Part 10

Pinocchio-parka tuli tämän nähtyään niin suunnattoman iloiseksi, että oli tulla hulluksi. Hän alkoi nauraa ja itkeä yhtaikaa, ja hän olisi tahtonut saada sanotuksi monta asiaa; mutta hän ei voinut muuta kuin vain nyyhkiä kovasti ja änkyttää katkonaisia, käsittämättömiä sanoja. Viimein hänen onnistui huutaa ilosta ja hän heittäytyi levitetyin käsivarsin pikku-ukon kaulaan ja huusi nyyhkien:

-- Oi, rakas isäni! Vihdoinkin olen sinut löytänyt! Mutta nyt en jätä sinua enää milloinkaan, en milloinkaan.

-- Eivätkö siis minun silmäni petä? pikku ukko huudahti, hieroen silmiään. Sinä olet siis todellakin minun rakas Pinocchioni?

-- Kyllä, minä se olen! Olethan jo antanut minulle anteeksi, olethan? Oi isä kultani, miten hyvä sinä olet! Kun ajattelen millainen minä olen ollut... Voi! Mutta jos tietäisitte miten onnettomuuksia on satanut pääni yli ja miten paljon vastoinkäymisiä minulla on ollut! Ajatelkaa, että samana päivänä, jolloin te, isäparkani, myitte takkinne ostaaksenne minulle aapiskirjan, pakenin minä katsomaan marionetteja ja marionettijohtaja tahtoi heittää minut tuleen saadakseen lampaanpaistinsa ruskeaksi. Hän se oli, joka antoi minulle viisi kultarahaa, jotka minun piti viedä sinulle, mutta silloin tapasin ketun ja kissan, jotka veivät minut "Punaisen Kravun" ravintolaan, jossa ne söivät kuin sudet ja kun lähdin yksinäni pois keskellä yötä, tapasin minä rosvot, jotka alkoivat juosta perässäni, ja minä viilletin pakoon, ne jäljessäni, ja minä juoksen ja ne yhä jäljessäni, ja minä juoksin siksi kunnes ne ripustivat minut jättiläistammen oksaan, josta sitten kultakutrinen tyttö antoi hakea minut vaunuilla ja lääkärit sanoivat heti minut tutkittuaan: "Jos hän ei ole kuollut, on se merkkinä siitä että hän elää". Silloin satuin minä valehtelemaan ja minun nenäni alkoi kasvaa, niin ettei se enää mahtunut ulos ovesta ja sen vuoksi minä menin kissan ja ketun kanssa hautamaan ne neljä kultarahaani, sillä yhden olin menettänyt ravintolassa, ja papukaija alkoi nauraa ja kahdentuhannen kultarahan sijaan en löytänyt mitään, mutta kun tuomari sai tietää että minulta oli varastettu, hän antoi heittää minut vankeuteen tehdäkseen varkaille mieliksi, ja kun minä sieltä pääsin satuin näkemään kauniin viinirypäleen viinitarhassa ja sitten minä tartuin ketunrautoihin ja talonpoika oli aivan oikeassa pannessaan koiran kaulanauhan kaulaani ja minut vahtimaan kanatarhaansa, ja hän huomasi syyttömyyteni ja antoi minun mennä ja käärme, jolla oli savuava häntä, alkoi nauraa ja suoni sen rinnassa katkesi ja sitten tulin minä taas kotiin sen kauniin tytön luo, ja hän olikin kuollut, ja kun kyyhkynen näki minun itkevän se sanoi minulle: "Minä olen nähnyt isäsi rakentavan pientä venettä, jolla hän aikoo lähteä sinua etsimään", ja minä sanoin hänelle: "Oi, jospa minullakin olisi siivet!", ja hän sanoi minulle: "Tahdotko tulla isäsi luo?" ja minä sanoin hänelle: "Tietysti! Mutta kuka minut sinne kantaa?" ja hän sanoi minulle: "Minä kannan sinut sinne", ja minä sanoin hänelle: "Mitenkä?" ja hän sanoi minulle: "Nouse minun selkääni!" ja niin me lensimme koko yön, ja aamulla sanoivat kaikki kalastajat, jotka seisoivat katsellen merelle: "Tuolla on miesparka pienessä veneessä hukkumaisillaan", ja minä tunsin sinut heti jo kaukaa ja minä annoin merkin sinulle, että palaisit rantaan...

