Part 1

PIRTTIPOHJALAISET

Kirj.

MAIJU LASSILA

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-O.Y. Kansa, 1911.

Haminan Suomalainen Sanomalehti- ja kirjapaino O.-Y.

I

Vahvajärven autiolla selällä vyöryivät syksyiset aallot. Kalatiirat ja -lokit olivat jo pois muuttaneet, eikä näkynyt koko järvellä muuta elollista kuin aallokon irti kiskomaa viheriää levää, jota läikähteli siellä täällä aallon selällä. Sumuinen päivä alkoi pimittyä ja sumu tihkua vihmasateena.

Ränsistyneessä venepahasessansa pyrki silloin keskikokoinen miehen rehvana kotirantaansa Pirttipohjaa kohti, taistellen aallokkoa vastaan. Hän oli puettu liika pitkähihaiseen, kuluneesen sarkanuttuun, ja päässä oli vanha reuhkalakki, joten hän täysin sopi yhteen sen kuvan kanssa, minkä muodosti kipperä venepahanen ja köyhä syksyinen luonto.

Soutaja oli mökkiläinen Mikko Pirhonen. Sammunut piippunysä lerpatti vasemmassa suupielessä puoli irrallansa, kun hän veteli lyhkäsillä airon rämillä, Vene keikkui aaltojen välissä, häviten joskus niiden väliin, niin että soutajan pää vain näkyi koholla lekkumassa. Oli soudettava syrjätuuleen ja se lisäsi kulun vaikeutta. Tuon tuostakin pärskähti hyrskevettä veneen laidan yli soutajan kasvoille ja ryntäille.

Järven keskiselällä pujahti silloin toinen kipperä venepahanen saaren takaa vastaan. Mutta kun soutajat istuivat selin toisiinsa, eivät he huomanneet toisiansa ennen kun jo olivat sivuuttamassa. Vastaantulija, Tuomas Kuivalainen, herkesi silloin soutamasta ja katseltuansa aika tovin, kuinka Pirhonen reuhkasi veneessänsä aallolta aallolle, tervehti tätä ilmottaen kovaäänisesti:

"Nyt sitä rutkaletta on jo nähty."

Oitis älysi Pirhonen että vastaantulija tarkotti karhua, joka oli viime kesänä repinyt toisen ja paraan lehmän sekä häneltä että hänen naapuriltansa Olli Jumppaselta, ja tappanut Pirttipohjan jokaisen mökin nuoren karjan. Koko kesä oli siitä pedosta puhuttu, sitä oli vahdattu, sille oli hiottu kostoa, mutta sitä vaan ei oltu nähtykään. Koko kesän oli Pirhonen houkutellut naapuriansa, Olli Jumppasta, yhteiselle karhunajomatkalle, mutta tämä oli kieltäytynyt. Joskus se oli sanonut kieltäytymisen syyksi sen, että "ei sitä kesällä kumminkaan löydä." Useimmiten oli kumminkin selittää murissut:

"Jos sitä ei saa tapetuksi, ruojaa, niin se vaan härnäytyy ja repii viimeisenkin lehmän."

Oitis herkesi Pirhonen soutamasta ja korjasi piipun ikenistänsä taskuunsa. Hän riemastui kuullessansa, että peto on nyt nähty. Koko kesäkauden hautunut viha sai jo hieman tyydytystä, ja hän vastasi, karhulle kutitellen: "Ahäh, pakana!"

Airot kohoina katselivat miehet hyvän aikaa toisiansa. Sitte lisäsi Kuivalainen:

"Siellä Suolamäen perällä sanoo Olli Kokko sen nähneensä."

"Vai Olli sen näki."

"Ollinhan ne kehuvat sitä nähneen. Kaksi pentua oli ruojalla ollut mukana", vahvisti Kuivalainen.

Tuuli oli alkanut ajella molempien veneitä, ja kun puhelukin tuntui olevan lopussa, tarttuivat miehet jo airoihin. Vasta kun olivat parisen airon vetoa soutaneet, lopetti Pirhonen keskustelun uudella kysymyksellä:

"Ei tainnut Olli vielä tehdä siitä kystä?"

