Part 4

Pinocchion riippuessa jättiläistammen oksassa näyttäen enemmän kuolleelta kuin elävältä, ilmestyi kultakutrinen tyttö taas ikkunaan. Häntä säälitti tuo onneton, joka heilui edestakaisin nuora kaulassa, tanssien polskaa pohjatuulessa ja hän taputti kolme kertaa hiljaa käsiänsä.

Samassa kuului suhinaa ilmassa ja suuri kotka lensi siivet levällään ilman halki ja asettui ikkunalaudalle istumaan.

-- Mitä käskette, suloisin haltijatar? -- kysyi kotka, painaen nokkansa ikkunalautaan kohteliaaksi tervehdykseksi. Katsokaas, tuo kultakutrinen tyttö olikin hyvä haltijatar, joka oli jo tuhat vuotta elänyt tämän metsän laidassa.

-- Näetkö tuon marionetin, joka heiluu ja riippuu tuon Jättiläistammen oksassa?

-- Kyllä näen.

-- Hyvä on, lennä nopeaan sinne, ja noki vahvalla nokallasi rikki solmu, josta hän riippuu taivaan ja maan välillä, ja aseta hänet sitten varovasti nurmikolle tammen juurelle.

Kotka lensi pois ja palasi kahden minuutin kuluttua.

-- Mitä käskitte, sen olen tehnyt.

-- Miltä hän näytti? Kuolleeltako vai elävältä?

-- Kyllä hän oli kuolleen näköinen, mutta ei hän aivan kuollut voi olla, sillä irroitettuani silmukan, joka kiristi hänen kaulaansa, hengitti hän syvään ja änkytti puoliääneen: "Nyt tuntuu paremmalta...!"

Haltijatar taputti taas kaksi kertaa käsiänsä ja heti astui sisään komea villakoira, joka käveli takajaloillaan, aivan kuin ihminen.

Koira oli puettu komeaan takkiin. Hänellä oli päässään kolmikulmainen, kultanauhoilla koristettu hattu, jonka alta kellertävän tekotukan kiharat valuivat kaulalle, ja takki oli suklaanvärinen, timanttinapeilla varustettu ja siinä oli kaksi suurta taskua, jonne hän pisti ne luupalaset, jotka hänen valtiattarensa lahjoitti hänelle päivällisen aikana, polvihousut karmosiininpunaisesta sametista, silkkisukat ja matalat kengät, takapuolella oli hänellä jonkinlainen sinisestä silkistä tehty sateenvarjon kotelo, jonne sadeilmalla sai pistää häntänsä.

-- Joutuun, Medoro! sanoi haltijatar villakoiralle. -- Anna heti valjastaa kauniit vaunut vaunuliiteristäni ja aja metsätietä pitkin. Kun saavut Jättiläistammen luo, löydät puolikuolleen marionetin makaavan maassa. Nosta hänet hiljaa ylös, aseta hänet hyvin varovasti vaunun tyynyille ja tuo hänet tänne! Oletko ymmärtänyt?

Villakoira heilutti neljä tai viisi kertaa sinisessä silkkikotelossa olevaa häntäänsä, osoittaaksensa, että oli ymmärtänyt käskyn ja juoksi sitten pois nopeasti kuin kilpa-ajohevonen.

Vähän sen jälkeen veti hän ulos vaunuliiteristä mitä somimmat, pienet taivaansiniset vaunut, jonka tyynyt olivat täytetyt kanarialinnun höyhenillä ja vuorattu kermavaahdolla ja muroleivoksilla. Sata pientä valkoista hiirtä veti vaunuja ja villakoira istui ajolaudalla läjähyttäen piiskaa oikealle ja vasemmalle, niin kuin kaikki kuskit tekevät pelätessään myöhästyvänsä.

Ei kulunut neljännestuntiakaan, niin jo vierivät vaunut takaisin. Haltijatar oli seisonut ovella odottamassa, ja nyt otti hän marionettiparan syliinsä ja kantoi hänet pieneen huoneeseen, jonka seinät olivat helmistä ja antoi heti kutsua lähiseudun taitavimmat lääkärit.

