Part 3

Nähdessään tämän sydäntäsärkevän näyn, heittäytyi Pinocchio ääneen itkien marionettitirehtöörin jalkoihin. Hän kasteli tämän parran kyynelillään ja rukoili nyyhkyttäen:

-- Armoa, herra Magniafoco!

-- Ei täällä ole herroja, vastasi marionettitirehtööri ankarasti.

-- Armoa, herra ritari!

-- Ei täällä ole ritareita!

-- Armoa, herra ylipäällikkö!

-- Ei täällä ole ylipäälliköltä.

-- Armoa, teidän korkea-arvoisuutenne!

Tämä nimitys vasta oli Magniafocon mieleen, ja kuin taikaiskusta oli hän paljon lempeämpi ja armollisempi.

-- No, mitä sinä tahdot?

-- Minä rukoilen armoa Harlekin-raukalle.

-- Täällä ei ole pysyväistä armoa. Koska säästin sinut, on hänet heitettävä tuleen, sillä minä tahdon lammaspaistini kypsäksi.

-- Siinä tapauksessa, huudahti Pinocchio ylpeästi, nousten ylös ja heittäen päästään leivänkuorisen lakkinsa, -- siinä tapauksessa tiedän velvollisuuteni. Eteenpäin, herrat santarmit! Sitokaa minut ja heittäkää minut tuleen! Ei, on väärin, että Harlekin-ystäväni kuolee minun tähteni.

Nämä sanat, lausuttuina kovaa ja rohkeasti, saivat kaikkien ympärillä seisovien silmät kyyneltymään. Santarmitkin itkivät kuin vastasyntyneet lampaat, ja kuitenkin olivat he molemmat puusta.

Aluksi oli Magniafoco kylmä ja tunteeton kuin jääpalanen, mutta vähitellen suli hänkin ja alkoi aivastella. Ja neljä tai viisi kertaa aivasteltuaan levitti hän hellästi käsivartensa Pinocchiolle, sanoen:

-- Sinäpä vasta olet oikein reipas poika! Tule tänne ja suutele minua!

Pinocchio hyökkäsi heti esille ja kiipesi kuin orava ylös pitkin marionettitirehtöörin partaa ja mäiskäytti suutelon juuri hänen nenännipukalleen.

-- Olenko siis armahdettu? kysyi Harlekin-parka tuskin kuuluvalla äänellä.

-- Sinä olet armahdettu, vastasi Magniafoco, mutta puisteli sitten päätään ja sanoi huoaten:

-- Kärsivällisyyttä! Kärsivällisyyttä! Tänä iltana saan tyytyä puolikypsään lammaspaistiin. Mutta varokoon se itseään, jonka vuoro ensiksi sattuu!

Kuullessaan armahduksesta, kiiruhtivat kaikki marionetit näyttämölle, sytyttivät siellä kynttilät ja lamput kuin suurta juhlanäytäntöä varten ja alkoivat tanssia ja hyppiä. Ja sitäpä kesti vielä aamun sarastaessa.

XII

Marionettitirehtööri lahjoittaa viisi kultarahaa Pinocchiolle, että hän veisi ne isälleen Geppettolle, mutta Pinocchio antaa ketun ja kissan pettää itsensä ja seuraa heitä.

Seuraavana päivänä kutsui Magniafoco Pinocchion syrjemmälle ja kysyi häneltä:

-- Mikä on isäsi nimi?

-- Geppetto.

-- Ja mikä on ammattinsa?

-- Kerjäläinen.

-- Miten paljon hän ansaitsee?

-- Hän ansaitsee sen verran, ettei milloinkaan ole penniäkään taskussaan. Ajatelkaa nyt, että ostaakseen minulle aapiskirjan, täytyi hänen myydä ainoa takkinsa, ja sekin oli niin paikattu, että oikein oli surkean näköinen.

-- Mies parka! Minun on melkein sääli häntä. Tässä saat viisi kultarahaa! Mene heti viemään ne hänelle ja sano minulta paljon terveisiä.

