Part 5

Tuomari kuunteli häntä hyvin ystävällisenä, seuraten tarkkaavaisena kertomusta, ja tuli lopulta oikein liikutetuksi. Kun ei marionetilla ollut muuta lisättävää, ojensi hän kätensä ja soitti kelloa.

Tämän soiton kuultuaan astui heti kaksi santarmiksi puettua verikoiraa sisään.

Tuomari viittasi Pinocchioon ja sanoi: -- Tuolta lurjukselta on varastettu neljä kultarahaa, ottakaa hänet kiinni ja heittäkää hänet heti vankeuteen!

Kuullessaan tämän päättömän tuomion jäi marionetti seisomaan kuin kivettyneenä ja aikoi ruveta vastustamaan, mutta santarmit tukkivat hänen suunsa turhan ajanhukan vuoksi ja veivät hänet putkaan.

Ja siellä hän sai istua neljä pitkän pitkää kuukautta ja siellä hän istuisi vieläkin, ellei eräs onnellinen sattuma olisi häntä sieltä pelastanut. Nuori keisari, joka hallitsi tätä kaupunkia, oli saanut loistavan voiton vihollisistaan ja sen johdosta käski hän panna toimeen suuret, yleiset juhlat, ilotulitukset, kilpa-ajot, ja polkupyöräkilpailut ja vielä suuremmaksi ilon osoitukseksi avattiin kaikkien vankiloiden ovet ja vangit päästettiin vapaiksi.

-- Jos kaikki muut lähtevät vankilasta, tahdon minäkin ulos, sanoi Pinocchio vanginvartijalle.

-- Ei, te ette pääse, vastasi vanginvartija, sillä te ette kuulu samaan seuraan.

-- Pyydän anteeksi, sanoi Pinocchio, minä olen myöskin pahantekijä.

-- Vai niin, siinä tapauksessa olette aivan oikeassa, sanoi vanginvartija kohteliaasti nostaen lakkia, avasi vankilan portit ja antoi hänen juosta matkoihinsa.

XX

Vapautuneena vankilasta aikoo hän palata haltijattaren talolle, mutta maantiellä kohtaa hän kauhean ison käärmeen ja tarttuu lopulta kiinni ketunrautoihin.

Kuvitelkaapas Pinocchion iloa kun hän taas tunsi olevansa vapaana! Ajattelematta sitä tai tätä lähti hän heti kaupungista ja löysikin sen tien, joka johti haltijattaren talolle.

Oli ollut sateiset ilmat ja sen vuoksi oli maantie yhtenä ainoana rapakkona, jonne vajosi melkein polviin saakka.

Mutta siitä ei marionetti välittänyt.

Hän paloi ikävästä saada nähdä isänsä ja pienen kultakutrisen sisarensa, sen vuoksi hän loikkasikin kuin vinttikoira, niin että maantien rapa räiski hänen hatulleen asti. Ja juostessaan hän ajatteli itsekseen:

-- Kyllä on onnettomuus minua seurannut! Mutta sen olen ansainnutkin! sillä olen itsepäinen ja tottelematon. Kaikessa tahdon tehdä oman mieleni mukaan, kuulematta niitä, jotka minua rakastavat ja ovat tuhatkertaa viisaammat kuin minä... Mutta tästä hetkestä saakka alan elää uutta elämää ja tahdon olla tottelevainen ja hyvä poika! Olen todellakin tullut huomaamaan, että tottelemattomien poikien käy huonosti, eivätkä he koskaan onnistu missään. Voi, miten isäni on saanut minua odottaa! Onkohan hän vielä haltijattaren luona. On jo pitkä aika siitä, kun sinut viimeksi näin, isäkultani, minä ihan kuolen ikävästä päästäkseni sinua hyväilemään, minä ihan tukahdutan sinut suudelmillani. Antaneekohan haltijatar anteeksi pahan mielen, jonka hänelle olen saattanut? Kun ajattelen miten paljon hyvyyttä haltijatar on minulle osoittanut! Häntä saan kiittää siitäkin, että tänään olen elossa! Onkohan koko maailmassa kiittämättömämpää ja sydämettömämpää poikaa kuin minä?