Lääkärit saapuivat heti, toinen toisensa perästä: ensiksi korppi, sitten pöllö ja viimeksi puhuva sirkka.

-- Hyvät herrat, sanoi haltijatar noille kolmelle lääkärille, jotka seisoivat Pinocchion vuoteen ympärillä, tahtoisin saada teiltä tietää, elääkö tämä onneton marionetti tai onko hän kuollut!...

Tätä kehoitusta seuraten astui korppi ensiksi vuoteen viereen ja koetti Pinocchion valtasuonta, nenää ja pikkuvarvasta ja tehtyään sen oikein perusteellisesti, lausui hän juhlallisesti seuraavat sanat:

-- Minun käsitykseni mukaan on marionetti kuollut, mutta jos hän ikävä kyllä ei ole kuollut, on se varma merkki siitä, että hän yhä vielä elää!

-- Ikävä kyllä, sanoi pöllö, -- olen eri mieltä arvoisan virkaveljeni ja ystäväni kanssa. Minun käsitykseni mukaan marionetti vielä elää, mutta jos hän onnettomuudeksi ei enää ole elossa, niin on se varma merkki siitä, että hän todellakin on kuollut.

-- Ettekö te sano mitään? kysyi haltijatar puhuvalta sirkalta.

-- Minä sanon, että varovainen lääkäri tekee viisaimmasti, jos vaikenee silloin, kun ei tiedä mitä puhuu. Muuten tämä marionetti ei ole mikään uusi ilmiö minulle, me olemme vanhoja tuttuja.

Pinocchiota, joka tähän asti oli maannut liikkumattomana kuin oikea puupalanen, alkoivat puistattaa kylmät väreet, niin että koko sänky alkoi täristä.

-- Tämä marionetti, jatkoi puhuva sirkka, on oikea täydellinen veijari...!

Pinocchio avasi silmänsä, vaan sulki ne heti.

-- Hän on oikea hutilus, laiskuri, maankiertäjä...

Pinocchio piilotti kasvonsa lakanan alle.

-- Tämä marionetti on tottelematon poika, joka ennemmin tai myöhemmin musertaa isäraukkansa sydämen...

Samassa kuului huoneesta omituista ääntä, ikään kuin pidätettyä itkua tai tukahdutettuja nyyhkytyksiä. Voitte arvata miten kaikki hämmästyivät, kun hiukan lakanaa kohotettaessa huomattiin, että se olikin Pinocchio, joka itki ja nyyhki.

-- Kun kuollut itkee, on se merkki siitä, että hän on paranemaan päin, sanoi korppi juhlallisesti.

-- Todellakin koskee minuun, että minun täytyy vastustaa rakasta ystävääni ja virkaveljeäni, lisäsi pöllö, mutta minä puolestani uskon, että kun kuollut itkee, on se merkki siitä, että hän vastenmielisesti kuolee.

XVII

Pinocchio syö sokerin, mutta ei huoli lääkkeistä, ennen kuin nähdessään haudankaivajien tulevan häntä hakemaan. Sen jälkeen hän valehtelee ja saa rangaistukseksi pitkän nenän.

Heti kun lääkärit olivat jättäneet huoneen, astui haltijatar Pinocchion luokse ja asetettuaan kätensä hänen otsalleen huomasi hän Pinocchiolla olevan kovan kuumeen.

Hän sekoitti heti valkoisen pulverin puoleen lasilliseen vettä, ojensi sen marionetille ja sanoi lempeästi:

-- Juo tämä ja parin päivän kuluttua olet terve!

Pinocchio katseli lasia ja irvisteli ja kysyi sitten itku kurkussa:

-- Onko se imelää vai karvasta?

-- Se on karvasta, mutta se tekee sinulle hyvää.

-- Jos se on karvasta, niin en minä sitä huoli.

-- Tee minulle mieliksi ja juo se!

