Part 2

Mutta nälkä kiihtyi yhä eikä Pinocchio-parka voinut muuta kuin haukotella ja sen hän tekikin niin perusteellisesti, että suu venyi aivan korviin asti. Ja haukoteltuaan sylkäisi hän ja hänestä tuntui kuin hänen vatsansa menisi matkaansa.

Itkien ja epätoivoisena huudahti hän:

-- Puhuva sirkka oli oikeassa. Tein väärin vastustaessani isääni ja paetessani kotoani. Jos isäni olisi täällä, en minä tässä haukottelisi itseäni kuoliaaksi. Voi miten ilkeä tauti nälkä sentään on!

Samassa hän oli näkevinään lattialla roskien seassa jotain pyöreää ja valkeaa, joka näytti aivan kananmunalta. Yhdellä pitkällä harppauksella hän heittäytyi sen yli, se oli silmänräpäyksellinen teko. Ja muna se todellakin oli.

On mahdotonta kuvata marionetin iloa: se täytyy vain kuvitella. Hän luuli melkein näkevänsä unta ja väänteli ja käänteli munaa sormiensa välissä ja koetteli sitä ja suuteli ja suudellessaan sanoi:

-- Mutta mitenkä nyt saisin sen keitetyksi? Laittaisinkohan omeletin? Ei, paistan sen mieluummin lautasella! Tai ehkä se maistuisi vieläkin paremmalta pannussa paistettuna.

Tai, jospa minä vaan keittäisin sen. Ei toki, nopeammin se valmistuu paistettuna lautasella tai pannussa. Miten hyvältä se maistuukaan!

Sanottu ja tehty. Hän asetti pienen pannun kolmijalalle, jonka alla oli tulisia hiiliä: kaatoi pannuun hiukan vettä, öljyn tai voin puutteesta: kun vesi alkoi höyrytä, ritsis, kopsautti hän munan kuoren rikki ja aikoi juuri kaataa sisällön siitä pataan.

Mutta munanvalkuaisen ja keltuaisen asemasta pujahtikin kuoresta ulos pieni iloinen ja soma kananpoika, joka kumarsi kohteliaasti ja sanoi:

-- Tuhannen kiitosta, herra Pinocchio, kun säästitte minulta vaivan itse rikkoa kuoreni! Hyvästi, hyvästi, voi hyvin ja terveisiä kotiin!

Sen sanottuaan se levitti siipensä, pujahti ulos avonaisesta ikkunasta ja lensi matkoihinsa.

Marionetti parka jäi seisomaan kuin kivettyneenä, silmät suurina, suu auki ja munankuori kädessään. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestä, hän alkoi itkeä ja ulvoa ja polkea jaloillaan maata suuttumuksesta, ja sanoi itkien:

-- Kuitenkin oli puhuva sirkka oikeassa! Jos en olisi paennut kotoani ja jos isäni olisi täällä, en nyt olisi nälkään kuolemassa. Voi, miten nälkä sentään on kamala tauti!...

Ja kun hänen vatsansa alkoi kurista vielä pahemmin kuin ennen, eikä hän tiennyt millä saisi sen tyytymään, päätti hän lähteä naapurikylään toivoen sieltä löytävänsä jonkun armeliaan ihmisen, joka antaisi hänelle leipäpalan.

VI

Pinocchio nukkuu jalat tuliastiassa, ja aamulla herätessään ovat hänen jalkansa aivan palaneet.

Sinä yönä oli oikein kamala rajuilma. Ukkonen jyrisi yhtä mittaa, ja salamat välähtelivät kuin olisi taivas ollut tulessa ja kova, raju tuuli vinkui ja ulvoi tomupilviä nostatellen, ja kaikki puut ratisivat ja ritisivät myrskyssä.

Pinocchio pelkäsi kovasti ukkosta ja salamaa, mutta nälkä oli kuitenkin pelkoa voimakkaampi. Hän avasi oven ja alkoi juosta minkä jaksoi, sadalla pitkällä askeleella saavuttaen kylän, läähättäen suu auki kuin hengästynyt koira.

