Part 3
Ja äkkiä, ikäänkuin nyt juuri olisi huomannut toisen, katseli hän kummastuneena ja alkoi nauraa.
— Vai et sinä vielä ole mennytkään pois. Istu vähän, istu vain, — hurja ilme silmissään heitti hän kudotun huivin pois ja uudelleen rusottivat hänen olkapäänsä ja hoikat, lempeät käsivartensa. — Miksihän minä näin kääriydyin? Onhan täällä muutenkin kuuma, ja minä tässä... Tämän tein säästääkseni häntä, kuinkas muuten, täytyyhän... Kuulkaapas, riisuisitte tekin housunne. Täällä kyllä voipi olla housuittakin. Kenties ovat alushousunne likaiset, niin annan teille omani. Kuulkaahan nyt, pankaa ne päällenne! No, rakkaani, mitäs se nyt olisi...
Tyttö nauroi niin että oli siihen läkähtyä ja pyyteli häntä ojentaen käsiään. Sitten äkkiä luisti lattialle, lankesi polvilleen ja koettaen tarttua hänen käteensä, rukoili:
— No, rakkaani, oma armahani, minä suutelen teidän kättänne!...
Hän väistyi ja murheellisena vastasi:
— Mistä syystä te minua, Ljuba? Olenko tehnyt teille jotain? Mielestäni olen käyttäytynyt hyvin teitä kohtaan... Miksi te siis minua, miksi? Olenko loukannut teitä? jos olen, antakaa anteeksi. Olenhan minä tässä, kaikissa näissä asioissa... niin kokematon.
Ravistaen halveksivasti paljaita hartioitaan, Ljuba notkeasti nousi polviltaan ja istui. Hän hengitti raskaasti.
— Siis ette pane niitä päällenne? Vahinko, olisin tahtonut nähdä.
Hän alkoi puhua jotain, hämmentyi ja jatkoi epävarmasti, sanoja venyttäen:
— Kuulkaahan, Ljuba... Tietysti minä... onhan tämä kaikki joutavaa. Ja jos te niin tahdotte, niin... voihan sammuttaa valkean. Sammuttakaa lamppu, Ljuba.
— Kuinka? — ihmetteli tyttö, heittäen silmänsä selki selälleen.
— Minä tahdon sanoa, — kiirehti hän, — että te olette nainen, ja minä!... Tietenkin olin minä väärässä... Älkää luulko että tämä on sääliä, Ljuba, ei ensinkään... Minä itsekin... Sammuttakaa tuli, Ljuba.
Levottomasti hymähtäen hän ojensi kätensä tyttöä kohti kömpelöön hyväilyyn, kuten se, joka ei koskaan ole ollut tekemisissä naisen kanssa. Hän näki Ljuban suonenvetoisesti puristavan yhteen sormensa ja vievän ne leukaansa ikäänkuin olisi kokonaan tahtonut tukahuttaa suunnattoman pitkän pidätetyn hengityksen. Hänen silmänsä olivat suuret ja katseessa ilmeni kauhu, suru ja rajaton halveksiminen.
— Mikä teitä vaivaa, Ljuba? — kysyi hän peräytyen. Ja kylmällä kauhulla, melkein hiljaa, lausui tyttö, sormet yhä puristuksissa.
— Oh, sinä konna! Jumalani, mimmoinen konna sinä olet!
Ja purppuranpunaisena häpeästä, hyljättynä, loukkautuneena siitä, että itse oli itseään loukannut, hän polki jalkaansa ja heitti noihin surunvoittoisiin kauhistuksesta pyöreiksi käyneisiin silmiin, lyhyet raa’at sanat:
— Prostitueerattu! Lutka! Ole vaiti!
Tyttö vain hitaasti heilutti päätään ja toisteli:
— Jumalani! Jumalani, mimmoinen roisto sinä olet!
— Ole vaiti, lutka! olet humalassa. Olet kadottanut järkesi. Taidat luulla että tarvitsen sinun saastaista ruumistasi. Taidat luulla että olen säästänyt itseäni sinun kaltaisellesi. Julkea, lyödä sinua pitäisi! — hän huitasi kädellään antaakseen korvapuustin, vaan ei lyönyt kuitenkaan.