Näitä puhuessaan pysähtyi hän äkkiä kauhistuneena, peräytyen neljä askelta taaksepäin.

Mitä luulette hänen nähneen?

Hän näki suuren käärmeen makaavan poikittain tiellä, viheriänahkaisen käärmeen, jonka silmät iskivät tulta, ja jonka terävä pyrstö savusi kuin uuninpiippu.

On mahdoton kuvailla marionetin pelästystä. Ensiksi juoksi hän puolen kilometriä takaisin ja istuutui sitten kiviraunioille odottamaan siksi kunnes käärme suvaitsisi mennä matkoihinsa ja jättää tien avoimeksi.

Hän odotti tunnin, kaksi, kolme tuntia, mutta yhä pysyi käärme paikallaan ja hyvin, hyvin kaukaa loistivat sen punaiset tulisilmät ja savupatsas kohosi sen pyrstönpäästä.

Viimeinkin koetti Pinocchio rohkaista itseään, lähestyi käärmettä parin askeleen päähän ja sanoi äänellä, jonka hän koetti tehdä niin lempeäksi ja suloiseksi kuin mahdollista:

-- Anteeksi, herra käärme, ettekö tahtoisi olla niin hyvä ja siirtyä hiukan syrjemmäksi, vain niin paljon, että minä pääsisin ohitsenne?

Yhdentekevää olisi ollut puhua seinälle. Käärme ei liikahtanutkaan.

Pinocchio jatkoi yhtä lempeällä äänellä:

-- Tietäkää, herra käärme, että minun pitäisi joutua kotiin, siellä isäni odottaa minua, enkä minä ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin... Väistykää nyt hiukan, että voin jatkaa matkaani!

Hän odotti jotain merkkiä vastaukseksi kysymykseensä, mutta turhaan. Päinvastoin käärme, joka tähän saakka oli ollut hyvin eloisan ja pirteän näköinen, nyt äkkiä oli aivan jäykkä ja kankea. Silmäluomet olivat painuneet kiinni ja pyrstö oli lakannut nytkähtelemästä.

-- Olisikohan se todellakin kuollut? kysyi Pinocchio hieroen käsiään ihastuksesta, ja arvelematta sen enempää päätti hän kiivetä käärmeen yli ja jatkaa toiselta puolen matkaansa. Mutta hän oli tuskin ehtinyt kohottaa jalkansa, niin jo ponnahtaa käärme ylös kuin jännitetty vieteri ja kun marionetti pelästyksissään aikoi vetäytyä takaisin, kompastui hän ja kaatui suinpäin rapakkoon.

Kaiken lisäksi kävi niin hullusti, että hän jäi seisomaan päälleen rapakkoon ja jalat ilmaan ojennettuina.

Kun käärme näki marionetin seisovan päällään ja päristelevän jalkojaan ilmassa kuin tuulimylly, alkoi häntä naurattaa ja hän nauroi ja nauroi niin kauan, että lopulta joku suoni hänen rinnassaan katkesi -- ja tällä kertaa hän todellakin kuoli.

Ja nyt alkoi Pinocchio taas juosta, toivoen joutuvansa ennen yötä haltijattaren talolle. Mutta kun hän ei enää jaksanut vastustaa kovaa nälkäänsä, kiipesi hän erääseen tien vieressä olevaan viinitarhaan, aikoen poimia pari rypälettä. Mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä!

Hän oli tuskin ehtinyt ensimmäiselle viiniköynnökselle, naksis! hän tuntee kahden terävän raudan puristavan jalkojansa, niin että hänen silmissään alkoivat kuu, aurinko ja kaikki tähdet tanssia.