Kylässä oli kaikki aivan pimeää ja autiota. Puodit olivat kiinni; talojen ovet ja ikkunat suljetut, eikä tiellä näkynyt edes koiraakaan. Kylä oli kuin kuolleitten valtakunta.

Nälän ja epätoivon pakottamana Pinocchio tarttui lähimpään kellon nauhaan ja alkoi vetää sitä minkä jaksoi, itsekseen sanoen:

-- Joku kai tulee avaamaan?.

Todellakin, ukko, yömyssy päässä, pisti päänsä ikkunasta ja kysyi hyvin äkäisenä:

-- Mitä tahdotte tähän aikaan vuorokaudesta?

-- Olkaa hyvä ja antakaa minulle vähän leipää.

-- Odottakaa hiukan, tulen aivan paikalla takaisin, ukko sanoi, luullen olevansa tekemisissä jonkun tuommoisen poikalurjuksen kanssa, joka huvikseen öiseen aikaan soittelee rauhallisten ihmisten ovikelloja häiriten heitä heidän parhaassa unessaan.

Puolen minuutin kuluttua ikkuna avautui taas ja sama ukon köntyrä huusi Pinocchiolle:

-- Asetu ikkunan alle ja ojenna hattusi!

Pinocchio ojensi hattunsa, mutta sai samassa pesuvadillisen vettä päälleen; hän kastui kiireestä kantapäähän, aivan kuin olisi hän ollut geraniumkukka jota kastellaan.

Hän palasi kotiin märkänä kuin kananpoika ja melkein puolikuolleena väsymyksestä ja nälästä. Kun hän ei enää jaksanut pysyä pystyssä, hän istuutui tuolille asettaen märät jalkansa hehkuvilla hiilillä täytettyyn tuliastiaan.

Ja hän nukahti; ja nukkuessaan hänen puiset jalkansa syttyivät tuleen, ja vähitellen, vähitellen ne hiiltyivät ja muuttuivat tuhkaksi.

Mutta Pinocchio vaan nukkui ja kuorsasi, aivankuin hänen jalkansa olisivat olleet jonkun toisen omaisuutta. Aamun sarastaessa hän viimeinkin heräsi siihen että ovelle koputettiin.

-- Kuka siellä? kysyi hän haukotellen ja hieroen silmiään.

-- Minä olen! ääni vastasi. Tämä ääni oli Geppetton ääni.

VII

Geppetto palaa kotiin ja antaa marionetille sen ruuan, jonka oli tuonut itselleen aamiaiseksi.

Pinocchio parka, joka tuskin oli saanut unen hierotuksi pois silmistään, ei ollut vielä huomannut jalkojensa palaneen. Kuultuaan isänsä äänen, hän hyppäsi alas jakkaralta ja aikoi juosta avaamaan oven salvasta, mutta parin kolmen yrityksen jälkeen putosi pitkälleen lattialle.

Hänen pudotessaan lattialle kuului aivan samanlainen kalina kuin olisi säkillinen puulusikoita pudonnut alas viidennestä kerroksesta.

-- Ovi auki! huusi Geppetto kadulta.

-- Isä kulta, en voi... vastasi marionetti itkien ja pyöritteli itseään pitkin lattiaa.

-- Miksi et voi?

-- Sen vuoksi, että ovat syöneet minun jalkani.

-- Ketkä ovat syöneet?

-- Kissa, sanoi Pinocchio, nähdessään samassa kissan leikittelevän lattialla höylänlastujen kanssa.

-- Avaa paikalla, kuuletko! uudisti Geppetto, -- jollet niin kyllä minä sinulle kissan annan, kunhan sisään pääsen!

-- En voi seisoa pystyssä, usko minua. Voi, minua raukkaa, minun täytyy koko elämäni kulkea polvillani.

Geppetto, joka uskoi, että tämä voivotteleminen oli taas vaan marionetin uusia koirankujeita, päätti tehdä siitä lopun; hän kiipesi pitkin ulkoseinää, ja kapusi sisään ikkunasta.

