Part 9

Hän avasi oven ja meni eteiseen. Salalyhty valaisi kapean käytävän ja esti kokonaan kuutamon pääsemästä ikkunasta sisään.

Hän pysähtyi ja kuunteli hetkisen.

-- Huuto on varmaan herättänyt jonkun, mutisi hän, mutta minä en kuule mitään ääniä enkä askelia.

Sitten hän meni nopeasti edelleen Rosenkrantzin seuraamana, joka piti revolveria lujasti kädessään odottaen kohtaavansa vihollisia. Kamala huuto väreili vielä hermoissa; se ennusti vaaraa, hengenvaaraa.

-- Rientäkäämme nopeammin, kuiskasi hän.

Krag kulki myöskin nopeasti, läpi eteisen ja pitkin portaita ensimäiseen kerrokseen, mutta silloin tällöin hän pysähtyi sekunniksi kuunnellakseen, kuuluisiko jostakin melua, mutta kaikki oli aivan hiljaista.

Hän avasi ensiksi ruokasalin oven. Ei mitään nähtävää. Ikkunaverhot olivat kierretyt ylös, kuu kumotti korkeasta ikkunasta ja loi suurelle mahonkipöydälle jäänsinisen hohteensa. Ikkunoiden ohi kulkiessaan Asbjörn Krag loi tutkivan katseen puutarhaan, mutta hänen edessään oli ainoastaan erämaan rauha, lunta, hiljaisia puita, öinen valo. Viereisessäkään huoneessa ei ollut mitään elonmerkkiä, eikä näyttänyt siltä, kuin huuto olisi herättänyt ketään talon asukasta; molemmat miehet olivat ainoat, jotka olivat liikkeessä.

-- Nyt me olemme kenraalin työhuoneessa, sanoi Krag kuiskaten, samalla kuin kohotti lyhtyä, -- mutta ikkunat ovat kiinni ja ovi lukossa, täällä on kaikki hiljaista.

Hän meni kenraalin makuuhuoneeseen vievälle ovelle ja kuunteli. Sieltä hän kuuli vain säännöllisen hengityksen.

-- Vanha soturi nukkuu hyvin, mutisi hän. -- Huuto ei ole häntä herättänyt. Kenties pistoolinlaukaus voisi sen tehdä.

Sitten he menivät eteiseen ja kulkivat sitä, kunnes se päättyi isoon saliin.

-- Saattaa myöskin olla mahdollista, sanoi luutnantti Rosenkrantz, että huuto on kuulunut salista. Teidän on muistettava, että se on juuri teidän huoneenne alapuolella, ja siksi me varmaankin kuulimme huudon niin selvästi, kun se taas ei herättänyt ketään muuta tässä talossa.

Asbjörn Krag näytti olevan aivan muissa ajatuksissa.

-- Se oli ihmeellinen tie, mutisi hän, sitä en voi ollenkaan ymmärtää?

-- Mitä ette voi ymmärtää?

-- Odottakaa vähän.

Krag avasi isoon saliin vievän oven, ja molemmat miehet menivät hiljaa sinne.

Luutnantti Rosenkrantz peräytyi askelen ikäänkuin olisi nähnyt kummituksen.

Asbjörn Krag jäi seisomaan ja tuijotti eteensä.

Keskellä suuren salin lattiaa lepäsi haamu pitkällään.

Heikon valaistuksen vuoksi salapoliisi ei voinut päättää, oliko se mies vai nainen.

Hän meni lähemmäksi, ja Rosenkrantz seurasi perässä.

Haamu näytti lepäävän hengetönnä, molemmat kädet ojennettuina, kasvot tulijoihin päin. Pään yläosan peitti harmaa päähine.

Nyt salapoliisi näki, että se oli nainen... Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli polvillaan naisen vieressä, käänsi hänen kasvonsa valoa kohti, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja kuunteli sydäntä.

-- Hän elää, sanoi hän.

Rosenkrantz seisoi kuin kivettyneenä tajuttoman naisen ääressä.