-- Minäkin tunsin sinut, Geppetto sanoi, -- ja minä olisin mielelläni palannut rantaan, mutta miten päästä? Meri myrskysi ja suuri aalto löi veneeni kumoon. Hirvittävä haikala oli aivan lähellä ja nähdessään minut vedessä kiiti se heti minun luokseni, pisti ulos kielensä ja nuolaisi minut aivan varovasti, hotkaisi kuin herkkuleivoksen.

-- Ja miten kauan olet ollut tänne suljettuna? Pinocchio kysyi.

-- Siitä päivästä on nyt tainnut kulua kaksi vuotta, kaksi vuotta, rakas Pinocchio jotka ovat minulle olleet kuin kaksi vuosisataa.

-- Mutta miten olette voinut elää? Mistä olet löytänyt kynttilän? Ja mistä sait tulitikut sen sytyttääksesi?

-- Kerron sinulle kaikki. Tiedä siis, että sama myrsky, joka kaatoi veneeni, kaatoi myöskin erään kauppalaivan. Kaikki merimiehet pelastuivat, mutta laiva vajosi pohjaan ja haikala, jolla sinä päivänä oli erinomainen ruokahalu, nielaisi ensiksi minut ja sitten laivan...

-- Mitä? Nielaisiko se laivan yhtenä suupalana? Pinocchio kysyi ihmeissään.

-- Yhtenä suupalana. Ainoastaan ison maston se sylkäsi pois, sillä se oli tarttunut kuin mikäkin kalanruoto sen hampaitten väliin. Tämä laiva oli minun onnekseni lastattu läkkilaatikoissa olevilla säilykelihoilla, laivakorpuilla, viinipulloilla, rusinoilla, juustolla, kahvilla, sokerilla, kynttilöillä ja tulitikuilla. Näiden jumalan lahjojen avulla olen kestänyt elossa nämä kaksi vuotta, mutta tänä päivänä loppuivat nekin ihanuudet. Nyt ei ole mitään muuta jäljellä kuin tämä kynttilä, jonka näet pöydälläni palavan, se on viimeinen...

-- Entäs sitten?

-- Sitten, rakkaani, saamme molemmat istua pimeässä.

-- Rakas isäni, Pinocchio sanoi, -- sitten meillä ei ole aikaa viivytellä. Meidän täytyy heti paeta.

-- Paetako? Ja miten?

-- Me pujahdamme ulos hain suusta, heittäydymme mereen ja uimme pois.

-- Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä rakas Pinocchio, minä en osaa uida.

-- Mitä siitä? Sinä asetut poikkireisin minun selkääni, sillä minä olen taitava uimari ja kannan sinut kunnialla rannalle asti.

-- Lapsellisuuksia, poikani! Geppetto vastasi, päätään puistaen ja surumielisesti hymyillen. -- Luuletko sitä mahdolliseksi, että tuskin metrin korkuisella marionetilla olisi voimia niin paljon, että se uiden jaksaisi kantaa minut selässään?

-- Kunhan koetat, niin saat nähdä! Ja, jos on tähtiin kirjoitettu että meidän täytyy kuolla, niin onhan se meille lohdutus kuolla toistemme sylissä.

Ja sen enempää sanomatta Pinocchio otti kynttilän käteensä ja kulki edeltä valaisten ja sanoi isälleen:

-- Tule aivan minun jäljessäni, äläkä pelkää.

Sillä tavoin he kulkivat pitkän matkan kävellen koko haikalan vatsan läpi. Mutta jouduttuaan siihen kohtaan josta haikalan nielu alkoi he pitivät viisaampana pysähtyä ja katsella ympärilleen ja odottaa sopivampaa hetkeä paetakseen.

