tuohitötteröt, ja kehotti:

"Siinä olisi sitte sitä tämän lehmän maitoa."

Pirhonen muljautti Jumppaseen, odottaen esimerkkiä. Tämä punnitsi asiaa, mutta koetti voittaa kiusauksen. Kun ei uutta kehotusta kuulunut, kiirehti Pirhonen itse pitämään tarjoamisasiaa vireillä, vastustellen:

"Olisiko häntä ottaa!"

Hän muljautti samalla Jumppaseen tutkivasti. Ökö lisäsi:

"Se karhu on siitä hyvä, jotta se ei tätä viinalehmää revi!"

Kierosti katseli Jumppanen viinatötteröitä ja vastusteli kaksiteräisesti:

"Eipä siitä viinan juomisesta oikeastaan ole mitään hyötyä... paitsi jos humalaan tulisi!"

Kaisa sattui nyt jouduttamaan alkuun pääsyä laululla, jota hyräili mäskipyttyä hämmentäessään. Laulu näet liikutti aina Jumppasen mieltä. Nytkin hän heltyi:

"Se tuo laulu on niin kuin viina: ei sitä luonto kestä heltymättä!"

Mutta sitte taas jouduttiin pulaan, kun ei kukaan kehottanut. Pirhonen hätäytyi vähän ja pitääkseen asiaa vireillä murisi paremman puutteessa estellen:

"Ka välttäisipä tässä ilman sitäkin!... Mitä hänestä niin tarjoaa!"

Mutta nyt tuli Kaisa avuksi ja sanot:

"Ka ota nyt pois! Ei siitä suu ijäkseen väärään muikistu!"

"Eihän se muikistu!" kiitti Jumppanen ja ryyppäsi. Pirhonen seurasi esimerkkiä ja todisti:

"Kylläpä on viinan voima pakanassa!"

Ryypättiin, Kielen kantimet heltyivät, puhelahjat liukastuivat. Pirhonen jo toisti:

"Voitettu, voitettu on se piru, ja karhun koivissa on kierros kahleena!"

"Voitettu on piru! Mutta kyllä siinä pojassa olikin voittamista!" alotti Ökö-Antti yht'äkkiä oman urotyönsä kertomista. Varovaisuuden vuoksi muljautti Jumppanenkin pimeään kuusikkoon, kun Ökö alkoi pirusta puhua. Kaisa, joka huolehti että paikka ei menettäisi pyhää kammoansa ja siitä johtuvaa turvallisuutta, pisti askareittensa lomasta väliin:

"Mitä tuon nimestä mainitsee! Suuttuu vielä ja ties herra minkä elämän nostaa."

Aluksi se tuntuikin hillitsevän Ökön kertomishalua, ja vakavana murahti Pirhonen:

"Vai oli voittamista! Tietäähän sen... Satuitko ihan näkemään hittoa?"

Maistettiin tuohitötteröistä ja Ökö kehasi:

"Ei suinkaan sitä näkemättä semmoista herraa kellistetä! Kyllä siinä oteltiin, mutta lopulta täytyi pahuuksen myönnyttää, jotta on se Ökö aika pökö!"

Syntyi kaamea epäilyaika. Teki väkisinkin mieli maistaa, että pelko haihtuisi. Kotvasen kun oli vaiettu, väitti jo Pirhonen:

"Niin ettäkö sinä itse rytyytit?... Sitä pirua nimittäin?"

Mutta epäily haihtui kun otettiin uudet kulaukset. Silloin jo uskoi Jumppanenkin sanoen:

"On siinä täytynyt olla voimaa liikkeellä! Mitenkä tuo oikein ötäköi?... Niin jottako sinä oikein Zebaotin voimalla sitä rönkytit?"

"Ka mitenkäkö se ötäköi! Minä tässä näin tupakoin ja pannu tuossa porisee, kun tuo iso kivipaasi alkaa kohota ja sen alta nousee rietas tikapuita myöten."

Vaistomaisesti ryyppäsivät miehet paateen muljauttaen. Ökö-Antti jatkoi:

"Nousee vääntäikse sieltä sarvipäänä... kohottaa tuon pannun kantta, nuuhkaisee nenällään ja kysyy: 'Viinaako sinä Antti keität?'"

"Vai semmoisia kuulumisia kysyi?" ihmetteli Pirhonen.

"Semmoisia se kysyi... Maistahan sinäkin Jumppanen, eläkä murjota!"

Juotiin. Kertoja yltyi:

"Minä sitä alussa suinailin, enkä muistanut, missä minä olin niin paikkaiset sarkahousut nähnyt. Mutta sitte hoksasin, että sen jalassa olivatkin ne Pekka Seppäseltä varastetut housut."

Hämmästyttiin siitä.

"Vai Seppäsen housut sillä olivat?" ihmetteli Jumppanen.

"Seppäsen. Minä sitä jo sille ihmettelin, että mitenkäs ne minua syyttivät näiden housujen varkaudesta, mutta se vaan ruuvaa sarven päästään, täyttää sen viinalla niin kun tämän tötterön ja... No ryypätään!"