-- _Hänkö!_ huudahti hän. -- Suuri Jumala, mitä täällä yöllä tapahtuu?

Asbjörn Krag ei vastannut heti. Hän tutki naisen vaatteita ja tunnusteli hänen valtimoansa.

Sitten hän nousi ja katsoi Rosenkrantziin.

-- Te tunnette hänet, sanoi hän, se on Louise neiti.

-- Minä näen sen; mutta miten hän on joutunut tällaiseen tilaan?

Krag viittasi pyörtyneen kenkiin.

-- Ei yhtään lunta, sanoi hän. Hän ei siis päässyt tätä kauemmaksi. Tunnetteko nyt hänen puvustaan viimeöisen varjon.

Rosenkrantz nyökäytti päätään.

-- Hänen on täytynyt ymmärtää jotakin, mutisi Krag. -- Minä en niinmuodoin tehnyt oikein tähystäessäni _siitä_ ikkunasta.

-- Mutta mitä hän tahtoi täältä salista?

-- Hän ei tahtonut täältä mitään. Hän tahtoi mennä etemmäksi.

Krag osoitti nurkassa olevaa pientä ovea.

-- Hänen piti nähtävästi mennä tästä, sanoi hän.

-- Ja sitten hänet on pysähdytetty.

-- Niin.

Krag katsoi ympärilleen.

-- Hän on kaatunut kirkaisten, vastasi hän. -- Hän on _nähnyt_ jotakin.

-- Mutta mitä hän on nähnyt?

Krag viittasi itsemurhaajan kuvan tyhjään sijaan. Kuva oli nyt permannolla keltainen palttinakangas käännettynä ulospäin.

-- Eikö ole ihmeellistä, että hän on kaatunut juuri kulkiessaan tämän muotokuvan tahi oikeammin sanoen kuvan tyhjän sijan ohi?

-- Synnyttäisikö se hänessä ilman muuta sellaisen kauhistuksen? kysyi luutnantti epäillen. -- Sitä minä en luule.

-- En minäkään. Tuokaa vettä, pyysi Krag, mutta liikkukaa hiljaa, ettette herätä kenraalia.

Rosenkrantz katosi. Tultuaan takaisin ruokasalista, jossa oli löytänyt kylmää vettä karahvista, näki hän Asbjörn Kragin tutkivan lattiaa maahan romahtaneen taulun kohdalta. Salapoliisi otti lattialta jotakin, jota tarkasteli. Luutnantti ei voinut päättää, oliko se pölyä vai kalkkia seinästä.

-- Virvoittakaa hänet tajuntaan, sanoi Krag.

Rosenkrantz kostutti vedellä pyörtyneen nuoren naisen kasvoja. Vähän ajan kuluttua hän avasi silmänsä; mutta hän oli vielä liian hämmentynyt voidakseen käsittää mitä Krag sanoi tullessaan takaisin lopetettuaan tutkimuksensa taulun ympärillä.

Salapoliisi sanoi:

-- Onko täällä ollut muita ihmisiä?

XXVI LUKU.

Näky.

Sillä aikaa kuin Asbjörn tutki lattiaa suuren taulun ympäriltä, oli luutnantti Rosenkrantz kantanut nuoren tytön sohvalle ja kostuttanut hänen ohimojaan kylmällä vedellä. Tyttö alkoi silloin tointua, avasi silmänsä, katseli kummeksien ympärilleen, mutta sulki ne jälleen nopeasti, ikäänkuin peläten katseensa kohtaavan jotakin kauheaa.

Krag ei välittänyt mitään nuoresta tytöstä; sensijaan hänen huomionsa kiintyi kokonaan taulun ympärillä oleviin jälkiin. Hän oli huomannut lumen tähteitä, askelten merkkejä, ja kun hän yhdisti toisiinsa tämän seikan sekä sen, ettei nuoren tytön kengissä ollut vähintäkään lumen jälkeä, ei hänen ollut vaikeaa päättää, että joku vieras henkilö oli äsken ollut huoneessa.