Mutta nyt teidän on tiedettävä, että haikala, ollen hyvin vanha, kärsi kovaa hengenahdistusta ja sydämentykytystä ja sen täytyi nukkua suu auki, minkä vuoksi Pinocchio astuessaan nielun suuhun ja katsoessaan ylöspäin näki ison palan tähtitaivasta ja kauniin kuutamon tämän hirveän, ammottavan kidan ulkopuolella.

-- Nyt on sopiva hetki paeta, hän kuiskasi kääntyen isäänsä. -- Hai nukkuu sikeästi, meri on tyyni, ja ulkona on valoisaa kuin päivällä. Seuraa sen vuoksi, isä kulta, aivan jäljessäni ja me olemme pian pelastetut.

Sanottu ja tehty. He kiipesivät ylöspäin pitkin merihirviön nielua ja kulkivat hirvittävän suun läpi, kävellen varpaisillaan pitkin kieltä, joka oli pitkä kuin puutarhan käytävä. He olivat juuri aikeissa hypätä mereen, kun haikala samassa silmänräpäyksessä aivasti niin rajusti, että Geppetto ja Pinocchio sujahtivat takaisin hirviön vatsaan.

Vedosta johtuen kynttiläkin sammui ja isä ja poika jäivät seisomaan pilkkosen pimeään.

-- Entä nyt? Pinocchio kysyi hyvin totisena.

-- Nyt, poikani, olemme hukassa.

-- Minkä vuoksi hukassa? Ojenna kätesi, isä-kulta ja varo liukastumasta!

-- Minne viet minut?

-- Meidän täytyy tehdä uusi pakoyritys. Seuraa minua, äläkä pelkää!

Tämän sanoessaan Pinocchio tarttui isänsä käteen ja he kulkivat vielä kerran varpaillaan ylös hirviön nielua pitkin, alas pitkin kieltä ja sitten he kiipesivät kolmen hammasrivin ylitse. Mutta ennen kuin he tekivät rohkean hyppäyksensä, marionetti sanoi isälleen:

-- Asetu hajareisin selkääni ja pidä oikein, oikein lujasti kiinni! Minä pidän huolen muusta.

Kun Geppetto oli istuutunut mukavasti poikansa hartioille Pinocchio heittäytyi veteen varmana asiastaan ja alkoi uida. Meri oli rasvatyyni, kuu paistoi kirkkaasti ja haikala nukkui niin raskaasti, ettei edes kanuunanlaukaus olisi voinut sitä herättää.

XXXVI

Pinocchio muuttui viimeinkin marionetista oikeaksi pojaksi.

Pinocchion uidessa niin nopeasti kuin vain voi ehtiäkseen rannalle hän huomasi että isä Geppetto, istuen hänen selässään, sääret polviin asti vedessä alkoi täristä kuin kovassa kuumeessa.

Tärisikö hän kylmästä, vai pelostako? Kuka sen tietää? Ehkä vähän kummastakin. Mutta Pinocchio luullen hänen palelevan pelosta lohdutteli häntä sanoen:

-- Rohkeutta, isä! Muutaman minuutin päästä olemme maalla ja pelastetut.

-- Mutta missä on sitten se siunattu maa? ukko kysyi yhä levottomampana ja siristeli silmiään kuin räätäli neulansilmään lankaa pujottaessaan. -- Tässä minä istun ja tarkkaillen joka taholle, mutta en näe muuta kuin vettä ja taivasta.

-- Mutta minäpä näen maata, marionetti sanoi. -- Katsos minulla on samanlaiset silmät kuin kissalla, näen paremmin yöllä kuin päivällä.

Pinocchio-parka koetti pysyä hyvällä tuulella, mutta hänkin oli kadottamaisillaan rohkeutensa. Voimat alkoivat loppua, hän alkoi hengittää raskaasti ja vaikeasti, toisin sanoen hän ei jaksanut edemmäs ja ranta oli vielä kaukana.

