Part 6

-- Jospa edes tietäisin tämän saaren nimen! hän arveli. -- Jospa edes tietäisin, asuuko tällä saarella kunnon ihmisiä, tarkoitan semmoisia ihmisiä, joiden ei ole tapana hirttää poikia lähimpään puun oksaan! Mutta keltäs sen nyt kysyisin? Eihän täällä ole ainoatakaan elävää olentoa.

Tuo ajatus, että hän oli yksinään, aivan yksinään suurella asumattomalla saarella, teki hänet niin surulliseksi, että hän oli vähällä pillahtaa itkuun. Mutta samassa hän näki suuren kalan uivan lähellä rantaa, se ui rauhallisesti omaa uraansa, koko pää vedenkalvon yläpuolella.

Marionetti ei oikein tiennyt miksi kutsuisi kalaa, mutta huusi sitten kovalla äänellä tullakseen kuulluksi:

-- Hohoi, herra kala, saanko puhua kanssanne pari sanaa?

-- Vaikka montakin, jos tahdot, vastasi kala, joka olikin hyvä merisika, ettei sen parempaa ollut koko maailman merissä.

-- Tahdotteko olla niin hyvä ja sanoa, onko tällä saarella yhtään kylää, josta saisi ruokaa?

-- Onpa kyllä! vastasi merisika. -- Onpa aivan tässä lähelläkin.

-- Mitenkä löydän tien sinne?

-- Seuraa tuota vasemmanpuolista polkua ja kulje koko ajan siihen suuntaan, mihin nenäsi viittaa. Silloin et eksy.

-- Sanopas minulle vielä toinenkin asia. Sinä, joka aina kuljeksit merellä, etkö sattumalta ole nähnyt pientä venettä ja isääni?

-- Kuka sinun isäsi on?

-- Minun isänikö? Hän on maailman parhain isä ja minä maailman tottelemattomin poika.

-- Viime yönä olleen rajuilman aikana on vene varmaankin uponnut, merisika sanoi.

-- Entä isäni?

-- Luulenpa, että tuo kauhea haikala on hänet syönyt, se joka näinä päivinä on uiskennellut näillä vesillä levittäen hävitystä ja pelkoa ympärilleen.

-- Onko se haikala hyvinkin suuri? Pinocchio kysyi, pelosta vapisten.

-- Suuriko! merisika jatkoi. -- Saadaksesi oikean käsityksen siitä, voin sanoa sinulle, että se on suurempi viisikerroksista taloa ja sen kita on niin avara ja syvä, että siihen mahtuu kokonainen juna vetureineen päivineen.

-- Voi kauhistus! Pinocchio huudahti pelästyneenä, ja puki hyvin ja kiireesti vaatteet ylleen, huutaen merisialle:

-- Hyvästi, hyvästi, herra kala, anteeksi että teitä vaivasin ja tuhannen kiitosta kohteliaisuudestanne!

Viimeisiä sanoja sanoessaan hän oli jo neuvotulla tiellä ja alkoi kulkea eteenpäin nopein askelin niin kiireesti, että olisi melkein luullut hänen juoksevan. Pienemmästäkin risahduksesta hän säpsähti ja kääntyi taakseen katsomaan, peläten tuon kauhean haikalan häntä ajavan takaa, suuren kuin viisikerroksinen talo ja kokonainen juna suussa.

Kuljettuaan runsaan puolen tuntia hän saapui pieneen kylään, nimeltä "Ahkerien mehiläisten kylä". Kaduilla vilisi ihmisiä kulkien edestakaisin toimissaan: kaikki olivat työssä, jokaisella oli oma tehtävänsä. Siellä ei ollut ainoatakaan laiskuria, eikä maankiertäjää, vaikka olisi lyhdyllä etsinyt.

-- Kyllä ymmärrän, tuo laiska Pinocchio sanoi heti, tämä kylä ei ole minua varten. Minua ei ole luotu työtä tekemään.

Mutta nälkä alkoi häntä vaivata, sillä kahteenkymmeneenneljään tuntiin hän ei ollut syönyt mitään, ei edes maistanut peltoherneitä.