Jumppanen mietti ja kysyi:

"Ihan omin lupinsako tuo sen sarvensa otti ja täytti?"

"No johan se nyt tämmöiseltä mieheltä lupaa kysyisi!... Jotka eivät älyä käskeä vieraita housuja pois heittämään!" äkäili Kaisa, mutta Ökö puolustautui käskien Kaisaa:

"Pese sinä vaan sitä viinalaskua eläkä hänklätä, ja anna rauhassa kertoa!... Tottapahan selviää sitte asia!"

Miehet raapivat päätään ihmetyksestä. Ökö pyyhki peukalon takapuolella nenänsä alustan ja innostui:

"No mitäs muuta kuin ryypätään!... Tämä juo ja juo sarvestaan eikä puhu maksusta mitään. Lopulta minä jo suutuin ja hönkäsin: 'Kenenkä housut sinulla on jalassa?'... Ei vastaa."

"Vai ei äännä juutas", vilkastui jo Jumppanen.

"Eikä tässäkään Ökössä ole sen vertaa miestä, että olisi suorastaan sivaltanut halolla päähän ja vetänyt housut pois jalasta", toraili Kaisa ja huljutteli vettä laskussa että kohisi. Pirhonen koki estää Kaisan enempää sekaantumista kysyen Ököltä:

"Entäs sitte?"

"No se vaan vekaroipi ja kuvattelee, eikä vastaa. Viimein minä hönkäsin uudestansa: 'Mistä sinä ne housut varastit?'"

Silloin Jumppanen hymyili. Asia innostutti häntä, Ökö jatkoi:

"Ei vieläkään vastaa. Irvistää vaan. Nyt minä jo yritin tarrata ruojan niskaan, mutta tää rietas yrittää kapsahtaa kuuseen."

"Kas kun ei kuoppaansa pujahtanut", ihmetteli Pirhonen moista varomattomuutta. Kaisa oli ryhtynyt pesemään huiviansa. Miehet maistoivat taas tuohitötteröä ja Ökö kehui:

"Mutta ei päässyt tuota alinta oksaa ylemmä, kun minä tarraan housun lahkeesen ja ärjäsen: 'Anna pois ne Seppäsen housut!'"

Miehet nauroivat. Kertoja jatkoi:

"Se potkii ja sätkyttää mutta" -- hän nyhti oksalla kuivavaa Kaisan hametta näytteeksi ja selitti: "mutta minä vaan nyhdän näin lahkeesta ja sanon: 'Anna pois ne Seppäsen housut, tahi koko kinttusi nyhtäsen!'"

Jumppanenkin oli yhtenä hymynä ja raapi korvallistansa ilosta. Pirhonen tiedusti:

"Antoiko housut pois?"

"No se huutaa ensiksi: 'Elä revi housuja! Elä revi, Ökö, housuja!'"

Nauraa rähistiin ja juotiin.

"'Elä revi housuja!' huutaa vaivattu taas, mutta minä vaan nyhdän lahkeesta ja sanon: 'revin uhallakin!' Viimein pudota ropsahti pakana maahan."

"Vai putosi rietas!" innostui Jumppanen.

"Putosi. Ja silloin minä julmistuin, sanoin: 'Nyt sitä koitellaan oikeata käsirysyä!' Mutta entäs tämä: rimpsauttaa näin jalkaansa, kiskasee sarvet päästänsä, kuumentaa ne tulessa, jotta niiden piti paistaa kuin tulinen rauta, ja pistää ne taas päähänsä!... Ja meneppäs silloin sylipainiin!"

"No on pakanalla metkut!" ihmetteli Pirhonen ja Jumppanen huomautti:

"Kun et hoksannut pahuusta viinalla narrata... jotta olisit humalassa ollessa köpertänyt!"

Kertoja sai siitä jatkon. Hän selitti:

"Ka tarvitaanpa ne viinat parempiinkin suihin... Mutta sitte me istuimme tähän laudan ääreen ja minä sanoin: 'Juodaanpas nyt näistä tuohisista sarvista kilpaa.' Se suostuu ja juotiin siinä toinenkin mahallinen, ennen kun pää tuli täyteen! Mutta kun oli jo kuudes mahallinen juotu, niin jo ukko sanoo: 'Eikö Antti tanssita?' kysyy."

Kaikki olivat yhtenä korvana.

"Ka voihan tuota pyörähtää, suostun minä ja ukko tiedustaa: 'Melkutostako tanssitaan vaiko kappia?' Minä ehdotan melkutosta, ukko tahtoo kappia ja lopulta me tanssimme molempia, näin... Tulehan Pirhonen pariksi... Tule vaikka Punkin tyttö sieltä kolmanneksi... Tule, tule! eläkä vänkäile! Jumppanen lyö tahtia!"