Hän ui vielä hetken, mutta kääntyi sitten isäänsä päin ja sai vaivoin sanotuksi:

-- Isä kulta, auta minua, sillä minä kuolen!

Jo olivat isä ja poika hukkua, mutta silloin he kuulivat äänen kuin kielettömän kitaran kysyvän:

-- Kuka kuolee?

-- Minä ja minun isäparkani.

-- Tuon äänen minä tunnen. Sinä olet Pinocchio.

-- Niin juuri olenkin, entä sinä?

-- Minä olen turska, toverisi vankeudessa haikalan vatsassa.

-- Ja mitenkä sinä pääsit pakenemaan?

-- Seurasin sinun esimerkkiäsi. Sinä näytit minulle tien, ja minä pakenin sinun jäljessäsi.

-- Hyvä turskani, tuletpa juuri kreivin aikaan. Minä vannotan sinut turskanpoikiesi, lapsukaistesi kautta, auta meitä, sillä muuten olemme hukassa.

-- Hyvin mielelläni. Riippukaa molemmat kiinni pyrstössäni ja seuratkaa mukanani! Neljässä minuutissa vien teidät maalle.

Geppetto ja Pinocchio ottivat kutsun heti vastaan, sen kyllä ymmärrätte, mutta eivät he tarttuneetkaan kiinni pystöön, vaan heistä oli paljon mukavampaa aivan yksinkertaisesti nousta istumaan turskan selkään.

-- Olemmeko me liian raskaita? Pinocchio kysyi.

-- Raskaitako? Ei vähääkään, tuntuu kuin olisi kaksi näkinkengän kuorta selässäni, turska vastasi, joka oli melkein yhtä iso kuin kaksivuotinen vasikka.

Rannalle saavuttuaan Pinocchio hyppäsi ensiksi maalle ja auttoi sitten sinne isänsä. Sen tehtyään hän kääntyi turskaan päin ja sanoi liikuttuneella äänellä:

-- Ystäväni, sinä olet pelastanut isäni. En osaa sanoin sinua kiittää niin kuin tahtoisin. Mutta suo minun edes suudella sinua iäisen kiitollisuuteni osoitukseksi!

Turska nosti päänsä vedestä, ja Pinocchio laskeutui polvilleen rannalle ja suuteli sitä. Tällaiseen hellyyteen ja sydämellisyyteen ei turskaparka ollut tottunut, ja se tuli siitä niin liikutetuksi, että alkoi itkeä, mutta peläten että hänen kyyneleensä huomattaisiin, piilotti se nopeasti päänsä veden alle ja katosi.

Sillä aikaa oli jo päivä valjennut.

Pinocchio tarjosi käsivartensa isälleen, joka tuskin jaksoi pysyä pystyssä, ja sanoi:

-- Nojaudu vain minuun, isäkultani, niin koetetaan kulkea eteenpäin. Kävellään hyvin, hyvin hitaasti, niin kuin muurahaiset ja kun väsymme istuudumme lepäämään tiepuoleen.

-- Mutta minne me menemme? Geppetto kysyi.

-- Etsimään majaa tai mökkiä, jossa joku kunnon ihminen antaisi meille palasen leipää ja hiukan olkia maataksemme.

Kuljettuaan noin sata askelta he näkivät tien veressä kaksi rumaa olentoa, almuja kerjäämässä.

Ne olivat kissa ja kettu, mutta ne olivat muuttuneet niin surkean näköisiksi, ettei Pinocchio ollut heitä tuntea. Ajatelkaapas että kissa, teeskenneltyään niin kauan olevansa sokea, lopultakin todella oli menettänyt näkönsä, ja kettukin oli kovin vanhentunut, toinen puoli oli kulunut karvattomaksi, eikä sillä ollut enää komeaa häntääkään jäljellä. Niin käy. Tämä ilkeä varas oli joutunut niin suureen kurjuuteen, että sen eräänä päivänä oli pakko myydä tuuhea häntänsä eräälle kulkukauppiaalle, joka teki siitä kärpäslätkän.

