Part 1

PIMEYTTÄ

Kirj.

Leonid Andrejev

Tekijän luvalla venäjästä suomentanut

Sandra Laihia

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1908.

I.

Tavallisesti tapahtui aina niin, että onni oli hänellä toverina kaikessa hänen toiminnassaan. Mutta kolmena viimeisenä päivänä olosuhteet olivat muuttuneet peräti vastahakoisiksi jopa vihamielisiksikin. Ihmisenä, jonka koko lyhyt elämä oli vaarallisen onnenpelin kaltainen, tunsi hän nämä äkilliset onnen vaihtelut ja osasi asettua niitten mukaan. Arpanappulana tässä pelissä oli itse elämä, sekä hänen omansa että muiden, joten jo tämä yksin oli opettanut hänelle nopean käsittämiskykytaidon sekä totuttanut hänet tarkkaavaisuuteen ja kylmänjyrkkään harkintaan. Tästä täytyi nytkin suoriutua. Joku sattuma, joku niitä vähäpätöisiä sattumia, joita ei voi edeltäpäin arvata, oli saattanut poliisin hänen jälilleen. Ja näin olivat urkkijat jo kaksi vuorokautta etsineet häntä, tuota kuuluisata terroristia ja pommien valmistajaa, saartaen hänet lopulta kierrokseen. Toinen toisensa jälkeen sulkeutuivat häneltä ne salaiset asunnot, joihin hän olisi voinut piiloutua. Jälellä oli enää ainoastaan muutamia katuja, bulevardeja ja ravintoloja, mutta kahden vuorokauden valvomisesta ja hermojen jännityksestä johtunut väsymys uhkasi uusia vaaroja. Hänhän olisi voinut nukahtaa jonnekin bulevardin penkille, taikka ajurin rattaille ja näin rumalla tavalla, kuten juopunut, joutua poliisiasemalle. Tämä oli tiistaina. Torstaina taas, siis ainoastaan yksi päivä väliä, piti tapahtua suuri terroristinen näytelmä. Koko heidän pienenpuoleinen järjestönsä oli viime aikojen kuluessa valmistautunut kärsimään kuolemantuomion ja "kunnia" heittää tämä viimeinen ratkaiseva pommi oli sattunut juuri hänen osalleen. Oli aivan välttämätöntä, keinolla millä hyvänsä, pysytellä vapaana.

Ja silloin, lokakuun iltana, seisoen kahden vilkasliikkeisen kadun kulmauksessa, päätti hän lähteä taloon, jossa suvaitaan kaikkia. Hän olisi jo ennenkin turvautunut tähän, tosin hieman epävarmaan keinoon, jollei muutamat asianhaarat olisi estäneet häntä siitä. Huolimatta kahdestakymmenestäkuudesta ikävuodestaan oli hän aivan puhdas, ei tuntenut naisia, siinä merkityksessä, eikä koskaan ollut käynyt porttoloissa. Aikoinaan oli hän taistellut ankaran ja vaikean taistelun kapinallista lihaa vastaan, mutta vähitellen pidättäytyminen muuttui tavaksi ja siitä muodostui rauhallinen, aivan toverillinen suhde naiseen. Ja nyt kun hän oli pakotettu kohtaamaan naisen, joka harjoitti rakkautta ammattina, kenties nähdä hänet alastomana, tunsi hän jo edeltäpäin omituista ja tuskallista vastenmielisyyttä. Pahimmassa tapauksessa, jos se osottautuu välttämättömäksi, päätti hän antautua naiselle. Sillä nyt kun liha ei enää kapinoinut ja kun edessä oli niin tärkeä askel, puhtaus ja taistelu sen puolesta kadottivat arvonsa. Mutta joka tapauksessa se oli vastenmielistä, aivankuin on joskus vastenmielinen joku pikkuasia jota ei voi välttää. Kerran kun suoritettiin tärkeätä terroristista tekoa, näki hän kuolleen hevosen, jonka takaosa oli pahoin runneltu ja sisälmykset juoksivat ulos. Ja tämä likainen, inhoittava, tarpeettomasti välttämätön pikkuseikka tuntui hänestä vastenmielisemmältä kuin pommin heitossa kaatuneen toverin kuolema. Mitä rauhallisemmin ja iloisemmin hän kuvitteli tulevaa torstaita, jolloin hänenkin luultavasti täytyy kuolla, sitä rumemmalta, täynnä jotain käsittämätöntä, lihallisen alhaista, likaista sohroa, tuntui olevan nouseva yö, jonka hän viettäisi langenneen naisen kanssa, naisen, joka pitää rakkautta ammattina. Mutta valitsemisen varaa ei ollut. Ja väsymyskin jo horjutti häntä.

