Part 2

Niin hän tekikin: kaaloi ojan toiselle puolelle takaisin, kaatoi petäjän ja kulki nyt kuivaa siltaa myöten puron yli, istahti tupakoimaan ja tuli siinä miettineeksi vesien yleistä syvyyttä. Hän järkeili:

"Onkohan ihan pohjattomia ja perättömiä jokia ja järviä, niinkuin asioiden esikuvana puhua?" Ensin hän sitä vähä epäili, mutta sitten mietti hän Jänisjärven syvyyttä. Siinäkin sanottiin olevan pohjattomia paikkoja. Silloin alkoi hän uskoa, että on niitä pohjattomiakin vesiä, ja päätteli hän:

"Ei suinkaan se syvyyskään voi kesken loppua", ja muistettuaan, että suuremmat kalat elävät syvien vesien pohjalla, järkeili hän:

"Mutta mitenhän suuria niissä pohjattomissa vesissä ovat ne pohjimaiset kalat?"

Ei hän jaksanut päästä aivan tarkoista mitoista selville, mutta päätteli toki:

"Kyliä niiden täytyy olla saakelin suuria... Haukiakin täytyy olla ihan pitkän tukkipölkyn pituisia! Semmoinen hauki se kun rysässäkin jutkottaisi, niin paksusta nuorasta sen rysän pitäisi olla tehty, jos mieli kestää! Ja sen kun milloin sattuisi pohjakoukulla saamaan, niin olisi siinä miehelle veneesen nyhtämistä!"

Saalis huvitti häntä. Hän jatkoi: "Jos sattuisi talossa emäntä kuolemaan ja leski veisi lehmän asemesta semmoisen hauvin papille, niin tyytyisiköhän tämä meidän pitäjän pappi semmoiseen vaihtokauppaan?... Kyllä se juutas tyytyisi, vaikka on ahne! Kun vetäisi semmoisen hauvin ihan takareen kanssa sinne papin pytingin eteen ja se kun siinä reessä jötköttäisi kuin paras hirsi, niin tupakat se pappi vielä antaisi harjakkaisiksi."

Niin pääsi hän selville siitä asiasta, ihastui ojan syvyyteen, jossa sikiää moisia kalajätkiä, ja järkeili:

"Niin se on tuokin tämän ihmisen ajatuksen ja älyn syvyys kuin pohjattomat vedet ja virrat!"

Kun se asia näin oli selvinnyt, lähti hän rauhallisena jatkamaan matkaansa. Koko karhuntappoasia oli jo tyyten unehtunut.

Mutta se juohtui hänelle taas väkisinkin mieleen, kun hän saapui työmaallensa Harjun mäelle. Siellä näet oli karhu repinyt hänen lehmänsä. Paikalle saavuttuansa raapasi hän korvallistansa ja harmitteli: "Siinä se ruoja repi Punikin." Jumppasen mieleen johtuivat vakavat ajatukset. Hän alkoi miettiä Punikin elämää sen syntymästä ja nuoruudesta lähtien. Kumarassa istuen järkeili hän:

"Semmoista se oli Punikinkin vaellus: Sekin ensin syntyi, sitten oli vasikkana, sitten hiehona, kunnes tuli emälehmäksi, lypsi maitoa ja viimein joutui karhun mahaan."

Hän tuli verranneeksi sitä omaan elämäänsä:

"Ja eipä se ole paljon muuta tämäkään varsinaisen ihmisen elämä: Ensin sekin syntyy, sitte on pienenä ja saa vitsaa, kunnes pääsee housuihin, että voi jo juoksennella ympäri kylää."

Hetkisen kuluttua hän jatkoi omaa kohtaloansa:

"Niin kuin nyt näitä meidänkin joukkoa, näitä Jumppasia. Meitäkin oli jumalaton liuta ja kaikki aika vehnäsiä! Ensin me tappelimme keskenämme veljeyden alkutappelut!"