Marionetti parka oli tarttunut ketunrautoihin, jotka joku talonpoika oli asettanut puutarhaansa toivoen saavansa kiinni jonkun niistä näädistä, jotka olivat kaikkien lähiseudun kanatarhojen kauhuna.

XXI

Viinitarhan omistaja ottaa kiinni Pinocchion, ja pakottaa hänet olemaan kanatarhansa vahtikoirana.

Sen nyt kaikki arvaatte, että Pinocchio alkoi itkeä ja ulista ja voivotella. Mutta turhat olivat itkut ja valitukset, sillä lähellä ei ollut ainoatakaan ihmisasuntoa ja maantielläkään ei kulkenut yhtään elävää sielua.

Yökin oli jo käsissä.

Joko ketunrautojen tuottamasta tuskasta, tai sitten siitä pelosta että oli aivan yksin autiolla tasangolla, oli marionetti vähällä mennä tainnoksiin, mutta silloin hän samassa näki tulikärpäsen lentävän päänsä yli. Hän huusi sitä luokseen ja sanoi:

-- Voi, pieni tulikärpäseni, ole minulle armollinen ja pelasta minut tästä rangaistuksesta!

-- Poika parka! vastasi tulikärpänen, pysähtyen lennossaan häntä katselemaan. -- Miten ihmeessä sinä olet tarttunut noihin rautoihin?

-- Minä aioin poimia muutamia viinirypäleitä tuosta köynnöksestä, sitten...

-- Olivathan rypäleet sinun?

-- Ei...

-- Kuka on opettanut sinua ottamaan toisten omaisuutta?

-- Minun oli niin nälkä...

-- Nälkä, poikaseni, ei ole niin pätevä syy, että sen nojalla voimme anastaa toisten omaa.

-- Se on totta, se on totta! huusi Pinocchio itkien, mutta minä en enää milloinkaan tee niin.

Samassa silmänräpäyksessä keskeytyi puhelu hiljaisesta askelten kopinasta, joka läheni. Se oli viinitarhan omistaja, joka tuli hiipien varpaillaan katsomaan, oliko joku näädistä, jotka öiseen aikaan söivät hänen kanojaan, joutunut ketunrautoihin.

Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän takin alla kantamansa lyhdyn valossa huomasi pojan tarttuneen ansaan toivotun näädän asemasta.

-- Vai sinä sen varkaanalku! huudahti talonpoika vihaisena, sinäkö se näpisteletkin minun kananpoikiani?

-- En minä ole, en minä ole! huusi Pinocchio nyyhkien. -- Tahdoin vain poimia muutamia rypäleitä.

-- Se, joka varastaa rypäleitä, osaa myös varastaa kanoja. Odotapas vaan, kyllä saat sellaisen läksytyksen, että sen vastakin muistat.

Hän avasi ketunraudat, tarttui marionettia niskasta ja kantoi hänet sillä tavalla kotiin, niin kuin minkäkin juottovasikan.

Saavuttuaan talonsa pihamaalle, heitti hän Pinocchion nurmikolle, asetti jalkansa hänen niskalleen ja sanoi:

-- On jo myöhä ja minä tahdon panna maata. Huomenna tehdään selvä asiasta. Mutta koska vahtikoirani kuoli juuri tänään, saat mennä heti hänen paikalleen. Saat nyt olla talonkoirana.

Sanottu ja tehty. Hän pani Pinocchion kaulaan messinkipiikkisen kaulapannan ja kiristi sen niin kireälle, ettei sitä voinut vetää pään yli pois. Kaulapannasta riippui pitkä seinään kiinnitetty rautaketju.

-- Jos yöllä alkaa sataa, sanoi talonpoika, voit kömpiä tuohon koppiin, siellä ovat yhä vielä ne samat oljet, jotka neljän vuoden ajan olivat koiraparallani vuoteena. Jos sattuisi niin onnettomasti, että tulisi varkaita, niin älä unohda kuunnella tarkasti ja haukkua!