Ensin hän aikoi ruveta sekä nuhtelemaan että kurittamaan, mutta nähdessään Pinocchion makaavan pitkällään lattialla, todellakin jalattomana, leppyi hän. Hän otti Pinocchion syliinsä, syleili ja suuteli ja hyväili häntä. Suuret kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin ja hän sanoi nyyhkyttäen:

-- Pikku Pinocchioni! Miten sinä oikein poltit jalkasi?

-- En tiedä, isä, mutta usko pois, kyllä viime yö oli kauhea, sen muistan niin kauan kuin elän. Ukkonen jyrisi, salamat leimusivat ja minulla oli niin hirveä nälkä, ja silloin sanoi puhuva sirkka minulle: "Se on oikein sinulle: olet ollut paha ja ansaitset sen", ja minä sanoin sille: "Varo itseäsi sirkka!" Ja se sanoi minulle: "Sinä olet marionetti ja puukallo", ja minä heitin sitä puuvasaralla ja se kuoli, mutta se oli sen oma syy, sillä en minä sitä aikonut tappaa, minä vaan asetin pienen pannun tuliastialle hehkuville hiilille, mutta kananpoika pujahti ulos sanoen: "Hyvästi, hyvästi... ja terveisiä kotiin!" Ja nälkä yhä kiihtyi ja silloin se pieni ukko, yömyssy päässä pisti päänsä ikkunasta ja sanoi: "Asetu tähän ikkunan alle ja ojenna hattusi", ja minä sain vadillisen pesuvettä päälleni, mutta eihän ole häpeä pyytää leivänpalaa? Sitten minä palasin nopeasti kotiin, ja kun minä yhä vaan olin kovin nälissäni, nostin minä jalkani kuivumaan tulikopan päälle ja sitten palasit sinä ja löysit minut näin surkeana, ja nälkä minun on vielä, mutta jalkoja minulla ei ole enää! uh!... uh!... uh...

Ja Pinocchio-parka alkoi itkeä ja ulvoa niin kovaa, että se kuului ainakin viiden kilometrin päähän.

Koko tästä sekavasta puheesta oli Geppetto ymmärtänyt ainoastaan sen, että marionetti oli kuolemaisillaan nälästä. Hän otti sen vuoksi taskustaan kolme päärynää ja ojensi ne Pinocchiolle sanoen:

-- Nämä kolme päärynää ovat minun oma aamiaiseni, mutta minä annan ne mielelläni sinulle. Syö ne, ja olkoot ne sinulle terveydeksi.

-- Jos tahdot että ne syön, niin ole hyvä ja kuori ne ensin.

-- Kuoria? Geppetto huudahti ihmeissään. -- En ikinä olisi uskonut sinua semmoiseksi herkkusuuksi. Hyi sinua! Lapsesta saakka täytyy oppia syömään kaikkea, sillä ei tiedä mitä kunkin eteen voi sattua tässä maailmassa. Elämän tiet ovat ihmeelliset!

-- Voit olla oikeassa, Pinocchio sanoi, -- mutta en minä ainakaan milloinkaan aio syödä kuorimattomia hedelmiä. Inhoan kuoria.

Ja tuo hyvä Geppetto-ukko otti esille pienen veitsen ja kuori pyhällä kärsivällisyydellä kaikki kolme päärynää, mutta kuoret hän asetti pöydän nurkalle.

Syötyään kahtena suupalana ensimmäisen päärynän Pinocchio aikoi viskata pois siemenkodan, mutta Geppetto tarttui häntä käsivarteen ja sanoi:

-- Elä heitä sitä pois, kaikesta tässä maailmassa voi olla hyötyä.

-- Niin, mutta siemenkotaa minä nyt en ainakaan syö, marionetti huudahti, sähähtäen äkäisenä kuin pieni kyykäärme.

-- Saadaan nähdä! Elämän tiet ovat ihmeelliset, Geppetto toisti rauhallisesti.

Ja lopputuloksena oli, ettei noita kolmea siemenkotaa heitettykään ulos ikkunasta, vaan ne joutuivat pöydännurkalle säästöön kuorien kanssa.