Mitä tehdä!

Hänellä oli ainoastaan kaksi keinoa, joilla nälkänsä tyydyttäisi: joko pyytää työtä, tai kerjätä viisipennistä tai leivänpalasta.

Kerjääminen häntä hävetti, sillä hänen isänsä oli aina saarnannut hänelle, että ainoastaan vanhat ja sairaat ihmiset ovat oikeutettuja pyytämään almuja. Todella köyhiä tässä maailmassa ovat ainoastaan ne, jotka vanhuutensa ja sairautensa tähden eivät enää omin käsin voi ansaita leipäänsä, he ansaitsevat sääliä ja apua. Kaikki muut ovat velvollisia tekemään työtä ja jos eivät sitä tee, vaan mieluummin näkevät nälkää, se on heidän oma syynsä.

Samassa häntä vastaan tuli mies, joka hikisenä ja ähkien veti aivan yksinään kahta hiilillä täytettyä kärryä.

Pinocchio, jonka mielestä mies oli hyväntahtoisen näköinen, lähestyi tätä silmät häpeästä maahan luotuina ja sanoi hiljaa:

-- Antakaa minulle viisi penniä, olen kuolemaisillani nälkään?

-- En anna sinulle ainoastaan viittä penniä, vastasi hiiltenvetäjä, -- vaan annan sinulle viisi kertaa niin paljon sillä ehdolla, että autat minua vetämään kotiin nämä hiilikärryt.

-- Sepä ihmettä! vastasi marionetti melkein loukkaantuneena, -- en ole ikinäni ollut vetojuhtana, en ole milloinkaan vetänyt kärryjä.

-- Sitä parempi sinulle! vastasi hiiltenvetäjä. -- Mutta tahdonpa sanoa sinulle jotain, poikani. Jos todellakin olet kuolla nälkääsi, niin syö kaksi aimo viipaletta omaa ylpeyttäsi, mutta varo vaan, ettet saa siitä vatsannipistyksiä!

Vähän ajan kuluttua hänen ohitsensa kulki muurari kantaen hartioillaan raskasta tiilitaakkaa.

-- Tahdotteko, hyvä mies, armeliaisuudesta lahjoittaa poikaparalle viisi penniä, olen kuolemaisillani nälkään?

-- Mielelläni, tule kantamaan kanssani tiiliskiviä, vastasi muurari, -- niin annan sinulle en ainoastaan viisi penniä, vaan viisi kertaa viisi penniä.

-- Mutta tiiliskivet ovat raskaat, Pinocchio sanoi, -- enkä minä viitsi liiaksi itseäni vaivata.

-- Vai niin, poikani, ellet tahdo vaivata itseäsi, niin ole sitten nälissäsi. Onneksi olkoon! Onneksi olkoon!

Noin puolen tunnin aikana kulki vielä ainakin kaksikymmentä henkeä Pinocchion ohitse ja jokaiselta hän kerjäsi pientä almua, mutta kaikki vastasivat:

-- Etkö häpeä? Mene etsimään itsellesi työtä ja opi ansaitsemaan leipäsi sen sijaan että kuljeksit pitkin katuja!

Viimeksi tuli kiltti nuori vaimo kantaen kahta vesiruukkua.

-- Hyvä rouva, saanko juoda pienen kulauksen vettä ruukustanne? Pinocchio pyysi menehtymäisillään janosta.

-- Juo vaan, poikaseni! hyvä vaimo sanoi ja asetti molemmat ruukut maahan.

Pinocchio joi kuin sieni ja mutisi suutaan pyyhkien:

-- Nyt olen saanut janoni sammutetuksi. Kunpa vain pääsisin nälästäni!

Kun tuo pikku kiltti rouva kuuli nämä sanat, virkkoi hän heti:

-- Jos autat minua ja kannat kotiini toisen näistä vesiruukuista, annan sinulle suuren palan leipää.

Pinocchio katseli ruukkua, mutta ei sanonut sanaakaan.