— Jumalani! Jumalani!
— Ja näitä vielä säälitään! Hävittää ne pitäisi nämä viettelijät. Ja myöskin ne, jotka teidän kanssanne ovat, koko roska... Ja minusta sinä uskalsit ajatella, minusta! — hän puristi tytön kädet lujasti yhteen ja heitti hänet tuolille.
— Kyllä olet hyvä! Totisesti? Olet hyvä? — nauroi tyttö riemuissaan, ikäänkuin olisi rajattomasti iloinnut.
— Hyvä olenkin! Rehellinen koko elämäni! Puhdas! Mutta sinä. Mikä sinä olet, onneton narttu?
— Kyllä olet hyvä! — jutteli tyttö riemuisasti.
— Niin olenkin. Ylihuomenna menen kuolemaan ihmisten edestä, vaan sinä — niin sinä? Sinä sitten nukut pyövelieni kanssa. Kutsu tänne upseerisi. Heitän sinut heidän jalkoihinsa: ottakaa raatonne. Kutsu!
Ljuba nousi hitaasti. Ja kun hän, raivostuneen ylpeänä, sieramet selällään, katsoi tyttöön, kohtasi hän yhtä ylpeän ja vielä halveksivamman katseen. Kuvastuipa säälikin naisen ylpeissä silmissä. Hän oli kuin ihmeen kautta yhtäkkiä noussut näkymättömälle valtaistuimelle ja sieltä kylmäverisen ankarana katseli jotain pientä, piipittävää ja säälittävää olentoa, joka makasi hänen jaloissaan. Ei nauranut hän enää, eikä liikutuksesta näkynyt jälkiäkään, ja silmä vaistomaisesti etsi portaita, joilla tyttö seisoi — niin osasi tämä nainen katsoa korkeudesta alas.
— Mitä sinä nyt? — kysyi mies peräytymättä, yhä raivoissaan, mutta oli jo altis tuon rauhallisen, halveksivan katseen vaikutukselle.
Ja ankarasti, äänessä vihamielinen varmuus, jonka takana tuntui piilevän miljoonia murtuneita ihmiskohtaloita, kokonaiset meret kyyneleitä, ja tulinen katkeamaton taistelu oikeuksien puolesta, — kysyi tyttö:
— Onko sinulla oikeutta olla hyvä, kun minä olen huono.
— Kuinka? — ei ymmärtänyt hän heti, äkkiä kauhistuen kuilua, joka aivan hänen jalkainsa juuressa aukasi mustan kitansa.
— Olen kauvan sinua odottanut.
— Sinä minua odottanut?
— Niin. Hyvää olen odottanut. Viisi vuotta olen odottanut, kenties enemmänkin. Kaikki ne, jotka tähän asti ovat käyneet, ovat valittaneet että he ovat konnia. Sitä he kyllä ovatkin. Kirjailijani sanoi ensin olevansa hyvä, mutta tunnusti viimein että hänkin on huono. Heitä minä en tarvitse.
— Mitä sinä sitten tarvitset?
— Sinua minä tarvitsen, rakkaani. Sinua. Juuri tuollaista, — rauhallisesti tarkasti tyttö hänet kiireestä kantapäähän ja vakuuttavasti nyökäytti kalpeaa päätään. — Niin juuri. Kiitos, että tulit.
Häntä, joka ei pelännyt mitään, alkoi kauhistuttaa.
— Mitä sinä tahdot? toisti hän peräytyen.
— Piti lyödä hyvää, rakkaani, todellisesti hyvää. Niitä sylkisuita ei edes kannata lyödäkään-, kätensä siinä vain likaa. No, minä löin, nyt sopii suudella omaa kättänsä. Armas käsi, annoit hyvälle korvapuustin!
Tyttö naurahti ja todellakin silitti sekä kolmesti suuteli oikeaa kättään. Hän katsoi tyttöön kauhuissaan, ja hänen hitaat ajatuksensa kulkivat nyt rajun nopeasti; ja jo lähestyi kuin synkkä pilvi, se kauhea, joka oli kuin kuolema, jota ei voi välttää.