Tämän viimeisen varoituksen annettuaan meni talonpoika sisään, ja sulki vielä ovensa varmuusketjuilla. Sillä aikaa makasi Pinocchio-parka kokoonkyyristyneenä nurmikolla, puolikuolleena kylmästä ja pelosta. Vähän väliä hän pisti onnettomana kätensä kiristävän, kovasti puristavan kaulapannan sisään ja sanoi itkien:

-- Se oli oikein minulle! Sittenkin sen ansaitsin. Olen tahtonut olla laiskottelija, maankiertäjä... olen seurannut huonojen toverien neuvoja ja sen vuoksi ei minulla ole onnea missään. Jos olisin ollut hyvä poika niin kuin muut, jos minulla olisi ollut halu lukea ja tehdä työtä, jos olisin pysynyt kotona isäni luona, niin enpä nyt olisi ulkona taivasalla, talonpojan vahtikoirana... Oi, jos saisin syntyä maailmaan uudestaan! Mutta nyt on liian myöhä katua. Kärsivällisyyttä vaan!

Tämän sanottuaan kömpi hän koirankoppiin ja nukkui.

XXII

Pinocchio keksii varkaat ja palkinnoksi uskollisuudestaan pääsee vapaaksi.

Nukuttuaan makeasti ainakin kaksi tuntia heräsi hän puoliyön aikaan siihen, että kuuli pihalta hiljaista kuiskutusta, tissutusta ja tassutusta. Hän pisti nenännipukkansa ulos koirankopin suusta ja näki pihalla neljä mustaa kissannäköistä eläintä, kokoontuneena neuvotteluun. Mutta kissoja ne eivät olleet, vaan näätiä, pieniä petoeläimiä, jotka ovat hyvin ahneita munille ja nuorille kananpojille. Yksi näistä näädistä erosi tovereistaan, astui koirankopin suulle, ja sanoi hiljaa:

-- Hyvää iltaa, Melampo.

-- Ei minun nimeni ole Melampo, vastasi marionetti.

-- Kuka sinä olet?

-- Minä olen Pinocchio.

-- Ja mitä sinä täällä teet?

-- Olen täällä talonvahtina.

-- Missä Melampo on, minne vanha talonkoira on joutunut, joka asui tässä kopissa?

-- Hän kuoli aamulla.

-- Kuoliko? Koira parka! Hän oli hyvin hyvä! Mutta kasvoistasi päättäen näytät sinäkin olevan kunnon koira!

-- Pyydän anteeksi, mutta en minä ole koira!

-- Mikä sitten olet?

-- Minä olen marionetti.

-- Mutta olet täällä talonvahtikoirana?

-- Ikävää kyllä, syntieni tähden...

-- Hyvä on, minä ehdotan sinulle saman sopimuksen, joka meillä oli autuaan Melampo-vainaan kanssa, siihen sinä kyllä tyydyt.

-- Mitkä ovat ehdot?

-- Me käymme niin kuin ennenkin kerran viikossa kanakopissa ja viemme sieltä kahdeksan kanaa. Näistä kanoista me itse syömme seitsemän, ja yhden me annamme sinulle, mutta sillä ehdolla tietysti, että sinä olet nukkuvinasi etkä hauku vähääkään, etkä herätä isäntääsi.

-- Niinkö Melampokin teki? kysyi Pinocchio.

-- Aivan varmaan, ja me tulimme aina hänen kanssaan hyvin toimeen. Nuku siis hyvässä rauhassa ja ole varma siitä, että ennen kuin lähdemme täältä, jätämme koppisi eteen valmiiksi nypityn kanan, siitä saat huomiseksi aamiaisen. Olemmeko ymmärtäneet toisemme.

-- Liiankin hyvin! vastasi Pinocchio pudistaen päätänsä uhkaavasti, niin kuin olisi tahtonut sanoa: -- Odottakaa vaan, kyllä tästä vielä puhutaan!