-- Ja leivän lisäksi saat aika annoksen kukkakaalia, kiltti rouva jatkoi.

Pinocchio heitti taas silmäyksen ruukkuun, mutta ei vastannut mitään.

-- Ja kukkakaalin lisäksi saat oivallisen ruusuliköörillä täytetyn karamellin.

Tätä viimeistä viekottelevaa makupalaa Pinocchio ei enää voinut vastustaa, vaan teki rohkean päätöksen ja sanoi:

-- Olkoon menneeksi, minä kannan ruukun kotiinne asti.

Ruukku oli niin raskas, ettei marionetti jaksanut kantaa sitä kädessään, vaan hänen täytyi nostaa se päänsä päälle.

Kun he saapuivat pienen hyvän rouvan kotiin, rouva pyysi Pinocchion istumaan pienen valmiiksi katetun pöydän ääreen, ja asetti hänen eteensä leipää, kukkakaalia ja karamellin.

Pinocchio ei syönyt ruokaa, vaan ahmi sen. Hänen vatsansa oli kuin talo, joka oli ollut autiona ja asumattomana viisi kuukautta.

Vasta sitten kun hän oli saanut vähitellen pahimman nälkänsä tyydytetyksi hän kohotti päänsä kiittääkseen hyväntekijätärtään, mutta tuskin hän oli vilkaissut tämän kasvoihin, hän jo huudahti hämmästyksestä ohhhh! Ja jäi sitten pitkäksi aikaa istumaan kuin lumottuna silmät selällään, haarukka ilmassa ja suu täynnä leipää ja kukkakaalia.

-- Mitä tämä hämmästys merkitsee? kiltti rouva kysyi nauraen.

-- Se merkitsee, Pinocchio vastasi änkyttäen, -- se merkitsee... että... että... te muistutatte... niin, niin, niin... sama ääni... samat silmät... sama tukka... niin niin... teilläkin on kullankeltainen tukka... niin kuin hänellä! Voi minun haltijattareni... oi minun haltijattareni... sanokaa minulle, että te olette hän itse, te itse! Älkää pakottako minua enää itkemään! Oi jos tietäisitte! Olen itkenyt niin paljon, kärsinyt niin paljon...

Tämän sanottuaan Pinocchio itki ääneen ja heittäytyi lattialle syleillen pienen rouvan polvia.

XXV

Pinocchio lupaa haltijattarelle pysyä tottelevaisena ja lukea ahkerasti, sillä hän on kyllästynyt olemaan marionettina ja tahtoisi oikeaksi pojaksi.

Aluksi tuo pieni kiltti rouva kielsi olevansa kultakutrinen haltijatar, mutta kun hän huomasi tulleensa tunnetuksi hän ei viitsinyt enää sen enempää teeskennellä vaan sanoi lopuksi Pinocchiolle:

-- Sinä pieni veitikka! Miten ihmeessä sinä sait selville, että se olin minä?

-- Minun rakkauteni sen sanoi.

-- Muistatko? Kun jätit minut olin minä pieni tyttö ja nyt tapaat minut täysikasvaneena naisena, niin, melkeinpä niin täysi-ikäisenä, että voisin olla sinun äitisi.

-- Se minulle vasta mieleistä onkin, ja nyt sisaren sijaan kutsunkin sinua äidiksi. Minä olen aina niin hartaasti toivonut, että minullakin olisi äiti niin kuin muilla pojilla. Mutta millä ihmeen tavalla olet voinut kasvaa niin nopeasti?

-- Se on minun salaisuuteni.

-- Opeta se minullekin, tahtoisin niin mielelläni vähän kasvaa. Etkö näe, että olen sama pieni nappula kuin ennenkin.

-- Mutta sinähän et voi kasvaa, haltijatar vastasi.

-- Minkä tähden?

-- Sen vuoksi, etteivät marionetit milloinkaan kasva. Ne syntyvät marionetteina, elävät marionetteina ja kuolevat marionetteina.

-- Voi, olen kyllästynyt aina olemaan marionettina! Pinocchio huudahti ja koputteli kalloansa. -- Olisi jo aika minunkin olla ihmisenä...