— Mitä sinä sanoit?... Mitä sanoit?
— Minä sanoin: on häpeä olla hyvä. Etkö sinä ole sitä tiennyt?
‒ En ole tiennyt — mumisi hän, äkkiä vaipuen ajatuksiinsa ja ikäänkuin unohtaen tytön läsnäolon. Istuutui.
— Tiedä siis nyt. Puhui tyttö rauhallisesti, ja ainoastaan siitä miten rinta paidan alla kohosi ja laski voi huomata että hänen sisällään raivosi myrsky, kaikui pidätetty tuhatääninen huuto.
— No, tiedätkö nyt?
— Mitenkä? — heräsi hän.
— Tiedätkö nyt, sanon minä?
— Odota!
‒ Odotan, rakkaani. Viisi vuotta olen odottanut, ja ettenkö nyt viittä minuuttia odottaisi!
Tyttö laskeusihe tuolille, ja ikäänkuin aavistus jostain odottamattomasta ilosta olisi vallannut hänet, alkoi hän väännellä paljaita käsiään ja peitti silmänsä:
— Voi sinä minun armaani, oma rakkahani!...
— Sinä sanoit: on häpeä olla hyvä?
— Niin, rakkaani, se on häpeä.
— Tämä on siis!... — hän pysähtyi kauhistuksesta.
— Siinäpä se onkin. Pelästyit? Ei tee mitään. Ensin vain peloittaa.
— Ja sitten?
— Kun jäät kanssani, niin saat tietää.
Hän ei ymmärtänyt.
— Kuinka jään?
Nyt kummastui tyttö vuorostaan:
— Voitko sinä nyt tämän jälkeen minnekään mennä? Varo, rakkaani, ettet petä. Ethän sinä ole konna, kuten ne toiset. Kun olet hyvä — niin jäät, et mene minnekään. Enhän suotta sinua odottanut.
— Sinä olet järkesi menettänyt! — sanoi mies äkäisesti. Tyttö katsoi häneen ankarasti, uhkasipa vielä sormellakin.
— Ei ole oikein. Älä puhu niin. Kun kerran on tullut luoksesi totuus, niin kumarra sille syvään äläkä sano: olet järkesi menettänyt. Kirjailijani sanoo: olet järkesi menettänyt, siksipä hän onkin konna. Pysy sinä vain rehellisenä.
— Mutta jollen jääkään? naurahti hän synkästi, huulet vaaleina.
— Kyllä jäät! — sanoi tyttö varmasti. — Minnekä sinä nyt menisit? Et voi minnekään mennä. Sinä olet rehellinen. Sen huomasin jo silloin kun suutelit kättäni. Tyhmyri on, ajattelin, mutta rehellinen. Ethän loukkaannu siitä, että pidin sinua tyhmänä? Olet itse siihen syypää. Minkätähden tarjosit minulle viattomuuttasi? Ajattelit kai: annan tuolle viattomuuteni, niin hän jättää minut. Voi, tyhmyriä, sinua! Ensin minä ihan loukkaannuin ja ajattelin: mitä tämä nyt on, eihän tuo pidä ihmisenäkään, vaan sitten huomasin, että se johtui siitä sinun hyvyydestäsi. Ei rakkaani, se keino ei tepsi.
— Ei tepsi?
— E-i-i rakkaani, — venytti tyttö, — et joutunut tyhmän kanssa tekemisiin. Kyllä olen tarpeekseni kauppiaita katsellut. Tämä kokoaa miljoonat, antaa kirkolle ruplan, ja luulee että nyt on kaikki hyvin. Ei, rakkaani, rakenna minulle koko kirkko. Anna minulle mitä sinulla on kalleinta, nimittäin viattomuutesi! Kenties annat viattomuutesikin vain siksi että se on käynyt tarpeettomaksi, on ruvennut homehtumaan. Onko sinulla morsianta?
— Ei ole.