Kun siis näädät uskoivat olevansa varmoja asiastaan, menivät he suoraa päätä kanahuoneeseen, joka olikin aivan koirankopin vieressä. Hampaillaan ja kynsillään he saivat suljetun puuoven aukaistuksi ja pujahtivat sisään, toinen toisensa perästä. Mutta tuskin he olivat päässeet sisään, niin lyötiin ovi aika paukauksella kiinni.

Pinocchio sen sulki. Mutta hän ei ollut vielä siihenkään tyytyväinen, vaan vieritti varmuuden vuoksi vielä suuren kiven oven eteen.

Ja sitten hän alkoi haukkua aivan kuin vahtikoira: hau, hau, hau.

Tämän äänen kuullessaan karkasi talonpoika ylös sängystään, otti pyssyn käteensä, astui ikkunan luo ja kysyi:

-- Mitä on tapahtunut?

-- Täällä on varkaita! vastasi Pinocchio.

-- Missä ne ovat?

-- Kanahuoneessa.

-- Minä tulen paikalla.

Ja heti olikin jo talonpoika alhaalla. Hän kiiruhti juoksujalassa kanahuoneelle, otti kiinni kaikki neljä näätää, pisti ne säkkiin ja sanoi sitten hyvin tyytyväisenä:

-- Sainpa teidät viimeinkin käsiini! Voisinpa nyt rangaista teitä, mutta niin pitkävihainen en ole. Tyydyn siihen, että vien teidät naapurikylän ravintolan isännälle, hän nylkee teidät ja valmistaa teistä sitten jänispaistin hapankastikkeen kanssa. Se on kunnia, jota ette ole ansainneet, mutta jalomieliset ihmiset eivät välitä pikkuasioista...

Sen jälkeen meni hän Pinocchion luo ja oikein hyväili häntä, sitten hän kysyi muun muassa:

-- Mitenkä sinä sait vihiä näiden pikku veijarien liitosta? Ja kun ajattelen, että Melampo, minun uskollinen vahtini, ei milloinkaan huomannut mitään!

Nyt olisi marionetti voinut puhua mitä tiesi, tai toisin sanoen, hän olisi voinut ilmaista koiran ja näätien häpeällisen sopimuksen, mutta hän muisti että koira oli kuollut ja ajatteli sen vuoksi näin:

-- Mitä hyödyttää syyttää kuolleita? Kuollut on kuollut, ja paras on jättää heidät rauhaan.

-- Olitko valveilla vai nukuitko, kun näädät tulivat pihalle? kyseli talonpoika edelleen.

-- Minä nukuin, vastasi Pinocchio, mutta näätien kuiskailemisesta heräsin ja yksi niistä tuli minun luokseni kopille ja sanoi: "Jos lupaat ettet hauku etkä herätä herraasi, annamme sinulle valmiiksi nypityn kananpojan." Ajatelkaapa! Olivat niin hävyttömiä, että tekivät minulle sellaisen ehdotuksen! Tietäkää, että niin marionetti kuin olenkin, ja vaikka minussa on kaiken maailman pahat tavat, niin en kuitenkaan milloinkaan antaisi apuani epärehellisille ihmisille.

-- Hyvin sanottu, poikani! huudahti talonpoika, taputtaen häntä olkapäälle. -- Se on sinulle kunniaksi, ja mielisuosioni osoitteeksi vapautan sinut heti ja saat palata kotiisi.

Ja hän irroitti kaulanauhan.

XXIII

Pinocchio itkee kauniin kultakutrisen tytön kuolemaa. Hän tapaa kyyhkysen, joka vie hänet merenrannalle, siellä hän heittäytyy veteen auttaakseen isäänsä Geppettoa.

Kun Pinocchio ei enää tuntenut kaulapannan kuristavan kaulaansa, alkoi hän juosta pitkin peltoja, eikä pysähtynyt hetkeksikään, ennen kuin oli päässyt maantielle, joka johti haltijattaren talolle.