-- Minä en huoli pahoista juomista.

-- Juo nyt, ja juotuasi tämän kaikki, annan sinulle sokeripalasen, niin poistuu paha maku suustasi!

-- Missä sokeripalanen on?

-- Tässä, sanoi haltijatar, ottaen sen pienestä kultaisesta sokerirasiasta.

-- Ensiksi tahdon sokeripalasen ja sitten vasta juon sen happamen sekoituksen...

-- Lupaatko sen?

-- Kyllä...

Haltijatar antoi Pinocchiolle sokeripalasen, jonka tämä nielaisi heti paikalla. Sitten nuoleskeli hän huulensa ja sanoi:

-- Voi, jos lääke olisikin sokeria, niin ottaisinpa sitä vaikka joka päivä.

-- Pidä nyt lupauksesi ja juo nämä vesipisarat, joista saat terveytesi takaisin.

Pinocchio otti vastenmielisesti lasin käteensä, haisteli sitä hiukan, vei taas suulleen, haisteli taas ja sanoi viimeinkin:

-- Se on niin pahaa, niin pahaa! Minä en voi sitä juoda.

-- Mitenkä voit niin sanoa, vaikka et ole maistanutkaan sitä?

-- Miksen voi. Tunnenhan sen jo hajusta. Tahdon vielä yhden sokeripalan... sitten minä sen varmasti juon.

Hyvän äidin ihmeteltävällä kärsivällisyydellä pisti haltijatar vielä pienen sokeripalasen hänen suuhunsa ja ojensi sitten uudelleen lasin hänelle.

-- En minä voi sitä näin juoda! -- sanoi marionetti irvistellen kaikella tavalla.

-- Mikset?

-- Sen vuoksi, että tuo tyyny tuolla jaloillani on tiellä.

Haltijatar otti pois tyynyn.

-- Ei se auta. En minä näinkään voi sitä juoda.

-- Onko jotain muuta esteenä?

-- Tuo ovihan on raollaan.

Haltijatar meni ja sulki oven.

-- Mutta kuitenkaan minä en voi juoda tätä pahaa sekoitusta, huusi Pinocchio ja alkoi itkeä, ihan varmaan minä en voi, en, en!

-- Poikani, sitä kadut vielä...

-- Se on sama minusta...

-- Sinun tautisi on vaarallinen...

-- Siitä en välitä.

-- Kuumeesi voi parissa tunnissa siirtää sinut tästä maailmasta toiseen...

-- Siitä en välitä...

-- Etkö pelkää kuolemaa?

-- En vähääkään. Ennemmin kuolen kuin juon tuota ilkeää lääkettä!

Samassa aukenivat ovet selkoselälleen ja neljä pikimustaa kaniinia astui sisään, kantaen hartioillaan pientä ruumispaaria.

-- Mitä te minusta tahdotte? huusi Pinocchio kauhistuneena ja nousi istumaan.

-- Me tulemme sinua hakemaan, vastasi suurin kaniineista.

-- Minuako hakemaan? Mutta minä en ole vielä kuollut!...

-- Et vielä, mutta sinä et elä enää kuin pari minuuttia, koska et ottanut lääkettä, joka olisi poistanut kuumeen!

-- Oi, rakas, armas haltijattareni! alkoi marionetti itkien rukoilla. -- Antakaa minulle heti lääkelasi... Joutukaa, armahtakaa minua, sillä en tahdo kuolla, en... en tahdo kuolla. --

Ja hän tarttui molemmin käsin lasiinsa ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.

-- Täytynee odottaa, sanoivat kaniinit. -- Tällä kertaa teimme turhan matkan.

Ja he nostivat taas pienet paarit hartioilleen ja läksivät huoneesta, nuristen hiljaa jotain hampaittensa välitse.

Parin minuutin päästä hyppäsi jo Pinocchio pois sängystä, terveenä ja reippaana kuin ennenkin, sillä katsokaapas: puumarionetit sairastuvat hyvin harvoin ja silloinkin paranevat he uskomattoman nopeasti.

