Part 8

-- Nyt tiedän täsmälleen mihin te pyritte, sanoi hän, mutta voin teille vakuuttaa, rakas Krag, ettei terävänäköisyytenne tällä kertaa tuota teille suurta kunniaa. Viime yönä väititte, että haamu, jonka me näimme niin salaperäisenä ovesta hiipivän, oli kenraalin veljentytär, Louise neiti. Minä en uskalla väittää sitä. Niin paljosta vain olen varma, että se oli nainen. Ja varsin mahdollista on, että se oli Louise neiti. Mutta kun te nyt viittaatte siihen, että Louise neidilläkin olisi osa tässä muotokuvaa koskevassa ilkeässä konnanjuonessa, niin minä panen siihen vastalauseeni. Te ette tunne häntä kyllin hyvin. Minä tunnen hänet. Hänellä on hyvä pää ja hyvä sydän. Hän kiusoittelee mielellään ja on hieman pahankurinen, mutta se tekee hänet minun mielestäni vain viehättävämmäksi. Mutta ilkeä hän ei ole. Ennen kaikkea hän ei ole paha. Ja setäänsä hän rakastaa yli kaiken maailmassa. Hänen päähänsä ei pistäisi tuottaa hänelle surua, eikä hän millään muotoa saattaisi olla osallisena niin ilkeässä konnanjuonessa kuin tämä kieltämättä on. En voi enää keskustella asiasta kanssanne, Krag, jos te edelleenkin asetatte Louise neidin nimen tämänkaltaisten ilkitöiden yhteyteen. Minä huomautan teitä nimenomaan, että puhun näin sen vuoksi, että kunnioitan tämän nuoren naisen luonteenominaisuuksia. Mitkään kuhertelut eivät ole sokaisseet silmiäni -- -- --

Asbjörn Krag oli hiljaa ja tarkkaavaisesti kuunnellut Rosenkrantzin pitkää puhetta. Nuori aatelismies oli todellakin innostunut, hän puhui varmasti ja päättävästi, tavalla joka ei jättänyt sijaa millekään vastaväitteille. Ne olivat hänen viimeiset sanansa.

Krag kiiruhti myöskin sanomaan:

-- Minä olen samaa mieltä kuin tekin. Ja se se juuri tekeekin asian sotkuiseksi, että ilkityöntekijä saattaa olla joko mies tahi nainen, mutta Louise neiti se ei saata olla. Mutta nyt olemme tulleet yhteen keksiäksemme ratkaisun näille salaperäisille tapahtumille, eikö totta?

-- Niin.

-- No hyvä. Te suotte siis anteeksi, jos minä joskus teen kysymyksen, joka saattaa tuntua epähienolta. Jos minä sen teen, tapahtuu se yksinomaan mielenkiinnosta asiaan. Minua ei vaivaa yksityisluontoinen uteliaisuus.

Paroni nyökäytti päätään.

-- Minä tiedän sen.

-- Hyvä. Niinpä teen heti erään epähienouden. Rakastatteko Louise neitiä?

Rosenkrantz liikahti. Tämä suora kysymys oli hänelle nähtävästi vastenmielinen. Mutta hän vastasi:

-- En voi ymmärtää, miten tämä kuuluu asiaan. Mutta koska tiedän, ettei teitä vaivaa yksityisluontoinen uteliaisuus, tahdon vastata teille toistamalla mitä aikaisemmin olen sanonut: Minä en itkisi, vaikkakin saisin yksin matkustaa Pariisiin.

-- Kun nyt tämä asian puoli, sanoi Krag pannen painoa sanoilleen, on selvä, saatan siirtyä lähimpään. Koukku, joka kannatti taulua, on todennäköisesti viilattu poikki _tänään. Kuka_ on saattanut sen tehdä, kuka pääsee isoon saliin?

-- Kuka palvelija hyvänsä.

-- Oikein. Mutta kellä palvelijalla hyvänsä ei ole etua tällaisen asian tapahtumisesta.