Krag aikoi mennä Louise neidin luokse ja puhutella häntä, mutta juuri silloin hänen huomionsa kiintyi ulkoapäin kuuluvaan meluun. Joku ovi avattiin ja suljettiin taas.

Krag meni eteiseen ja tuli juuri paraiksi nähdäkseen pitkän olennon viitta yllä astuvan sisälle. Olento, jolla oli päähine korvilla ja punaliekkinen lyhty kädessä, ei nähnyt häntä heti. Hän aikoi mennä eteiseen, mutta pysähtyi äkkiä, kun Krag lausui hänelle terävästi:

-- Kuka te olette?

Viittapukuinen katsahti ylös. Nyt Krag tunsi hänet.

Se oli agronomi Bringe, jonka hän aikaisemmin oli kohdannut luutnantti Rosenkrantzin huoneessa ja joka jo oli herättänyt hänen mielenkiintoaan.

-- Mitä te teette täällä? kysyi Krag.

Agronomi vastasi viipymättä:

-- Luulin kuulleeni sisältä melua ja näin valon leimahtelevan ikkunoissa, siksi päätin tulla katsomaan. Meitä on määrätty pitämään silmämme auki näinä aikoina.

-- Onko teillä ulko-oven avain?

-- On.

-- Eikö olisi järkevämpää, että herättäisitte Hans Kristianin, sensijaan että itse kiertelette taloa tähystelemässä?

-- Miksipä syyttä herättäisin vanhan miehen. Ensin tahdoin nähdä, oliko todella jotakin tekeillä, ja sitten kyllä ehtii hänet herättää. Hän ei tosiaankaan ole paljoa nukkunut viime aikoina, siksi suuri levottomuus on ollut kartanossa.

Asbjörn Krag katsoi tutkivasti mieheen. Hänessä oli herännyt merkillinen epäluulo, vaikka hän oikeastaan ei kyennyt itselleen selittämään mistä tämä epäluulo johtui.

-- Kaiketikaan ei kuitenkaan ole mitään tekeillä? kysyi mies.

-- Ei mitään mikä tekisi teidän apunne tarpeelliseksi, vastasi Asbjörn Krag.

-- Ei, ei. -- Mies heilutti ikäänkuin nolona lyhtyään. Minähän tarkoitin vain hyvää.

-- Niin, sitä ei kukaan epäile.

-- Voinko siis lähteä?

-- Odottakaahan vähän. Laskekaa lyhty tuohon.

Salapoliisi viittasi peilipöytään, joka oli eteiseen vievän oven ääressä, ja agronomi laski lyhdyn tälle pöydälle.

-- Kenties te tarvitsette lyhtyä? kysyi hän.

Krag ei vastannut.

-- Saanko siis mennä?

-- Ette, jääkää silmänräpäykseksi. Tahdotteko vastata pariin kysymykseen?

-- Kyllä, mikäli voin.

-- Missä huoneenne on?

-- Väen rakennuksessa, tuolla ylhäällä.

-- Nukutteko yksin?

-- Nukun, minulla on oma huoneeni.

-- Onko huone pihan puolella?

-- On, pihan puolella.

-- Te heräsitte melusta, sanoitte?

-- Heräsin, ja katsoessani ikkunasta olin näkevinäni tulen loimuavan päärakennuksessa.

-- Millainen melu teidät herätti?

-- Lähinnä avunhuuto. Minusta ainakin tuntui siltä, että se oli ollut huuto tahi kirkuna. Sellaista ei voi niin tarkkaan tietää, kun kuulee jotakin unessa.

-- Te nousitte heti?

-- Nousin.

-- Ja kiiruhditte tänne, eikö totta?

-- Kiiruhdin, niin nopeaan kuin mahdollista, vastasi Bringe. -- Sehän on selvää, koska minulla oli aavistus, että vaara uhkasi ja että joku lähimmäiseni tarvitsi apua.

Krag seisoi hetkisen ja mietti.

-- Hyvä, sanoi hän. -- Kiitoksia tiedonannoistanne. Nyt voitte jälleen mennä nukkumaan. Mikään vaara ei uhkaa.