Kun haltijatar näki hänen juoksevan huoneessa ja leikkivän ja telmivän iloisena kuin pienen kukonpoikasen, sanoi hän:

-- Lääke oli siis sinulle hyväksi?

-- Hyväksikö? Sehän teki minut terveeksi.

-- Miksi annoit minun niin monesti pyytää ennenkuin otit sen?

-- Semmoisia me kaikki pojat olemme. Me pelkäämme lääkkeitä enemmän kuin tautia.

-- Hyi häpeä! Poikien pitäisi tietää, että lääkkeet, otettuna ajallaan, pelastaa heidät kovista taudeista, jopa kuolemastakin...

-- Voi, vastedes en anna pyytää itseäni niin monta kertaa. Muistan kyllä mustat kaniinit paareineen... ja silloin tartun lasiin ja juon heti lääkkeet...

-- Tulepas nyt vähän tänne ja kerro mitenkä oikein jouduit rosvojen käsiin!

-- Niin, katsokaas, marionettitirehtööri Magniafoco antoi minulle viisi kultarahaa ja sanoi: Tästä saat, vie ne isällesi! -- mutta minä tapasinkin maantiellä kissan ja ketun, molemmat oikein kunnon sieluja, jotka sanoivat minulle: -- Tahdotko että nämä tukaatit muuttuvat tuhanneksi tai kahdeksi tuhanneksi? Tule kanssamme, me viemme sinut Ihmeniitylle! Ja minä sanoin, menkäämme! ja he sanoivat: -- Levätään vähän aikaa "Punaisen kravun" majatalossa ja jatketaan matkaa puoliyön jälkeen. -- Mutta kun minä heräsin, eivät he enää olleet siellä, vaan olivat lähteneet matkaansa. Ja minä läksin yksin kulkemaan keskellä yötä, ja oli pilkkosen pimeä. Tapasin maantiellä kaksi rosvoa, jotka olivat kääriytyneet hiilisäkkeihin, ja he sanoivat minulle: -- Rahat tänne! -- ja minä sanoin: -- Ei minulla ole mitään, -- sillä kultarahat olin pistänyt kieleni alle, ja yksi rosvoista koetti pistää kätensä minun suuhuni ja silloin purin hänen kätensä poikki ja syljin sen suustani, mutta se minkä syljin ei ollutkaan käsi, vaan kissankäpälä. Ja rosvot alkoivat juosta jäljestäni ja minä edellä ja kyllä minä juoksin, mutta he saivat minut kiinni ja panivat nuoran kaulaani ja ripustivat minut yhteen puuhun tuonne metsään ja sitten he sanoivat: -- Huomenna me tulemme tänne, ja silloin täytyy sinun olla kuolleena ja pitää suusi auki, niin että me saamme kultarahat kielesi alta.

-- Missä ne kultarahasi nyt ovat? kysyi haltijatar.

-- Minä olen ne hukannut, vastasi Pinocchio, mutta hän valehteli, sillä rahat olivat hänen taskussaan.

Mutta tuskin oli hän sen sanonut, niin hänen nenänsä, joka muutenkin oli pitkä, piteni äkkiä monta senttimetriä.

-- Minne sinä ne hukkasit?

-- Tuonne metsään.

Tämän uuden valheen sanottuaan kasvoi nenänsä vieläkin pitemmäksi.

-- Jos olet hukannut ne tänne metsään, sanoi haltijatar, niin mennään etsimään ne. Ei niitä ole vaikea löytää, sillä kaikki mitä tähän metsään hukkuu, saadaan takaisin.

-- Ei, mutta jos oikein asiaa ajattelen, sanoi marionetti yhä enemmän sekaantuen, en hukannutkaan rahojani, vaan lääkkeitä ottaessani nielin ne epähuomiossa.