-- Minä en saata ymmärtää, että tällaisesta asiasta olisi etua _kenellekään_, ja siksi saatte minun puolestani epäillä ketä hyvänsä.

-- Ensiksi meillä nyt on Hans Kristian, sanoi Krag.

-- Hänet voitte huoleti jättää laskelmista pois.

-- Toistaiseksi otan kaikki lukuun. Ette saa unohtaa, että sen ihmisen, joka on viilannut koukut poikki, on täytynyt voida olla isossa salissa herättämättä huomiota. Asianomaisen on niinmuodoin täytynyt olla siksi tunnettu, että hän saattaa liikkua talossa missä hyvänsä kenenkään kiinnittämättä siihen huomiota.

Luutnantti levitti kätensä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Ei, nyt minä heitän kortit! Asbjörn Krag ainoastaan hymyili ja jatkoi:

-- Sitten meillä on agronomi eli tilanhoitaja, joksi häntä mahdollisesti myöskin nimitetään. Hans Kristianin ohella on hän ainoa tämän talon alamaisista, joka minulla on kunnia tuntea persoonallisesti. Tapasin hänet äsken teidän huoneessanne, jonne hän oli tullut ilmoittaakseen teille ratsuhevosesta.

-- Häntä minä en erikoisesti tunne. Voitte epäillä häntä yhtä hyvin kuin ketä muuta hyvänsä.

Asbjörn Krag oli hetkisen ääneti pureskellen paperossiaan.

-- Emme voi enää rajoittaa tutkimuksiamme ainoastaan talon omaan väkeen, sanoi hän.

-- Niin, jospa voitte hankkia jonkun asiaankuulumattoman, joka on hiipinyt saliin, niin se herättää minun mielenkiintoani.

-- Minä hankin kyllä teille tämän asiaankuulumattoman, mutta valitan, että minun täytyy ilmoittaa, ettei hän ole hiipinyt saliin.

-- Vai niin.

-- Hän on päinvastoin ollut sisällä luvallisella asialla. Ja te olette myöskin puhutellut häntä, rakas luutnantti Rosenkrantz.

-- Ketä te sitten tarkoitatte?

-- Insinööri Steneriä.

Luutnantti Rosenkrantz löi kämmenensä uunin reunaan.

-- Insinööri Steneriä! huudahti hän hilpeästi. -- Mutta ettekö tiedä kuka hän on. Etevimpiä insinöörejämme, tunnettu koko maassa. Suuren, miljoonapääomaisen tehtaan perustaja, ankara ja vakava mies, täpötäynnä tarmoa, suunnitelmia ja työhalua. Ja hänkö nyt antautuisi tuollaiseen pojankujeeseen, hänkö antautuisi vaaraan, että voisi koukkua viilatessaan milloin hyvänsä tulla ilmi. Anteeksi, mutta minä voisin kernaammin ajatella agronomia, vaikkakaan en käsitä, miksi hän --

-- Teidän vastaväitteenne kiinnittävät mieltäni, keskeytti Asbjörn Krag levollisena. -- Kun joukko uusia asianhaaroja tekee jokaisen mahdollisuuden rajoissa olevan ratkaisun mahdottomaksi, voi usein saada uusia ajatuksia kuulemalla innokkaita ja hyvin perusteltuja vastaväitteitä. Minä kiitän teitä. Te eroitatte siis asiasta insinöörin. Sallittakoon minun siis kertoa teille seuraavaa: Kun minä Hans Kristian nuoremmalta kuulin, että insinööri Stener halusi keskustella kanssanne, menin isoon saliin juuri tavatakseni insinööriä. Te muistatte myöskin, että minä lähetin teille tämän johdosta pienen kortin.

-- Niin, sen minä muistan. Ihmeellinen kortti.

-- Sattui niin onnellisesti, että minä pääsin isoon saliin insinöörin huomaamatta.

-- Hän kenties ei ollut siellä sillä hetkellä.