-- Saanko ottaa lyhdynkin?

-- Tehkää hyvin.

Kun Gabriel Bringe oli ovella, kysyi Krag:

-- Vielä yksi asia. Huomasitteko mitään epäilyttävää kulkiessanne pihan poikki?

-- En, en vähintäkään.

-- Kaikki oli hiljaista?

-- Kaikki oli täysin hiljaista, vastasi Bringe.

-- Hyvä on. Hyvää yötä.

Bringe läksi.

Asbjörn Krag katsoi hänen jälkeensä eteisen ikkunasta. Punainen lyhty kulki hitaasti heilahdellen pihamaan poikki, ja sen valo heijastui ylempänä olevista ikkunoista. Vähän sen jälkeen näkyi eräästä ikkunasta valo.

Krag astui miettiväisenä suureen saliin, jossa Louise neiti nyt istui sohvassa. Rosenkrantz tuki häntä tyynyillä. Hän oli täydessä tajussaan, mutta hyvin kalpea.

Kun hän näki Asbjörn Kragin, värähtivät hänen kasvonsa ikäänkuin ilmaisten vastenmielisyyttä.

-- Oletteko tekin täällä? sanoi hän. -- Täällähän on aivan kuin sairashuoneessa, jossa potilasta hoidetaan vuorotellen.

-- Me kuulimme teidän huutonne, vastasi Krag, siinä kaikki. Voin teille vakuuttaa, että se oli oikein kamala. Oli kuin joku ihminen olisi ollut hengenhädässä, emmekä me hetkeäkään empineet. Mutta kenties meidän ei olisi pitänyt tulla.

-- Koskapa ihminen oli hengenvaarassa, vastasi hän hymyillen katkerasti, oli se kaiketikin välttämätöntä.

Krag ei ollut kuulevinaan hänen sanojensa kärkeä.

-- Tahdotteko kertoa meille, sanoi hän, mikä teitä pelästytti viime yönä, neiti?

Luutnantti Rosenkrantz lisäsi:

-- Ja vielä hauskempaa olisi saada tietää, miksi neiti yleensä on lähtenyt tälle yölliselle kävelyretkelle.

-- Siitä en todellakaan ole velvollinen tekemään teille tiliä, luutnantti Rosenkrantz. Minä kärsin hieman unettomuudesta, ja sitten minä mielelläni kävelen yksinäisiä ja hiljaisia teitä, siinä kaikki.

-- Mutta te ette ole päässyt tätä huonetta pitemmälle, eikö totta?

-- Miten sen tiedätte, herra kandidaatti? kysyi hän.

-- Sitä ei ole vaikea nähdä, vastasi "kandidaatti". -- Tällaisessa ilmassa ei voi olla tuomatta sisälle lunta ulkoa tullessaan. Teidän kenkännehän eivät missään tapauksessa ole olleet lumessa.

Krag osoitti tyhjää taulun sijaa.

-- Tämäkö teitä kauhistutti? kysyi hän.

Louise neiti katsoi sinne, ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi.

Sitten hän kääntyi luutnanttiin.

-- Nukkuuko setäni?

-- Nukkuu kyllä. Ei kukaan ole kuullut mitään.

-- On, Gabriel Bringe, vastasi Krag, mutta minä lähetin hänet jälleen nukkumaan.

-- Onko hän nähnyt minut?

-- Ei.

Louise neiti katsoi seinään.

-- Mutta onko tämä taulu otettu pois?

-- Se putosi itsestään eilis-iltana.

-- Itsestään?

Krag nyökäytti päätään.

-- Sepä oli ihmeellinen sattuma, mutisi hän, mutta se ei kuitenkaan ole minua säikähdyttänyt; minulla on vahvat hermot.

-- Mikä sitten? kysyi Krag.

-- Minua säikähdytti se, vastasi Louise, että näin taulun tyhjällä sijalla tohtori Jernen, setä-vainajani, ilmi elävänä.

XXVII LUKU.

Kiire.