-- Siksi tuletkin, jos vaan ymmärrät olla niin että sen ansaitset.

-- Todellako? Ja mitä voin tehdä, että sen ansaitsisin?

-- Ei kovinkaan kummia: tottua olemaan kunnon poikana.

-- Enkö minä sitten jo olisi!

-- Kyllä kiitoksia! Kunnon pojat ovat tottelevaisia, sinä sitä vastoin...

-- Minä en tottele milloinkaan.

-- Kunnon pojat mielellään lukevat ja tekevät työtä, mutta sinä...

-- Minä vuodesta toiseen olen tyhjäntoimittaja ja maankiertäjä.

-- Kunnon pojat puhuvat aina totta...

-- Minä valehtelen aina.

-- Kunnon pojat menevät mielellään kouluun...

-- Minut tekee koulu sairaaksi. Mutta tästä päivästä alkaen tahdon alkaa uuden elämän.

-- Lupaatko sen minulle?

-- Kyllä, sen lupaan. Tahdon tulla kunnolliseksi pieneksi pojaksi ja isäni tueksi ja avuksi. Missähän isäraukkani nyt lienee?

-- Sitä en tiedä.

-- Saanenkohan koskaan enää iloita siitä, että saan nähdä ja syleillä häntä.

-- Sen kyllä uskon, olen aivan varma siitä.

Tämän kuultuaan tuli Pinocchio niin iloiseksi, että hän tarttui haltijattaren molempiin käsiin ja peitti ne niin tulisilla suudelmilla, aivan kuin olisi hän ollut suunniltaan. Sen jälkeen hän nosti päänsä ja katsoen hellästi haltijattareen kysyi:

-- Sano minulle, äiti kulta ettei ole totta, että olet kuollut?

-- Ei taida siltä näyttää, haltijatar vastasi hymyillen.

-- Jos tietäisit minkä surun ja tuskan tunsin rinnassani kun luin: tässä lepää...

-- Sen tiedän, ja sen vuoksi annoinkin sinulle anteeksi. Syvä surusi osoitti minulle, että sinulla oli hyvä sydän, ja hyväsydämisistä pojista voi aina toivoa jotakin, vaikkakin he olisivat vähän oikullisia ja hemmoteltuja, voi toivoa, että he kuitenkin vielä palaavat oikealle tielle. Katsos, sen vuoksi olen tullut tänne asti sinua etsimään. Olen sinun äitinäsi.

-- Voi miten ihanaa! Pinocchio huudahti ilosta hyppien.

-- Sinun pitää totella minua ja tehdä aina minun sanani mukaan.

-- Niin mielelläni, mielelläni, mielelläni!

-- Huomisesta alat käydä koulussa! haltijatar jatkoi.

Pinocchion ilo laimeni heti hiukkasen.

-- Sitten saat valita oman makusi mukaan oman työalasi tai ammattisi...

Pinocchio tuli totiseksi.

-- Mitä sinä mutisit hampaittesi lomitse! haltijatar kysyi, hiukan loukkaantuneena.

-- Sanoin vain, marionetti mumisi puoliääneen, -- että minusta on liian myöhäistä enää lähteä kouluun.

-- Ei herraseni. Muista, ettei milloinkaan ole liian myöhäistä oppia jotakin.

-- Mutta en tahdo oppia en sitä enkä tätä.

-- Miksi et?

-- Sen vuoksi, että minusta oppiminen on vaivaksi.

-- Kuulepas, poikani, haltijatar sanoi, -- ne, jotka noin puhuvat joutuvat aina lopulta joko vankilaan tai sairaalaan. Kaikki ihmiset, olkoot ne syntyneet maailmaan köyhinä tai rikkaina, ovat pakotetut tekemään jotain, ryhtymään johonkin, tekemään työtä. Voi sitä, joka heittäytyy laiskuuden orjaksi! Toimettomuus on paha tauti, joka on parannettava aikaisin, jo lapsuudessa, sillä on liian myöhäistä koettaa parantaa sitä sitten, kun on kasvanut suureksi.