-- Oi Pinocchio! kettu huudahti itkunsekaisella äänellä. -- Lahjoita jokunen ropo köyhille sairasparoille!

-- Sairasparoille! kissa toisti.

-- Hyvästi petturit! marionetti vastasi. -- Te olette pettäneet minut kerran, nyt en enää joudu ansaanne.

-- Usko meitä, Pinocchio, me olemme todella köyhiä ja sairaita.

-- Sairaita! kissa toisti.

-- Jos olette köyhiä, niin olette sen ansainneetkin. Muistakaa sananlaskua: "Väärin hankittu, nopeasti kulutettu." Hyvästi senkin petturit!

-- Sääli meitä!

-- Sääli meitä!

-- Hyvästi vain, te petturit! Muistakaa sananlaskua: "Petoksella hankittu, surussa nautittu!"

-- Älä hylkää meitä!

--. .. meitä! kissa toisti.

-- Hyvästi te petturit! Muistakaa sananlaskua: "Se paidatta kuolee, joka toiselta takin varastaa."

Sen sanottuaan Pinocchio jatkoi Geppetton kanssa tyynesti matkaa edelleen. Astuttuaan taas sadan askeleen verran he huomasivat erään polun päässä pienen, soman majan, joka oli rakennettu kokonaan oljista, katto vain oli liuskakivillä peitetty.

-- Mennään sinne, kai siellä joku asukaskin lienee, Pinocchio arveli. -- Koputetaan ovelle.

He astuivat tuvan luo ja koputtivat ovelle.

-- Kuka siellä? heikko ääni kysyi sisästäpäin.

-- Isäparka poikaraukkansa kanssa, leivättä olemme ja kattoa vailla, marionetti vastasi.

-- Väännä avainta niin ovi aukenee, sama heikko ääni sanoi.

Pinocchio väänsi avainta ja ovi aukesi. He astuivat sisään ja katselivat ympärilleen tähystäen joka puolelle, mutta eivät nähneet ketään.

-- Missähän talon isäntä on? Pinocchio kyseli ihmeissään.

-- Täällä ylhäällä minä olen!

Isä ja poika kohottivat heti katseensa kattoon ja huomasivat ylhäällä orrella puhuvan sirkan.

-- Oi minun rakas sirkkasiskoseni! Pinocchio sanoi kohteliaasti tervehtien.

-- Niin, kylläpä nyt kutsut minua "rakkaaksi sirkkasiskoksesi!" Mutta muistatko kun heitit vasaran varren jälkeeni ajaaksesi minut pois kodistasi?

-- Oikeassa olet, sirkkaseni! Aja sinä nyt vuorostasi pois minut. Heitä vasaran varsi minun jälkeeni, mutta sääli isäraukkaani...

-- Minä säälin isää ja säälin poikaakin, mutta tahdoin vain muistuttaa mieleesi ruman käytöksesi ja opettaa sinulle, että meidän on kohdeltava hyvin kaikkia täällä maailmassa, jos tahdomme että meitä onnettomuuden päivinä kohdellaan samalla tavalla.

-- Kyllä olet oikeassa, pikku sirkkani, todellakin oikeassa, ja pidän muistissa opetuksesi. Mutta sanopas minulle, miten tulit ostaneeksi tämän soman tuvan?

-- Tämän tuvan sain eilen lahjaksi pieneltä somalta vuohelta, jonka karvat olivat aivan kullankeltaiset.

-- Minne vuohi itse meni? Pinocchio kysyi hyvin uteliaana.

-- Sitä en tiedä.

-- Milloin se tulee takaisin?

-- Hän ei palaa enää milloinkaan. Vuohi lähti eilen pois hyvin huolissaan ja hänen määkinänsä kuului aivan siltä, kuin olisi sanonut: "Pinocchio-parka, nyt en enää milloinkaan saa sinua nähdä. Nyt on jo haikala sinut syönyt..."