Tyttö totteli, samoin Pirhonen. He alkoivat tanssia, vaikka Kaisa torailikin. Lauloivat vielä tanssiessa:

"Minäpä se tanssin melkutosta kultani kanssa kappia."

Se kerrattiin ja jatkettiin:

"Onkos sinun rinnassasi kiiltäviä nappia?"

Kun tanssi oli tanssittu, naurettu ja ryypätty, alkoi Kaisa jo surkeilla viinoja, kun ei ollut maksusta puhetta. Hän rupesi riitelemään miehellensä:

"Eikö sinullakaan ole parempaa tehtävää kuin tanssia melkutosta ja juottaa pirulla viinat ilmaiseksi!"

Punkki-Matti lepytteli Kaisaa:

"Elä Kaisa suutu! Kyllä piru aina nahallansa viinat maksaa!"

Kaisa tyyntyi, äkäillen ainoastaan viinapannulle, Ökö jatkoi:

"Mutta viimein kellistyi ukko tuohon havun oksille näin."

Hän näytti miten se oli kellettänyt, toiset nauraa rähisivät, hän kömpi taas pystyyn ja lopetti:

"Silloinpa se olikin asia valmis: Minä ruuvasin sarvet sen syötävän päästä irti ja päästin remelin vyöltä, jotta housut putoaisivat jalasta, kun se lähtee juoksemaan. Herättyänsä tapasi sarviansa ja kun ei löytänyt kirosi: 'Voi perhana!'"

"Vai ei omalla nimellään kironnut!" -- hymyili Jumppanen. Ökö ylpeili:

"Mutta ei auttanut muu kuin housut näpissä piti ukon lähteä mennä junttuuttamaan näreikköön. Tuossa kallion reunalla minä sitte annoin vaan potkun peruukseen ja sinne se kalliolta alas pyllähti!"

Nyt miehet nauroivat ja joivat. Viina teki asian uskottavaksi. Ainoastaan Jumppanen epäili:

"Entäs ne sarvet?"

"Ne minä möin ukko Parikalle muka pukin sarvina ja Parikka sorvasi niistä Pälkjärven papille piipun varren jolla se nyt polttaa tupakkaa maailman loppuun asti."

Loppu huvitti eniten. Väkisinkin veti riemu juomaan ja ilo alkoi nousta päähän.

* * * * *

Oli jo päästy karhujuttuihin, Pirhonen lämpeni, lähenteli Kaisaa, taputti sitä olalle ja hyvitteli:

"Elä sinä, Kaisa, joutavia toraile ja äkäiie sillä... kuule Kaisa: on se Pirhosen Mikko jo karhulta ennenkin kuonon polttanut."

"Etkö mene siitä!" äyskäsi Kaisa ja uhkasi märällä rievulla. Pirhonen ryyppäsi, istahti ja alkoi karhujuttunsa, jonka oli unensa avulla sommitellut, sillä aikaa kun Ökö-Antti oli oman karhutarinansa valehdellut:

"Vaikka ei se tuo karhukaan ole mikään kumma elävä, vaikka vastaan tulee, kun vaan mies kestää omissa housuissansa", alkoi hän ja pääsi siten pitkän kierroksen perästä varsinaiseen asian alkuun, ja kertoi nyt reilusti:

"Satuin sitä minäkin kerran, vaikka ei ole tullut siitä mainituksi: Minä olin menossa naurismaalle, kun tämä ruotus vierittelee sitä paksua närepölkkyä ja katsella tihraa onko siinä rakoja. Silloin se Mikko Pirhosen luonto nousi!.".. Hän puhui ihan pauhaamalla: "Kuule Ökö: Mikko Pirhonen julmistui silloin ja päätti: Kun täyttä kurkkua ränkäsen: 'he-hei!' niin säikähtää pitää pölkynkin ja häntä ojona juosta näreikköön... Sillä aikaa kun se on siellä näreikössä, arvelin minä halaista raon pölkkyyn, ja kun se sitte tulee sitä suinailla tihrailemaan, niin tarttuukin kynnestään rakoon, ja silloin Pirhonen lentää kirves kädessä niskaan ja muks vaan!"

"No ränkäsitkö sinä?" innostui Ökö-Antti. Pirhonen ylpeili:

"Ränkäsin. Ensin arvelin nousta kuuseen ja sieltä karjasta, mutta sitte pujahdinkin siihen Takkusen nauriskuoppaan ja karjasin: Häh! Korven sen vaan piti kaikua, ja töpi ojona karkkosi riivattu pölkyn luota. Minä sillä aikaa halkasin raon pölkkyyn, ja sitte taas kuoppaan!... Kaisa! Elä äkäile, vaan tuo sitä viinan lientä!... ja sitte sitä koitettiin!"

Hän sytytti piippunsa ja jatkoi:

"Mutta tuo pakana hoksasikin jutkun eikä pistänyt kynsiänsä rakoon, vaan tulee kuopan suulle ja alkaa möyrytä ja repiä maata!"

"Olipas rutkaleella älyä!" päivitteli Punkki-Matti.