Tästä kolmannesta valheesta kasvoi hänen nenänsä niin kauhean pitkäksi, ettei hän enää voinut kääntyä minnekään päin. Jos hän kääntyi yhdelle päin, töykkäsi nenä sänkyyn tai ikkunaruutuihin, jos hän kääntyi toiselle päin, töykkäsi hän seiniä tai ovea kohti ja jos hän päätään nosti vähäisenkin, oli hän vähällä puhkaista haltijattarelta silmän.

Haltijatar katseli häntä ja nauroi.

-- Miksi nauratte minulle? kysyi marionetti, hämillään ja levottomana, sillä hänen nenänsä kasvoi ihan näkyvästi.

-- Minä nauran sille valheellesi!

-- Mistä tiedätte, että minä valehtelin?

-- Kyllä tiedän, poikaseni, valheet on helppo tuntea, sillä ne ovat kahta laatua: lyhytjalkaisia valheita ja pitkänenäisiä valheita ja sinun valheesi kuuluu juuri näihin pitkänenäisiin.

Pinocchio häpesi kovasti ja tahtoi piiloutua ja juosta pois huoneesta, mutta kas, sepä ei onnistunutkaan. Hänen nenänsä oli kasvanut niin pitkäksi, ettei hän mahtunut enää ulos ovesta.

XVIII

Pinocchio tapaa taas ketun ja kissan ja lähtee heidän kanssaan Ihmeniitylle neljää kultarahaansa kylvämään.

Sen nyt voitte jo edeltäpäin arvata, että haltijatar antoi marionetin itkeä ja ulvoa runsaan puolen tuntia pitkän nenänsä tähden, joka ei enää mahtunut ulos ovesta. Sen hän teki antaakseen Pinocchiolle kunnon läksytyksen, niin että tämä jättäisi pahan tapansa valehdella, rumin tapa mikä lapsilla voi olla. Mutta kun hän näki miten Pinocchion kasvot olivat muuttuneet, silmät olivat melkein päästä pudota epätoivosta, silloin kävi hänen poikaparkaa sääli ja hän taputti käsiään. Tämän merkin kuullessaan lensi tuhansittain tikkoja ikkunasta sisään, ja ne asettuivat kaikki Pinocchion nenälle ja alkoivat nokkia sitä niin innokkaasti, ettei kulunut montakaan minuuttia, niin jo oli tuo muodottoman suuri nenä kutistunut luonnolliseen kokoonsa.

-- Miten hyvä te olette, rakas haltijattareni, sanoi marionetti silmiään pyyhkien, voi miten rakastan teitä!

-- Minäkin pidän sinusta, vastasi haltijatar, jos jäät luokseni olen minä sinun hyvä sisaresi ja sinä olet minun pieni veljeni...

-- Mielelläni minä jäisin... mutta isäraukkani?

-- Olen ajatellut häntäkin. Olen lähettänyt sanan isällesi ja vielä tänä iltana hän on täällä.

-- Todellako? huudahti Pinocchio hyppien ilosta. -- Voi, rakas haltijattareni, jos sallitte, tahtoisin mielelläni lähteä häntä vastaan. Minä ikävöin sitä hetkeä, jolloin saan suudella ukkoraiskaa, joka on kärsinyt niin paljon minun tähteni.

-- Mene vaan, mutta varo ettet eksy! Mene metsätietä, niin varmasti kohtaat hänet.

Pinocchio lähti matkaan, ja heti metsään saavuttuaan alkoi hän juosta kuin villivuohi. Mutta jouduttuaan lähelle Jättiläistammea pysähtyi hän äkkiä, sillä hän oli kuulevinaan kahinaa pensaikosta. Aivan oikein! arvatkaapas ketkä ilmestyivät tielle?... Kettu ja kissa, samat matkatoverit, joiden kanssa hän oli syönyt illallista "Punaisen kravun" majatalossa.

-- Mutta hyvänen aika, tuossahan on meidän rakas Pinocchiomme! huudahti kettu, syleillen ja suudellen häntä. -- Miten ihmeessä olet tänne joutunut?