Nähtyään molempien herrojen hämmästyneet kasvot toisti Louise neiti:

-- Minä näin hänet ilmi elävänä.

Hän viittasi sormellaan.

-- Tuossa hän seisoi.

Rosenkrantz katsoi salapoliisiin ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Siinä sen kuulette. Tämä ei saata olla mitään silmäinhäikäisyä. Nyt on kuollut nähty jo toisen kerran tässä talossa.

Asbjörn Krag kysyi:

-- Oletteko varma siitä, ettei näkemänne ollut kuolleen muotokuva?

Tyttö pudisti varmasti päätään.

-- Mies liikkui, sanoi hän. -- Sitäpaitsi minä muistan nähneeni aivan selvästi, miten kuollut liikkui taulun edessä.

-- Liikkui, mutisi Krag, selvästi ihastuneena tästä tiedosta. -- Muistatteko, neiti, mihin suuntaan kuollut liikkui?

-- Ovesta ikkunaan päin, vastasi Louise neiti.

-- Näittekö hänet heti sisään tultuanne?

-- En, minä näin hänet tultuani suunnilleen keskelle lattiaa. Kiinnitin huomioni siihen, että jotakin liikkui seinän kohdalla. Minä luulin, että joku koira oli päässyt saliin, mutta aikoessani lähestyä, huomasin vieraan olennon. Ensiksi luulin sitä murtovarkaaksi, ja sitten ajattelin: Vihdoinkin olen tavannut sen miehen, joka on viime aikoina kummitellut.

-- Pelästyittekö heti?

-- En, en heti,

-- Mitä sitten teitte?

-- Minä kuljin lattian poikki vakaasti päättäen olla osoittamatta mitään pelkoa. Minä tiesin, että sedän työhuoneessa oli ladattuja revolvereja, ja minä olen ennenkin pidellyt revolveria vaarallisessa tilassa. Mutta -- silloin oli kuin olisin saanut salamaniskun. Suuri Jumala, sehän on kuollut mies! Ja sitten minä katsoin häneen.

-- Ja sitten te huusitte?

-- Silloin minä huusin, ja sitten kaaduin kumoon. Minusta tuntui, kuin kuollut olisi tullut minua vastaan ja minä tunsin kylmän ilmanhenkäyksen käyvän toiselta puolelta. Se oli kauheata.

-- Ettekö nyt tahdo mennä takaisin huoneeseenne? kysyi Rosenkrantz.

-- Pian, vastasi hän, mutta minä tunnen itseni vielä hieman heikoksi.

Krag kysyi hymyillen:

-- Ja edelleen on mahdoton tietää, mikä oli neidin vaelluksen tarkoitus.

-- Selittäkää te minulle pikemmin, miten tämän kummituksen laita on.

-- Siinä on paljon selittämistä, vastasi Krag.

-- Todellakin?

Rosenkrantz katsoi häneen hämmästyneenä.

-- Se ei näet ole ollutkaan mikään kummitus.

Louise neiti kohotti silmäripsiään.

-- Ah, te tarkoitatte vanhaa lorua harhanäyistä. Minä en ole hermostunut. Minulla ei ollut mitään harhanäkyjä.

-- Sitä minäkään en tarkoita, vastasi Krag, se ei ole ollut kummitus.

-- Mutta mikä se on ollut?

-- Se on ollut oikea ihminen, vastasi salapoliisi. -- Seuratkaa minua, niin näytän teille hänen jälkensä.

Hän veti molemmat toiset taulujen luokse ja osoitti lattiaa.

-- Luuletteko, että kummitus vetää mukanaan lunta pihalta? kysyi hän hymyillen. -- Eiköhän aave kulje sentään kevyemmin. Ja katsokaa tässä, lumiläikkiä on oven edessä; ne näyttävät juuri sen tien, jota Louise neiti kertoi aaveen tulleen. Aave on tullut ovesta. Aave ei koskaan kulje ovesta.

Louise neiti oli nyt täydellisesti toipunut ja ahmi mielenkiinnolla salapoliisin selitystä.