— Mutta jos olisi ja jos hän odottaisi sinua huomenna kera kukkaisten ja suutelojen, rakastavana — antaisitko sittenkin puhtautesi?
— En tiedä, sanoi hän miettiväisenä.
— Siinäpä se onkin. Olisit sanonut: ota ennen elämäni, mutta jätä kunniani! Mikä huokeampi, sen tietenkin annat. Ei, vaan anna sinä minulle kallein, anna se mitä ilman et itse voi elää!
— Miksi minä antaisin, miksi?
— Kuinka miksi? Ainoastaan siksi ettei tarvitseisi hävetä.
— Ljuba! — huudahti hän ihmeissään: kuulehan, sinähän olet itsekin...
— Hyvä, tahdot sinä sanoa? On se ennenkin kuultu. Kirjailijaltani olen tuon monasti kuullut. Yhtäkaikki rakkaani, se ei ole totta. Olen onnettomin ilotyttö.
— En jää! — huusi hän läpi hampaittensa.
— Älä huuda, rakkaani. Huutamalla et voi muuttaa totuutta. Totuus on kuin kuolema — kun tulee ota vastaan, oli minkälainen hyvänsä. Vaikeata on totuuden kohtaaminen, rakkaani, tiedän sen itsestäni, — ja kuiskaamalla, häntä suoraan silmiin katsoen, hän lisäsi:
— Jumalahan on myöskin hyvä!
— Entä sitten?
— Ei mitään... Koeta ymmärtää, minä en puhu mitään. Mutta siitä on jo viisi vuotta kun viimeksi kirkossa kävin. Se on totuus se!
Totuus — mikä totuus? Mikä uusi tuntematon kauhu tämä vielä on, jota hän ei ollut tuntenut kohdatessaan kuoleman kasvoista kasvoihin, eikä keskellä elämääkään. Totuus!
Siinä istui hän, joka ei tiennyt muuta kuin kyllä ja ei, käsivarsiin nojaten ja hitaasti liikutellen silmiään, ikäänkuin elämänsä toisesta päästä toiseen. Ja hajosi elämä, kuten huonosti liimattu lukittu laatikko, joka on joutunut syksyiseen sateeseen, eikä sen pirstaleista voinut hän löytää sielunsa äskeistä ihanan kokonaista, puhdasta rauhaa. Hänen mieleensä muistuivat rakkaat läheiset ihmiset, joitten kanssa oli elänyt koko elämänsä ja tehnyt työtä ilon sekä surun vallitessa. Nyt ne tuntuivat hänestä vierailta, heidän elämänsä käsittämättömältä ja työnsä mielettömältä. Ikäänkuin joku olisi äkkiä ottanut hänen sielunsa voimakkaisiin käsiinsä, ja taittanut sen polviinsa kuin kepin, ja heittänyt palaset kauvaksi. Ainoastaan muutaman tunnin oli hän ollut täällä, ainoastaan joku tunti sitten tullut sieltä — mutta tuntui siltä kuin olisi koko elämänsä viettänyt täällä, vastapäätä tätä puolialastonta naista, kuunnellen etäistä soittoa ja kannusten kilinää ja niinkuin ei välillä olisi missään muualla käynyt. Eikä hän tiedä onko korkealla vaiko matalalla — tietää vain että hän vastustaa, intohimoisesti vastustaa kaikkea sitä mikä vielä tänään päivällä muodosti koko hänen elämänsä ja täytti koko hänen sielunsa. On häpeällistä olla hyvä...
Muisti kirjat, joiden mukaan oli opetellut elämään, ja hymähti katkerasti. Kirjat! Tuossa on kirja — istuu paljain käsivarsin, ummistetuin silmin, autuaallinen ilme kalpeilla, kärsineillä kasvoillaan, ja odottaa kärsivällisesti. On häpeällistä olla hyvä...