-- Hän oli kyllä siellä, mutta oli selin minuun. Hän oli innokkaasti tarkastelemassa erästä taulua. Ja se taulu oli juuri itsemurhaajan kuva, sama, joka illalla putosi lattialle.

Rosenkrantz rypisti otsaansa. Mutta Asbjörn Krag jatkoi selitystään levollisesti, ikäänkuin olisi kehitellyt jotakin filosofista kysymystä.

-- Kun katsellaan jotakin taulua, ainakin sen kokoista taulua, mennään siitä tavallisesti muutamien askelten päähän, joskus kolmen, neljän askelen. Mutta insinööri seisoi aivan taulun edessä; minusta tuntui, kuin hän olisi tarkastanut nimimerkkiä. En tiedä miten kauan taulu täten oli ollut hänen huomionsa esineenä, mutta joka tapauksessa hänen mielenkiintonsa oli suuri niinä harvoina minuutteina, jotka kuluivat, ennenkuin hän huomasi minun läsnäoloni.

Luutnantti pudisti vastahakoisena päätään.

-- Tällaisilla perusteluilla saattaisi tulla mitä kummallisimpiin tuloksiin. Miksi ei pysytä kiinni ainoassa ja todenmukaisimmassa ratkaisussa: hän tahtoi nähdä nimimerkin.

-- Mutta miksi, väitti Krag vastaan, hän nimenomaan pyysi, että hänet ohjattaisiin isoon saliin teitä odottamaan?

-- Senhän olette kuullut. Hän ei tahtonut tavata kenraalia.

-- Mutta miksi ei sitten johonkin toiseen huoneeseen? Liikekeskustelujahan ei pidetä taulugallerioissa.

Rosenkrantz käveli äkkiä kerran lattian poikki.

-- Ei tapahdu ensi kertaa, kun teidän päätelmänne kohdistuvat insinööri Steneriin.

-- Mistä sen päätätte?

-- Äkillisestä mielenkiinnostanne häneen, heti kuultuanne hänen tulevan kartanoon. Siitä seikasta, että te pyysitte minulta saada olla läsnä keskustelussamme.

Melkein huomaamaton hymy ilmestyi Asbjörn Kragin kasvoille.

-- Johtopäätöksenne on oikea, luutnantti Rosenkrantz.

-- Silloin olette kai jo _aikaisemmin_ tehnyt huomioita, jotka ovat saattaneet teidät ajattelemaan insinööri Steneriä.

Krag nosti päätänsä ja katsoi häneen.

-- Olen, sanoi hän.

XXIII LUKU.

Vierailu.

-- Miten kauan huomionne on ollut kiintyneenä insinööri Steneriin? kysyi Rosenkrantz.

-- Eilis-illasta alkaen, vastasi Asbjörn Krag.

-- Se kummastuttaa minua, vastasi luutnantti. -- Eihän insinööri Stener ollut ollenkaan kartanossa eilis-iltana.

-- Ei, eilis-iltana ei.

-- Yleensä on hyvin pitkä aika siitä, kun hän on ollut täällä. Tehän tunnette hänen ja kenraalin välisen vihamielisen suhteen.

-- Ja yhtäkaikki hän on ollut ajatuksissani eilis-illasta alkaen. Kun tämä merkillinen taulu tapahtuma sattui, täytyi minun kiinnittää huomioni häneen vielä enemmän.

-- Tiedättekö, Asbjörn Krag, että ilmoituksenne tekevät minut levottomaksi. Minusta ei ole mitään järkeä siinä, että insinööri Stenerillä olisi mitään tekemistä näiden kartanon kamalain tapahtumain kanssa. Jos hän on saanut muotokuvan romahtamaan seinältä, on juuri hän kenties myöskin kummitus ja haamu.

Krag pudisti päätänsä.

-- Ei, siinä kohdassa se ei pidä yhtä, sanoi hän.

-- Ja arveletteko, että hän koettaa säikyttää kenraalia naputtamalla yöllä hänen ikkunaansa.

Krag kohautti olkapäitään.