"Eivät ne Massisen mökillä tienneet siitä jututa", jurnutti toinen, toistaen:

"Mutta niitä pentuja kuuluu rienalla olleen kaksi."

* * * * *

Molemmat soutajat ryhtyivät taas kiskomaan venettänsä eteenpäin, ja yksin jääneenä alkoi Mikko Pirhonen jo nauttia kostosta. Hän ilkkui itseksensä karhulle:

"Kunhan saat kirvespohjalla kuonoosi, niin nähdäänhän tokko vielä isket kyntesi lehmän säkään!"

Hän innostui ja kiirehti soutuansa joutuaksensa pikemmin Olli Jumppasen mökille sanaa viemään ja sopimaan karhuntappomatkasta. Innoissansa järkeili hän:

"Nyt jos Jumppanen vielä epäröi, niin sitte saa jo antaa housunsa akalleen koko mies."

Kiihkoissaan vetäsi hän airoilla niin varomattomasti, että toisen airon lapa ei ottanut täysin veteen, luiskahti aallon pintaa hipasten ja räiskäytti aimo vesisuihkun silmille. Hän siitä kiihtyi ja uhitteli:

"Nyt Jumppanen koetetaan, vaikka pää menisi."

Ja tarmonsa takaa souti hän ja kiihtyi yhä enemmän. Mutta syrjätuuli puhalsi niin, ettei tahtonut eteenpäin päästä. Hän vilkasi taaksensa. Jumppasen mökki näytti olevan kovin kaukana. Hän alkoi suuttua, sillä tuuli tuntui nyt olevan enää ainoana esteenä karhun ja hänen välillä. Aivan kuin uhalla riuhtoi hän nyt kipperää venettänsä, reuhkaisten aallokossa. Vesisuihku pärskähti taas kasvoille ja kasteli hänet märäksi, ja kun matkakaan ei tuntunut lyhenevän, alkoi soutaja jo menettää malttinsa. Hän kiukutteli ilmalle:

"Nyt kun se puhaltaa läähättää sitä tuultaan! Hitoltako hänellä sitä riittäneekin!"

Kipperä vene kiepahti siiloin poikkisuuntaan ja soutajan maltti loppui. Vihoissansa vetäsi hän airoilla täyttä voimaa. Mutta juuri silloin keikahti vene aallon harjalle, toinen airo ei tavannut enää vettä, kierosta vedosta heilahti vene rutosti aivan toiseen suuntaan ja pyllähti alas aallolta niin äkkiä, että tasapainonsa menettänyt soutaja keikahti selällensä, ylös päästyänsä sieppasi airon, löi sillä aaltoa ja ärjäsi sille.

Mutta silloin taas keikahti vene hänen horjumisestansa niin että hän oli jo kaatua laidan yli järveen. Silloin hän tarttui airoihin ja uhkasi aaltoa hammasta purren:

"Näytän minä sinulle!"

Ja täysin voimin kiskasi hän taas venettä. Se viskautui aallon harjan yli suoraan toiselle harjalle ja Mikko yltyi voitostansa, ilkkuen aallokolle:

"Ä-häh!"

Vesi kohahti keulan edessä. Soutajan kostonhalu siitä kiehahti. Hän riuhtasi vieläkin kovemman vedon.

Mutta se oli liika kova. Airon toinen vihtaraksi katkesi ja taas oli soutaja pyllähtää selällensä. Harmistuneena raapasi hän silloin korvallistaan ja päivitteli:

"No voi pahennuksen vietävä! Viime keväänä tehty raksi ja poikki piti lentää!"

Hetkisen istui hän nyt teljolla ääneti, suuttuneena. Sitte viskasi hän airot veneen pohjalle, asettui muka rauhallisena istumaan ja uhitteli tuulelle:

"Tuule nyt! Puhalla nyt!"