Hän mietti läpitse erään asian, josta hän oli tapellut veljensä kanssa, ja kehasi:

"Silloin täällä Pirttipohjassa olivatkin kaikki pojat oikeita jurtikoita ja rehellisiä tappelijoita... paitsi tämä Antti Luikurinen, jolla nyt on karvarinversta... Se oli joutava ja epärehellinen koiruuden tekijä."

Karvari Luikurista hän ei voinut sietää. Pikku poikana ollessansa he näet olivat laskeneet suksilla mäkeä Kokkokalliolta, josta oli korkea hyppyri. Erään kerran kun Olli Jumppanen oli jo onnellisesti laskenut hyppyristä, pistikin sen alapuolella vartova Luikurin Antti suksisauvansa Ollin suksen alle ja keikautti hänet kumoon ja sitte vielä ilkkui että Olli muka sai "akan." Heti oli siitä noussut tappelu ja siitä lähtien oli hän alkanut hautoa vihaa Luikurista kohtaan. Nahkansakin hän parkitutti Koljosella eikä voinut sietää koko miestä, varsinkin kun se vielä oli huomauttanut, että hänellä on näppylä nenässä. Tämä pieni näppylä, joka itse asiansa ei hänen nenäänsä rumentanut, oli siitä lähtien tullut Jumppasen arimmaksi paikaksi.

Nyt hän taas muisti tapauksen ja soimaili:

"Se onkin tämä Luikurinen ihan toista kansaa, eikä näitä oikeita pirttipohjalaisia ristityitä!"

Se johti mieleen toisen miehen, jota hän vieroi katkerammin kuin Luikuristakin. Se oli Pirttipohjan tuomari, kartanon herrasväen sukua, syntyään entisiä Möttösiä. Sen isän isä oli ollut ruununvoudin renkinä ja sitä tietä oli suku päässyt tuomariksi.

Eräänä päivänä sitte oli tämä tuomari lakasuttanut Jumppasella pihamaatansa koko päivän. Ahkerasti olikin hän työtänsä tehnyt. Mutta kun hän iltasella oli mennyt keittiöön ilmottamaan että työ on suoritettu, olikin tuomarin rouva nuhdellut miestänsä siitä, että hän oli laskenut hänet, näppylänenäisen ja likaisen pojan, kyökkiin.

Siitä oli hän myrtynyt tuomarille ijäksensä ja keksinyt sille haukkumanimen, ja hän oli päättänyt että ei hellitä ennen kun on Pirttipohjan kartanon isäntä, että voi tuomarillekin näyttää. Ikänsä olikin hän sitte taistellut tuomarin herrasväkeä vastaan ja tullut sen katkeraksi naapuriksi. Nytkin hän kiehahti ja vannoi:

"Ennen antaa Jumppanen lyödä halolla otsaansa, ennen kun näppyläänsä höyhenelläkään sukaista!"

Hän muisti mielihyvällä pienen jutkun, jonka oli äskettäin tehnyt tuomarille. Tuomari oli ajaa porhaltanut vastaan ja hän, Jumppanen, oli kääntänyt halkokuormaa ainoastaan pikkuisen tiepuoleen, niin että tuomarin aisa tarttui sen halonpäihin, ja sitte antanut tamman riuhtaista. Poikki lensi tuomarin aisa ja aisapuolena ajoi mies kotiinsa, että koko Pirttipohja nauraa!

Tyynnytettyään tällä vähän harmiaan, jatkoi hän elämäkertaansa, muistellen erikoisesti vaivaloista rippikoulunkäyntiä ja akan-saantia, ja päätteli:

"No muutapa sitä ei enää sitte olekaan. Kun on päässyt ripille ja saanut akan, niin elää vaan ja rehkii ja laittaa näitä lapsia, että on kuka hautaa ja maksaa papille haudan siunauksesta. Sillä sitä pääsee täältä pois, niin kuin punikkikin."

Mutta lapsista johtuikin mieleen elämän pääkysymys: Pirttipohjan kartanon lunastaminen ennen kun Pirhonen ennättää. Rauhallisena muisteli hän yhdeksää lastansa Pirhosen kuuden rinnalla ja lausui:

"Saunan karsina on, herran kiitos, ollut viljava!... Abrahamiin asti minä en itse pääse... niin jotta olisi kuin taivaan tähdet, mutta Jaakoppiin asti minä ennätän!"