Sen nyt jokainen ymmärtää, että Pinocchio kiitteli marionettitirehtööriä tuhatkertaisesti. Sitten hän vuoroon syleili kutakin marionettia, santarmejakin ja tyytyväisenä alkoi astua kotiin päin.

Mutta kuljettuaan tuskin puolen kilometriä, tuli häntä vastaan ontuva kettu ja sokea kissa. Ne kulkivat hyvin, hyvin hitaasti eteenpäin, auttaen toisiaan kuin hyvät onnettomuustoverit ainakin. Ontuva kettu kulki nojaten kissaan ja sokea kissa antoi ketun kuljettaa itseään.

-- Hyvää päivää, Pinocchio, sanoi kettu ja tervehti kohteliaasti.

-- Mistä sinä minun nimeni tiedät? kysyi marionetti.

-- Tunnen hyvin isäsi.

-- Missä olet hänet nähnyt?

-- Näin hänet eilen oman huoneensa ovella.

-- Mitä hän teki?

-- Hän seisoi paitahihasillaan ja värisi kylmästä.

-- Isä raukkani! Mutta jos Jumala suo, niin tästä lähtien hän ei enää palele!

-- Minkätähden ei?

-- Sen vuoksi, että minusta on tullut suuri herra.

-- Sinustako suuri herra? sanoi kettu ja rähähti kovaa nauramaan. Kissa nauroi myöskin, mutta ettei sitä huomattaisi, alkoi hän silitellä etukäpälillään viiksiänsä.

-- Ei siinä ole mitään nauramista, huusi Pinocchio suuttuneena. Todellakin minua säälittää, että saan veden suuhunne valumaan. Tässä näette viisi kultarahaani, ymmärrättekö mitä ne ovat.

Samassa hän otti esille Magniafocolta saamansa rahat.

Kultarahojen somasti kilahtaessa ojensi kettu tahtomattaan juuri ontuvan jalkansa ja kissa aukaisi molemmat silmänsä, jotka loistivat kuin kaksi viheriää lyhtyä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän ne taas sulki, ettei Pinocchio huomaisi mitään.

-- Mitä aiot tehdä näillä rahoilla? kysyi kettu.

-- Ensiksikin, sanoi marionetti, aion ostaa isälleni uuden, kauniin takin, hopeasta ja kullasta ja timanttinapeilla varustetun, ja sitten ostan itselleni aapiskirjan.

-- Sinulleko?

-- Ihan varmaan, sillä aion mennä kouluun ja ruveta todellakin lukemaan.

-- Katsopas minua! sanoi kettu. Tyhmää kouluhaluani saan kiittää siitä, että menetin toisen jalkani.

-- Katsopas minuakin! sanoi kissa. Tyhmää lukuhaluani saan kiittää siitä, että kadotin näköni kokonaan.

Valkea rastas, joka istui pensaaseen piiloutuneena, viserteli samassa ja sanoi:

-- Pinocchio, älä kuuntele huonojen toverien neuvoja, muuten tulet katumaan sitä!

Rastas parka, sitä sen ei olisi pitänyt sanoa! Yhdellä pitkällä harppauksella otti kissa sen kiinni ja söi sen yhtenä suupalana höyhenineen kaikkineen, ettei lintunen ehtinyt ääntäkään päästää.

Mutta kissa pyyhkäisi linnun syötyään suunsa, ja sulki taas silmänsä, tekeytyen sokeaksi kuin ennenkin.

-- Rastas raukka! sanoi Pinocchio. Miksi olit niin häijy hänelle?

-- Annoin hänelle vaan pienen läksytyksen. Tästä hän oppi, ettei vastedes sekaannu toisten asioihin.

He olivat jo kulkeneet enempi kuin puolet matkasta, niin kettu pysähtyy äkkiä ja kysyy marionetilta:

-- Tahdotko saada kultarahasi kasvamaan kaksinkertaiseksi?

-- Millä tavalla?

-- Tahdotko saada nuo vaivaiset viisi tukaattiasi kasvamaan sadaksi tai tuhanneksi tai kahdeksi tuhanneksi?