Hän istui ja odotti. Mutta tuuli näytti vaan yltyvän ja nyt se jo vei venettä aika kyytiä väärään suuntaan. Silloin sieppasi Mikko Pirhonen melan, kiirehti horjuvin askelin veneen perälaudalle istumaan, ja alkaen hammasta purren meloa, äkäili:

"Luuletko että tässä ei ilman airoja päästä, vaikka hänessä ulvoisit niin että nousisi ilmaan koko järvi!... Mokomakin rapakko!"

Viimein pääsikin hän Olli Jumppasen venerantaan. Kun mela jo ylettyi pohjaan, tyrkkäsi hän sillä venettä, niin että se sujahti maalle keskituhtoa myöten. Vetästyänsä sen kuivalle maalle kokonaan, viskasi hän vihaisena airot pehkoon, puisteli enintä vettä märäksi kastuneesta hatustansa, lyöden sitä pari kertaa vanhan lapikkaansa paikattuun varteen, ja lähti suutuksissaan astua rehveltämään Olli Jumppasen mökkiä kohti.

* * * * *

Jumppasen mökille vievät kujaset olivat yhtenä kurarapakkona. Tuuli viskoi ränstyneitä ovia ja narisutti puolilahoa kaivon vinttiä. Laiha juoksukoira ärhenteli sialle, joka tonki pihalle viskatuita kalantotkuja, eikä päästänyt häntä aterialle. Siinä taistelun lomassa lennähti joukkoon vanha varis, sieppasi nokkaansa tukun kalan suolia ja lähti niiden kanssa lentää kahnuuttamaan mullospellolle. Tuuli pärisytti akkunoiden tuohipaikkoja ja kylmä vihmasade oli hiostanut niiden pikkuiset lasipahaset niin että tuvassa oli puolihämärä.

Järvellä sattuneiden tapausten ja vastoinkäymisten myrryttämänä saapui Pirhonen Olli Jumppasen mökkirähjän pahaselle saunalle, joutuen taas koskettamaan sitä pääkysymystä, josta hän hiljaisuudessa taisteli Jumppasta vastaan, vaikka ei kumpikaan koskaan puhunut. Hän luki saunan ovenpieleen seinähirteen piirretyt viirut, jotka osottivat Jumppasen vaimon saunavuoteitten lukua, ja murahti: "Yhdeksän sillä on Jumppasella." Hänellä oli ainoastaan kuusi. Järvellä noussut mieli ei sitä tyynenä kestänyt. Hän lisäsi:

"Ja se itsekin on vielä semmoinen jätkän näköinen työkarhu... paitsi että niitäkin uusia lapsia voi vielä lisää tulla."

Tupakkakaan ei nyt olisi maistunut. Hän jatkoi: "Kun se sitte semmoisella työvoimalla yrittää, niin mökkiläisen asemaanhan tässä toinen joutuu, jos ei pääluvussa tapaa!"

Sen kysymyksen rinnalla olivat kaikki muut asiat, jopa karhuntappokin osaksi, ainoastaan peitevaahtoa. Molempien mökkiläissukujen ainoana unelmana ja kunnianhimona oli näet jo miespolvien ajan ollut päästä kerta sen suuren Pirttipohjan kartanon isännäksi, jonka maita he mökkiläisinä viljelivät. Karhu oli siinä kyllä esteenä: se teki pilloja, siksi eivät varat karttuneet kartanon ostoon. Lisäksi huolehtivat he jo tulevan oman talon karjamaiden laidunrauhasta. Karhu oli nujerrettava jo ennen kartanon ostoa.

Mutta varoja ei ollut, usein ei leipääkään. Millä siis lunastaa kartano! Ainoana toivona olivat tulevien polvien yhä lisääntyvät työvoimat. Siksi katsoi kumpikin sisimmässänsä karsain silmin toisensa saunaonnea. Äänetön tora oli heissä kytenyt kuin salatuli hiilloksen tuhassa.

"Kyllä sen saunan karsina sitä törkyheinää puhuu!" huokasi Pirhonen, ja semmoisessa mielentilassa läksi hän nyt sopimaan karhuntaposta. Jumppasen laiha sika lähti juosta nulkuttamaan hänen perästänsä. Hän ei sitäkään sietänyt, sieppasi palikan, viskasi sillä sikaa ja sanoi:

"Hös, halvattu, siitä vinkumasta!"