Nämä sanat koskivat Pinocchion sydämeen, hän kohotti päänsä reippaasti ja sanoi haltijattarelle:

-- Tahdon tehdä työtä ja lukea, tahdon tehdä kaikki mitä sinä käsket, sillä olen todellakin ikävystynyt marionettielämään ja tahtoisin oikeaksi pojaksi mistä hinnasta hyvänsä. Olethan luvannut muuttaa minut, olethan aivan varmaan.

-- Olen luvannut ja nyt se riippuu sinusta itsestäsi.

XXVI

Pinocchio menee koulutoveriensa kanssa meren rannalle katsomaan hirvittävää haikalaa.

Seuraavana päivänä Pinocchio meni kansakouluun. Koettakaapas kuvitella näiden poikavekkulien hämmästystä, kun näkivät marionetin astuvan kouluun! He rähähtivät nauruun, josta ei tahtonut loppua tulla. He koettivat kilvan tehdä hänelle jos jonkinlaista kiusaa, joku nykäisi hatun hänen kädestään, toinen veti häntä takin liepeestä, kolmas koetti piirtää musteella viikset hänen nenänsä alle, vieläpä neljäs koetti sitoa langat hänen käsiinsä ja jalkoihinsa, pakottaakseen hänet tanssimaan.

Alussa ei Pinocchio ollut tietävinään mistään, antoi heidän hommata, mutta viimein loppui hänen kärsivällisyytensä ja kääntyen niiden puoleen, jotka pahiten häntä kiusasivat ja härnäsivät, hän sanoi hyvin varmalla äänellä:

-- Kuulkaa pojat, en ole tullut tänne teidän pilkattavaksenne. Minä annan muiden olla rauhassa ja tahdon itsekin olla.

-- Oikein sanottu, marionetti! Sinä puhut kuin kirjasta, huusivat pojanlurjukset, pakahtumaisillaan nauruun, ja yksi heistä, kaikista nenäkkäin, ojensi juuri kätensä tarttuakseen Pinocchion nenään.

Mutta sitä hän ei ennättänyt tehdä, sillä Pinocchio oli ojentanut jalkansa pöydän alle ja potkaissut häntä nilkkaan.

-- Voi, voi, miten kovat jalat! poika huusi, hieroen marionetin potkun synnyttämää mustelmaa.

-- Entäs kyynärpäät sitten... vielä kovemmat kuin jalat! toinen sanoi, joka oli kyynärpäästä saanut sysäyksen vatsaansa jonkun kepposensa takia.

Mutta sillä potkulla ja kyynärpääniskulla marionetti oli saavuttanut kaikkien koulupoikien suosion ja kunnioituksen. Kaikki koettivat nyt häntä hyvitellä ja olla hänelle mieliksi.

Mutta opettaja oli tyytyväinen häneen, sillä Pinocchio oli lahjakas, tarkkaavainen ja ahkera, aina saapui ensimmäisenä kouluun ja viimeisenä sieltä lähti, kun koulu loppui.

Ainoa vika oli se, että hänellä oli liian paljon tovereita, joiden joukossa oli monta vetelystä, joita koulunkäynti ei kiinnostanut.

Opettaja varoitti häntä joka päivä ja hyvä haltijatarkin toisti kerran toisensa perästä:

-- Ole varuillasi Pinocchio! Nämä sinun koulutoverisi voivat ennemmin tai myöhemmin tappaa sinun lukuhalusi ja kuka tietää mihin suureen onnettomuuteen he vielä sinut saattavat.

-- Ei ole pelkoa! Pinocchio vastasi olkapäitään kohautellen ja sormellaan osoittaen otsaansa ikään kuin sanoakseen: "Täällä sitä vasta ymmärrystä on!"

Sattui sitten eräänä kauniina päivänä että kulkiessaan kouluun, hän tapasi joukon näitä hyviä ystäviään, jotka tulivat häntä vastaan sanoen:

-- Oletko kuullut suurta uutista!

-- En.

-- Tänne lähimpään merenlahteen on tullut vuoren kokoinen haikala.