Ja yhtäkkiä tuntien surua, kauhua, sietämätöntä tuskaa, huomasi hän että se elämä oli lopussa ainiaaksi, — ettei hän voisi enää olla hyvä. Oli elänyt ainoastaan siitä että oli hyvä, väin siitä oli iloinnut, se oli kuolemaankin rohkaissut — ja nyt sitä ei ole, ei ole mitään. Pimeyttä. Jääpikö hän tänne, vai palaako hän takaisin toveriensa luokse — eihän hänellä enää ollut tovereita. Miksi tuli hän tähän kirottuun taloon! Olisi ennemmin jäänyt kadulle, olisi antautunut urkkijain käsiin, olisi mennyt vankilaan — vankilahan ei ole mitään, siellä ei tarvitse hävetä sitä että on hyvä! Mutta nyt — vankilaankin on liian myöhäistä.
— Itketkö sinä? — kysyi tyttö levottomasti.
— En! — vastasi hän vihaisesti. — Minä en itke koskaan.
— Eikä tarvitsekaan, rakkaani. Me naiset kyllä saamme itkeä, mutta te ette saa. Jos tekin rupeatte itkemään, kuka sitten vastaa Jumalan edessä?
Onhan tuo meikäläisiä; ihan omia.
— Ljuba, — huudahti hän murheisena; — mitä pitää minun tehdä?
— Jää kanssani! Jää minun kanssani — sinähän olet nyt minun.
— Ja ne toiset?
Tyttö kävi synkäksi.
— Mitkä toiset?
— Ne ihmiset, ihmiset! huusi hän kuin mielipuoli — ihmiset, joiden eteen olen työtä tehnyt! Enhän itseäni varten, ei totisesti, en omaksi huvikseni kantanut kaikkea sitä — enkä kuolemaan valmistautunut!
— Älä puhu minulle ihmisistä! sanoi tyttö ja hänen huulensa vavahtelivat. — On parasta ettet puhu minulle ihmisistä, muuten annan toisen korvapuustin, kuuletko!
— Mitä tarkoitat? — ihmetteli hän.
— Rakkaani, säästä itseäsi! Piilouduit ihmisten tähden, johan siinä kylliksi. Älä pakene totuutta, siltä et voi minnekään piiloutua. Ja jos ihmisiä rakastat, säälit meitäkin raukkoja — ota minut. Sillä, rakkaani, — minä sinut kyllä otan.
IV
Tyttö istui kädet ristissä, suloisen raukeuden valtaamana, järjettömästi onnellisena, ikäänkuin mielettömänä. Heilutti päätään ja aukasematta autuaallisesti unelmoivia silmiään, hän puhui hitaasti, melkein laulamalla:
— Sinä oma armaani! Me juomme yhdessä sinun kanssasi. Me itkemme yhdessä — voi miten suloisesti itkemmekään yhdessä. Saan itkeä koko elämäni edestä! Jäit kanssani, et mennyt pois. Kun näin sinut tänään peilissä, heti juolahti mieleeni: tuossa hän on, minun valittuni, minun armaani. Enkä minä tiedä kuka sinä olet veljeni, vaiko sulhaseni, olet vaan kokonaan omainen, niin läheinen.
Hänkin muisti tuon mustan, mykän, surevan parin peilin kultakehyksissä ja silloisen ajatuksensa: ikäänkuin hautajaisissa — yhtäkkiä tunsi hän sietämätöntä tuskaa, kuin olisi ollut painajaisen vallassa kokonaan, ja hänen täytyi purra hammastaan. Ja siirtyen ajatuksissaan taaksepäin, muisti hän rakkaan revolverinsa taskussa, kaksi päivää kestäneen paon, litteän oven, jossa ei ollut ripaa, ja miten hän haki ovikelloa ja miten pöhöttynyt tarjoilija, joka vielä ei ollut ehtinyt pukeutua hännystakkiin, tuli pelkässä likaisessa karttunipaidassa avaamaan, ja miten hän emännän seurassa astui saliin ja näki ne kolme tuntematonta. —
Hänestä alkoi tuntua yhä vapaammalta ja lopulta selvisi että hän on samallainen kuin oli ollutkin ja aivan vapaa ja että hän voipi mennä minne ikinä haluttaa.