Oven edessä hän virutti pitkän nutunhihansa, pyyhki sillä nenänsä ja alkoi työntyä pikkuiseen tuparähjään.

* * * * *

Olli Jumppanen istui silloin penkillä synkän näköisenä, kyynäspäät polviin nojattuina, ja imeksi jo sammunutta piippunysää.

Kahdeksan risaista lasta tyrkiksi hiljakseen toisiansa pankon edessä, jossa he käteisinä odottelivat lieden kuumaan poroon haudattujen perunoiden paistumista, kiistellä nahisten niistä jo etukäteen, vaikka tosin vanhempiensa silmää vältellen. Mutta nämä eivät näyttäneet nyt heidän torailuansa huomaavankaan. Kummankin mieltä painosti sama asia, joka oli järvellä myrkyttänyt Pirhosen Mikon mielen: maidon puutteesta oli näet johtunut taas mieleen karhun tekemä tuho ja se oli pannut kaikki toisillensa murjottamaan. Vaimo, Suso, vatvoi ärtyisen näköisenä pellavia. Jumppasella sattui silloin syyhyttämään nenässänsä olevaa pikku näppylää, jonkunlaista syylää, josta hänelle oli elämän suurin harmi; hän ajatteli:

"Tuleekohan tähän vieraita, kun tuota näppylää kutkuttaa?"

Juuri silloin työntyi Mikko Pirhonen mökkiin, istahti ääneti rahille, sytytti piippunsa ja alkoi sitä imeksiä, nojaten kyynäspäihinsä, kuten Ollikin. Ei kukaan näyttänyt hänen tuloansa huomaavankaan.

Mutta hetkisen kuluttua äännähti kätkyessä nukkuva lapsi. Oitis keskeytti Suso työnsä, kaivoi lapsen risojen seasta ja murisi sitä paljastellessansa:

"Tuokin vielä piti siihen syntyä! Ikäänkuin ei entisissä olisi elättämistä!"

Äkäillessänsä oli hän paljastanut lapsen. Kylmä koski sen punaista ja hentoa ihoa. Lapsi alkoi parkua. Suso siitä tuskastui ja kiukutteli toisille lapsille:

"Ettekö mene siitä pankon edestä matkaanne!... Ryvette siinä porossa kuin mitkä mustalaisen kakarat!"

Lapset pakkautuivat yhä tiukempaan läjään, ollaksensa toistensa suojassa. Suso siitä kiivastui ja alkoi kiukutella vanhimmalle tytölle.

Molemmat miehet murjottelivat sill'aikaa yksiksensä, kuin eivät olisi Suson äkäilemistä eikä toisiansakaan huomanneetkaan. Oli syntynyt pieni äänettömyys. Lapset supisivat hiljakseen, Olli hautoi omaa asiaansa ja Pirhonen mietti miten alkaa. Kun Suso ei lakannut juonittelemasta itseksensä, nousi jo Ollinkin sisu; myrtyneenä viskasi hän vihansa vaimoonsa, muristen kotvasen kuluttua lastensa puolustukseksi:

"Mitä siinä nyt niille vihottelet, etkä anna niiden siinä pankon luona lämmitellä!"

Hyvän tovin sai hän odottaa ennen kun Suso vastasi ikäänkuin itseksensä äkäillen:

"Vielä siinä niiden puolta pitää kuin parempikin! Ei ole koko miehestä muuksi kuin tuvan täyttäjäksi."

Olli sylkeä ruikkasi vihaisesti. Suso murjotteli vielä vähän aikaa ja komenti sitte lapset uunille. Sinne ne kotiutuivatkin pian.

Jotkut niistä laittelivat päretikkusista ristikkoa, toiset kaivelivat nenäänsä. Oli syntynyt pitempi äänettömyys. Sen lopussa tervehti nyt Olli vihdoinkin naapuriansa, kysyen:

"Kuuluuko sitä mitä?"