-- Niinkö se todellakin sanoi? Se oli siis sittenkin hän? Hän se oli! Se oli minun rakas oma haltijattareni! Ja Pinocchio alkoi ääneen nyyhkyttää ja itkeä.

Itkettyään kyllikseen hän pyyhki silmänsä kuiviksi ja laittoi oljista kuntoon hyvän vuoteen, johon auttoi vanhan Geppetton levolle. Sitten kysyi hän puhuvalta sirkalta:

-- Sanopas, sirkkaseni, mistä voisin saada lasillisen maitoa isäraukalleni?

-- Kolmannessa talossa tästä asuu puutarhuri Giangio, hänellä on lehmiä. Mene sinne, sieltä saat maitoa.

Pinocchio lähti juoksujalkaa puutarhuri Giangion luokse. Mutta puutarhuri kysyi:

-- Miten paljon maitoa haluat?

-- Yhden lasillisen.

-- Lasi maitoa maksaa viisi penniä. Annapas ensiksi minulle raha.

-- Ei minulla ole penniäkään, Pinocchio vastasi aivan masentuneena ja suruissaan.

-- Sepä hullua, rakas marionettini, puutarhuri sanoi. -- Jos ei sinulla ole penniäkään, niin ei minullakaan ole edes sormustimen täyttä maitoa.

-- Minkä sille sitten voi! Pinocchio sanoi ja aikoi lähteä pois.

-- Odotapas hiukan! Giangio sanoi. -- Ehkäpä tässä vielä sovitaan. Tuletko vääntämään minulle kiertomyllyä?

-- Mitä kiertomyllyä?

-- Minun kiertomyllyäni, jolla nostetaan vettä kaivosta vihannesten kastelemista varten.

-- Minä koetan.

-- Kun nostat minulle sata ämpärillistä vettä, niin annan minä sinulle siitä palkaksi lasillisen maitoa.

-- Hyvä on.

Giangio vei Pinocchion keittiöpuutarhaansa ja opetti hänen käyttämään kiertomyllyä. Pinocchio ryhtyi heti työhön, mutta jo paljon ennen kuin nuo sata ämpärillistä vettä oli nostettu, oli hän hiestä märkä kiireestä kantapäähän asti. Niin raskasta työtä hän ei ollut vielä milloinkaan ennen tehnyt.

-- Minun aasini on näihin asti tätä myllyä kiertänyt, puutarhuri sanoi, -- mutta nyt se on juuri kuolemaisillaan.

-- Viekää minut sitä katsomaan! Pinocchio pyysi.

-- Mielelläni.

Hän vei Pinocchion talliin, jossa soma, pieni aasi makasi pitkällään oljilla nälän ja rasituksen murtamana. Katseltuaan sitä tarkasti Pinocchio puheli itsekseen hyvin liikuttuneena:

-- Mutta minähän tunnen tämän aasin, se on vanha tuttu minulle.

Hän kumartui alas ja kuiskasi aasin kielellä:

-- Kuka sinä olet?

Kuullessaan kysymyksen aasi avasi puoleksi sammuneet silmänsä ja vastasi änkyttäen:

-- Minä olen Kynt... ti... lä...

Ja sitten se ummisti silmänsä ja veti viimeisen henkäyksensä.

-- Voi sinua, Kynttilä-parka! Pinocchio sanoi hiljaa, pyyhkäisten olkitukolla pois kyyneleet, joita oli valunut hänen poskelleen.

-- Kovinpa sinä liikutuit aasin vuoksi, joka ei sinulle ole maksanut mitään, puutarhuri sanoi. -- Mitä sitten minun pitäisikään tehdä, joka olen sen ostanut puhtaalla rahalla?

-- Tiedättekö, tuo aasi oli minun ystäväni.

-- Sinun ystäväsikö?

-- Minun koulutoverini.

-- Mitä sinä hupsit? Giangio huudahti nauruun purskahtaen. -- Mitä sinä puhut? Ovatko aasit olleet koulutovereinasi? Kylläpä sitten mahdat olla oppinut!