-- Sepä on pitkä juttu, vastasi marionetti, kerron sen teille toisen kerran. Niin paljon kuitenkin voin teille kertoa, että samana yönä, jolloin minut jätitte yksin majataloon, jouduin minä maantiellä murhaajien käsiin...

-- Murhaajien käsiin?... Voi ystävä parka! Ja mitä ne sinusta tahtoivat.

-- He tahtoivat varastaa kultarahani.

-- Sen roistot! sanoi kettu.

-- Sen roistot! toisti kissa.

-- Mutta minä pakenin, jatkoi marionetti kertomistaan, ja he jäljestä, kunnes saivat minut kiinni ja ripustivat minut tämän tammen oksaan...

Ja Pinocchio osoitti jättiläistammea, joka oli kahden askeleen päässä siitä.

-- Onko kuultu mokomaa? huudahti kettu. -- Miten katala tämä maailma onkaan, jossa elämme! Mistä me kunnialliset ihmiset enää voimme löytää rauhallisen olinpaikan?

Heidän siinä puhellessaan huomasi Pinocchio, että kissa ontui oikealla etujalallaan, ja että koko käpälää kynsineen kaikkineen ei ollutkaan. Hän kysyi sen vuoksi:

-- Mihin on käpäläsi joutunut?

Kissa aikoi vastata, mutta hämmentyi. Kettu ehätti kiireellä sanomaan:

-- Minun ystäväni on niin kovin ujo, senvuoksi hän ei vastaa. Minä teen sen hänen sijastaan. Tiedä siis, että noin tunti sitten kohtasimme maantiellä vanhan suden, joka oli melkein tiedoton nälästä ja se kerjäsi meiltä almua. Mutta meillä ei ollut edes kalanruotoa antaa hänelle, mutta mitä tekikään silloin ystäväni, jolla totisesti on Caesarin sydän. Ajattele, hän puraisi omilla hampaillaan etukäpälänsä poikki ja heitti sen tuolle nälkäiselle eläinparalle.

Sanoessaan tämän pyyhki kettu kyyneleen silmästään.

Pinocchiokin liikuttui tästä ja astuen kissan luokse kuiskasi tämän korvaan:

-- Jos kaikki kissat olisivat sinun kaltaisiasi, miten onnellisia olisivatkaan rotat!

-- Mutta mitä sinä teet näillä mailla? kysyi kettu marionetilta.

-- Minä odotan isääni, joka voi saapua minä hetkenä tahansa.

-- Entä kultarahasi?

-- Ne ovat yhä vielä taskussani, paitsi sitä yhtä, jolla maksoin illallisenne "Punaisen kravun" majatalossa.

-- Ja ajattelepas, että sinulla huomenna voisi olla kaksituhatta kultarahaa näiden neljän sijasta. Miksi et seuraa neuvoani? Miksi et kylvä niitä Ihmeniitylle?

-- Tänään en mitenkään voi mennä sinne, mutta joskus muulloin.

-- Silloin se jo voi olla myöhäistä! sanoi kettu.

-- Miten niin?

-- Niin, sen niityn on eräs korkea-arvoinen herra ostanut ja huomisesta asti ei hän salli kenenkään kylvää sinne rahoja.

-- Mitenkä pitkä on täältä Ihmeniitylle?

-- Tuskin kahta kilometriä. Tuletko mukanamme? Puolessa tunnissa olet siellä, ja jos kylvät heti kultarahasi, voit muutamien minuuttien päästä saada ne kaksituhattasi ja vielä tänä iltana palaat kotiisi taskut täynnä. Tuletko mukanamme?

Pinocchio viivytteli vähän vastaustaan, sillä hän tuli ajatelleeksi haltijatarta ja vanhaa Geppettoa ja puhuvan sirkan varoituksia, mutta lopputuloksena oli kuitenkin se, että hän teki niin kuin kaikki muutkin pojat, joilla ei ole oikeudentuntoa eikä sydäntä paikallaan: hän keikautti niskaansa ja sanoi kissalle ja ketulle:

-- Hyvä on, lähtekäämme, minä seuraan teitä.