"Eipä tuota erikoisempaa", vastata jurautti Mikko piippu hampaissa ja leuka kädessä. Suson puhuessa oli taas mieli noussut karhua vastaan, niin että ei haluttanut mainita mokoman ruojan nimeäkään. Mutta kun vanhin tyttö lasta souvattaessaan lauloi tuuti-lullaa, sulatti se mieltä niin omituisesti, että Pirhonen jo jaksoi murahtaa:

"Nyt sitä on jo nähty!"

Ja kun vastausta ei näyttänyt ollenkaan tulevan, lisäsi hän:

"Olli Kokko kuuluu nähneen!"

Olli Jumppasen hartiat näyttivät painautuvan kumaraan. Sisu nousi karhua vastaan, sillä yksi ainoa lehmä oli jälellä, sekin huonolypsyinen.

"Syö se raato loputkin lehmät, kun kevääseen päästään!" jatkoi Pirhonen taas asiaansa ja lisäsi hetkisen tupakoituansa:

"Kun saisi siltä tuon laidunrauhan, niin ainahan niistä näistä pienemmistä kommelluksista selviäisi!"

Ei kuulunut vastausta. Jumppanen hautoi mielessänsä nykyisen laidunrauhan ohella myös kartanon varsinaista lunastusta ja sitä kumpi heistä on kohoava sen isännäksi, kumpi jäävä torppariksi. Hänessä se ajatus oli vanhempi perintöhimo kuin Pirhosessa ja syvemmälle luihin imeytynyt. Suso, joka huolehti lehmästänsä, hermostui jo miehensä saamattomuudesta ja pisti väliin:

"Puhuipa tälle Jumppaselle tahi oli puhumatta, ei se sen paremmaksi tule."

* * * * *

Sillävälin olivat perunat paistuneet lieden porossa. Suso kokosi ne sieltä, vei pöydälle ja kehotti vierastakin:

"Söisit nyt Pirhonenkin tuosta noita potaattipaistikkaita! Ei tässä enää muuta särpimiä kohta olekaan koko mökissä!"

Pitkän äänettömyyden perästä käytiin käsiksi paistikkaisiin. Syödessä alkoi puhe sujua nopeammin. Jo huomautti Pirhosen Mikko:

"Kyllä se ruoja on nyt kierrettävä ja kellistettävä. Muuten saadaan ensi kesänä koirasjänistä lypsää, jos mieli maitoa nähdä... Vai mitä sinä Jumppanen ajattelet?"

"Ka eipähän siitä urosasta jäniksestäkään liikeneviä maitoja heru", myönsi Olli. Mikko innostui selittämään asiaa edelleen ja lopuksi ehdotti:

"Ka mitäpäs se sitte enää sen paremmilla pitkittämisillä paranee! Ota vaan kirves olalle ja lähdetään tästä kierrosta tekemään."

Vaikeneminen tuntui myöntymiseltä. Hän jo teki suunnitelman, kehasten:

"Kyllä kun minä vetäsen sitä kirvespohjalla kuonoon ja sinä vaikka hyvällä näreseipäällä pyyhkäset sivuille, niin sittehän härkä poikii jos eivät karhun töppöset käänny taivasta kohti."

Asia näytti hänestä päätetyltä, koskapa Olli ei vastustellut. Mutta kun paistikkaat olivat lopussa, kysyikin tämä veistänsä tuppeen työntäessään:

"Missähän paikassa se Olli Kokko sen näki?"

"Siellä Suolamäessä se on sen nähnyt", selitti Pirhonen, varmistuen siinä uskossa, että Olli miettii jo lähtöä. "Rämesuolla sen jälet näkyvät jo sulan aikana... Niin jotta voi alkaa kiertämisen jo ennen lumien tuloa... Eli mitä sinä omasta puolestasi arvelet?"

Oili alkoi nyt miettiä, miten pitkä matka on Suolamäestä hänen karjamaillensa.

Pirhonen innostui ja varmistuen lopullisesti hänen myöntymisestänsä piti jo tarpeellisena kehottaa Jumppasta varovaisuuteen, muutti piipun varren suupieleensä ja varottaa murisi:

"Katso vaan, että kirves on niin reilassa, jotta ei varsi pääse irti silmästä!"