Marionetti aivan nolostui tämän kuultuaan, eikä vastannut mitään, otti vaan lämpöisen maitolasin ja palasi majaan.

Siitä päivästä lähtien hän viiden kuukauden ajan nousi joka aamu ennen auringon nousua ja meni käyttämään kiertomyllyä tienatakseen sen maidon, joka oli niin tarpeellinen hänen isänsä heikolle terveydelle. Eikä hän tyytynyt ainoastaan siihen, vaan opetteli loma-aikoina letittämään pajuista monenlaisia koreja, ja tienaamillaan rahoilla hän sitten hankki heidän jokapäiväiset tarpeensa. Muun muassa hän valmisti aivan omin päin pienen työntötuolin, jossa hän vei isänsä ulos kauniina päivinä hengittämään raitista ilmaa.

Iltaisin hän valvoi ja opetteli kirjoittamaan ja lukemaan. Naapurikylästä hän oli ostanut muutamalla pennillä paksun kirjan, josta puuttui sekä kansilehti että sisällysluettelo ja sitä hän luki. Kynänä hänellä oli sulka, sen hän oli vuollut kynänmuotoiseksi ja musteena oli kirsikkamehua pienessä pullossa.

Ahkeruudellaan ja hyvällä taidollaan hän näin onnistui hankkimaan sairaalle isälleen hänen jokapäiväiset tarpeensa ja olipa hän vielä sen lisäksi onnistunut säästämään kaksi markkaa, joilla aikoi ostaa uuden puvun itselleen.

Eräänä aamuna hän sanoi isälleen:

-- Minä menen lähimmälle torille ostamaan itselleni takin, pienen hatun ja kengät. Kun palaan kotiin, lisäsi hän nauraen, olen niin hieno, ettet minua tunnekaan.

Iloisena ja tyytyväisenä hän juoksi pois. Mutta samassa hän kuuli jonkun kutsuvan häntä nimeltä ja kääntyessään katsomaan hän näki kauniin etanan kömpivän esiin pensaasta.

-- Tunnetko sinä minut? etana kysyi.

-- Tunnen enkä tunne...

-- Etkö sinä muista etanaa, joka oli kultakutrisen haltijattaren kamarineitinä? Etkö muista kun minä tulin alas valoa näyttämään, ja sinä makasit jalka puristuneena oven väliin?

-- Muistan kaikki, Pinocchio huusi. -- Vastaa minulle heti, soma, pieni etanani, minne olet jättänyt hyvän haltijattareni? Mitä hän tekee? Onko hän antanut minulle anteeksi? Muistaako hän vielä minua? Pitääkö hän vielä minusta? Onko hän täältä hyvin kaukana? Voinko mennä häntä etsimään?

Kaikkiin näihin kysymyksiin, jotka hän lasketteli huimaavaa vauhtia, hengittämättä, etana vastasi tavallisella hitaudellaan:

-- Hyvä Pinocchio! Haltijatar parka makaa sairaana sairashuoneella.

-- Sairashuoneellako?

-- Niin on asiat. Tuhannen onnettomuuden musertamana hän sairastui, eikä hänellä ole varaa edes leipäpalaa ostaa.

-- Mitä sanot? Voi, miten suru sydämeni täyttää! Oi rakas pieni haltijattareni, rakas haltijatar-parka! Jos minulla olisi miljoonia, veisin ne hänelle heti. Mutta minulla ei ole muuta kuin neljäkymmentä kuparilanttiani. Tässä ne saat! Aikomukseni oli juuri mennä ostamaan uutta pukua itselleni. Ota ne, etana, ja vie ne heti hyvälle haltijattarelleni!

-- Entä uusi pukusi?

-- Mitä minä uudesta puvusta välitän! Myisin mielelläni nämä päälläni olevat repaleet, jos sillä voisin häntä auttaa. Mene, etana, mutta joudu, ja tule takaisin parin päivän päästä, silloin toivottavasti voin antaa sinulle lisää rahaa. Tähän asti olen tehnyt työtä isäni hyväksi, tästä päivästä alkaen teen työtä viisi tuntia pitempään voidakseni elättää äitinikin. Hyvästi etana, kahden päivän päästä odotan taas sinua.