Ja niin he lähtivät.

Käveltyään puolen päivää saapuivat he kaupunkiin, jonka nimi oli "Tyhmeliinien pyydys". Jo ensi silmäyksellä huomasi Pinocchio, että kaikki kadut olivat täynnä karvattomia koiria, jotka haukottelivat nälästä, hiljan kerittyjä lampaita, jotka värisivät kylmästä, heltattomia kanoja, jotka kerjäsivät maissijyvästä, suuria perhosia, jotka eivät voineet lentää, sillä he olivat myyneet kirjavat siipensä, pyrstöttömiä paratiisilintuja, jotka häpesivät näyttää itseään, ja äkäisiä fasaaneja, jotka ainiaaksi olivat kadottaneet kullalle ja hopealle kimaltelevat höyhenensä.

Tämän kerjäläisjoukon läpi ajoi aina silloin tällöin jotkut herrasvaunut, joissa istua vetelehti kettu tai ilkeä harakka tai joku petolintu.

-- Mutta missä on Ihmeitten niitty? kysyi Pinocchio.

-- Parin askeleen päässä täältä.

Astuttuaan ulos kaupungin portista pysähtyivät he todellakin autiolle niitylle, joka oli aivan samanlainen kuin kaikki muutkin niityt.

-- Kas niin, nyt olemme perillä, sanoi kettu marionetille.

-- Kumarru nyt alas ja kaiva pieni kuoppa maahan ja pane kultarahasi siihen!

Pinocchio totteli. Hän kaivoi kuopan, pisti sinne neljä kultarahaa, jotka hänellä vielä olivat ja täytti sitten kuopan mullalla.

-- Ja nyt, sanoi kettu, haet lähimmältä lähteeltä ämpärillisen vettä, jolla kastelet maan siltä kohdalta, johon kylvit.

Pinocchio läksi lähteelle, mutta kun ei hänellä ollut ämpäriä, riisui hän toisen kenkänsä, täytti sen vedellä ja kasteli sillä kuopan päällä olevan mullan. Sitten hän kysyi:

-- Onko mitään muuta tehtävä?

-- Ei mitään, vastasi kettu. -- Nyt voimme mennä matkaamme. Mutta palaa sinä tänne takaisin kahdenkymmenen minuutin päästä, sillä silloin on puu jo kohonnut maasta, oksat täynnä kultarahoja.

Marionettiparka ylen ihastuneena, kiitteli tuhatkertaisesti kettua ja kissaa, luvaten antaa heille komeat lahjat.

-- Emme me huoli mitään lahjoja, vastasivat molemmat vekkulit. -- Meidän ainoa toivomme oli opettaa sinulle miten vaivaa näkemättä voi päästä rikkaaksi ja nyt olemme tyytyväisiä.

Tämän sanottuaan ottivat he hyvästit Pinocchiolta, toivottivat hänelle runsasta saalista ja menivät sitten matkoihinsa.

XIX

Pinocchion kultarahat varastetaan ja häntä rangaistaan senvuoksi neljän kuukauden vankeudella.

Palattuaan kaupunkiin alkoi marionetti laskea minuutteja ja kun hänestä tuntui että määräaika oli kulunut, lähti hän aika kyytiä takaisin Ihmeniitylle.

Ja kulkiessaan kiireisin askelin tykytti hänen sydämensä kovaa tik, tak, tik, tak, aivan kuin salinkello olisi tiksuttanut. Hän ajatteli hiljaa itsekseen:

-- Mitäs, jos tuhannen sijaan löytäisinkin puun oksilta kaksituhatta? Jos kahdentuhannen sijasta löytäisinkin viisituhatta? ei mutta, jos viidentuhannen sijasta sieltä löytäisin satatuhatta? Kylläpä minusta silloin tulisi suuri herra! Hankkisin itselleni komean palatsin, tuhannen puuhevosta ja tuhannen leikkitallia ja kellarin, joka olisi täynnä ruusulikööriä ja kirsikkaviiniä, ja kirjaston, joka olisi täynnä makeisia, torttuja, kakkuja, mantelileivoksia ja kermahyytelöä.