-- Tietysti. Mutta millä tavalla?

-- Helpoimmalla tavalla maailmassa. Sen sijaan että menet kotiisi, seuraatkin meitä.

-- Ja minne aiotte minut viedä?

-- Pöllöjen maahan.

Pinocchio mietti hetkisen, mutta vastasi sitten päättävästi:

-- Ei, en tule teidän kanssanne. Nyt olen lähellä kotiani ja sinne tahdon mennä, sillä siellä odottaa minua isäni. Kuka tietää miten monta kertaa ukkorukka jo on huokaillut, kun minä en eilen palannut kotiin. Minä olen todellakin ollut paha poika ja puhuva sirkka oli oikeassa sanoessaan: "Tottelemattomien lasten ei käy milloinkaan hyvin tässä maailmassa." Ja sen olen oppinut omasta kokemuksestanikin, sillä olen ollut monessa onnettomuudessa ja viimeksi eilen Magniafocon luona, olin vähällä... huh... Jo pelkkä ajatuskin siitä saa minut värisemään.

-- Siis, sanoi kettu, tahdot todellakin mennä kotiin? Mene vaan ja vastaa itse seurauksista!

-- Vastaa itse seurauksista! toisti kissa.

-- Ajattele nyt tarkkaan, Pinocchio, sillä nyt annat onnen livahtaa käsistäsi.

-- Käsistäsi! toisti kissa.

-- Yhdessä yössä sinun viisi tukaattiasi kasvaisivat kahdeksi tuhanneksi.

-- Kahdeksi tuhanneksi! toisti kissa.

-- Mutta mitenkä on mahdollista, että ne voisivat niin paljon kasvaa? kysyi Pinocchio, suu auki ihmetyksestä.

-- Sen selitän sinulle heti, sanoi kettu. Tiedä siis, että pöllöjen maassa on ihmeellinen niitty, jota kaikki kutsuvat Ihmeniityksi. Tähän niittyyn kaivat pienen kuopan ja siihen pistät esimerkiksi yhden kultatukaatin. Sitten peität taas kuopan mullalla, kastelet sen kahdella ämpärillisellä lähdevettä ja heität sen päälle vielä hiukan suolaa, ja sitten menet aivan rauhassa nukkumaan. Mutta yön aikana onkin kultaraha itänyt ja alkanut kukkia ja noustessasi seuraavana aamuna ja tullessasi niitylle, mitä löydätkään? Löydät kauniin puun, täynnä kultatukaatteja, niinkuin kypsässä vehnäntähkässä on jyviä leikkuuaikana.

-- Siis, sanoi Pinocchio, joutuen yhä enemmän hämilleen, jos minä nyt kaivaisin niittyyn viisi kultatukaattiani, montako löytäisin sieltä seuraavana aamuna?

-- Sehän on maailman helpoin laskuesimerkki, vastasi kettu, sen voit laskea sormillasikin. Ajatellaan, että jokainen tukaatti tuottaa tertun, jossa on viisisataa tukaattia, silloinhan sinun tarvitsee vaan kertoa viisisataa viidellä ja siis löydät seuraavana aamuna taskustasi kaksituhattaviisisataa kirkasta ja helisevää kultarahaa.

-- Oi ihanaa! huudahti Pinocchio, alkaen ilosta tanssia. -- Kun olen saanut nuo tukaatit, pidän itse kaksituhatta ja loput viisisataa lahjoitan teille molemmille.

-- Lahjoittaisit meille? huudahti kettu muka loukkaantuneena ja harmissaan. -- Jumala meitä siitä varjelkoon!

-- Meitä siitä varjelkoon! toisti kissa.

-- Me, jatkoi kettu, emme työskentele itsekkään voiton vuoksi, vaan toisia rikastuttaaksemme me työtä teemme!

-- Me työtä teemme! toisti kissa.

-- Miten kunnon ihmisiä, ajatteli Pinocchio itsekseen ja unohtaen kokonaan isänsä, uuden takin, aapisen ja kaikki hyvät päätöksensä, sanoi hän ketulle ja kissalle:

-- Tulkaa, lähtekäämme pian, minä tulen teidän kanssanne.