Susokin oli nyt varma, että vihdoinkin se Jumppanen miehistyy ja lähtee petoa nujertamaan. Pirhonen teki jo poislähtöä, ilmottaen:

"Minä vaan pistäännyn mökillä kirvestä vähän hiasemassa ja sitte lähdetään."

Hän joi vettä korvosta, pyyhki suunsa nutun hihalla ja lähti.

II

Jumppasen Suso oli soimannut miestänsä saamattomaksi ja pelkuriksi joka kerran, kun maidon puutteesta oli johtunut mieleen karhun tekemä tuho. Mutta luullen hänen nyt terhistyneen lauhtui hän ja alkoi jo huolehtiakin hänestä. Vanhasta villahameestansa repi hän uudet hattarat ja varotti niitä hänelle viskatessansa:

"Siitä saat kuivat jalkarievut. Mutta varokin vaan, ettet telläänny ihan karhun suuhun!"

Olli ei puhunut sanaakaan. Suso alkoi laitella eväitä ja neuvoi siinä touhunsa lomassa:

"Lyö vaikka paksun petäjän takaa pahuusta, niin ei saa sinua kynsiinsä!"

Hän pani eväsmujeita ropeesen ja tuli ajatelleeksi miehensä vaaraa. Silloin hän heltyi ja neuvoi edelleen:

"Antaisit vaikka Pirhosen itsensä lyödä edestäpäin ja iskisit sinä takaa."

Olli mietiskeli missähän asti se Olli Kokko on karhun nähnyt. Arveli siiloin, että jos se olisi vielä Suolamäen perällä Rämesuolla asti, niin ei Pirttipohjan karjalla olisi mitään hätää; joten koko matka olisi turhaa karhun ärsytystä.

Hän otti kirveen ja tarkasti sen terää aikoen lähteä tervaksia hakkaamaan. Vaimo varotti:

"Ei tuossa nyt vielä niin kiirettä ole, kun ei Pirhostakaan vielä näy takaisin... Ennätät tuota vähemmälläkin hopulla!"

Mutta kirves ei näyttänyt olevan hyvässä terässä. Olli ryhtyi sitä hiomaan. Suso huolestui tuollaisesta kiireestä, hätäytyi jo lastensa kohtalosta ja soimasi miestänsä liiasta uhmailusta, toraillen:

"Mutta se on sinullakin se ylpeyden sisu semmoinen, että pitää vaan joka paikkaan tunkeutua ensimäisenä, vaikka pää menisi."

Olli oli saanut kirveen hiotuksi ja Suso lisäsi: "Ikäänkuin tästä paljaasta kunniasta ihminen sen kylläisemmäksi lihoisi... Mutta sitä vaan pitää sinunkin yrittää ja vuovata. Se vaan sinunkin perisyntisi käskee ja sanoo, että eivät ne muka muut miehet miehiä olekaan... Ja sitä pitää vaan tunkeutua suoraan karhun kitaan, jotta ei vaan Pirhonen pääsisi kehumaan!"

Hän olisi jatkanut jos kuinka kauvan. Mutta silloin palasikin Mikko Pirhonen ja toi Olli Kokon tullessansa. Molemmat istahtivat, Pirhonen pankolle ja Kokko penkille. Panivat tupakan, ja sen tehtyä alkoi Pirhonen puhelun:

"Tässä se nyt on tämä Olli Kokko."

Jumppanen tuherteii piippunsa kanssa selvitellen sen hikireikää ja kysyi:

"Kuuluukos sitä tälle Kokolle mitä?"

"Mitäpäs sitä tälle köyhälle kuuluisi muuta kuin tuota ryöstöherran tuloa ja papin saatavien kuuluutusta", kehasi Kokko ja Pirhonen lisäsi:

"Tämä Kokkohan sen on nähnyt... Oliko tuo suurikin, rutkale?"