Ankarina kiersivät hänen silmänsä ympäri tuntematonta huonetta ja varmana niinkuin hetkeksi humalasta selvinnyt ihminen, joka huomaa olevansa oudossa ympäristössä, arvosteli hän kaikkea näkemäänsä:
— Mitä tämä on! Mikä mielettömyys! Mikä hirveä uni!
* * * * *
Mutta soitto yhä kuului. Ja nainen yhä istui, ristissäkäsin, nauroi kun ei ollut voimia puhua, oli menehtymäisillään rajun, ennen tuntemattoman onnen ikeen alle. Mutta tämä ei ollut unta.
* * * * *
— Mitä tämä sitten on? Onko tämä — totta?
— Totta, rakkaani! Eroamattomat olemme sinun kanssasi. Se on — totta. Totta — ovat nuo litteiksi rypistyneet hameet, jotka riippuvat seinällä kaikessa alastomuudessaan. Totta — on tämä sänky, jolla tuhannet päihtyneet miehet, ovat taistelleet ilettävän hekuman suonenvetoisissa puistutuksissa. Totta — on tämä hajuvedellä sekoitettu ummehtunut, kostea lemu, joka tarttuu kasvoihin ja joka tekee elämän sietämättömäksi. Totta — on tämä nainen, jolla on kalpeat, kärsivät kasvot ja surullisen onnellinen hymyily.
Asetti jälleen käsien varaan raskaan päänsä, katseli kulmainsa alta, kuin susi, jota joko tapetaan tahi joka itse aikoo tappaa, ja ajatteli hajamielisesti:
Tässä se siis onkin totuus... Tämä merkitsee: etten huomenna, enkä ylihuomenna mene, ja että kaikki saavat tietää miksi en tullut, jäin naisen luo, aloin juoda ja he sanovat minua petturiksi, raukaksi, konnaksi. Muutamat puolustavat, arvaavat asian oikean laidan... ei, siihen ei voi luottaa, parempi on näin. Tietenkin, tietenkin näin. Kun kerran on matka pimeyteen, niin antaa mennä. Entä sitten etempänä? En tiedä, pimeätä. Luultavasti jotain kauheata — enhän vielä osaa heidän tavallaan. Miten omituista: täytyy opetella olemaan huono. Keneltä oppia sitä? Tytöltäkö?... Ei hän kelpaa opettajaksi, ei hän itsekään tiedä mitään, vaan kyllä kai minä sen osaan. Huonoksi täytyy tulla kokonaan niin että... Oh, minä kadotan jotain suurta! Ja sitten? Ja sitten, joskus tulen tytön luo, taikka kapakkaan, taikka pakkotyöhön ja sanon: nyt en häpeä, nyt ei minun tarvitse tehdä tiliä teille mistään, nyt minä itsekin olen samallainen kuin te, likainen, langennut, onneton. Tahi menen torille, minä langennut ja huudan: katsokaa, mimmoinen minä olen! Minulla oli kaikkea: järkeä, kunniaa, minua pidettiin arvossa ja vieläpä — peloittaa ajatellakin — minulla oli sielun kuolemattomuuskin. Ja kaiken tämän heitin minä langenneen naisen jalkoihin, kaikesta kieltäydyin ainoastaan siksi että hän oli huono. — Mitä he sanovat? Aukasevat suunsa selki selälleen ja ihmetellen lausuvat: "järjetön!" Tietysti, järjetön. Olenko minä siihen syypää, että olen hyvä? Koettakoon hänkin, tyttö, koettakoot kaikki tulla hyviksi... Jaettakoon omaisuus niille, joilla sitä ei ole. Mutta tämä omaisuus on Kristus, johon minä en usko. Taikka toisin: kuka antaa sielunsa — ei elämää — mutta — sielun, niin minä tahtoisin. Mutta tekikö Kristus syntiä syntisten kanssa, joiko hän, tahi tekikö aviorikoksia? Ei, hän vain antoi heille anteeksi, rakastikin heitä. No, rakastanhan minäkin, annan anteeksi, säälin — miksi siis minun itseni? Mutta eihän tyttö käy kirkossa. En minäkään. Tämä ei tule Kristuksesta, tämä on toista, tämä on kauheampaa.