Saavuttuaan isolle maantielle, nousi hän kivelle, jolta tarkasteli näkisikö metsää, jossa hän onnettomuudekseen oli tavannut ketun ja kissan. Aivan selvästi hän sen erottikin, ja yli muitten puiden näkyi Jättiläistammi, jossa hän oli riippunut nuora kaulassa, mutta vaikka hän olisi kuinka tarkkaan katsonut, ei hän nähnyt taloa, jossa kultakutrinen tyttö asui.

Silloin hänet valtasi surullinen aavistus, ja hän alkoi juosta minkä jaksoi ja muutamassa minuutissa hän oli nurmikolla, jolla valkoinen talo ennen sijaitsi. Mutta valkoista taloa ei ollut enää. Sen sijasta oli siellä pieni marmorinen kivi, johon oli kirjoitettu seuraava surullinen hautakirjoitus:

Tässä lepää kultakutrinen tyttö, hän kuoli surusta kadotettuaan pienen rakkaan veljensä Pinocchion.

Saatte itse kuvitella mielessänne miten surulliseksi marionetti tuli murheellisena tavattuaan nuo sanat. Hän heittäytyi suulleen maahan, suuteli marmorista hautakiveä ja puhkesi valtavaan itkuun. Hän itki koko yön ja vielä seuraavan aamun. Aamun sarastaessa hän itki vielä, vaikkei silmistä lähtenyt enää kyyneltäkään. Hänen huutonsa ja valituksensa olivat niin haikeat ja sydäntä särkevät, että kaikkien lähiseudun kukkuloiden kaiku vastasi niihin.

Ja hän sanoi itkien:

-- Oi haltijattareni, miksi kuolit? Miksi en minä saanut kuolla edestäsi, minä joka olen niin paha, sinä sitä vastoin aina olit hyvä? Ja missähän isäni on? Oi haltijattareni, sano minulle mistä hänet voin löytää, sillä tahdon ikiajoiksi jäädä hänen luokseen, enkä milloinkaan jätä häntä, en milloinkaan, milloinkaan! Oi haltijattareni, sano minulle ettet ole kuollut! Jos sinä todellakin pidät minusta... jos pidät pienestä veljestäsi, niin herää taas eloon... tule samaksi kuin ennen olit. Eikö sinulla ole paha mieli, nähdessäsi minut yksinäni, kaikkien hylkäämänä! Jos rosvot tulevat, ripustavat he minut taas puuhun... ja silloin minä todellakin kuolen. Mitä tahdot, että minä teen yksinäni tässä maailmassa? Kuka antaa minulle ruokaa, kun minulla ei ole isää eikä äitiä? Missä nukun yöni? Kuka minulle ompelee uuden takin? Oi, monta, monta tuhatta kertaa mieluummin minäkin kuolisin! Voi, minä tahtoisin kuolla, voi, voi, voi!

Näin valittaessaan hän alkoi repiä tukkaansa, mutta voi, tukka olikin puusta, niin ettei hän voinut edes vetäistä sormiaan sen läpi.

Samassa hän näki suuren kyyhkysen lentävän ilmassa päänsä päällä, se pysähtyi siivet levällään ja huusi hänelle korkeudestaan:

-- Sano lapseni, mitä teet siellä alhaalla?

-- Etkö sitä näe! Minä itken! Pinocchio vastasi ja kohotti päänsä ääntä kohti, hieroen silmiään hihaansa.

-- Sano minulle, kyyhkynen jatkoi -- etkö tunne sattumalta toveriesi joukossa Pinocchio nimistä marionettia?

-- Pinocchio? Sanoitko Pinocchio? toisti Pinocchio nousten ylös yhdellä hyppäyksellä. -- Pinocchio olen juuri minä.

Tämän vastauksen kuultuaan laskeutui kyyhkynen nopeasti alas ja istuutui maahan. Se oli kalkkunaa suurempi.

-- Tunnet siis myöskin Geppetton? hän kysyi marionetilta.

-- Tunnenko hänet? Isä-raukkanihan hän on. Onko hän ehkä puhunut minusta sinulle? Vietkö minut hänen luokseen? Elääkö hän vielä? Armahda minua, vastaa, onko hän vielä elossa?