II.

Oli vielä aivan aikaista, kun hän saapui, noin kymmenen tienoissa, mutta suuri valkoinen sali kullattuine tuolineen sekä peileineen oli valmis vieraiden vastaanottoon, ja kaikki lamput olivat sytytetyt. Pianon ääressä istui soittaja, nuori, hauskan näköinen mies mustassa lievetakissa — talo oli kallishintaisia — poltellen ja varovasti karisteli hän tuhkaa paperossista, ettei tahraisi pukuaan. Hän selaili nuotteja. Nurkassa, lähinnä puolipimeätä vierashuonetta, kolmella tuolilla vieretysten istui kolme tyttöä jutellen.

Kun hän astui saliin emännän seurassa, kaksi tytöistä nousi, mutta kolmas jäi istumaan. Ne, jotka nousivat olivat hyvin avokaulaisia, mutta istumaan jääneellä oli yllään korkeakauluksinen musta puku. Ja ne kaksi katsoivat häneen suoraan väsynein kutsuvin katsein, vaan tuo kolmas kääntyi poispäin ja hänen profiilinsa oli säännöllinen ja rauhallinen, kuten jokaisen kunnon tytön, kun se on vaipunut ajatuksiinsa. Nähtävästi oli hän kertonut jotain tovereilleen, jotka häntä kuuntelivat, ja nyt mietti hän kerrottua, ajatuksissaan jatkaen juttua eteenpäin. Ja siksi, että tämä vaikeni ja ajatteli, ja siksi ettei tämä katsonut häneen, ja siksi että tällä yksin oli kunnollisen naisen ulkomuoto, valitsi hän tämän. Hän ei ollut vielä koskaan käynyt yleisissä taloissa, eikä siis tiennyt että jokaisessa hyvässä talossa on yksi, jopa kaksikin tällaista naista. Nämä ovat tavallisesti mustiin puetuita kuten nunnat, tahi nuoret lesket, heidän kasvonsa ovat kalpeat, maalaamattomat, katseensa on synkkä; tarkoitus on — uskotella kunnollisia, jos joku sellaisia haluaisi. Mutta kun he lähtevät makuuhuoneeseen miesten seurassa ja päihtyvät, ovat he samallaisia kuin kaikki toisetkin, joskus pahempiakin. Toisinaan he tanssivat ihka alasti ja tämmöisinä näyttäytyvät salissakin, vieläpä he lyövätkin liian tunkeilevia miehiä. Nämä ovat juuri niitä naisia, joihin juopuneet ylioppilaat rakastuvat ja joita he koettavat saada alkamaan uutta, kunniallista elämää.

Mutta hän ei tiennyt tätä. Ja kun tyttö vastahakoisesti nousi, ja katsoi häneen yrmeästi, mustatuin silmin, vilahukselta kääntäen häneen päin himmeän kalpeat kasvonsa, tuli hän ehdottomasti vielä kerran ajatelleeksi: — "miten kunnolliselta hän näyttääkään!" — ja tunsi helpotusta. Mutta jatkaen sitä ainaista teeskentelyä, joka hänelle oli välttämätön ja joka jakoi hänen elämänsä kahtia, tehden sen näyttämön kaltaiseksi, pyörähti hän saappaansa koroilla, naksahutti sormillaan ja virkkoi tytölle tottuneen irstailijan vapaalla äänellä:

— No, lintuseni, mennäänkö sinun kamariisi, eikös niin? Missä täällä on pieni pesäsi?