"Ei tuo järin suurinta sorttia ollut... Oli nyt sen verran kokoa, että kun karjasi, niin kävyt karisivat kuusista, vaikka itseään petoa ei näkynyt", selittää väänsi Kokko. Pirhonen siitä päätteli:

"On se silloin jo ollut aika ruutana, kun semmoisella voimalla karjasi."

Hän miettiä pinnisti karhun kokoa sen äänen perusteella, ja kun ei oikein päässyt siitä selville, tiedusteli lisää:

"Et tainnut sitä itseään sen enemmältä nähdä?"

Kokko oli ajatuksissansa. Kun vastaus viipyi, jatkoi ja selvensi Pirhonen kysymystänsä:

"Niin että itsestään varsinaisesta pedosta et tainnut nähdä muuta kuin minkä sen karjasun vaan?"

"En... en nähnyt muuta."

Kaikki kolme miettiä jurnasivat nyt karhun kokoa. Pirhonen vahvisti:

"Kyliä siinä täytyy olla jo sitä ruumiillistakin kokoa, kun semmoisen äänen päästää itsestänsä."

"Täytyyhän siinä olla jo ruumista jos voimaakin", kehui Kokko ja Pirhonen varmisti:

"Täytyy siinä olla... Ei se ihan tyhjästä semmoinen äläkkä pääse."

Sillä lailla saatiin käsitys karhun koosta. Epäselvä se kyllä oli, mutta ei Pirhonen tarkemmasta välittänytkään. Jumppanen puolestaan mietti miten etäällä karhu on ja kuvitteli sen koon suunnattomaksi. Kun nyt kaikki asiat olivat näin selvillä, teki Pirhonen jo ruton lopun, ehdottaen:

"Ka mitäpäs tässä enää viivyttelee! Kun tällä Jumppasellakin on jo eväskontti valmiina."

Hän haparoi jo lakin päähänsä, imasi lähtösavut ja hoputti:

"Mitä sille sitte muuta kuin tie pieksujen alle!"

Mutta Jumppanen näytti hautovan ajatuksiansa. Hän huomasi olevan toden edessä ja ryhtyi tutkimaan asiaa tarkemmin, kysyen Kokolta:

"Missä asti sinä sitä näit?"

"Ihan siellä Sopellahan minä sitä kuulostin... Siellä aivan Suolamäen takana se kiljasi!"

Hän sylkäsi ja vahvisti:

"Rämesuon seutuvilta kuului karjunta... Kolmen äänellä tuntui karjasevan!"

Jumppanen tyyntyi. Suolamäen takaa oli hänen ja koko Pirttipohjan karjamaille niin pitkä matka, että lehmillä ei ollut mitään hätää. Pirhonen luuli Jumppasen ajattelevan metsästysmatkan pituutta ja hän alkoi kaunistella asiaa, selittäen:

"Onhan tästä matkaa. Vaikka kauvankos sitä joukolla pitkääkään matkaa astuu!"

Syntyi pieni puheloma. Sen lopussa pyysi miehestänsä huolestunut Suso Pirhosta:

"Katsoisit vaikka sinä Pirhonen, jotta tämä Jumppanen ei pääsisi telläytymään suoraan karhun suuhun!"

Ei kukaan vastannut. Vakava asia oli tehnyt miehet tavallista jörömmiksi. Vihdoin nousi Pirhonen, kopisti porot piipustansa ja sanoi:

"Ka mitäpäs siinä muuta kuin aletaan vääntäytyä Suolamäkeen."

Nyt alkoi Jumppanen selittää peräytyvänsä. Hän väitti:

"Tokkopa tuo sieltä asti lehmän säkään ylettänee!"

Pirhonen haistoi asian käänteen, istui kotvasen ääneti ja lopuksi sylkäsi vihaisesti. Jumppanen huomasi sen ja puolustautuakseen selittää jauhoi:

"Kun tuohon Hukkakalliollekin asti tulee, niin sittepähän hänet näkee."

Pirhonen älysi nyt asian ja myönnytti ivalla:

"Tuleehan se Hukkakalliolle!... Ja hyvässä lykyssä tulee tämän Jumppasen karjaankin... niin kuin karjan lisäksi!"