-- Herra kandidaatti, sanoi hän, teistä olisi pitänyt tulla poliisi. Te olette todella oikeassa.

-- Kun ei ole taikauskoinen, vastasi Krag, vaihtaen samalla katseita Rosenkrantzin kanssa, -- kun ei ole taikauskoinen, saattaa salaperäisimpiäkin asioita helposti selittää.

-- Mutta se on ainoastaan puolinainen selitys, sanoi Louise neiti. -- Teidän täytyy myöskin osata kertoa minulle kuka kummitus oli.

-- Joskin olettaisitte, että minä voisin sen kertoa teille, vastasi Asbjörn Krag, niin ei kaikki kuitenkaan olisi siinä.

-- Mitä muuta siinä olisi?

-- Silloin minun myöskin pitäisi selvittää teille, miksi kummitus täällä kiertelee. Syy, neiti, se on tärkein.

-- Ja arveletteko voivanne kertoa minulle kaiken tämän?

-- Ajan pitkään, vastasi Krag, mutta en tänä yönä, neiti, sillä nyt kello on jo puoli neljä ja aika on mennä levolle, etenkin teidän, jolla on ollut näin järkyttäviä kokemuksia.

-- Voin teille vakuuttaa, ettei minua enää vaivaa mikään. Mutta minä menen joka tapauksessa levolle.

-- Olette siis luopunut tästä öisestä kävelyretkestä?

Louise neiti pysähtyi hämmästyneenä.

-- Kävelyretkestä? kysyi hän. -- Mitä sillä tarkoitatte?

Mutta sitten hänelle heti selvisi mitä toinen tarkoitti ja hän jatkoi hymyillen:

-- Niin, tosiaankin. Kävelyretkestä. Siitä minä olen luopunut. Sehän johtui unettomuudesta. Ja sitäpaitsi minä olen jo hieman nukkunut.

Hän käänsi ylös takinkauluksen, niin että hänen pienet kasvonsa melkein katosivat.

-- Hyvää yötä, sanoi hän. -- Teidän ei tarvitse minua seurata, rakas Rosenkrantz. Koska kandidaatti on ottanut päiviltä kummituksen, en minä enää ollenkaan pelkää.

Ja näin hän läksi.

Molemmat herrat katsoivat toisiinsa.

-- Uljas pieni olento, mutisi Rosenkrantz, mutta hänen retkissään on jotakin salaperäistä.

Krag nyökäytti päätänsä.

-- Eikä se kuitenkaan ole niin salaperäistä kuin minä ensin luulin. Hän se ei saata olla.

Rosenkrantz säpsähti.

-- Siinä taas ollaan, sanoi hän. -- Mitä kauheaa epäluuloa te olette kantanut?

-- Olen kantanut on oikea sana, sillä nyt minä en sitä enää kanna, ja silloin kai minun ei tarvitse siitä puhua teille.

Herrat kulkivat portaita kuiskaillen. Rosenkrantz oli hyvin väsynyt ja tahtoi heti mennä levolle.

-- Entä te? kysyi hän.

-- Minä menen myöskin nukkumaan, vastasi Krag. -- Meidän tuskin tarvitsee odottaa, että meitä tänä yönä enää häiritään. Jääkää hyvästi, Rosenkrantz, nukkukaa hyvin.

Herrat erkanivat toisistaan eteisessä ja menivät kumpikin omille tahoilleen.

Mutta kun Krag tuli huoneeseensa, ei kuitenkaan näyttänyt siltä, kuin hän olisi ollut väsyksissä. Sensijaan että olisi ruvennut nukkumaan, hän jatkoi keskeytynyttä vakoilija-tointaan. Hän lykkäsi tuolin ikkunan ääreen ja istuutui mukavasti siihen.

Salalyhty oli lattialla ja levitti siihen valoaan.

Hän oli istunut noin tunnin ajan, kello oli viiden paikkeilla, kun hänen tarkkaavaisuutensa äkkiä heräsi.

Hän nousi ja katsoi ikkunasta yli vainioiden. Tiellä kulki musta olento varovasti eteenpäin.