-- Neljä päivää sitten erosin hänestä meren rannalla.

-- Mitä hän siellä teki?

-- Hän rakensi itselleen pientä venettä, jolla aikoi mennä valtameren yli. Jo neljä kuukautta on ukko-parka kulkenut ympäri maailmaa etsien sinua. Mutta kun hän ei ole onnistunut sinua löytämään, on hänen päähänsä pistänyt lähteä sinua hakemaan kauempaa uuden maailman mantereelta.

-- Miten pitkälti on täältä meren rannalle? Pinocchio kysyi hyvin huolissaan.

-- Enemmän kuin tuhat kilometriä.

-- Tuhat kilometriä? Oi, kyyhkys-kultani, olisipa minulla sinun siipesi!

-- Jos tahdot, niin minä kannan sinut sinne.

-- Miten?

-- Selässäni tietysti. Oletko hyvin painava?

-- Painavako? Vielä mitä! Olen kepeä kuin höyhen.

Pitemmittä puheitta Pinocchio hyppäsi kyyhkysen selkään, asettui siihen hajareisin istumaan ja huusi hyvin tyytyväisenä: "Hop, hei, hevoseni, nyt on kiire matkalle!"

Kyyhkynen otti vauhtia ja muutamassa minuutissa he olivat korkealla ilmassa, melkein pilvien tasalla. Marionetti oli utelias katsomaan, miltä maailma näin korkealta näyttäisi, ja hän kurotti hiukan päätään, mutta häntä alkoi heti niin pelottaa ja pyörryttää, että peläten putoavansa hän kietoi molemmat käsivartensa hyvin, hyvin lujasti höyhenisen hevosensa kaulan ympäri.

He lensivät koko päivän. Illan tullessa kyyhkynen sanoi:

-- Minua janottaa niin kovin!

-- Ja minun on kovin nälkä, lisäsi Pinocchio.

-- Viivytään vähän aikaa tuossa kyyhkyslakassa ja sitten taas pian lähdetään edelleen, niin että huomenna aamun sarastaessa olemme meren rannalla.

He astuivat sisään asumattomaan kyyhkyslakkaan, jossa ei ollut muuta kuin pesuvadillinen vettä ja korillinen peltoherneitä.

Koko ikänsä oli marionetti inhonnut peltoherneitä, hän väitti että ne oksennuttivat häntä ja pilasivat hänen vatsansa, mutta tänä iltana hän söi niitä niin paljon että oli ihan haljeta, ja syötyään melkein kaikki hän kääntyi kyyhkysen puoleen sanoen:

-- En olisi ikinä uskonut peltoherneitten maistuvan niin hyviltä!

-- Täytyy oppia, poikani, vastasi kyyhkynen, -- että peltoherneetkin maistuvat hyviltä, kun vain on nälkä, eikä ole muuta syömistä. Nälkä ei välitä oikuista eikä makeisista!

Syötyään tämän pienen välipalan lähtivät he taas matkaan, ja voi sitä kyytiä! Seuraavana aamuna he jo olivat meren rannalla.

Kyyhkynen laski Pinocchion maahan ja levittäen heti siipensä lensi se pois ja katosi, huolimatta edes kuulla Pinocchion kiitoksia.

Rannalle oli kokoontunut paljon väkeä, jotka huusivat ja huitoivat käsillään, katsellen merelle päin.

-- Mitä on tapahtunut? Pinocchio kysyi eräältä vanhalta muijalta.

-- Niin katsos, eräs isä-raukka, joka on kadottanut poikansa, aikoo pienellä veneellä lähteä häntä etsimään toiselta puolelta merta, mutta tänään on myrsky merellä ja vene on vajoamaisillaan veden alle...

-- Missä vene on?

-- Tuolla, jonne sormellani viittaan, sanoi muija ja osoitti pientä venettä, joka näin kaukaa katsottuna näytti pähkinänkuorelta, sisässään pieni ukko.