— Nytkö? — ihmetteli tyttö, kohottaen kulmakarvojaan. Hän naurahti leikillisesti, näyttäen rivin tasaisia kauniita hampaita, punehtui hiusrajaan saakka ja vastasi: Mitäs me rupeamme kallista aikaa hukkaamaan?

— Täällä tulee soittoa. Saamme tanssia.

— Mitä me tanssista, kaunokaiseni. Sehän on vain tyhjää pyörimistä, ikäänkuin tahtoisi ottaa itseään kiinni hännästä. Soitto taas, luulen, kuuluu sinnekin? Tyttö katsoi häneen ja hymähti:

— Hiukan kuuluu. Hän alkoi miellyttää tyttöä. Hänen kasvonsa olivat leveät ja poskipäät ulkonevat. Posket ja kapea viiru lujasti yhteenpuristettujen huulien yläpuolella heikosti sinersivät, kuten on tavallista hyvin tummilla ihmisillä, jotka ajavat partansa. Olivat kauniit myöskin tummat silmät, vaikka niitten ilmeessä olikin jotain tuijottavaa ja ne liikkuivat hitaasti ja raskaasti ikäänkuin joka kerta olisivat kulkeneet pitkän matkan. Vaikka partansa olikin ajeltu ja käytöksensä vapaata ei hän sentään ollut näyttelijän näköinen, vaan pikemmin muistutti venäläistynyttä ulkomaalaista, englantilaista.

— Oletko saksalainen? kysyi tyttö.

— Hiukan. Pikemmin englantilainen. Pidätkö sinä englantilaisista?

— Mutta miten hyvin sinä puhut venäjää. Ei voi ollenkaan huomata.

Hän muisti englantilaisen passinsa, sen kankean kielen, jota oli puhunut viime aikoina, ja sen, että nyt oli unohtanut kunnolla teeskennellä, ja punastui uudestaan. Hänen kasvonsa synkistyivät ja kuivalla toimeliaisuudella, jossa ilmeni väsymys, tarttui hän tyttöä käsipuoleen vieden hänet nopein askelin huoneita kohti.

— Olen venäläinen, venäläinen minä olen. No, minne mennään? Näytäppäs. Tännekö?

Suuressa, lattiaan ulottuvassa peilissä selvänä kuvastui tämä pari. Nainen mustassa puvussa, kasvot kalpeat ja kaukaa hyvin kauniit, mies pitkä, harteva, hänkin mustissa ja yhtä kalpea. Erityisesti kalpeilta näyttivät sähkökruunun valossa hänen avonainen otsansa ja ulkonevat poskipäänsä. Silmien kohdalla oli sekä hänellä että tytöllä mustat, hieman salaperäiset, mutta kauniit aukot. Ja niin omituiselta näytti tämä musta, vakava pari keskellä valkeita seiniä, kun se ilmaantui kultapuitteisessa peilissä, että hän pysähtyi hämmästyksestä ja ajatteli: aivankuin sulhanen ja morsian. Muutoin, luultavasti väsymyksestä, käsitti hän huonosti ja hänen ajatuksensa olivat hetkellisiä, synkkiä, sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä, vilkaistuaan tuohon mustaan, vakavaan, surevaan pariin, ajatteli hän: ikäänkuin maahanpaniaisissa. Kumpikin ajatus oli hänestä yhtä vastenmielinen.

Nähtävästi siirtyivät hänen tunteensa ja ajatuksensa tyttöön, koska tämäkin ääneti, kummastellen katseli häntä ja itseään, itseään ja häntä. Yrittipä tyttö siristää silmiäänkin, mutta peili ei vastannut tähän vähäpätöiseen liikkeeseen, vaan yhtä raskaaksi ja synkäksi kuvasi tämän mustan, jähmettyneen parin. Lieneekö tuo tytöstä näyttänyt kauniilta, vai muistuttiko se hänelle jotain kotoista, hieman surullista, en tiedä, mutta hän hymähti vienosti ja kevyesti kosketti hänen lujasti koukistettua käsivarttaan.