XIII

"Punaisen kravun" ravintola.

He kulkivat ja kulkivat ja kulkivat ja pimeän tullessa he saapuivat viimeinkin väsymyksestä melkein puolikuolleina "Punaisen kravun" ravintolaan.

-- Viivytään täällä vähän aikaa, sanoi kettu, niin kauan vaan että ehdimme syödä hiukan ja levätä pari tuntia. Keskiyön aikana voimme sitten jatkaa matkaa, niin että huomenna aamunkoitteessa olemme perillä Ihmeniityllä.

Astuttuaan ravintolaan sisään, asettuivat he kaikki kolme pöydän ympäri syömään, mutta ei kenelläkään heistä ollut ruokahalua.

Kissaparalla oli niin kovat vatsavaivat, ettei voinut syödä enempää kuin viisi särkeä tomaattikastikkeen kanssa ja neljä annosta vasikansylttyä, mutta koska syltyt eivät olleet hänen makunsa mukaan maustetut, täytyi hänen tilata vielä kolme kertaa voita ja jauhennettua juustoa.

Kettu olisi mielellään maistellut jotain hänkin, mutta lääkäri oli määrännyt hänelle mitä ankarimman ruokajärjestyksen, sen vuoksi täytyi hänen tyytyä vaan jänispaistiin hapankastikkeen kera ja helposti sulavaan väliruokaan: lihaviin nuoriin kanoihin ja kukkopoikasiin. Sen jälkeen antoi hän tuoda itselleen oivallista keittoa: kaniineista, sammakoista, sisiliskoista ja paratiisiomenista tehtyä, mutta sitten hän ei enää tahtonutkaan enempää. Hänelle oli ruoka niin vastenmielistä, sanoi kettu, ettei hän tahtonut voida pistää ruokaa ensinkään suuhunsa.

Mutta Pinocchio söi vähiten kaikista. Hän tilasi pähkinöitä ja leipää, mutta jätti kaikki koskematta lautaselle. Ajatuksensa olivat niin kokonaan Ihmeniityllä, että poika parka oli jo edeltäkäsin syönyt itsensä sairaaksi kultarahoistaan.

Kun illallinen oli syöty, sanoi kettu isännälle:

-- Antakaa minulle kaksi hyvää huonetta, yksi Pinocchiolle ja toinen minulle ja toverilleni! Ennen kuin edelleen matkustamme, lepäisimme vähän aikaa. Mutta älkää unohtako herättää meitä keskiyön aikaan, että voimme jatkaa matkaamme!

-- Kyllä, herrani, vastasi isäntä vilkuttaen silmää ketulle ja kissalle, ikäänkuin sanoakseen: "Ymmärrän viittauksen ja kaikki on selvänä..."

Heti sänkyyn päästyään nukkui Pinocchio ja alkoi uneksia. Ja unissa hän oli olevinaan keskellä suurta niittyä, jolla kasvoi paljon pieniä puita ja ne olivat terttuja täynnä ja nämä tertut olivat peitetyt kultatukaateilla, jotka keinuivat ilmassa ja lauloivat ting, tang, ting, niin kuin olisivat tahtoneet sanoa: "Ken meitä haluaa, se tulkoon meitä ottamaan!" Mutta juuri kaikkein jännittävimpänä hetkenä, kun Pinocchio ojensi kätensä noukkiakseen kouransa täyteen noita kauniita rahoja ja aikoi pistää ne taskuunsa, heräsi hän äkkiä siitä, että koputettiin kolme kertaa kovasti huoneen ovelle.

Se oli isäntä, joka tuli ilmoittamaan keskiyön olevan käsissä.

-- Ovatko minun toverini jo valmiit? kysyi marionetti.

-- Enempi kuin valmiit, he läksivät jo kaksi tuntia sitten.

-- Mutta miksi heillä oli niin kiire.

-- Niin, kissa sai sanan, että hänen vanhin kissanpoikansa, jolla on patit jaloissa, makaa kuoleman kielissä.