Se tuntuikin riittävän. Hän järkeili:

"Eikähän se oikeastaan itsensä Abrahamin ansiota ole tämäkään varsinainen Israelin kansa. Vastahan se Jaakopin kahdestatoista pojasta lähti suuremmassa määrässä lisääntymään!"

Hän lopetti mietteensä sanoen: "Siinäpä se sitte onkin koko tämä Jumppasen sukupuu ja Jessen juuri!"

Mutta ajatellessaan, että yhden karhun takia pitää tuotakin Pirhosen rehvanaa pitää mielillä, ei hän voinut olla halveksivasti lisäämättä:

"Riesaa siitä vaan Mikosta olisi tässä Pirttipohjan ostossa. Vaikka kepulimiehiähän se Pirhonen oikeastaan on tuon ruumillisenkin rustinkinsa puolesta... Se hyvä siinä toki on, että sen mökkiin on pesiytynyt tuo saunahalla!"

* * * * *

Mikko Pirhosesta johtui nyt mieleen se karhuntappo-asia:

"Eikö se Pirhonen, viisas mies nyt älyä, että mitä sitä nyt Suolamäkeen lähtee semmoista petoa härnäämään! Jos nyt esimerkiksi minä olisin karhu ja mörisisin Suolamäessä, enkä hätyyttelisi kenenkään lehmiä, enkä tekisi muutakaan härninkiä, ja jos sitte joku tulisi minua esimerkiksi vaan kangella mukiloimaan, niin saakeli ollen minä suuttuisin ja söisin koko Pirttipohjan lehminensä päivinensä!... Toista se olisi jos minä suorastaan jo lehmän säkään hyppäisin ja alkaisin repiä."

Mutta kun hän sitäkin tapausta harkitsi, alkoi hän järkeillä:

"Ja eikä nyt silloinkaan tarvitseisi minua suorastaan kangella päähän sukaista! Sanoisi ensin niinkuin oikea ristitty, että: Mene nyt hyvä Jumppanen matkaasi ja häpeä rauhallisten köyhien ihmisten viattomia lehmiä repiessäsi!... Ja minä menisin! No menisin saakeli soikoon! Niin mennä luikkisin häpeissäni häntä koipien välissä ja piilottelisin nurkkien takana, että ei vaan kukaan näkisikään! Ja tämä Pirhonen tulisi ja mukaseisi suorastaan kirvespohjalla!"

Hän piti karhun puolta. Tarkasti muisteli hän nyt koko viimeisen keskustelun. Sitä muistellessa johtuivat mieleen Suson halveksivat sanat, että hän "ei uskalla syöpäläistäkään tappaa."

Silloin harmistui hän, raapasi päätänsä ja päivitteli:

"No voi tuota akan raatoa miten sanoi!... Voi tuota hönkälettä minkä pakanuuden teki!"

Ilta alkoi jo pimetä, mutta hän harmitteli yhä, peläten joutuvansa ivattavaksi:

"Luuletko minun pelkäävän yhtä karhua, vaikka hän olisi koko maailman kokoinen!"

Vihoissansa sieppasi hän kirveensä, iski sen tervaskantoon ja uhitteli Susolle:

"Noin minä antaisin sille kuonoon, vaikka itse olisit karhu!"

Hän hakkasi vihoissansa kantoa niin kauvan, että oli jo iltapimeä, kun hän astua pötkytteli mökillensä hikisenä, likomärkänä. Alkutaipaleella hän vielä kiukutteli Susolle, mutta tultuansa ojalle, jonka porraspuuksi oli petäjän kaatanut, muisti hän seikkailunsa ja vasta nyt huomasi olevansa likomärkä. Kengätkin olivat vettä täynnä.

Silloin kääntyi hänen vihansa ojaan. Hän sadatteli sitä:

"Mistähän lieneekin tuota vettä imenyt. Ikäänkuin ei olisi ennen moista rapakkoa nähty!"