Kun Pinocchio oli syönyt tai oikeimmin sanoen ahminut nuo kolme päärynää, haukotteli hän hartaasti ja sanoi nyyhkyttäen:

-- Minun on vielä nälkä!

-- Mutta minulla, poikaseni, ei ole mitään sinulle antaa.

-- Eikö mitään?

-- Minulla on ainoastaan nämä päärynän kuoret ja siemenkodat.

-- Olkoon menneeksi! sanoi Pinocchio, -- ellei todellakaan ole muuta, niin syön yhden kuoren.

Ja hän alkoi imeksiä yhtä kuorista. Ensin hän vähän väänsi suutaan; mutta sitten hän söi yhtä kyytiä kaikki päärynän kuoret, yhden toisensa jälkeen ja vielä kuorien jälkeen siemenkodat ja ne kaikki syötyään hän taputti tyytyväisenä vatsaansa ja sanoi iloisena:

-- Kas nyt minun on hyvä olla!

-- Niin, siinä nyt näet, Geppetto huomautti. -- Enkö ollut oikeassa sanoessani sinulle, ettei saa valita ruokia ja aina etsiä herkkupaloja. Ei rakkaani, ei sitä tiedä, mitä kunkin eteen voi sattua tässä maailmassa. Ihmeelliset ovat elämän tiet...!

VIII

Geppetto tekee uudet jalat Pinocchiolle ja myy ainoan takkinsa voidakseen ostaa hänelle aapiskirjan.

Heti nälästä päästyään marionetti alkoi itkeä ja marista, sillä hän tahtoi uudet jalat.

Mutta Geppetto rangaistakseen Pinocchiota tämän kujeista antoi hänen itkeä ja valitella puolen päivää; sitten hän sanoi:

-- Minkätähden tekisin sinulle uudet jalat? Ehkä sen vuoksi, että taas uudelleen pakenisit kotoasi?

-- Lupaan sinulle, marionetti sanoi nyyhkien, -- että minä tästä päivästä asti olen hyvä...

-- Niin kaikki pojat sanovat, vastasi Geppetto, -- kun heidän jotain tekee mieli.

-- Minä lupaan sinulle, että menen kouluun ja luen ahkerasti ja olen sinulle iloksi...

-- Saman jutun toistavat kaikki pojat, kun heidän tekee jotain mieli.

-- Mutta minä en ole samanlainen kuin muut pojat! Minä olen paljon parempi kuin kaikki muut ja puhun aina totta. Minä lupaan sinulle isä, että opettelen jonkun ammatin ja olen sinun vanhuutesi tuki ja turva.

Vaikka Geppetto koetti olla hyvin julman näköinen, täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä ja sydämensä säälillä hänen nähdessään Pinocchio-paran surkean tilan. Hän ei vastannut sen enempää, mutta otti esille työkalunsa ja kaksi kuivaa puupalasta ja alkoi rivakasti tehdä työtä.

Ei tuntiakaan kulunut, jalat jo olivat valmiit: kaksi niin solakkaa, somaa ja notkeaa jalkaa, että olisi luullut niitä hyvän taiteilijan tekemiksi.

Geppetto sanoi sitten marionetille:

-- Sulje silmäsi ja nuku:

Ja Pinocchio sulki silmänsä ja oli nukkuvinaan. Hänen ollessaan nukkuvinansa Geppetto kaatoi hiukan sulatettua liimaa munankuoreen, sovitteli molemmat jalat tarkasti paikoilleen ja liimasi ne niin taitavasti yhteen, ettei kukaan voinut aavistaa missä jatko oli.

Kun marionetti huomasi, että hänellä oli uudet jalat, hän hyppäsi alas pöydältä, jolla oli maannut ja alkoi hyppiä ja tanssia, niin kuin olisi tullut hulluksi ilosta.

-- Palkinnoksi siitä mitä olet tehnyt minulle, tahdon mennä heti kouluun.

-- Hyvä, poikani.