Näissä mietteissään hän oli saapunut aivan Ihmeniityn reunalle. Hän pysähtyi katsomaan näkisikö sattumalta jo etempää oliko puunoksat kultarahoja täynnä, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän kulki vielä sata askelta eteenpäin -- ei mitään, hän astui niitylle... meni sille paikalle asti, jonne hän oli kuopan kaivanut -- ei mitään. Nyt tuli hän oikein totiseksi ja unohtaen hyvän kasvatuksen ja käytöksen, otti hän toisen kätensä taskustaan ja raappasi aikalailla päätään.

Samassa hän kuuli kovan naurunrähähdyksen ja katsoessaan ylös huomasi hän suuren papukaijan, joka istui puussa, nykien itsestään niitä muutamia höyheniä, joita vielä oli jäljellä.

-- Mitä sinä naurat? kysyi Pinocchio harmissaan.

-- Nyppiessäni höyheniäni satuin kutittamaan itseäni siipieni alta, se minua nauratti.

Marionetti ei vastannut. Hän meni lähteelle ja täytti kenkänsä vedellä ja kasteli vielä kerran mullan, joka peitti kultarahat.

Silloin kajahti autiolla nurmikolla uusi naurunhohotus, vielä äskeistä nenäkkäämpänä.

-- Tahtoisinpa vihdoinkin tietää, huusi Pinocchio raivostuneena, mitä sinä naurat, huonosti kasvatettu papukaija.

-- Minä nauran tyhmeliineille, jotka uskovat kaikkea leikkiä ja antavat viisaimpien narrata itseään.

-- Ehkä tarkoitat minua?

-- Niin, sinua juuri tarkoitankin, Pinocchio-parka, sinua, joka olet niin yksinkertainen, että luulet kultarahoja voitavan kylvää ja kasvattaa peltoon, niin kuin kylvetään papuja ja pumppuja. Niin uskoin minäkin kerran ja siitä saan nyt kärsiä. Nyt tiedän (vaikka liian myöhään) että täytyy tehdä työtä ja ansaita omien kättensä töillä rahoja, jos toivoo saavansa muutamankaan kolikon kokoon.

-- En minä ymmärrä sinua, sanoi marionetti, joka jo alkoi pelosta vapista.

-- Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! Minä selitän tarkemmin. Tiedä siis, että sinun ollessasi kaupungissa, palasivat kissa ja kettu tänne niitylle, ottivat haudatut kultarahat ja pakenivat kuin tuulen nopeudella. Mies se, joka heidät kiinni saa!

Pinocchio jäi seisomaan suu auki, mutta kun hän ei uskonut papukaijan sanoja toisiksi, alkoi hän käsin ja kynsin kaivaa maata siitä paikasta, jota oli kastellut. Ja hän kaivoi kaivamistaan, kaivoi kuopan niin syväksi, että olkilyhde olisi voinut siinä suorana seisoa: mutta kultarahoja ei siellä ollut.

Epätoivon valtaamana palasi hän juoksujalassa kaupunkiin ja meni suoraa päätä tuomarin luokse ilmiantamaan nuo molemmat petturit, jotka olivat häneltä varastaneet.

Tuomarina oli vanha gorillan sukuinen apina, jonka korkea ikä ja valkoinen parta teki hyvin kunnioitettavan näköiseksi, mutta ehkä siihen vaikuttivat lasittomat kultasankaiset silmälasitkin, joita hän käytti heikentyneitten silmiensä vuoksi.

Pinocchio selitti tarkasti tuomarille ilkeän petoksen, jonka uhriksi oli joutunut, hän ilmaisi pahantekijöiden etu- ja sukunimet ja erityiset tuntomerkit, lopettaen selityksensä oikeutta vaatimalla.