Vesi purskui kengistä. Hän sydämmistyi ojalle ja ilkamoi:

"Kunhan saunaan päästään, niin nähdäänkin, eivätkö sinun vetesi kuiva."

Silloin muistikin hän, että oli ajanut lapset saunaa lämmittämään, vaikka ei ollutkaan saunapäivä. Se oli hänestä onnen sattuma.

Mutta jatkaessaan matkaa johtui hänelle mieleen se mahdollisuus, että lapset ehkä eivät olekaan lämmittäneet saunaa. Hän punnitsi sitä asiaa ja pelkäsi Suson ehkä niitä kieltäneen, kun ei kerran ollut saunapäivä. Ajatus alkoi häntä kiusata:

"Sen pitääkin pistää nenänsä joka paikkaan! Ikäänkuin hän olisi isäntä joka asiassa."

Viimein päätti hän varmasti:

"Kertakin minä näytän, kuka se on isäntä Jumppasen mökissä! joka sorkan pitää kohona hypätä saunaa lämmittämään, jos se vaan ei ole jo tehty."

Rivakasti astui hän nyt mökkiä kohti. Mutta kun hän kääntyi aittarähjän nurkan takaa mökin pihamaalle, tulikin siinä vastaan Antti Laurikaisen vaimo. Se oli ollut tulipaloa sammuttamassa ja ilmotti nyt Jumppaselle:

"Siinähän se on Jumppanen! Eikä tule aikanansa kotiin, vaikka sillä aikaa paloi sauna!"

Jumppanen ei osannut muuta kuin kirota ja huutaa:

"Voi sen vietävää! Johan minä lähtiessäni sanoin, jotta polttavat ne paholaisen vietävät sillä aikaa sen saunan!"

Juoksujalassa riensi hän saunan paikalle, jossa suitsusi enää joku kekäle. Hän menetti malttinsa ja huusi:

"Kuule Laurikaisen akka! Ota sukkelaan ämpäri ja tule kanna vettä!"

Itse hän sieppasi korvon, ammensi sen vettä täyteen, kantoi sen saunan raunioille ja alkoi valella kekäleitä. Turhaan kehotti häntä Laurikaisen Maija heittämään turhan työn. Hän ei herennyt ennen kun oli valellut koko rauniot ja sammuttanut viimeisenkin kekäleen.

Sen tehtyänsä istahti hän raunioiden ääreen ja nieli niiden häkäsavua. Viivyttyään siinä kotvan hän kömpi tupaan ja istui kauvan ääneti, sydämmystyneenä, kuulematta toisten puhettakaan. Viimein raapasi hän korvallistansa ja päivitteli:

"No voi vaivattua tätä elämää! Kaikki menee nurin päin siitä lähtien kun se peto sen Punikin repi!"

Nyt raivostui hän karhulle ja hänen päätöksensä oli valmis. Hän viskasi eväskontin selkäänsä, sieppasi kirveen olallensa ja työntäysi pimeään yöhön. Hetken kuluttua vääntäytyi hän Pirhosen mökkiin, istahti ja alkoi kaivella tupakkavehkeitänsä. Aluksi hän ei tahtonut päästä puheen alkuun, eikä talon väkikään ollut niin puhetuulella, että olisi edes kuulumisia tiedustanut. Vasta kun Jumppanen oli jo piippunsa puolillensa polttanut, kysyi Pirhonen:

"Paloiko se karsinaa myöten se teidän sauna?"

Olli sylkäsi eikä vastannut. Vasta tovin kuluttua hän sai selitetyksi:

"Sitä minä arvelin, että jos käytäisi hakemassa sen kehnon nahka karvarille parkittavaksi."

IV

Sumuisena valkeni seuraava aamu. Jumppanen oli yöpynyt Pirhosen mökillä ja nyt varustautuivat he lähtemään kierrosmatkallensa. Pirhosen eukko, Liisa, oli jo laittanut eväät valmiiksi ja supatti miehensä korvaan vielä viimeisen varotuksen:

"Anna nyt tuon Jumppasen kulkea etumaisena... Kuka tämän joukon jaksaa yksinään elättää, jos hyvinkin sattuu pahasti käymään."