— Kauhistuttaa, Ljuba!
— Niin, rakkaani. Kauhistuttaa ihmistä totuuden kohtaaminen.
Tyttö jälleen puhuu totuudesta. Mutta miksi kauhistuttaa? Mitä minä pelkään? Mitä minun tarvitsee pelätä — kun kerran itse näin tahdon? Tietysti, ei ole mitään pelkäämistä. Enkö minä siellä torilla, olisi korkeammalla kaikkia niitä avosuita? minä alaston, likainen, repaleinen — minun kasvoni näyttäisivät hirvittäviltä — minä joka itse olen antanut kaikki — enkö minä olisi silloin ikuisen oikeuden ankara kuuluttaja, oikeuden, jonka alle itse Jumalankin täytyy alistua, muutoin ei hän olisikaan Jumala!
— Ei ole mitään kauheata, Ljuba!
‒ Ei rakkaani, kyllä on. Et pelkää, sepä hyvä, mutta älä kutsu sitä. Se ei ole tarpeellista.
Siis näin minä lopetin. En tämmöistä loppua odottanut. En toivonut tämmöistä nuorelle, kauniille elämälleni. Jumalani, tämähän on mieletöntä, olen tullut hulluksi! Ei vielä ole liian myöhäistä. Vielä voin lähteä.
— Sinä minun rakkaani! — sopersi nainen väännellen käsiään. Hän vilkaisi tyttöön. Tämän autuaallisesti ummistetuissa silmissä sekä harhailevassa onnellisessa hymyilyssä ilmeni sammuttamaton jano, pohjaton nälkä. Ikäänkuin olisi hän jo syönyt jotain suurta, ja vieläkin söi. Katsahtaen synkkänä tytön laihoihin käsivarsiin ja mustiin kainalokuoppiin, nousi hän hätäisesti. Ja ikäänkuin tahtoen pelastaa jotain kallisarvoista — elämän, taikka järjen, taikka sen entisen hyvän totuuden — alkoi hän hitaasti pukeutua. Ei tahtonut löytää kaulahuiviaan.
— Kuule Ljuba, etkö ole nähnyt kaulahuiviani?
— Mihin sinä? — heräsi nainen. Ljuban kädet vaipuivat alas ja hän itse kurottautui eteenpäin, hänen puoleensa:
— Minä lähden.
— Lähdet? —
Toisti tyttö. — Lähdet? Minne?
Naurahti katkerasti.
— Eikö minulla sitten ole paikkoja, minne mennä. Tovereitten luo tietysti.
— Niitten hyvienkö luokse? Olet pettänyt minut?
— Niin, hyvien luokse, — naurahti jälleen.
Viimein oli pukeutunut. Koetteli kämmenillä kupeitaan:
— Anna lompakkoni.
Antoi sen.
— Entä kello?
Antoi senkin. Se oli pienellä pöydällä.
— Jää hyvästi.
— Pelästyitkö?
Kysymys tehtiin rauhallisesti, luonnollisella äänellä. Hän katsoi ja näki: edessään seisoi pitkä, solakka nainen, jolla oli hienot, melkein lapselliset kädet, joka kalpeasti hymyili ja valkein huulin kyseli:
— Pelästyitkö?
Kuinka omituisesti hän muuttui: tuo juuri niin voimakas, jopa peloittavakin nainen oli käynyt surunvoittoiseksi, hempeäksi tytöksi. Mutta yhdentekevää. Hän otti askeleen ovea kohti.
— Ja minä kun luulin että sinä jäisit.
— Kuinka?
— Minä luulin että jäisit minun kanssani.
— Miksi?
— Avain on sinun taskussasi. Muuten vain, että minulla olisi hauskempi.
Lukko jo narahti.
— Mene sitten. Mene hyviesi luokse, vaan minä...