-- Mutta voidakseni mennä kouluun tarvitsisin hiukan vaatteita.

Geppetto, joka oli niin köyhä, ettei hänellä ollut penniäkään taskussa, teki nyt hänelle puvun kukikkaasta paperista, kengät tuohesta ja pienen hatun leivänkuoresta.

Pinocchio juoksi heti peilailemaan itseään pesuvatiin, joka oli täynnä vettä ja ihastui niin itseensä, että hän sanoi rehennellen:

-- Minä olen aivan hienon herran näköinen.

-- Tosiaankin, Geppetto sanoi, -- mutta älä unohda että katsotaan puvun siisteyteen eikä vaan kauneuteen.

-- Niin mutta kuulepas, huudahti marionetti, -- mitä kouluun tulee, niin minulta puuttuu vielä kaikkein tärkein.

-- No, mikä sitten?

-- Aapiskirja.

-- Siinä olet oikeassa. Mutta mistä se saadaan?

-- Sehän on hyvin yksinkertainen asia, sen ostan kirjakaupasta!

-- Entä rahat?

-- Minulla ei ole penniäkään.

-- Eikä minullakaan, kiltti vanhus sanoi hyvin surullisen näköisenä.

Ja vaikka Pinocchio oli maailman iloisin poika, tuli hänkin surulliseksi, sillä silloin kun köyhyys todellakin on puute, tuntevat sen lapsetkin.

-- Odotapas! Geppetto huudahti äkkiä, nousi ylös, puki ylleen vanhan sarkatakkinsa, jossa ei ollut juuri muuta kuin paikkoja ja kiiruhti ulos.

Vähän ajan perästä hän palasi takaisin kädessään aapinen pojalleen, mutta takkia ei hänellä enää ollut. Ukko parka oli aivan paitahihasillaan ja ulkona satoi lunta.

-- Mutta takkisi, isä?

-- Sen olen myynyt.

-- Minkä tähden sen möit?

-- Sillä minun oli kuuma.

Sen vastauksen Pinocchio ymmärsi heti paikalla. Hän ei voinut vastustaa hyvää sydäntään, vaan hyppäsi Geppetton kaulaan ja suuteli häntä kasvoille minkä ehti.

IX

Pinocchio myy aapisensa päästäkseen katsomaan marionettiteatteria.

Heti lumisateen lakattua Pinocchio pisti uuden aapisen kainaloonsa ja lähti kävelemään koululle päin. Ja matkalla hänen pienet, vilkkaat aivonsa laativat tuhansia tuulentupia, toinen toistaan kauniimpia.

Hän puheli itsekseen:

-- Tänään opin koulussa heti lukemaan, huomenna opin kirjoittamaan ja ylihuomenna laskemaan. Sitten minun tiedoillani on helppo ansaita paljon rahaa, ja ensimmäisillä rahoilla, jotka taskuuni osuvat, ostan isälleni kauniin verkatakin. Mitä sanoinkaan, verkatakinko? Ei, hopeasta ja kullasta sen teetän, ja napit panetan timanteista. Sen ukkoparka todella ansaitseekin. Että saisin lukea, ostaa hän minulle kirjoja ja itse kulkee paitahihasillaan... tässä talvipakkasessa!

Nämä sanat sanoessaan hyvin liikutettuna hän oli kuulevinaan etäältä huilujen soittoa ja bassorummun kuminaa: pi-pi-pi, pi-pi-pi, tam, tam, tam.

Hän seisahtui ja kuunteli. Nämä äänet kuuluivat pitkän poikkikadun päästä, joka johti pienelle torille aivan meren rannalla.

-- Mitähän siellä soitetaan? Vahinko, että minun täytyy mennä kouluun, muuten...

Hän jäi seisomaan epätietoisena. Mutta päätös oli tehtävä, joko oli mentävä kouluun tai kuuntelemaan huilun soittoa.

-- Tänään menen kuuntelemaan huiluja ja huomenna kouluun. Kyllä sitä aina vielä kouluunkin ehtii, sanoi pojanlurjus niskojaan heitellen.