Pirhosta alkoi moinen varovaisuus tuskastuttaa. Närkästyksissään joi hän vettä vaikka ei janottanutkaan, pyyhkäsi kämmenselällä suunsa ja varustelihe jo viskaamaan eväskonttia selkäänsä. Liisaa miltei itketti. Sitä salataksensa otti hän jauhovakan, ripotti siitä pari kourallista jauhoja sian kakarapyttyyn suuruksiksi, kumartui hämmentämään kakaraa ja valitteli suruansa salatakseen hiljaa, murheellisena:

"Minnehän lienee sekin sika taas juossut, kun ei tullut yöksikään kotiin!" Silloin sattui syrjätapaus, jolla oli suuri vaikutus asian lopulliseen kehkeytymiseen. Saapui näet karvari Heikki Koljosen eukko. Leena, veljensä Antti Pinnasen kanssa. Pari kertaa ryäistyänsä alkoi hän selittää riitelemällä:

"Siellä se nyt on se teidän sikahankura!... Viisikymmentä penniä määräsi Koljonen siitä kakarapytystä, jonka se kaatoi."

Talon väki arvasi asian menon. Moinen vaatimus suututti varsinkin kun talon rahat olivat ihan lopussa. Ei kukaan puhunut mitään. Liisa vaan lisäsi jauhoja, jatkoi hämmentämistä ja nurkui paremman sanottavan puutteessa asiaa painaaksensa:

"Noitakin jauhoja menee niin että ei enää piisaa maat eivätkä mannut!"

Antti Pinnanen istui sammunut piippu lerpallansa ikenissä. Leena tarkasteli talon väkeä. Se näytti synkältä. Hän luuli niiden varustelevan tinkimään alennusta vahingonkorvauksesta, ja turvautui juoneen, jonka oli jo sikaa tuodessansa siltä varalta valmiiksi punonut. Hän päätti torailulla ja asian liiottelulla masentaa Pirhosen tinkimisaikeet. Hän alkoi:

"Laskevatkin sikansa lentämään pitkin kyliä, jotta eivät yöksikään hae kotiinsa!"

Pirhosen sydäntä kaiveli sattunut onnettomuus ja röyhkeä vaatimus. Aluksi hän todellakin masentui ja yritti voittaa Leenan veljen Antti Pinnasen puolellensa. Siinä tarkotuksessa tekeytyi hän sen ystäväksi kehottaen:

"Olisihan siinä pölkyssä talon tupakoita!"

"Ka vieläpä tämä piippu palaa entuudestaankin", valehteli siihen Pinnanen tyhjä, sammunut piippu suupielessä. Leena arvasi juonen ja yltyi toraillen muka itseksensä:

"Mitä ihmisiä he lienevätkin koko pirttipohjalaiset!... Sikojansakin elättävät paljaalla nälällä!... Ei ole kumma jos ne sitte toisten taloihin telläytyvät!"

Nyt suuttui jo Pirhosen Liisa ja väitti pisteliäästi vastaan:

"No kenenpä siat nuo sitte riisiryynipuuroa saanevat! Vaikka on toisilla ihmisten nahatkin parkittavina, niin jotta luulisi tuota kannattavan!"

"Kuka tässä nyt sinua tarkotti", ähähti silloin Leena, tekeytyen viattomaksi. Kaikki olivat jo suutuksissansa, joten oli syntynyt vaitiolo. Se rohkasi Leenaa:

"Ikäänkuin ei tässä olisi omissakin töissä jo kylliksi! Kaikkien nälkäisiä sikoja tässä pitää vahtia ja paimentaa!"

Pirhosen sisu alkoi jo kuohua. Viisikymmenpenninen pisteli mieltä. Leena ryki, Jumppanen imeksi piippuansa ja Pinnanen näytti aivan torkkuvan. Leena huokasi katkerasti:

"Hoh-hoi... hoh-hoi, tätä köyhän elämää!"