-- Maksoivatko he illallisen?

-- Mitä te ajattelette? He olivat liian hyvin kasvatettuja aiheuttaakseen teille sen häpeän.

-- Sepä vahinko! Se häpeä olisi ollut minulle hyvinkin mieleen! sanoi Pinocchio kynsäisten päätänsä. Sitten hän kysyi:

-- Ja missä lupasivat nämä hyvät ystävät odottaa minua?

-- Ihmeniityllä huomenna aamun koittaessa.

Pinocchio maksoi tukaatin omasta ja toveriensa illallisesta ja lähti matkaan.

Mutta voisi melkein sanoa, että hän sai kulkea kopeloiden eteenpäin, sillä majatalon ulkopuolella oli pimeä kuin säkissä. Ympäristöltä ei kuulunut edes lehden kahinaa. Ainoastaan muutamia ilkeitä yökköjä lenteli edestakaisin tien poikki, pensaasta toiseen sipaisten siivillään Pinocchion nenää, niin että hän peräytyi pelästyksestä takaperin ja huusi: -- Kuka siellä? ja kaiku läheisiltä kunnailta toisti: -- Kuka siellä? Kuka siellä? Kuka siellä?

Mutta kuljettuaan vähän matkaa eteenpäin, huomasi hän puunrungossa pienen, pikkaraisen elukan, joka levitti ympärilleen heikkoa, vaaleaa valoa, ikään kuin se olisi johtunut läpinäkyvästä posliinisesta yölampusta.

-- Kuka sinä olet? kysyi Pinocchio.

-- Minä olen puhuvan sirkan haamu, vastasi pieni eläin, hyvin heikolla, hienolla äänellä, se kuului kuin toisesta maailmasta.

-- Mitä minusta tahdot? kysyi marionetti.

-- Tahtoisinpa antaa sinulle neuvon. Käänny takaisin kotiisi ja vie ne neljä tukaattia, jotka sinulla vielä ovat jäljellä, isäraukallesi, joka itkee epätoivoisena kun et sinä palaa kotiin.

-- Huomenna on isäni hieno herra, sillä nämä neljä tukaattia muuttuvat kahdeksituhanneksi.

-- Älä usko, poikaseni, niihin, jotka lupaavat sinut yhdessä yössä tehdä rikkaaksi. Semmoiset ihmiset ovat joko hulluja tai veijareita. Tee niin kuin minä sanon ja palaa kotiin!

-- Minä tahdon mennä eteenpäin.

-- On jo myöhä...

-- Minä tahdon mennä eteenpäin.

-- Yö on pimeä...

-- Minä tahdon mennä eteenpäin.

-- Tie on vaarallinen.

-- Muista, että ne lapset, jotka tahtovat seurata omaa tahtoaan ja omia oikkujaan, ennemmin tai myöhemmin saavat sitä katua.

-- Vanha, tavallinen juttu. Hyvää yötä, Sirkka.

-- Hyvää yötä, Pinocchio, ja taivas suojelkoon sinua ryöväreiltä ja murhaajilta.

Tuskin oli puhuva sirkka lausunut viimeiset sanansa, niin se aivan äkkiä sammui, niin kuin kynttilään olisi puhallettu ja maantie oli vielä entistään pimeämpi.

XIV

Kun Pinocchio ei totellut puhuvan sirkan neuvoja, joutuu hän rosvojen käsiin.