Sanottu ja tehty. Hän pujahti poikkikadulle ja alkoi juosta minkä jaksoi. Mitä kauemmas hän juoksi, sitä selvemmin hän kuuli huilujen ja rumpujen huminan: pi-pi-pi, pi-pi-pi, tam, tam, tam, tam.

Samassa hän oli pienellä torilla. Se oli täynnä väkeä. Ihmiset tunkeilivat suuren teltan ympärillä, jonka seinät olivat kirjavaksi maalatusta säkkikankaasta.

-- Mikä teltta tuo on? Pinocchio kysyi sieltä kotoisin olevalta pieneltä pojalta.

-- Lue ilmoitus, niin näet mitä siihen on kirjoitettu, niin saat tietää!

-- Lukisinpa mielelläni, mutta juuri tänään en sattumalta voi lukea.

-- Sinäpä aasi olet! Minä luen sen siis sinulle. Tiedä siis, että tälle paperille on isoilla tulipunaisilla kirjaimilla kirjoitettu: suuri Marionetti-teatteri...

-- Onko siitä kauan, kun näytäntö alkoi.

-- Se alkaa juuri nyt.

-- Mitä sisäänpääsylippu maksaa?

-- Kaksikymmentä penniä.

Pinocchio oli uteliaisuudesta aivan sairas, hän kadotti kokonaan itsehillintänsä ja kysyi häpeämättä siltä pieneltä pojalta jonka kanssa oli puhellut:

-- Voitko lainata minulle huomiseksi kaksikymmentä penniä?

-- Lainaisin toki mielelläni, vastasi poika pilkallisesti, mutta juuri tänään ei minulla satu olemaan.

-- Kahdestakymmenestä pennistä myyn sulle takkini, marionetti sanoi.

-- Mitä luulet minun tekevän kukikkaalla paperitakilla? Jos se sateella kastuu, ei sitä enää saa päältään riisutuksi.

-- Tahdotko ostaa kenkäni?

-- Korkeintaan ne kelpaavat tulen sytykkeeksi.

-- Paljonko tarjoat hatustani?

-- Totisesti hauskaa kaupantekoa! Hattu leivänkuoresta. Rotat voisivat hypätä päähäni ja syödä sen.

Pinocchio seisoi kuin neuloilla. Hän oli jo tekemäisillään viimeisen tarjouksensa, mutta siihen puuttui rohkeutta, hän epäröi, horjui ja taisteli itsensä kanssa. Viimein hän sanoi:

-- Annatko minulle kaksikymmentä penniä uudesta aapiskirjastani?

-- Minä olen itse vielä pieni poika, enkä osta mitään muilta pojilta, sanoi puhuteltu, jolla oli enemmän älyä kuin Pinocchiolla.

-- Minä ostan aapisesi kahdestakymmenestä pennistä, huusi samassa eräs vanhoja vaatteita myyskentelevä mies, joka oli sattunut kuulemaan keskustelun.

Ja niin myytiin aapinen. Ja ajatelkaa, kotona istui Geppetto-parka väristen paitahihasillaan kylmästä sen vuoksi, että oli ostanut aapisen pojalleen.

X

Marionetit tuntevat veljensä Pinocchion ja tervehtivät häntä riemulla, mutta samassa astuu sisään marionettitirehtööri Magniafoco ja Pinocchio on saada surkean lopun.

Kun Pinocchio astui sisään marionettiteatteriin, oli siellä vähällä syntyä pieni vallankumous.

Kas, esirippu oli jo ylhäällä ja näytäntö alkanut.

Näyttämöllä Harlekin ja Polichinelle paraikaa kiistelivät, ja minä hetkenä tahansa voi alkaa tavallinen kepittäminen ja korvapuustien vaihto.

Permantoyleisö on haltioissaan ja on pakahtua naurusta katsellessaan näitä molempia meluavia marionetteja, jotka syytivät toisilleen kaikenlaisia haukkumasanoja ja keikailivat niin luonnollisesti, että olisi heitä luullut järkeviksi olennoiksi ja ihmisiksi omalta taivaankappaleeltamme.