Asbjörn Kragille tuli heti hirveä kiire.

XXVIII LUKU.

Saappaat.

Noustessaan Asbjörn Krag katsoi kelloaan. Kello oli nyt viiden tienoissa aamulla; alkoi jo olla ihmisten liikkumisaika. Kosken varrella oleva tehdas pantiin käyntiin kello puoli seitsemän, mutta jo kuuden ajoissa täytyi ensimäisten lämmittäjien olla höyrypannuja hoitamassa.

Krag pani ripeästi päällystakkinsa ylleen. Hän ei tavannut ketään eteisessä, ja vaikka oli pilkkopimeä, kulki hän kuitenkin hapuilematta. Hän oli tapansa mukaan edeltäkäsin laskenut askelet ja tiesi, miten pitkä matka oli hänen oveltaan portaille. Hän tavoitti kädellään kaidepuuta ja löysi sen heti. Portaat narisivat hänen astuessaan. Hän huomasi oven olevan lukossa, mutta hän otti avainkimpun taskustaan, ja vaikka siinä oli paljon avaimia -- liian paljon tavalliselle matkustajalle -- löysi hän pian sopivan. Hän lukitsi oven jälkeensä.

Tuskin oli kulunut kahta minuuttia siitä, kun hän näki olennon ikkunastaan, kun hän jo itse seisoi pihamaalla. Valepukuinen olento ei siis saattanut olla kaukana. Krag hiipi puistokäytävään, jossa ensimäiset puut loivat hangelle syviä mustia varjoja. Siellä hän seisoi hetkisen kuunnellen. Ja kun hän kuuli puistosta lumen narisevan askeleista, hiipi hän niitä kohti. Kun nyt heikko itätuuli oli alkanut puhaltaa ja sai jäätyneet lehdet heikosti suhisemaan, ei hänen tarvinnut pelätä, että omat varovaiset askeleensa kuuluisivat. Hän kulki varmuuden vuoksi pehmeässä lumessa ojaa pitkin. Mies, jota hän seurasi, sensijaan riensi suurine saappaineen keskellä kovaksipoljettua maantietä.

Kun olento muutamien minuuttien kuluttua tuli puistokäytävästä, oli Asbjörn Krag aivan hänen kintereillään.

Täällä mies kulki kuutamon valaistuksessa, ja Asbjörn Krag tunsi hänet. Se oli agronomi Gabriel Bringe. Hän kulki tehdasta kohti.

* * * * *

-- Te haluatte puhella kanssani, sanoi luutnantti Rosenkrantz aamiaisen jälkeen seuraavana päivänä -- he istuivat yhdessä luutnantin salongissa. -- Oletteko kokenut mitään uutta?

-- Miten olette nukkunut? kysyi Krag, sytytti sikarin ja asettui mukavasti istumaan.

Luutnantti katsoi hämmästyneenä ystäväänsä.

-- Sen varmaankin itse tiedätte, vastasi hän. -- Kaiken sen jälkeen, mitä yhdessä saimme kokea neljään asti, en voinut odottaa saavani mitään unta. Minä nukuin vasta kuuden aikaan, mutta levottomasti ja näin vain ilkeitä unia.

-- Vai niin, mutta ettekö kuullut mitään?

-- En, en niin mitään; mutta te, mitenkäs te olette nukkunut?

-- En ole tähän saakka silmiäni ummistanut, vastasi Krag.

-- Siinä määrin nämä tapahtumat siis ovat teihin vaikuttaneet?

-- Ei, eivät ne tapahtumat, joita te tarkoitatte, vaan uudet.

-- Uudet? On siis tapahtunut jotain muutakin?

-- On, sen jälkeen kuin te menitte nukkumaan, on tapahtunut muutakin.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi luutnantti.

-- Rakas Rosenkrantz, vastasi Krag, koska te kerran olette kutsunut minut tänne, olen tavallani velvollinen tekemään teille selkoa retkestäni. Tänään on marraskuun 29 päivä, ja minä luulen, että me tänä päivänä olemme lähellä kaikkien arvoitusten ratkaisua. Mutta vielä ei ole tapahtunut kaikki, mitä on tapahtuva.