... Ja silloin, viime hetkessä, kun olisi ollut vain aukaistava ovi, jonka takaa hän olisi uudelleen löytänyt toverinsa, ihanan elämän sekä sankarimaisen kuoleman — teki hän julman, käsittämättömän teon, joka turmeli koko hänen elämänsä. Lieneekö johtunut mielettömyydestä, joka joskus niin odottamatta valtaa kaikkein voimakkaimmat ja rauhallisimmat luonteet, vai vaikuttiko sen todellakin juopuneen viulun vikinä porttolan seinien sisällä prostitueeratun naisen mustattujen silmien edessä — että hän nyt keksi jonkuntapaisen viimeisen hirvittävän elämän totuuden, oman totuutensa, jota eivät ole toiset ymmärtäneet eivätkä voi ymmärtää. Lieneekö ollut valheellista vai todellista hänen nykyinen tilansa, mutta hän otti sen vastaan rohkeasti ja häikäilemättä, sillä tosiasiain välttämättömyydellä, joka teki hänen entisen elämänsä tulisen viivan kaltaiseksi, jännittäen sen kuin jousen.
Siveli hitaasti kädellään karvaista vankkaa päätänsä, ja sulkematta edes ovea, meni ja istui entiselle paikalleen sängylle. Kalpeana, ulkonevine poskipäineen muistutti hän ulkomaalaista, englantilaista.
— Mitä sinä nyt? Unohditko jotain? — kummasteli nainen. Hän ei ollut odottanut sitä, mitä nyt tapahtui.
— En.
— Mitä sinä sitten? Miksi et mene pois?
Ja rauhallisesti, kuin kivi, johon elämä raskaalla kädellään on hakannut viimeisen julman käskynsä, hän sanoi:
— Minä en tahdo olla hyvä.
Nainen alkoi iloisena hääriä. Hän riisui häntä kuin lasta, päästeli auki hänen kengännauhojaan, silitteli hänen päätään, hänen polviaan, eikä edes nauranut — niin täysi oli hänen sydämensä. Äkkiä katsahtaen hänen kasvoihinsa tyttö kauhistui:
— Kuinka kalpea sinä olet! Juo, juo pian. Sinusta on vaikeata, Petetshka?
— Nimeni on Aleksei.
— Yhdentekevä. Tahdotko, kaadan sinulle lasillisen? Mutta varo ettet polta kurkkuasi, tottumattomana on vaikeata juoda juomalasista.
Suu auki katseli tyttö miten hän joi hitaasti, hiukan epävarmoin siemauksin. Alkoi yskiä.
— Ei tee mitään. Kyllä sinä opit hyvin juomaan, sen huomaa heti. Olet kunnon poika. Miten iloinen olenkaan!
Viheltäen tyttö hyppäsi hänen päälleen ja tukahutti hänet lyhyillä, tulisilla suuteloilla, joihin hän ei kerinnyt vastata. Naurettavaa: vieras, ja noin suutelee! Lujasti puristi tyttöä käsillään, estäen häntä liikahtamasta, ja jonkun aikaa ääneti, itsekin liikkumattomana, piteli tyttöä ikäänkuin olisi koetellut tyyneyden voimaa, naisen mahtia — omaa valtaansa. Ja nainen nöyränä ja alistuvana puutui hänen käsissään.
— Olkoon menneeksi! — sanoi hän ja huokasi tuskin huomattavasti.
Jälleen hääri nainen, hehkuen hurjassa ilossaan, kuin tulessa. Ja niin hän täytti huoneen liikkeillään, että tuntui kuin ei hän yksin, vaan useita tällaisia puolihulluja naisia olisi puhunut, liikkunut, kulkenut ja suudellut. Juotti häntä konjakilla ja joi itsekin. Yhtäkkiä muisti jotain ja löi kätensä yhteen.
— Mutta revolveri! Revolverinhan me olemme kokonaan unohtaneet! Anna pian, se täytyy viedä konttoriin.
— Mitävarten?
— Minä pelkään sellaisia esineitä. Sattuu vielä laukeamaan!
Hän hymähti ja sanoi:
‒ Mitähän jos sattuu laukeamaan? Niin, jos se nyt yhtäkkiä laukeaa!
Otti esille revolverin ja hitaasti ikäänkuin olisi kädellään koettanut vanhan, kuuliaisen aseen painoa, antoi sen tytölle. Otti patruunatkin esille.