Mutta sitten yhtäkkiä Harlekin lakkaa näyttelemästä. Yleisöön päin kääntyneenä ja permannon perälle sormellaan osoittaen hän huudahtaa teatterimaisella äänellä:

-- Taivahan taatto! Uneksinko vai olenko valveilla? Tuolla alhaallahan on Pinocchio!

-- Niin, Pinocchio se todellakin on! Polichinelle huudahtaa.

-- Hän se on! Signora Rosaura kirkuu, pistäen esiin päänsä näyttämön perältä.

-- Pinocchio se on! Pinocchio! kirkuvat kaikki marionetit yhteen ääneen, hyppien esiin kulissien välistä.

-- Pinocchio! Meidän veljemme Pinocchio! Eläköön Pinocchio!

-- Pinocchio, tule tänne ylös luokseni, Harlekin huutaa, -- tule ja heittäydy puuveljesi syliin!

Tätä rakastettavaa kutsumusta seuraten Pinocchio tekee hyppäyksen takimmaiselta permantoriviltä nojatuoleille, siirtyy sitten uudella harppauksella orkesterinjohtajan pään päälle ja siitä näyttämölle.

Te ette voi aavistaa miten Pinocchiota täällä alettiin syleillä, puristella, ystävällisesti nipistellä ja miten monta veljellistä korvapuustia hän sai tässä kasvikuntaan kuuluvien näyttelijäin ja näyttelijättärien seurassa.

Tämäkin näytelmä oli tavallaan liikuttava, mutta, kun permantoyleisö huomasi ettei kappaletta jatkettukaan, se tuli kärsimättömäksi ja alkoi huutaa: -- Me tahdomme nähdä huvinäytelmämme!

Mutta he puhuivat kuin tuuleen. Sen sijaan että olisivat jatkaneet näyttelemistä, marionetit huusivat ja melusivat sata kertaa pahemmin, he nostivat Pinocchion hartioilleen ja kantoivat häntä ympäri näyttämön.

Samassa marionettitirehtööri astui sisään, hän oli pitkä kuin jättiläinen, ja niin ruma hän oli, että pelkkä ulkonäkökin pelotti. Hänen partansa oli musta kuin piki ja niin pitkä että se ulottui maahan asti, ja kävellessään hän melkein polki sen päälle. Hänen suunsa oli suuri kuin leivinuuni, hänen silmänsä paloivat kuin kaksi punaista lyhtyä ja kädessään hän heilutti käärmeistä ja ketunhännistä punottua piiskaa.

Tämän odottamattoman ilmiön nähdessään kaikki vaikenivat, ei kukaan tohtinut hengittääkään. Olisi voinut kuulla vaikka kärpäsen surisevan. Kaikki nämä marionettiparat, sekä miehet, että naiset, vapisivat kuin haavanlehdet.

-- Minkä vuoksi olet tullut tänne ja saanut aikaan hämmingin teatterissani? kysyi marionettitirehtööri Pinocchiolta ja hänen äänensä oli karkea kuin joulupukin, silloin kun hänellä on nuha.

-- Uskokaa minua, teidän ylhäisyytenne, ei syy ollut minun!

-- Älä väitä vastaan! Illemmalla tehdään laskut tästä.

Kun näytös oli loppunut, meni marionettitirehtööri kyökkiin, jossa hänen illallistaan, komeaa lammasta juuri käänneltiin vartaalla. Mutta koska oli puute haloista ja hän pelkäsi, ettei paisti tarpeeksi ruskettuisi, huusi hän luokseen Harlekinin ja Polichinellen ja sanoi heille:

-- Kantakaa heti tänne se marionetti, joka riippuu kamarini naulassa! Se näkyy olevan tehty erittäin kuivasta puusta, jos sen heitän tuleen, saan aimo tulen paistilleni.