Ei kukaan ääntänyt vastaan. Kotvan odotettuansa toisti Leena kuivasti:

"Viisikymmentä penniä se Koljonen määräsi siitä kakarasta."

Ja kun taas syntyi äänettömyys, uudisti hän entistä katkerammalla ja kovemmalla äänellä:

"Viisikymmentä penniä se Koljonen siitä kakarapytystä käski ottaa."

Mutta silloin ärjäsi Pirhonen:

"Senkös täyteistä te ette pidä veräjiänne kiini, jotta eivät ihmisten siat pääse!"

Leena säikähti ja alkoi ryiskellä. Pinnanen ymmärsi sisarensa hädän ja murisi hänen puolestaan:

"Ka mitäpä niistä veräjistä näin talvea vastaan tukkeaa!... Ei tainnut se Pirhosenkaan portti tulla viime kesänä valmiiksi, kun näkyy tuo pellon veräjä olevan auki, jotta sikakin pääsi pois omasta pihasta."

Pirhonen joutui neuvottomaksi.

Mutta Liisa suuttuikin siitä ja vihotteli vastaan:

"Akathan ne aina vaan saavat Pirttipohjassa hyvät ja huonot kestää. Vaikka miehissä itsessänsä ei ole sen vertaa että veräjän tukkeaisivat!"

Koljosen Leena huomasi olevansa voitolla. Hän oli jo kuullut Jumppasen Suson soimauksesta ja menestys innostutti häntä pistellen lisäämään:

"Johan näistä nyt Pirttipohjan miehistä olisi sen vertaa, jotta lutikan tappajiksikaan."

Se pisti Olli Jumppasta. Ääneti nosti hän eväskontin hartioillensa ja kehotti Pirhosta:

"Mitäs tämä nyt riitelemällä paranee!... Anna akkojen selvittää välinsä ja tule sinä pois!"

Pirhonen riemastui neuvosta, joka hänet selvitti niin vähällä. Miehet lähtivät ja vaimot jäivät jatkamaan riitaansa.

* * * * *

Äänettöminä astua jumppasivat miehet Suolamäkeä kohti. Tapaus oli myrkyttänyt molempien mielen.

Tunnin ajan kulkivat he siten ääntä päästämättä ja tulivat Matkalammin päähän. Siinä kelletti tien varrella suunnattoman paksu, oksainen närepölkky, jota Pirhonen oli yrittänyt kolme eri kertaa laudoiksi särkeä, koettaaksensa vain saako mies moisen oksikkaan hirviön halkeamaan. Mutta turhia olivat olleet ponnistukset.

Kun he nyt saapuivat pölkyn kohdalle, oli molempien viha parhaiksi hautunut, eikä Pirhonen voinut sitä enää hillitä, vaan iski kirveensä närepölkkyyn täyttä voimaa, näennäisesti ikäänkuin muka huviksensa, ohimennen. Oikeaa tarkotustaan salatakseen hän vielä äänsi:

"Siinä se on pölkky!"

Mutta Jumppanen tarvitsi samaa aihetta sisunsa purkaukselle. Hänkin iski kirveensä pölkkyyn, että jysähti, ja äänsi:

"On siinä pölkky!"

Enempää ei tarvittu. Aivan kuin sopimuksesta ryhtyivät he verkalleen puuhaillen halkasemaan pölkkyä. Äänettöminä ponnistivat he viimeisetkin voimansa ja iskivät pölkkyä niin että kirveet uppoilivat silmäänsä myöten. Paukkeen seasta kuului ainoastaan vihaista vuoronperäistä ähkinää.

Pölkky alkoikin jo irvistyä. Oksat paukahtelivat halki ja poikki, että ryski. Kerran vaan ehti Pirhonen sadatella:

"Etkö sinä pahennus halkea!"

Ja pölkky halkesi. Rusahtaen erkanivat puoliskot toisistansa. Miehet istahtivat kivelle lepäämään, läähättivät ja olivat hikiset. Viimein ilmotti Jumppanen:

"Nyt se on kahtena palana!"

He panivat tupakan, nostivat kontit selkäänsä ja lähtivät pyrkimään karhun kierrospaikoille.