-- Todellako? Olisikohan se se haikala, joka nähtiin samoihin aikoihin, kun isäparkani hukkui?

-- Me lähdemme rannalle sitä katsomaan. Tule sinäkin mukaan!

-- En tule. Minä menen kouluun.

-- Mitä sinä koulusta välität. Sinne ehdimme huomennakin. Olkoon yksi tunti enemmän tai vähemmän, yhtä suuria aaseja kuitenkin olemme.

-- Mutta mitä sanoo opettaja.

-- Anna hänen paukuttaa. Hänelle on maksettu, että pöpöttäisi aamusta iltaan.

-- Mutta minun äitini?

-- Äidit eivät tiedä milloinkaan mistään mitään, nuo lurjukset vastasivat.

-- Tiedättekö mitä minä teen? Pinocchio sanoi. -- Haikalan tahdon nähdä, siihen on minulla omat syyni, mutta minä menen katsomaan sitä vasta koulun loputtua.

-- Voi tyhmeliiniä! joku lurjuksista huudahti. -- Uskotko sinä, että tuo mahtava kala jää sinne odottamaan sinun tuloasi? Kun se ikävystyy, se kääntyy toiselle kyljelleen ja silloin se on mennyt matkoihinsa.

-- Pitkältikö on täältä meren rannalle? Pinocchio kysyi.

-- Tunnissa ennätämme edestakaisin.

-- Tulkaa sitten! Kuka pikemmin ennättää! Pinocchio huusi.

Näin oli lähtömerkki annettu ja poikajoukko alkoi juosta yli peltojen, kirjat ja vihot kainalossa ja Pinocchio oli aina muita edellä, hänellä oli kuin siivet jalkojen alla.

Aina vähän päästä hän kääntyi tovereihinsa päin ja pilkkasi heitä, kun he jäivät jälkeen, eikä hän tuntenut yhtään sääliä nähdessään heidän ähkien ja puhkuen ja kaikin voimin ponnistelevan eteenpäin tomuisina ja kieli suusta ulkona. Poikaparka ei aavistanut sillä hetkellä mitä kauhuja ja onnettomuuksia kohti hän kulki.

XXVII

Suuri tappelu Pinocchion ja hänen toveriensa välillä. Yksi jää haavoittuneena paikalle ja poliisit vangitsevat Pinocchion.

Saavuttuaan meren rannalle Pinocchio alkoi tähystellä merelle, mutta haikalaa ei näkynyt missään. Meri oli tyyni kuin kristallipeili.

-- Missä haikala sitten on? hän kysyi tovereihinsa kääntyen.

-- Se on varmaankin mennyt aamiaistaan syömään, eräs heistä nauraen vastasi.

-- Tai se on sängyllään unosia vetelemässä, toinen lisäsi ja nauroi vieläkin enemmin.

Näistä päättömistä vastauksista ja naurunrähähdyksistä Pinocchio ymmärsi, että hänen toverinsa olivat häijysti narranneet häntä ja kuvitelleet hänelle olemattomia. Hän suuttui ja sanoi heille vihaisella äänellä:

-- Entä nyt? Mikä ilo teille oli siitä, että uskottelitte minulle haijuttunne?

-- Tietysti siitä oli meille hauskuutta! pojanlurjukset vastasivat yhteen ääneen.

-- Ja mitä hauskuutta?

-- Saimme sinut karkaamaan koulusta ja lähtemään kanssamme. Etkö sinä häpeä päivät päästään kulkea noin säännöllisesti koulussa ja istua tarkkaavaisena tunnilla? Etkö häpeä lukea niin ahkerasti kuin aina teet?

-- Mitä se teihin kuuluu jos luen tai en?

-- Kuuluu paljonkin, sillä sen vuoksi me joudumme huonoihin väleihin opettajan kanssa.

-- Miten niin?

-- Sillä ahkerat oppilaat asettavat aina varjoon ne, joilla ei ole halua lukea, niin kuin meillä ei ole. Ja me emme tahdo joutua varjopuolelle. Meilläkin on itsetuntomme.