— Mikä pariskunta! — sanoi tyttö miettiväisenä ja jostakin syystä heti pistivät esiin hänen mustat sädemäiset silmäripsensä heikosti ylöspäin kääntyvine päineen.

Hän ei vastannut, jatkoi vain päättäväisenä kulkuaan, liehakoiden tyttöä, joka korkeilla ranskalaisilla kengänkoroillaan kopsutteli parkettipermantoa. Oli eteinen, kuten tavallisesti, ja sen molemmin puolin pieniä pimeitä huoneita. Kaikki ovet olivat auki. He astuivat yhteen näistä huoneista, siihen, jonka ovelle epävarmalla käsialalla oli kirjoitettu "Ljuba".

— Kas niin Ljuba — sanoi hän ympärilleen katsellen ja tottunein liikkein hieroi käsiään yhteen, ikäänkuin olisi pessyt niitä kylmässä vedessä, — nyt täytyy saada viiniä, ja sitten vielä jotain? Mitähän jos hedelmiä?

— Hedelmät ovat meillä kalliita.

— Ei tee mitään. Juotteko te viiniä?

Hän oli taaskin unohtanut ja teititteli tyttöä.

Hän kyllä huomasi erehdyksensä, mutta ei korjannut sitä, sillä äskeisessä käsivarren puristuksessa oli jotain, niin ettei hänen tehnyt mieli tyttöä sinutella eikä rakastella, eikä haluttanut teeskennellä. Tämä sama tunne ikäänkuin siirtyi tyttöönkin. Tämä katsoi häneen tutkivasti, verkalleen ja epävarmuus äänessä, mutta ei lausuttujen sanojen merkityksessä, vastasi hän:

— Kyllä juon. Odottakaa, toimitan heti. Hedelmiä pyydän tuomaan vain kaksi päärynää ja kaksi omenaa. Riittäväthän ne teille?

Tyttökin puhui nyt "te", ja äänessä, jolla hän lausui tämän sanan, sointui yhä sama epävarmuus, heikko epäilys, kysymys. Mutta tähän ei hän kiinnittänyt huomiota ja yksin jäätyään ryhtyi pikaisesti tarkastamaan huonetta joka puolelta. Koetteli miten ovi lukitaan — se meni hyvin lukkoon, sitäpaitsi oli siinä vielä haka; astui akkunan luo, avasi molemmat puolet — oli korkealla, kolmannessa kerroksessa ja pihalle päin. Rypisti nenäänsä ja pudisti päätään. Sitten teki kokeita sähkövalolla: kaksi lamppua ja kun toinen ylhäällä sammuu silloin toinen sängyn luona, punasine varjostimineen, syttyy — kuten hienoissa hotelleissa ainakin.

Vuode sitten!...

Kohautti korkealle olkapäitään ja irvisti teeskennellen naurua, mutta ei nauranut, liikuttelihan vain kasvojaan — ominaisuus yleinen kaikille, jotka syystä tai toisesta pysyttelevät salassa, ja sitten vihdoinkin jäävät yksin.

Mutta se vuode!

Hän kiersi sitä, kosketti pehmeätä tikattua peittoa, jonka ulkoreuna oli heitetty syrjään ja hänet valtasi äkillinen halu heittäytyä siihen telmimään kuten poikana ennen muinoin unen edellä. Kallistaen päänsä, pisti hän suunsa suppuun ja muljotti silmillään, koettaen ilmaista hämmästystä. Tuossa tuokiossa hän kuitenkin muuttui totiseksi ja väsyneenä alkoi odottaa Ljubaa. Tahtoi ajatella torstaita, sitä että hän nyt jo oli kärsimysten kodissa, niin, kodissa, jossa paljon kärsitään, mutta ajatukset eivät olleet tahdolle kuuliaisia, ne olivat vastustuskannalla ja vain pistelivät toinen toistaan. Tämä merkitsi sitä että laiminlyöty uni yhä kiihottui.