* * * * *

He olivat jo lähellä suurta Rämesuota, jossa karhun piti asustaa. Mitä likemmä suota he tulivat, sitä vakavammaksi kävi mieli. Kumpikin myönteli itseksensä, että karhu ei ymmärrä leikkiä.

Mutta aivan Rämesuon reunassa lähellä Itkukalliota, jossa pirun kerrottiin asuvan, oli Kosken Mikki ampunut viime viikolla hirven. Sen suolet ja osa lihojakin oli hänen täytynyt jättää tappopaikalle, Itkukallion juurelle, tiheään näreikköön, ettei joutuisi sala-ammunnasta kiinni. Korppijoukko oli kokoontunut niillä aterioimaan. Nälkäisinä rääkyivät ja tappelivat korpit keskenänsä. Kylmä vihmasade ja seudun autius, sekä Itkukallion läheisyys täydensivät kuvan yleistä kolkkoutta. Kumpikin mietti, että olisi vähä varustauduttava, sillä molemmat olivat varmat että näreikössä metelöi Itkukallion piru.

Mutta luonto ei antanut alkaa, ettei toinen huomaisi mitään semmoista. Astuntansa toki hiljensivät.

Mutta Tiilikaisen tervahaudan luo tultua, kun rähinä yltyi näreikössä, rohkaistui Pirhonen väkisinkin sanomaan:

"Tämä on vähä kolkko ja kamala paikka!"

Jumppanen pysähtyi kiitollisena ja murahti asian peitteiksi:

"Jopa tässä on tupakoimisaika!"

Mietiskeltiin, kumpi lähtisi etumaisena. Pirhonen uskalsi etemmä, arvellen kuin ohimennen:

"Mikähän siellä ihan korpin äänellä rääkkyy ja rähisee?"

Toinen vaikeni. Silloin hoksasi Pirhonen sanoa viimeiset sopivat sanat:

"Vaikka eipä tämä oikea ristitty yhtä pimeyden valtakunnan kehnoa hätkähdä!"

Silloin oli Jumppanen valmis. Hän virkkoi verkallensa:

"Mikäpäs siinä on. Kun katsoo, niin sittehän näkee mikä se on."

Ja enempiä puhumatta nousi hän ja alkoi varmasti työntäytyä tiheään näreikköön ääntä kohti. Pirhonen seurasi jälestä. He jakoilivat näreiden oksia ja kurkistelivat varovasti eteensä. Molempien polvet tahtoivat hervota.

Niin saapuivat he lähelle haaskaa. Jumppanen iski kirveshamaralla puun kylkeen ja karjasi.

Korppiparvi säikähti ja pakeni rääkkyen. Miehet rohkaistuivat siitä, tunkeutuivat haaskan luo, tarkastelivat sen, ja Jumppanen sanoi viimein:

"Kah! Hirven raato!"

"Hirvenpähän on!" myönsi toinenkin. Enempää eivät he siitä asiasta puhuneet. Oli vähä noloakin alussa. Mutta Jumppasta oli tapaus rohkaissut ja hän päätti näyttää jo urhokkuutensa toisellakin tavalla. Oli jo lounaan aika. Koko ikänsä oli hän, kuten kaikki muutkin pirttipohjalaiset, pelokkaasti kiertänyt Itkukalliota. Mutta nyt lähti hän työntymään näreikön halki suoraan sitä kohti. Hämmästyneenä tiedusti silloin Pirhonen:

"Minnekkä sinä menet?"

"Lounatta syömäänpä tästä on jo aika... Tuolla Itkukalliolla on vähä kuivempaa!" murisi Jumppanen rauhallisena, iski joskus pirua pelotellaksensa kirveshamaralla puun kylkeen, mutta ihmetteli samalla:

"Kovasyistä petäjää siinä kasvaa kun se noin kumisee kuin paras honka."

Juhlallisesti nousivat he matalalle kalliolle, josta lirisi pieni puro. Jumppanen viskasi konttinsa rennosti sammalikolle ja he alkoivat aterioida. Siinä syödessä tuli nyt Jumppanen jatkaneeksi puhettansa hirvestä:

"Eikö tuo liene Kosken Mikki tappanut sitä hirveä! Sehän se lurkkii joka paikassa."