-- Ja mitä pitäisi minun tehdä ollakseni teille mieliksi?

-- Sinun pitää niin kuin meidän vihata koulua, läksyjä ja opettajia, meidän kolmea pahinta vihollistamme.

-- Mutta jos edelleenkin tahdon olla ahkera?

-- Sitten emme viitsi sinuun edes katsoakaan ja ensi tilassa saat maksusi.

-- Totisesti minun tekisi mieleni nauraa teille, marionetti sanoi päätään keikauttaen.

-- Vai niin, Pinocchio! huusi samassa suurin pojista ja ryntäsi uhkaavasti hänen kimppuunsa. -- Äläpäs tulekaan tänne kehumaan. Älä tule tänne ylpeilemään! Sillä jos sinä et meitä pelkää, niin emme mekään sinua pelkää. Muista että sinä olet yksin ja meitä on seitsemän.

-- Seitsemän, niin kuin seitsemän kuolemansyntiä! Pinocchio sanoi ääneen nauraen.

-- Kuulitteko? Hän on pilkannut meitä kaikkia. Hän on haukkunut meitä kuolemansynneiksi!

-- Pinocchio! Pyydätkö heti anteeksi haukkumisesi -- tai varo itseäsi!

-- Kukkuu! huusi marionetti sormi nenännipukalla heitä kiusatakseen.

-- Pinocchio, tämä päättyy huonosti sinulle!

-- Kukkuu!

-- Saat aika selkäsaunan!

-- Kukkuu!

-- Odotapas, kyllä minä sinut kukutan, senkin käki! rohkein lurjuksista huusi. -- Ota tämä aluksi ja säästä loput illalliseksi itsellesi.

Ja päähän isku seurasi näitä sanoja.

Mutta sana sanasta, teko toisesta, sanotaan, sillä marionetti maksoi nyrkiniskun koroilla, sen saatte uskoa. Ja siitä alkoi silmänräpäyksessä kova taistelu.

Pinocchio oli yksinään, mutta puolusti itseään kuin urho.

Hän taisteli niin rohkeasti kovilla puujaloillaan, että hän koko ajan piti vihollisen tarpeeksi kaukana. Minne vain hänen puujalkansa ulottuivat ja sattuivat, sinne jättivät ne aina mustelman muistoksi.

Vimmastuneina siitä etteivät käsikähmässä voittaneet marionettia, pojat päättivät tarttua heittoaseisiin. He aukaisivat koululaukkunsa ja alkoivat viskoa häntä aapiskirjoilla, kieliopeilla, lukukirjoilla ja muilla koulukirjoilla, mutta marionetti, joka oli tarkkasilmäinen ja vikkelä, ehti aina ajoissa väistyä syrjään, niin että kirjat lensivät kaikki hänen ohitseen mereen.

Ajatelkaapas kalojen hämmästystä! Luullen kirjojen olevan syötäväksi kelpaavaa ruokaa, uivat kalat suurissa parvissa ylös vedenpinnalle; mutta maisteltuaan jotain kirjan lehteä tai kansilehteä, ne sylkäisivät sen sukkelaan suustaan ja irvistivät pahasti niin kuin olisivat tahtoneet sanoa:

"Tämä ruoka ei ole meitä varten, parempiin herkkuihin me olemme tottuneet!"

Mutta tappelu kiihtyi kiihtymistään. Silloin sattui iso hummeri hitaasti kömpimään kalliota pitkin vedestä ylös. Ehdittyään vähän ylemmäksi rannalle se huusi äänellä, joka oli yhtä sortunut kuin särkyneen pasuunan:

-- Lopettakaa jo lurjukset, sillä muuta ette ole! Tuollaiset poikien väliset tappelut loppuvat harvoin kunnialla! Aina sattuu joku onnettomuus.

Hummeriparka! Samaa olisi ollut saarnata tuulelle. Pinocchio-veitikka oli vielä epäkohtelias, että kääntyi hummeriin päin, katsoi tätä vihaisesti ja sanoi:

-- Ole vaiti, tyhmä hummeri! Tekisit viisaimmin jos imisit rintakaramellia yskäsi parannukseksi. Tai mene mielummin sänkyysi ja koeta hiota!