Pinocchio suuntasi katseensa sanottuun suuntaan, ja katseltuaan vähän aikaa hyvin tarkkaavasti, hän huudahti kimakasti:

-- Se on minun isäni! Minun isäni!

Sillä heitteli aikaa tuuli venettä äkäisesti aallolta toiselle; väliin se kokonaan katosi jättiläisaaltoihin, väliin taas kohosi niiden harjanteelle. Pinocchio seisoi korkealla kalliolla ja huusi lakkaamatta isänsä nimeä, tehden hänelle merkkiä käsillään ja nenäliinallaan ja viimein myös hatullaan.

Ja vaikka Geppetto oli hyvin kaukana rannasta, näytti siltä kuin olisi hän tuntenut poikansa, sillä hän nosti vuorostaan lakkinsa tervehdykseksi ja koetti kaikenlaisilla liikkeillä osoittaa, että hän mielellään olisi palannut, mutta ei voinut myrskyltä soutaa maalle.

Samassa tuli hirvittävän suuri aalto vyöryen ja vene katosi. Odotettiin veneen taas nousevan veden pinnalle, mutta sitä ei näkynyt enää.

-- Miesparka! rannalle kokoontuneet kalastajat sanoivat, mutisten hiljaa rukouksen, ja kääntyivät palatakseen koteihinsa.

Ilmassa kajahti samassa epätoivon huudahdus ja kääntyessään katsomaan, he näkivät Pinocchion syöksyvän mereen ja huutavan:

-- Minä tahdon pelastaa isäni!

Pinocchio, joka oli puusta aina kiireestä kantapäähän, pysyi veden pinnalla ja ui kepeästi kuin kala. Joskus raivoisat aallot hänet nielaisivat ja hän katosi vedenpinnan alle, joskus näkyi vain hänen käsivartensa tai jalkansa sukeltavan esiin. Viimein hänkin kokonaan katosi näkyvistä.

-- Poikaparka! sanoivat rannalle kokoontuneet kalastajat, lukivat hiljaa rukouksen ja palasivat koteihinsa.

XXIV

Pinocchio saapuu "Ahkerien mehiläisten saarelle" ja löytää haltijattarensa.

Toivoen joutuvansa ajoissa isäparkansa avuksi Pinocchio ui tässä innossaan koko pitkän yön.

Se vasta oli kamala yö! Oli rankkasade, ukkonen jyrisi kamalasti ja salamat leimahtelivat, niin että oli valoisaa kuin päivällä.

Vihdoinkin aamun sarastaessa hän näki kaukaa pitkän maasuikaleen. Se oli saari keskellä merta.

Hän ponnisteli viimeiset voimansa saapuakseen sen rannalle: mutta turhaan. Aallot temmelsivät hurjana heitellen häntä sinne tänne, kuin lastua tai oljenkortta. Viimeinkin, hänen onnekseen, tuli suuri aalto, joka oli kaikkia muita rajumpi ja voimakkaampi ja heitti Pinocchion kauas saaren rannalle.

Sysäys oli niin raju, että hänen kaikki kylkiluunsa ja jäsenensä natisivat hänen pudotessaan maahan, mutta hän lohdutteli itseään sanoen:

-- Tälläkin kertaa pääsin ehjin nahoin hädästä!

Vähitellen taivas kirkastui, aurinko paistoi koko terältään ja meri lepäsi tyynenä kuin peili.

Marionetti levitti vaatteensa kuivamaan auringon paisteeseen ja alkoi sitten katsella joka taholle, toivoen mahdollisesti jossain, tuolla kaukana äärettömällä ulapalla, näkevänsä isäukkonsa veneineen. Mutta vaikka hän olisi kuinka tarkkaan katsonut, hän ei nähnyt kuin taivasta ja merta ja jonkun purjeen, mutta hyvin, hyvin kaukaa, niin että nekin olivat kärpäsen kokoisia.