-- Kun muistelen, vastasi luutnantti, että viimeöinen kummitus oli vähällä ottaa Louise neidin hengiltä, niin tulen vastoin tahtoani levottomaksi ajatellessani sitä uutta, mikä on tapahtuva.

-- Tällä kertaa se koski Louise neitiä, sanoi salapoliisi miettiväisesti. -- Toivokaamme, että se ensi kerralla koskee jotakin toista ja voimakkaampaa.

-- Mitä te sitten olette kokenut? kysyi luutnantti. -- Minä olen ylen utelias, olen suuressa jännityksessä saadakseni sen tietää.

-- Minulla on, kuten kaiketikin olette huomannut, vastasi Krag, parina viime yönä ollut erikoinen halu istua ylhäällä.

-- Niin, lisäksi ikkunan ääressä ja salalyhty lattialla. Pidättekö kuutamosta?

-- Minä olen ollut tähystelemässä, vastasi Krag. -- Kun harkitsette, niin huomaatte, että tämän kartanon salaperäiset tapahtumat ovat aina alkaneet pimeän tullessa. Pimeys on otettu avuksi, arvelin minä, ja silloin täytyy pitää vaaria, niin kauan kuin on pimeä.

-- Sitenhän te ette koskaan saa nukkua, huomautti luutnantti, jollette tahdo herättää perheessä kiusallista huomiota lepäämällä vuoteessa päivisin.

-- Kun minä tutkin jotakin, joka herättää harrastustani, vastasi Asbjörn Krag, niin en tarvitse paljoakaan unta; pieni lepo silloin tällöin riittää. Ja minusta tuntuu pikku levolta, kun saa, kuten nyt, istua tarinoiden valoisan ja kauniin aamupäivän. Rakas ystävä, kello viiteen asti yöllä olin sangen epätietoinen siitä, mitä kaikki nämä salaperäiset tapahtumat oikeastaan merkitsevät. Kaikesta en ole vieläkään selvillä; mutta niin paljon olen kuitenkin nähnyt, että olen saanut yleiskäsityksen asiain tilasta.

Kiinnittäkää huomionne seuraavaan, jatkoi Krag. -- Lokakuun 7 p:nä vanha Hans Kristian saa tiedon, että kenraalia odotetaan kotiin kolmivuotisen poissaolon jälkeen. Tämän hän kertoo kaikille ihmisille, koko paikkakunta sen tietää, sehän on suuri tapahtuma. Tässä vanhassa, hauskassa kartanossa on näinä vuosina ollut täysin tyyntä ja rauhallista, ei ole tapahtunut mitään, joka ketään peloittaisi; mutta 12 päivänä alkavat sitten nuo salaperäiset tapahtumat, Hans Kristian kuulee askelia ja ihmeellisiä ääniä autioista huoneista, myöhään lokakuun 24 päivän iltana hän kääntyy perheen vanhan ystävän pastori Wingen puoleen. Pastori ja Hans Kristian kuulevat sitten ensi kerran naurun. Seuraavana päivänä tulette kenraali, hänen sisarentyttärensä ja te, luutnantti Rosenkrantz, ja sitten alkaa kummittelu täydellä todella. Tässä tahdon kiinnittää huomionne siihen ensimäiseen merkilliseen asianhaaraan, että tämän kartanon niin sanottu kummittelu -- nimittäkäämme sitä mukavuuden vuoksi tällä sanalla -- epäilemättä on kenraalin tulon yhteydessä. Kun minulla ensi kerran oli aihetta todeta tämä asia, ajattelin, että kartanoon oli kenties nyt tullut joku vihollinen ja että tämä salaperäinen neljäs on tullut muutamia päiviä ennen teitä.

Luutnantti Rosenkrantz huomautti:

-- Se on todellakin ihmeellinen ajatus. Eihän tämä neljäs mies ole voinut olla kukaan muu kuin kuollut veli, joka ampui itsensä muutamia vuosia sitten.