Hän, joka äsken siellä kadulla oli ollut niin hellämielinen ja rauhallinen, oli nyt kadottanut tasapainonsa. Pyöritteli käsiään ja jalkojaan, venytteli ruumistaan, ikäänkuin olisi tahtonut sen rikki repiä. Äkkiä rupesi raukeasti haukottelemaan, kyyneliin asti. Otti esille browningin, kolme luodeilla täytettyä varapatruunaa ja vihaisesti puhalsi piippuun kuin avaimeen — kaikki oli kunnossa, ja nukutti niin sietämättömästi.

Kun tuotiin viini ja hedelmät, ja kun saapui jostakin syystä myöhästynyt Ljuba, lukitsi hän oven — ensin vain hakaan — ja sanoi:

— Kas niin... juokaa nyt Ljuba. Tehkää niin hyvin.

— Entä te? — ihmetteli tyttö ja katsahti häneen pikaisin syrjäkatsein.

— Kyllä minä sitten. Minä nähkääs... minä olen kaksi yötä mässännyt, enkä ole ollenkaan nukkunut ja nyt... — hän haukotteli kauheasti väännellen jäseniään.

— No?

— Kyllä minä pian. Minä vain yhden tunnin... Niin, kyllä minä pian. Juokaa te vain, olkaa niin hyvä. Ja syökää hedelmiäkin. Miksi niin vähän tilasitte?

— Saanko mennä saliinkin? Siellä alkaa pian soitto.

Se olisi sentään sopimatonta. Hänestä, tuosta omituisesta vieraasta, joka paneutui maata, alkaisivat kaikki puhua, lausuisivat arveluita — ei, se olisi sopimatonta. Ja töintuskin pidätellen haukotusta, joka jo väänteli suupieliä, pyysi hän vakavasti:

— Ei Ljuba, minä pyydän teitä jäämään tänne. Näettekös minä en oikein uskalla olla yksin huoneessa. Se on tietysti oikku, mutta suokaa se minulle anteeksi...

— No miksi ei. Kun kerran olette rahat maksanut...

— Aivan niin, — punastui hän kolmannen kerran. — Luonnollisesti. Kysymys ei ole kuitenkaan siitä. Ja... jos te haluatte... Voitte tekin panna maata. Jätän teille tilaa. Kuitenkin, pyydän, menkää te seinän puolelle. Eihän teillä ole mitään sitä vastaan?

— Ei, minä en pane maata. Minä istun muuten vain.

— Lukekaa jotain.

— Ei täällä ole kirjoja.

— Tahdotteko tämänpäiväisen sanomalehden? Minulla on se tässä. Siinä on paljon lukemista.

— En tahdo.

‒ Kuten tahdotte, vapaa valta. Mutta minä, jos sallitte... — ja hän lukitsi oven kiertäen avainta kaksi kertaa ja pisti sen taskuunsa. Eikä hän huomannut omituista katsetta, jolla tyttö saatteli häntä. Ja ylipäänsä koko tämä kohtelias, säädyllinen puhe, niin outo tässä onnettomassa paikassa, jossa ilma himmeäksi sakeni viinien höyrystä ja kiroussanoista, tuntui hänestä ihan luonnolliselta ja yksinkertaiselta sekä täysin sopivalta. Yhä samalla kohteliaisuudella, ikäänkuin veneessä ollessaan soutelemassa naisten seurassa, hän vähän aukasi takkiaan ja kysyi:

— Sallitteko minun riisua takkini?

Tyttö hieman yrmistyi.

— Tehkää hyvin. Tehän olette... hän ei sanonut mitä.

— Saanko liivitkin? Ovat niin ahtaat.

Tyttö ei vastannut, kohautti vain olkapäitään tuskin huomattavasti.

— Täällä on lompakkoni, rahani. Olkaa ystävällinen, piilottakaa se jonnekin.

— Teidän pitäisi antaa ne konttoriin. Meillä kaikki antavat sinne.

— Miksi niin? — hän katsahti tyttöön ja hämillään käänsi katseensa... Niin kyllä, niinkin. Mitä joutavia.