-- Totisesti, puheli marionetti itsekseen jatkaessaan matkaansa, miten onnettomia me poikaparat olemmekaan. Kaikki meitä neuvovat, kaikki meitä toruvat, kaikki meitä opettavat. Jos vaan tottelisi heitä, niin kaikki he luulisivat olevansa meidän isiämme ja opettajiamme, kaikki, jopa puhuvat sirkatkin. Niin kuin nyt esimerkiksi: sen vuoksi, etten minä tahtonut totella tuon ikävän sirkan neuvoja, niin pitäisi hänen puheittensa mukaan minua kohdata jos kuin monet onnettomuudet. Voisinpa joutua rosvojenkin käsiin! Kaikeksi onneksi minä en usko rosvoja olevankaan, enkä milloinkaan ole uskonut. Minä uskon, että isät ja äidit ovat keksineet rosvot varta vasten niillä peloittaakseen poikia, jotka tahtovat myöhällä tulla kotiin. Ja muuten, jos kohtaisinkin jonkun tässä maantiellä, en ainakaan heitä pelästyisi. En unissakaan, tarttuisin heitä kurkkuun ja huutaisin: "Herrat rosvot, mitä tahdotte minusta? Muistakaa, ettei minun kanssani leikkiä lasketa. Menkää matkaanne ja olkaa vaiti!" Olen aivan näkevinäni miten rosvoparat pelästyvät julmaa ääntäni ja pakenevat minkä ennättävät. Jos he vastoin luuloani olisivatkin niin huonosti kasvatettuja, etteivät livahtaisikaan tiehensä, niin silloin juoksisinkin minä itse pois ja niin olisi asia sovittu...

Mutta Pinocchio ei ehtinyt lopettaa todistelujaan, sillä samassa oli hän kuulevinaan lehtien rapisevan selkänsä takana.

Hän kääntyi ja näki pimeässä kaksi mustaa olentoa, jotka olivat kokonaan kääriytyneet hiilisäkkeihin, ja nämä olennot juoksivat hänen jäljestään varpaisillaan, kuin kaksi kummitusta.

-- Siinä ne kuitenkin ovat! sanoi hän itsekseen ja epävarmana siitä, minne piilottaisi neljä tukaattiansa, pisti hän ne suuhunsa aivan kielen alle.

Sitten hän koetti päästä pakoon. Mutta ennen kuin hän ehti ottaa ensimmäisen askeleensa, tunsi hän jonkun tarttuvan käsivarsiinsa ja hän kuuli kahden karkean ja onton äänen sanovan:

-- Rahat tai henki!

Pinocchio ei voinut sanoa sanaakaan rahojen vuoksi, jotka olivat hänen suussaan. Hän koetti tuhansilla kohteliailla kumarruksilla ja kasvojen ilmeillä osoittaa noille kaapuun kääriytyneille, joista ei muuta näkynyt kuin silmät säkkiin pistetyistä reijistä, että hän oli köyhä marionetti, jolla ei ole edes väärää penninrahaa taskussaan.

-- Pois vaan! Ole hiljempaa ja anna rahat tänne! huusivat molemmat ryövärit uhkaavasti.

Marionetti puisti päätään; levitti kätensä ikään kuin sanoakseen: "Ei minulla ole mitään."

-- Tänne rahat tai olet kuoleman oma! sanoi pitempi ryöväreistä.

-- Kuoleman oma! toisti toinen.

-- Kun olemme tappaneet sinut, tapamme myöskin isäsi.

-- Myöskin isäsi!

-- Ei, ei, ei, ei minun isä raukkaani! huusi Pinocchio epätoivoisella äänellä, mutta liikuttaessaan kieltänsä helisivät rahat suussa.

-- Vai sinä senkin roisto, olet piilottanut rahasi kielesi alle! Sylje heti ne ulos.

Pinocchio ei ollut kuulevinaankaan.

-- Vai nii-iin, oletko olevinasi kuuro? Odotapas vaan, kyllä saamme sinut ne ulos sylkemään.

Toinen rosvoista tarttui marionettia nenästä kiinni, toinen leuasta ja sitten he alkoivat kumpikin kursailematta vetää omalle taholleen, siten pakottaakseen häntä avaamaan suutaan; mutta se ei auennut. Marionetin suu pysyi suljettuna kuin olisi se ollut kiinni juotettu.

Silloin lyhyempi rosvoista otti esille pitkän veitsen, jonka hän koetti tunkea Pinocchion huulten väliin, mutta salaman nopeudella puri Pinocchio yhteen hampaansa, purren kokonaan poikki käden ja sylki sen suustaan. Mutta ajatelkaapas hänen hämmästystään, kun hän huomasi ettei se ollutkaan käsi, vaan kissankäpälä, jonka hän suustaan sylkäisi.