"Eikö tuo se liene!" vahvisti Pirhonen tosiasian.

Itkukalliolle näkyi Rämesuon huikea ulappa, jonka keskellä kohosi pieni tiheän näreikön peittämä kumpu. Puhumatta varmistuivat miehet siinä uskossa, että siellä sen karhun täytyy olla jo pesässänsä.

Kolealta näytti seutu semmoista näköalaa katsellessa, varsinkin kun oli niin vakava tehtävä edessä. Lisäksi painosti mieltä ruokapaikan salaperäisyys. Ei tahtonut ruokakaan maistua näin pyhässä metsässä, ja vähäsen haukattuansa kiirehtivät he verkallensa pois koko paikalta. Lähtiessä Jumppanen, varoen kaikkea arkuuden ilmausta, ihaili toki vielä paikkaa, kehuen kallion pehmeää havumetsää:

"Ihania kuusia siinä ryökäleessä kasvaa!"

Nyt oli kierros alettava. He alkoivat aivan suon reunasta, tarkastellen kaikkia eteen sattuvia jälkiä. Katselivat välistä aukeaa suotakin, ja silloin kuvastui mielessä karhun voima. Molemmat mietiskelivät että mitähän jos sieltä äkkiä karhu pölähtäisi vastaan. Pirhonen alkoi silloin epäillä Jumppasen uskollisuutta ja ryhtyi sitä valmistamaan. Hän alkoi:

"Se on sukkelajuoksuinen elävä, se karhu!"

"On se känttyrä!" täytyi Jumppasen myöntää. Pirhonen selitti:

"Se jos aukealla suolla äkkiä eteen pölähtäisi, niin ei siinä pako auttaisi!..."

Jumppasesta ei olisi juoksijaksi kyllä ollutkaan, se häntä itseäänkin nyt harmitti. Toinen jatkoi:

"Siinä olisi viisainta, jotta koettaisi vaan lyöttääntyä yhteen."

"Ka mikäpäs muu se näin huonojuoksuisella auttaisi", erehtyi Jumppanen.

Taas neuvoi Pirhonen: "Se vielä kuuluukin aina ensimäisenä lähtevän sen aremman perästä painamaan."

Karhun moinen tuhmuus suututti Jumppasta. Pirhonen vielä lisäsi:

"Niinkun nyt luonnollista onkin, jotta urhokkaampaahan se aina viimeiseksi kiertää!"

Kauvan mietti sitä Jumppanen. Viimein hän jo arveli:

"Kun sitä olisi ihminen jänis, niin ei sitä pelkäisi mennä ihan karhun nenän eteen! Jäniksen käpälillä kun sitä pyyhkäisisi viime tiukan tullessa pakoon, niin tyhjälle siinä saisi karhu viheltää!"

Pirhonen hätäytyi siitä, peläten jäävänsä tiukan tullessa yksin. Jumppanenkin huomasi, että ei ollut osannut aivan selkeästi puhua, ja koetti oikasta, valittaen:

"Se on oikeastaan jokainenkin asia tälle ihmisälylle hyvin vaikea ihan meiningilleen sanoa... Kun se tämä ihmiskieli tahtoo olla semmoinen kaksiteräinen miekka, niin siinä ei se järkikään kaikistellen avita!"

Se sotki vaan asiaa. Pirhosen epäluulo lisääntyi. Kotvasen kierreltyään terotti hän Jumppasen uskollisuuden tarvetta toisellakin tavalla: uhkauksella. Hän ilmotti:

"Vaikka jos taas juoksusta tulisi puhe, niin en sitä minäkään takimaisena hyökkäisi!"

Jumppanen tunsi naapurinsa lahjat siinä asiassa ja nyt hän puolestaan yksimielisyyttä terottaakseen huomautti:

"Mutta ei siinä vetelällä suolla jänistä huonompi juoksija pitkälle potkisi semmoisen juoksuoriin edessä!"