Vastoin tapojaan etana alkoi juosta pois niin kuin sisilisko mätäkuussa.

Kun Pinocchio palasi kotiin hänen isänsä kysyi:

-- Entä uusi pukusi?

-- En löytänyt oikein sopivaa. Tyydyn odottamaan ja ostan sen toisella kertaa.

Sinä iltana Pinocchio ei valvonut kymmeneen niin kuin tavallista, vaan kahteentoista asti ja kahdeksan pajukorin sijasta hän valmisti kuusitoista.

Sitten hän paneutui levolle ja nukkui. Ja unissaan hän oli näkevinään haltijattaren kauniina ja hymyilevänä, joka suudeltuaan häntä sanoi:

-- Oikein Pinocchio! Hyvän sydämesi tähden annan sinulle anteeksi kaikki tähänastiset koirankujeesi. Ne pojat, jotka rakkaudella auttavat vanhempiansa heidän ollessaan köyhiä ja sairaita, ansaitsevat kiitosta ja hellyyttä, vaikkeivät olisikaan tottelevaisuuden ja hyvyyden esikuviksi sopivia. Viisastu yhä edelleenkin ja sinä tulet onnelliseksi.

Uni loppui tähän ja Pinocchio heräsi ja avasi silmänsä.

Kuvitelkaa hänen hämmästystänsä, kun hän herätessään huomasi, ettei hän enää ollutkaan puumarionetti, vaan oli muuttunut oikeaksi pojaksi. Hän silmäili ympärilleen huoneessa, ja tuvan olkiseinien sijasta hän näki pienen soman yksinkertaisen somasti sisustetun huoneen. Hypätessään pois sängystään hän löysi tuolilta uuden soman puvun, uuden hatun ja pienet saappaat, jotka sopivat hänelle aivan mainiosti.

Puettuaan vaatteet päälleen, hän laittoi tietysti kädet taskuihinsa ja löysi sieltä pienen norsunluisen kukkaron, johon oli kirjoitettu: "Kultatukkainen haltijatar lähettää rakkaalle Pinocchiolleen hänen neljäkymmentä viidenpennin lanttiaan kiittäen häntä hänen hyväsydämisyydestään." Mutta avatessaan kukkaron loisti sieltä neljänkymmenen kuparilantin sijaan yhtä monta uuden uutukaista kultatukaattia.

Sitten meni hän katsomaan itseään peilistä ja hän luuli näkevänsä siellä aivan toisen henkilön. Hän ei enää nähnytkään siellä puumarionettia, vaan pienen vilkkaan pojan, jolla oli ruskea tukka, siniset silmät ja mitä ilosimmat ja onnellisimmat kasvot.

Tämä kaikki oli niin ihmeellistä ja uskomatonta, ettei Pinocchio tiennyt oliko hän oikein valveilla vai uneksiko hän vielä silmät auki.

-- Ja missä isäni on? hän huusi äkkiä, mutta astuessaan viereiseen huoneeseen vanha Geppetto istui siellä terveenä ja reippaana ja mitä parhaimmalla tuulella. Hän oli taas alkanut tehdä nikkaritöitä ja istui juuri piirtämässä mallia pieniin somiin taulunkehyksiin, joissa koristeina oli kukkia, lehtiä ja eläinten päitä.

-- Hyvä isäni, selittäkää minulle tämä ihmeellinen ja äkkinäinen muutos! Pinocchio huudahti, heittäytyen isänsä kaulaan ja suudellen häntä.

-- Tämä äkkinäinen muutos kodissamme on kokonaan sinun ansiotasi, Geppetto sanoi.

-- Minunko ansiotani?

-- Niin katsos, kun pahat pojat muuttuvat hyviksi on heillä ihmeellinen kyky saada koko kotinsa näyttämään viihtyiseltä.

-- Mutta minne vanha puinen Pinocchio on joutunut?