— Mutta tiedättekö te, paljonko teillä tässä on rahaa? Tapahtuu, että jotkut eivät tiedä, ja sitten...

— Tiedän, kyllä minä tiedän. Ja mitäpä te... Hän pani maata, kohteliaasti jättäen tyhjäksi seinänpuoleisen paikan. Jumalallinen uni leveästi hymähtäen painoi untuvaisen poskensa hänen poskeaan vastaan — ensin toisen, sitten toisen — syleili hellästi, kutkutti polvia ja vaikeni autuaallisesti, asettaen pehmeän pörröisen päänsä hänen rinnoilleen. Hän naurahti.

— Mitä te nauratte? — kysyi tyttö vaistomaisesti.

— Muuten vain. On niin sanomattoman hyvä olla. Onpa teillä pehmeät tyynyt! Nyt saattaa hiukan puhellakin. Miksi te ette juo?

— Saanko minäkin riisua liivini? Sallitteko sen? Taitaapa tulla pitkällinen istuminen — tytön äänessä oli jonkunverran ivaa. Mutta kohdatessaan hänen suoran katseensa ja kuullessaan varmasti lausutun: "tietysti, olkaa niin hyvä!" selitti hän vakavasti ja yksinkertaisesti: kureliivini on niin tiukka. Se jättää uurteet ruumiiseen.

— Tietysti, tietysti, olkaa niin hyvä!

Hän kääntyi poispäin ja uudelleen punastui. Lieneekö johtunut siitä, että unettomuus sekotti hänen ajatuksiaan, tahi siitä että hän kuudennellakolmatta ikävuodellaan oli todellisesti viaton, mutta tämä "saanko" tuntui hänestä luonnolliselta talossa, jossa kaikki on luvallista, ja jossa ei kukaan koskaan kysy lupaa keneltäkään.

Kuului kuinka silkki kahisi ja miten kureliivi aukeni. Sitten kysymys:

— Oletteko te kirjailija?

— Kuinka? Kirjailijako? Ei, en ole kirjailija. Pidättekö te kirjailijoista?

— Ei. En pidä.

— Minkätähden ette? Nehän ovat... — hän haukotteli pitkään ja makeasti, — mukavia ihmisiä.

— Mikäs teidän nimenne on?

Hetken vaitiolon jälkeen uninen vastaus:

— Kutsukaa minua I..., ei, Pietariksi. Niin, Pietari.

— Vielä toinenkin kysymys:

— Kuka te olette? Mikä te oikeastaan olette?

Tyttö kyseli hiljaa ja varovasti mutta varmalla äänellä ja tuntui ikäänkuin hän yhtäkkiä olisi kokonaan siirtynyt lähemmäksi häntä.

Mutta hän ei enää tyttöä kuunnellut, hän oli jo nukkumaisillaan. Hetkeksi leimahti sammuva ajatus ja hänen eteensä kuvastui taulu, jossa aika ja avaruus suli yhdeksi kirjavaksi rykelmäksi: varjoja, pimeyttä ja valoa, toimintaa ja rauhaa, ihmisiä ja loppumattomia katuja sekä alati liikkuvia pyöriä... siinä kaksi päivää ja kaksi yötä hurjaa pakoa. Äkkiä tämä kaikki sammui, himmeni, romahti alas ja hänen eteensä kuvastui pehmeässä puolivalaistuksessa, syvimmässä hiljaisuudessa yksi taulukokoelman saleista, jossa hän eilen kokonaiseksi kahdeksi tunniksi oli saanut rauhan takaa—ajajoiltaan. Ikäänkuin istuisi hän punaisella, tavattoman pehmeällä samettisohvalla ja liikkumatonna katseleisi jotakin suurta mustaa taulua. Niin suuri rauha virtaa tästä vanhasta, halkeilleesta taulusta, niin suloista lepoa tuottaa se silmille ja ajatuksen on niin helppo olla että hän, vaikka jo olikin hetkeksi melkein nukahtanut, alkoi vastustaa unta, rauhattomasti pelästyi sitä kuten odottamatonta häiritsijää.