Rohkaistuneena tästä ensimmäisestä voitosta hän riuhtaisi itsensä irti rosvojen kynsistä, hyppäsi maantienaidan yli ja alkoi juosta pitkin peltoja. Ja rosvot hänen jäljestään, kuin kaksi koiraa jänistä ajaen, ja se, joka oli menettänyt käpälänsä, juoksi yhdellä jalalla, ja eteenpäin se vaan pääsi, kukaties miten.

Juostuaan viisitoista kilometriä, tunsi Pinocchio voimiensa loppuvan. Luullen olevansa hukassa hän kiipesi korkeaan petäjään ja istuutui sen ylimmälle oksalle. Rosvot yrittivät kiivetä jäljestä, mutta puolitiessä he liukastuivat ja putosivat maahan, kädet ja jalat pahoin runneltuina.

Mutta he eivät jääneet toimettomiksi, vaan alkoivat koota kuivia risuja kasaan petäjän juurelle, ja sytyttivät ne tuleen. Siinä samassa oli petäjä tulessa ja paloi liekehtien kuin kynttilä vedossa. Pinocchio näki liekkien kohoavan yhä ylemmäksi, ja kun hän ei halunnut kuolla kuin paistettu lintu, hyppäsi hän aimo hyppäyksellä alas puusta ja alkoi taas juosta yli peltojen ja viinitarhojen läpi. Ja molemmat rosvot jäljestä yhtä väsymättöminä.

Päivä alkoi vähitellen valjeta, mutta yhä jatkui takaa-ajo. Mutta voi surkeutta! Äkkiarvaamatta näkee Pinocchio tiensä salvatun, edessään on leveä syvä oja, täynnä kahvinväristä likavettä. Mitä on tehtävä? "Yks', kaks', kolme!" huusi marionetti, otti hyvää vauhtia ja hyppäsi toiselle puolelle. Rosvot hyppäsivät jäljestä, mutta he eivät olleet laskeneet oikein etäisyyttä ja ploiskis!... he putosivat keskelle ojaa. Pinocchio, joka kuuli heidän polskahtavan veteen ja näki veden räiskähtävän kauas, juoksi iloisena edelleen, huutaen ääneen:

-- Hyvää kylpyä, herrat rosvot!

Hän luuli jo viimeinkin heistä päässeensä, mutta katsoessaan taakseen, mitä hän näkikään, siellä ne olivat jo molemmat hänen kintereillään, kääriytyneinä säkkeihinsä ja likomärkinä.

XV

Rosvot saavat Pinocchion kiinni ja hirttävät hänet jättiläistammen oksaan.

Nyt oli Pinocchio kadottanut rohkeutensa ja hän oli jo aikeessa heittäytyä maahan ja antautua vangiksi, kun hän samassa näki hyvin kaukaa puitten välistä hohtavan pienen lumivalkoisen talon.

-- Jos vielä jaksaisin juosta tuolle talolle asti, niin ehkä olisin pelastettu! sanoi hän itsekseen.

Ja kadottamatta minuuttiakaan alkoi hän juosta kovaa kyytiä metsän halki. Ja rosvot jäljestä kuin ennenkin.

Juostuaan henkensä kaupalla kaksi tuntia hän saapui viimeinkin aivan hengästyneenä pienen talon portille ja koputti sille.

Ei vastausta.

Hän koputti vielä kerran ja kovemmin, sillä takaa-ajajien melu ja ähkyvä hengitys kuului yhä lähenevän.

Sama äänettömyys.

Huomatessaan, ettei koputus mitään auttanut, alkoi hän epätoivoisena potkia jaloillaan porttia. Silloin ilmestyi ikkunaan kultatukkainen tyttö, jonka kasvot olivat valkeat kuin vahakuvan. Hän seisoi siinä liikkumattomana, silmät ummessa, kädet ristissä rinnalla ja sanoi huuliaan liikuttamatta niin hiljaisella äänellä kuin olisi se tullut toisesta maailmasta:

-- Tässä talossa ei ole ketään; kaikki ovat kuolleet.