Jumppanen pisti piipun perästä tehdyn mällin suuhunsa, sylkäsi ja mörisi:

"Sittepähän näyttää ilveensä, jos tulee!... Tervaksiakin pilkkomaan tästä olisi kuonnuttava!"

Lapset olivat uunilla alkaneet vetää tukkanuottaa. Suso harmistui nyt miehellensä ja soimasi häntä toisille:

"No johan tästä Jumppasesta nyt olisi semmoiseen asiaan! Joka ei uskalla syöpäläistäkään tappaa!"

Nyt kiehahti Jumppanen moisesta solvauksesta, mutta hillitsi vielä itsensä ja tarkasteli kirveensä terävyyttä.

Hän olisi mielellään sanonut Susolle jotakin äkäistä, mutta ei keksinyt kiireessä mitään sopivaa. Onneksi sattuivat silloin uunilla tappelevat lapset pudota solahtamaan päreiden mukana lattialle. Se oli tervetullut asia. Suuttuneena huusi Jumppanen pelästyneille lapsillensa:

"Senkö täyteistä siinä rumpuatte ja hypitte. Sukkelaan siitä saunaa lämmittämään!"

Toinen toistansa tuuppien työntyi koko lapsijoukko ovesta ulos. Jumppanen sieppasi kirveensä ja lähti yhdessä rytäkässä tervaksia hakkaamaan.

III

Rauhallisen näköisenä, mutta jo suuttumisen makuun päässeenä astua pätkytti Olli työmaallensa. Häntä harmitti Suson ilkeä solvaus ja Pirhosen iva, ja luonto alkoi nousta. Hän jo ihmetteli närkästyneenä:

"Senkö juuttaan kipa sillä on sen karhun kanssa nytkin syksyllä, vaikka lehmät ovat läävässä ja karhu itse pesässään. Tervastyöt pitäisi tässä hylätä ja lähteä karhun hännässä juoksemaan! Ilmankos se Pirhosenkin mökissä se köyhyys ja risaiset vaatteet kukoistavat, kun mies ei muuta tekisi kuin lentäisi karhujen saparossa!"

Mutta hän ei saanut rauhassa loppuun asti suuttua, sillä tiellä sattui muuta ajateltavaa, joka sotki ajatukset. Kun hän näet tuli Karjakujaisnurmen veräjälle, oli se auki, ja hän yritti sitä tuketa. Mutta sitä tehdessä muisti hän että nyt on jo syksy, elävät ovat läävässä ja nurmet paljaat, joten ei ole väliä onko veräjä kiinni tai auki. Hän keskeytti työnsä, purki veräjästä jo siihen panemansa aidakset pois ja lähti jatkamaan matkaansa, kiersi Tervalammin ja lähestyi jo Harjun petäjikköä. Siinä hän oli taas alkanut muistella äskeistä solvausta, kun taaskin sattui asia, joka sotki: Tervalampiin laskeva suo-oja oli näet tulvillansa ja porraspuun oli vesi vienyt. Ylimenopaikalle tultuansa laski Jumppanen, olisiko hakata petäjä porraspuuksi, vai pääsisikö sen yli kaalaamalla, niin että ei menisi vesi varren suusta sisään, mutta ei päässyt varmuuteen, kummin tehdä. Kun ei asia muuten selvinnyt, teki hän äkkipäätöksen:

"Yleensäkään sitä ei saa selvää, onko missään asiassa pohjaa, jos ei sitä koeta!" Ja hän päätti koettaa.

Verkalleen, mutta varmasti laskeutui hän ojaan. Mutta tuskin oli hän veteen laskeutunut, kun jo varmistui:

"Jo tuosta pahuuksesta on vesi vienyt koko pohjan... Vyötäistä myöten näet on juuttaassa vettä!"

Hän kaaloi yli, istahti kivelle, riisui otrakkaat jalastansa ja valoi niistä veden pois, sekä päätti:

"Kyllä se täytyy tuo petäjä kaataa porraspuuksi! Ei siinä lempokaan enää avita!"