Alkoi kuulua soittoa salista ja tiheässä tahdissa, toisiaan tuuppien läksivät kaljupäät liikkeelle. Silloin hän ajatteli: "nyt saattaa ruveta nukkumaan" — ja heti vaipui sikeään uneen. Tuo suloinen uni otti hänet lämpimään syliinsä ja yhdessä, henkeään pidätellen, syvä hiljaisuus ympärillä kiitivät he läpikuultavaa, salaperäistä syvyyttä kohti.

* * * * *

Näin hän nukkui tunnin, toisenkin, samassa kohteliaassa asennossa, johon oli asettunut levolle käydessään. Oikeaa kättään piti hän taskussa, jossa oli avain ja revolveri. Ja hän, tyttö paljain käsivarsin ja kauloin, istui vastapäätä, tupakoi, joi verkalleen konjakkia ja katsoi häneen yhtämittaa. Joskus, voidakseen paremmin nähdä, kurotti hän pitkää, notkeaa kaulaansa ja yhdessä tämän liikkeen kanssa ilmaantui hänen huuliensa päihin kaksi syvää, pinnistettyä ryppyä. Ylimäisen lampun oli hän unohtanut sammuttaa ja sen kirkkaassa valossa ei hän näyttänyt nuorelta eikä vanhaltakaan, ei tuntunut läheiseltä eikä kaukaiselta, olihan vain kokonaan kuin jokin epämääräinen. Epämääräiset posket, epämääräinen nenä, koukkuinen kuten linnulla, epämääräistä oli myöskin tasainen, syvä hengitys. Tuuhea, tumma tukka oli leikattu lyhyeksi, sotamiehen malliin. Vasemmassa ohimossa, lähinnä silmää, oli pieni arpi. Ristiä hänen kaulassaan ei ollut.

Soitto salissa vuoroin taukosi, vuoroin uudelleen kajahti laulun ja tanssitöminän säestämänä, ja tyttö yhä istui, poltti paperossia ja tarkasteli nukkuvaa. Tarkalleen, kaulaansa venyttäen, katseli hän miehen vasenta kättä, joka lepäsi rinnalla: hyvin leveä kämmen, sormet pitkät ja rauhalliset — näytti siltä kuin olisi se painanut lujasti rintaa; varovalla liikkeellä veti tyttö sen pois asettaen pitkin vartaloa vuoteelle. Sitten hän nousi äkkiä ja meluten, voimakkaasti, ikäänkuin olisi taittanut luuta, sammutti ylimmäisen valon ja sytytti alhaalla, olevan lampun, sen jossa oli punainen varjostin.

Nukkuva ei tälläkään kertaa liikahtanut, ja hänen kasvonsa, joita nyt peitti heleä puna näyttivät yhtä epämääräisiltä sekä peloittivat liikkumattomuudellaan ja rauhallisuudellaan. Kääntyen poispäin ja kiertäen paljaat, heikosti punoittavat käsivarret polviensa ympäri, tyttö heitti päänsä taapäin ja liikkumattomana alkoi tuijottaa kattoon mustin silmin. Hänen hampaissaan, lujasti puserrettuna, sammui karrelle palanut paperossi, jota hän ei ollut vielä loppuun polttanut.

III.

Oli tapahtunut jotain odottamatonta ja kauheaa. Jotain suurta ja tärkeää oli tapahtunut sillä aikaa kun hän nukkui — hän ymmärsi sen ennenkuin oli kunnolla herännytkään, käsitti heti sillä hiotulla vaistolla, joka hänelle ja hänen tovereilleen muodostui ikäänkuin erityiseksi uudeksi aistiksi. Nopeasti kavahti pystyyn, istuutui sängyn laidalle ja kädellään tarttui lujasti revolveriin, sillävälin kuin silmät terävinä ja läpitunkevina harhailivat ruusunpunaisessa sumussa. Nähtyään tytön, yhä samassa asennossa, läpikuultavin ruusunpunasin olkapäin ja rinnoin, mustin, arvoitusmaisesti tuijottavin silmin, ajatteli hän: on antanut ilmi! Katsoi tarkkaavaisemmin, huokasi syvään ja muutti ajatusta: ei ole vielä sitä tehnyt, mutta pian tekee. Huonosti!