-- Mutta avaa sinä minulle! huusi Pinocchio itkien ja rukoillen.

-- Minäkin olen kuollut.

-- Kuollut? Mutta miksi seisot ikkunassa?

-- Odotan paareja, joilla minut kannetaan pois.

Tuskin oli tyttö tämän sanonut, niin hän katosi ja ikkuna sulkeutui äänettömästi.

-- Oi, sinä kultakiharainen tyttö, huusi Pinocchio, armahda minua ja avaa ovi! Sääli poikaparkaa, jota ros...

Mutta hän ei ehtinyt sanoa sanaa loppuun, sillä samassa tartuttiin hänen niskaansa ja kaksi tuttua karkeaa ääntä murisi uhkaavasti:

-- Nyt et enää pakene!

Marionetti tunsi kuoleman olevan lähellä ja hän alkoi niin kovasti vapista, että jäsenet kalisivat, samaten kuin kultarahat kielensä alla.

-- No? kysyivät rosvot, avaatko suusi, vai etkö? vai et vastaa?... Odotapas, kyllä me sen auki saamme...

Ja he vetivät esille kaksi hyvin pitkää puukkoa, teräviä kuin partaveitset, ja ritsis, ratsis... he löivät häntä kaksi kertaa aikalailla selkään.

Mutta onneksi oli marionetti niin kovasta puusta, että puukonterät menivät sirpaleiksi ja rosvot jäivät seisomaan puukonkahvat kädessä, tuijottaen tylsästi toisiinsa.

-- Nyt ymmärrän, sanoi viimein toinen heistä, hänet on hirtettävä. Hirttäkäämme hänet!

-- Hirttäkäämme hänet! toisti toinen.

Sanottu ja tehty. Pinocchion kädet sidottiin selän taakse, nuoran silmukka pantiin kaulan ympäri ja niin he ripustivat hänet sen puun oksaan, jota kutsuttiin Jättiläistammeksi.

Sitten he istuutuivat nurmikolle odottamaan, että marionetti tekisi viimeisen ilmahyppynsä. Mutta vaikka kolme tuntia oli kulunut, olivat hänen silmänsä yhä auki ja suunsa suljettuna ja hän potki ja sätkytteli pahemmin kuin milloinkaan ennen.

Viimein he väsyivät odottamiseen ja kääntyen Pinocchioon, sanoivat he pilkallisesti hohottaen:

-- Hyvästi huomiseen. Kun aamulla palaamme, toivomme sinun olevan siksi kohteliaan, että tapaamme sinut kuolleena ja suu selällään.

Sen sanottuaan menivät he matkoihinsa.

Yöllä alkoi myrskytä ja tuulla pohjoisesta, tuuli vinkui hirveästi ja heilutteli Pinocchio-parkaa edestakaisin kuin läppää kirkonkellossa, kun sitä soitetaan pyhäpäivänä. Tästä heilumisesta hän tuli kauhean merikipeäksi, ja nuora kiristyi yhä tiukemmalle hänen kaulansa ympäri, niin että hän tuskin enää voi hengittää.

Vähitellen alkoi kaikki mustua hänen silmissään; mutta vaikka hän tunsi kuoleman lähenevän, toivoi hän yhä vielä jonkun säälivän ihmisen viime hetkessä pelastavan hänet. Hän odotti ja odotti, mutta kun ei ketään tullut, muisti hän isä raukkansa... ja kuolevan äänellä änkytti hän: -- Voi isä kulta, jospa olisit täällä... Enempää hän ei saanutkaan sanotuksi. Hän sulki silmänsä, avasi suunsa ja oikaisi säärensä, ja nytkähdettyään vielä kerran, jai hän siihen kankeana riippumaan.

XVI

Kaunis kultakutrinen tyttö antaa ottaa Pinocchion alas puusta, laittaa hänet sänkyyn ja kutsuu kolme lääkäriä saadakseen tietää, onko Pinocchio kuollut, vai elääkö hän.