Harlekin ja Polichinelle epäröivät ensiksi, mutta heidän herransa peloittava katse pakotti heidät tottelemaan. Hetken päästä palasivat he kyökkiin kantaen käsivarsillaan Pinocchio parkaa, joka heittelihe ja rimpuili sinne tänne kuin ankerias kuivalla maalla ja huusi epätoivoisesti: -- Isä, isä, pelasta minut! Minä en tahdo kuolla, en tahdo kuolla!

XI

Magniafoco aivastaa ja antaa anteeksi Pinocchiolle, joka sitten puolestaan pelastaa ystävänsä Harlekinin kuolemasta.

Marionettitirehtööri Magniafoco (se oli hänen nimensä) oli kyllä peloittavan näköinen, en sitä suinkaan kiellä, erittäinkin kamalan vaikutuksen teki tuo musta parta, joka peitti vatsan ja jalat kuin mikäkin esiliina, mutta oikeastaan ei hän pohjaltaan ollut paha ihminen. Siitä antoi hän nytkin todisteen. Sillä kun Pinocchio-parka tuotiin hänen eteensä, ponnistellen vastaan ja itkien: "En tahdo kuolla, en tahdo kuolla!" niin tuli hän heti tästä liikutetuksi ja sääliväiseksi. Hän taisteli ensin vastaan, mutta ei voinutkaan kauempaa pidättää itseään ja päästi aika aivastuksen.

Harlekin oli näihin asti seisonut hyvin surullisena, pää painuksissa kuin piilipuulla, mutta nyt hän yhtäkkiä tuli hyvin iloisen näköiseksi, kumartui Pinocchion puoleen ja kuiskasi puoliääneen:

-- Hyviä uutisia, veliseni! Marionettitirehtööri on aivastanut, se merkitsee että hän säälii sinua, ja sinä olet pelastettu.

Asia on nähkääs semmoinen, että Magniafoco ei milloinkaan itkenyt, ja ei edes ollut kyyneleitä pyyhkivinäänkään, kuten muut ihmiset sääliä tuntiessaan. Heti kun hän tuli liikutetuksi alkoi hän sen sijaan aivastella. Se oli tapa yhtä hyvä kuin muutkin, osoittaa maailmalle sydämensä tunteita.

Aivastettuaan huusi marionettitirehtööri yhä äkäisenä Pinocchiolle:

-- Lakkaa itkemästä! Kuunnellessani valitusvirsiäsi olen alkanut tuntea omituista tunnetta täällä vatsanpohjassani... tuskaa, joka melkein... ats, ats! -- ja hän aivasti vielä kaksi kertaa.

-- Terveydeksenne olkoon! sanoi Pinocchio.

-- Kiitos. Ovatko isäsi ja äitisi vielä elossa? kysyi Magniafoco.

-- Isäni elää; mutta äitiäni en ole koskaan tuntenut.

-- Niin, niin, kuka tietää miten suuren surun saattaisin vanhalle isällesi, jos nyt antaisin heittää sinut tuleen. Ukko raiska, minun on häntä sääli... atsi... atsi... atsi! -- ja hän aivasti vielä kolme kertaa.

-- Terveydeksenne olkoon! -- sanoi taas Pinocchio.

-- Kiitos. Muuten minä säälin sinua myöskin, sillä niin kuin näet, eivät halot riitä paistini valmistamiseen, ja sinä olisit ollut siinä hyvään tarpeeseen. Mutta koska kerran olen säälin tuulella, niin saanen koettaa pysyä kärsivällisenä. Minä heitän jonkun omista marioneteistani tuleen sinun sijastasi. Hoi, santarmit!

Samassa astui esiin kaksi puista santarmia, pitkiä ja kuivia kuin tikut, kolmikulmaiset hatut päässä ja paljastetut miekat kädessä.

Marionettitirehtööri sanoi heille karkealla äänellä:

-- Ottakaa kiinni tuo Harlekin, sitokaa hänet lujasti ja heittäkää hänet sitten tuleen. Minä tahdon lammaspaistini kyllin ruskeaksi.

Ajatelkaa Harlekin parkaa! Hän pelästyi niin kovasti, että kaatui pitkälleen vatsalleen lattialle.