Sillä aikaa aikaa pojat viskoneet mereen kaikki omat kirjansa ja huomattuaan Pinocchion kirjapakan, jonka hän oli laskenut maahan, he silmänräpäyksessä tarttuivat siihen.

Yksi hänen kirjoistaan oli nidottu paksuihin pahvikansiin, selkä ja kulmat olivat nahasta. Se oli Aritmetiikan oppikirja. Ymmärrätte kyllä että se oli hyvin painava.

Tämän kirjan otti yksi poikanulikoista, tähtäsi Pinocchiota päähän ja heitti sen koko käsivoimallaan häntä kohti, mutta se ei sattunutkaan marionettiin, vaan yhden hänen toverinsa ohimoon. Tämä kalpeni vaaleaksi kuin palttina ja sanoi ainoastaan:

-- Äiti, auta minua... minä kuolen! ja hän kaatui pitkälleen hietikolle.

Nähdessään pienen kuolleen toverinsa alkoivat pelästyneet pojat juosta pois niin pian kuin vain jalat kantoivat ja parin minuutin kuluttua olivat he poissa näkyvistä.

Mutta Pinocchio jäi sinne ja vaikka hän itse oli melkein enemmän kuollut kuin elävä surusta ja pelästyksestä, juoksi hän kastamaan nenäliinansa meriveteen, jolla hautoi toveriparkansa ohimoita. Koko ajan hän itki lakkaamatta ja huusi epätoivoisena häntä nimeltä:

-- Eugen! Eugen, ystäväparkani! Avaa silmäsi ja katso minuun! Miksi et vastaa? En minä sinulle pahaa tehnyt. Usko minua, minä en tehnyt sitä! Avaa silmäsi, Eugen! Jos pidät silmäsi ummessa kuolen minäkin... Voi Jumalani, miten nyt voin palata kotiin? Miten tohdin näyttäytyä hyvälle äidilleni? Mihin minä joudun? Minne pakenen? Minne piiloudun? Oi miten paljon parempi, tuhat kertaa parempi olisi ollut, jos olisin mennyt kouluun! Miksi kuuntelin noita tovereita, jotka ovat minulle kiroukseksi? Olihan opettaja sanonut... ja minun äitini oli toistanut: "Varo huonoja tovereita!" Mutta minä vaan olen aina itsepäinen... uhkarohkea... sanokoot muut mitä tahansa, aina minä seuraan omaa päätäni. Ja sitten saankin siitä kärsiä... Ja sen vuoksi ei minulla ole ollut neljännestuntiakaan rauhaa siitä kun tulin maailmaan. Voi Jumalani! Mikä minusta tuleekaan, mikä minusta tuleekaan?

Ja Pinocchio alkoi itkeä ja ulvoa ja lyödä päätänsä nyrkeillään ja huutaa Eugenia nimeltä. Samassa hän kuuli kumeaa askelten töminää, jotka lähenivät häntä.

Hän kääntyi ja näki kaksi poliisia.

-- Miksi siinä makaat pitkälläsi maassa? kysyivät he Pinocchiolta.

-- Minä autan koulutoveriani.

-- Onko hän sairas?

-- Siltä näyttää.

-- Tämä on jo muuta kuin sairautta! toinen poliiseista sanoi, ja kumartui lähemmin tarkastamaan Eugenia. -- Tällä pojalla on haava toisessa ohimossa, kuka sen on tehnyt?

-- En minä! marionetti änkytti, uskaltaen tuskin hengittää.

-- Jos et sinä sitä ole tehnyt, kuka sitten on häntä haavoittanut?

-- Minä en ole ainakaan! Pinocchio toisti.

-- Millä esineellä häntä on haavoitettu?

-- Tällä kirjalla.

Ja marionetti otti maasta pahviin ja nahkaan nidotun Aritmetiikan Oppikirjansa ja näytti sitä poliiseille.

-- Kenen tämä kirja on?

-- Se on minun.