Huokasi jälleen ja kysyi lyhyesti:

— No?

Tyttö oli vaiti. Hymyili voitonriemuisesti ja ilkeästi, katsoi häneen ja oli vaiti — hän ikäänkuin piti miestä omanaan ja tahtoi nauttia vallastaan hitaasti, kiirettä pitämättä.

Mitä sinä sanoit äsken? — toisti mies synkistyen.

Mitäkö minä sanoin? Nouse ylös, sanoin minä Riittää jo. Olet nukkunut. Nyt riittää. On aika ajatella sopivaisuuttakin. Tämä ei ole mikään yömaja, rakkaani!

Sytytä lamppu! — käski mies. En sytytä.

Sytytti sen itse. Ja kirkkaassa valossa näki hän leppymätöntä vihaa säihkyvät mustat silmät ja suun luja yhteenpuristus ilmaisi vastenmielisyyttä ja halveksimista. Näki myöskin paljaat käsivarret. Näki hänet kokonaan niin vieraana, päättäväisenä, valmiina päätöksensä täyttämään. Vastenmieliseltä tuntui hänestä tämä prostituerattu nainen.

‒ Mikä sinua vaivaa — oletko humalassa? kysyi hän vakavasti levottomalla äänellä, ja vei kätensä korkeaan tärkkikaulukseen. Mutta tyttö ehkäisi hänen liikkeensä, tarttui kaulukseen ja heitti sen jonnekin nurkkaan kaapin taakse. En anna.

— Mitä tämä merkitsee? — huudahti hän hillitysti tarttuen tyttöä käsivarteen lujalla puristuksella, ja hoikan käden voimatonna haarottaen sormensa.

— Päästä, tekee kipeätä! — sanoi tyttö. Hän helpotti, kuitenkaan kättä irti päästämättä..

— Varo sinä!

— No, rakkaani? Aijotko ampua minut, niinkö? Mikä sinun taskussasi on, — revolveriko? Mitäs muuta, ammu vain, tahtoisinpa nähdä, kuinka sinä minut ammut. Kuinkas muuten, ajatelkaahan, on tullut naisen luo, ja itse paneutuu maata, juo, sanoo hän, mutta minä nukahdan hiukan. Lyhyttukka, parraton, luulee ettei kukaan saa tietää. Mutta tahdotko sinä poliisiasemalle? Rakkaani, tahdotko nähdä poliisin?

Tyttö nauroi ääneen ja iloisesti ja todellakin näki hän kauhukseen, että tytön kasvoilla oli villi, hurja ilo. Ikäänkuin hän olisi tullut mielipuoleksi. Ja ajatellessaan että kaikki oli kadotettu, että hän on pakotettu tekemään tämän tyhmän, julman ja tarpeettoman murhan, ja kuitenkin, arvattavasti hukkuu — tuntui hänestä vieläkin kauheammalta. Lumivalkeana, mutta näennäisesti yhä rauhallisena, yhä päättäväisenä katsoi hän tyttöön, seurasi jokaista hänen liikettään sekä lausettaan ja harkitsi.

— No, miksi vaikenet? Oletko pelosta kielesi pudottanut?

Ottaako tuo notkea käärmeen kaula ja kuristaa se, huutaa tyttö ei tietysti ehdi. Eikä tule säälikään, ei totta totisesti. Juuri nyt kun hän kädellään pitelee paikoillaan tyttöä, joka liikuttaa päätään ihan käärmeen tavoin, pitäisi se tehdä. Ei tule sääli, ei!

— Mutta tiedätkö sinä, Ljuba, kuka minä olen?

— Tiedän. Sinä olet — nyt hän puhui varmalla ja hieman voitonriemuisella äänellä — sinä olet vallankumouksellinen. Se sinä olet.