Part 5
Pilkallisesti hymyillen uuden hirmuisen totuuden kukkulalta, katseli hän nuorta kiihtynyttä upseeria ja huolettomasti heilutti jalkaansa. Eikä se että hän oli melkein alasti hävettänyt häntä. Ja vaikka hänet olisi viety kaikkein vilkasliikkeisimmälle torille kaupungissa ja pantu istumaan naisten, miesten ja lasten silmäin eteen, olisi hän yhtä välinpitämättömästi heiluttanut karvaista jalkaansa ja hymyillyt pilkallisesti.
— Luuletteko että he sitten tietävät mitä toveruus on! — sanoi poliisipäällikkö upseereille, heitettyään halveksivan katseen jalkaansa heiluttavaan. Mutta hyvät herrat, ei saa puhella. Tunnettehan itsekin asetukset.
Mutta yhtä vapaasti tuli yhä toisia upseereita ja yhtä vapaasti he vaihtoivat ajatuksiaan. Yksi, nähtävästi päällikön tuttu, tervehti tätä kädestä. Ja Ljubakin keikaili upseereille.
— Ajatelkaahan, browninki, kolme patruunaa, ja hän tyhmyri itse antoi ne pois, — kertoi nuori. — En voi käsittää!
— Etkä sinä Misha, sitä koskaan ymmärräkään.
— Eiväthän he ole pelkureita!
— Sinä, Misha olet idealisti, maito ei ole vielä huuliltasi ehtinyt kuivaa...
— Simson ja Delila! — sanoi pilkallisesti pienenläntä honottava upseeri, jolla oli puoleksi sisäänpainunut nenä ja harvat viikset.
Poliisipäällikkö, joka oli hyväntahtoisesti hymyillyt, astui äkkiä hänen luokseen ja koettaen ruumiillaan suojata häntä, alkoi puhua kuiskaamalla, hurjasti silmiään pyörittäen:
— Hävettää!... Panisitte housut jalkaanne! Upseerit!... Hävettää... Olette tekin sankari... rupesitte tytön kanssa, lutkan kanssa... Mitä toverisi sanovat? Voi, sinua konnaa...
Kurottaen paljaan kaulansa, kuunteli häntä Ljuba. Ja siinä seisoivat toinen toisensa vieressä nämä kolme totuutta, kolme erilaista elämäntotuutta: vanha, juoppo, lahjoja rakastava virkamies, joka luuli itseään sankariksi, irstas nainen, jonka sydämeen oli jo heitetty uuden elämän ja itsekieltäymyksen siemeniä, — sekä hän. Poliisipäällikön sanoista hän hieman kalpeni ja aikoi jotain sanoa, mutta sensijaan hymähti ja uudelleen alkoi rauhallisesti heiluttaa karvaista jalkaansa.
Vähitellen upseerit hajaantuivat, poliisit tottuivat ympäristöön, kahteen puolialastomaan ihmiseen, ja seisoivat unisina muistuttaen kaikkia muita vahteja, joitten kasvot ajattelemisen puute tekee aivan samannäköisiksi. Pannen kädet pöydälle päällikkö suruissaan mietti sitä, että tänään ei enää saa nukahtaa, että täytyy mennä hoitamaan virkaansa. Ajatteli jotain muutakin, vielä ikävämpää, vielä surullisempaa.
— Saanko minä pukeutua? — kysyi Ljuba.
— Et.
— Minun on kylmä.
— Ei tee mitään. Voit istua näinkin.
— Poliisipäällikkö ei katsonut tyttöön.
Ja taivuttautuen hänen puoleensa tyttö kurotti hoikan kaulansa ja kuiskasi jotain, hellästi, pelkin huulin. Hän kohotti kysyvästi kulmakarvansa, ja tyttö toisti:
— Rakas! Oma rakkaani!...
Hän nyökäytti päätään ja hymähti lempeästi. Ja se että hän hymähti hänelle lempeästi, eikä siis ollut mitään unohtanut ja se, että häntä, tuota ylpeätä ja niin hyvää pidettiin puolialastomana ja halveksittiin, täytti äkkiä tytön sydämen hellällä rakkauden ja leppymättömällä vihan tunteella. Kiljahtaen lankesi Ljuba polvilleen märälle lattialle ja tarttui hänen karvaisiin jalkoihinsa.
— Pukeudu, rakas! — huudahti hän tylsästi: — pukeudu!
— Ljubka, jätä! — veti päällikkö pois tyttöä. — Hän ei ansaitse sitä!
Tyttö hypähti pystyyn.
— Pidä suusi kiinni vanha roisto! Hän on parempi, kuin te kaikki yhteensä!
— Hän on konna!
— Itse olet konna!
— Kuinka? — äkkiä tokasi päällikkö. — Hoi Fedosejanko, korjaa pois tyttö. Pane nyt pyssysi pois tolvana!
— Rakas! minkätähden annoit pois revolverisi, — parkui tyttö polisin käsissä. — Miksi et tuonut pommia... Kyllä me olisimme heidät... me olisimme... heidät kaikki...
— Tuki hänen suunsa!
Hengästyksissään, ja vaieten, taisteli nainen epätoivoissaan ja koetti purra häntä piteleviä paksuja sormia. Hämillään, tietämättä miten painia naisen kanssa, repien häntä hiuksista ja rinnoista, kaatoi vaalea poliisi hänet lattialle ja honotti hirveästi. Eteisestä kuului ääniä ja santarmien kannukset kilisivät. Ja jotain jutteli suloisen sydämellinen, sointuva barytoni, aivan kuin olisi oopperalaulaja lähestynyt, ikäänkuin juuri olisi alkanut vakava todellinen ooppera.
Polisipäällikkö korjasi takkiaan.