-- Ja saattaako hän esittää tuota kamalaa ja salaperäistä naurua, jota olen kuullut kaksi kertaa ja joka on saattanut minut kummallakin kerralla kauhistumaan.

-- Ei, siinä kohdassa se ei myöskään pidä yhtä, vastasi Krag.

Salapoliisi nousi, heitti paperossin pois ja laittautui lähtemään.

-- Ylipäänsä, sanoi hän, on tässä vielä joukko salaisuuksia ratkaistavana.

-- _Vielä?_ kysyi luutnantti hymyillen. -- Oletteko kenties jo ratkaissut monta salaisuutta?

-- En monta, vastasi Krag, mutta muutamia. Jääkää hyvästi, paroni, näemme toisemme huomenna. Ja huomenna alkaa tutkimusteni toinen osa.

-- Olette siis suorittanut loppuun ensimäisen osan?

-- Niin, siitä puuttuu vielä eräs pikkuseikka, mutta siitä luulen suoriutuvani huomenna aamupäivällä.

Rosenkrantz ei saattanut olla jälleen hymyilemättä.

-- Te olette ihmeellinen mies, Asbjörn Krag, sanoi hän. -- Te puhutte tutkimuksista. Saanko kysyä, mitä nämä tutkimukset ovat olleet?

-- Tärkein osa on nyt melkein suoritettu, vastasi Asbjörn Krag järkähtämättömän vakavana. -- Se on se osa, jota minä sanoisin kotitutkimukseksi.

-- Todellakin; mutta mehän olemme aina olleet yhdessä, enkä minä ole huomannut, että te olisitte tehnyt vähintäkään muuta kuin minäkään, nukkunut, kävellyt hieman, syönyt, tupakoinut, jutellut, mielistellyt Louise neitiä.

-- Teidän tulee muistaa, sanoi Krag, että minä olen täällä vieraana. Minä olen kandidaatti Storm. Vieraana ja kandidaatti Stormina en olisi voinut esiintyä toisin. Se on tietenkin vaikeuttanut työtäni, mutta minulla on joka tapauksessa täysi syy olla tyytyväinen tuloksiin.

-- Mutta sanokaa minulle suoraan, Asbjörn Krag, ettekö ole nukkunut?

-- Suurenmoisesti, erinomaisesti, vastasi salapoliisi pudistaessaan jäähyväisiksi toisen kättä. -- Viime yönä nukuin yhdeksän tuntia, se on liian paljon miehelle, jolla on sellainen ruumiinrakenne kuin minulla, edellisenä yönä nukuin kahdeksan, sekin on liikaa; mutta minä otan nykyisin unta varastoon. Varaston voin tarvita myöhemmin.

-- Odotatteko kenties unettomia öitä?

-- Mahdollisesti, vastasi Krag tarttuessaan oveen.

Rosenkrantz nosti lampun pöydältä, jäi seisomaan avoimen oven ääreen ja näytti tulta käytävään.

-- Kiitos, sitä ei tarvitse. Kuu on erittäin pyöreä ja loistaa kirkkaasti käytävänikkunasta. Mennään nyt nukkumaan, Rosenkrantz, kello on kaksitoista. Hyvää yötä.

Krag kulki varovaisesti matolla. Siinä missä hän nyt oli, oli aivan pimeä, mutta hän ohjasi kulkunsa suoraan sinervän kuutamon valaisemaa ikkunaa kohti, jonka luona hänen oma huoneensa oli. Tultuaan portaiden ohi hän pysähtyi tuokioksi ja kuunteli. Mitään ääntä ei kuulunut alakerrasta, kaikki olivat menneet levolle. Sitten hän meni ullakonportaille ja kuunteli, mutta sieltäkään ei kuulunut mitään. Kulkiessaan edelleen käytävässä hän mutisi itsekseen puoliääneen:

-- Nauru, nauru. --

Hän pysähtyi myöskin suuren ikkunan kohdalle, jossa oli edellisenä iltana istunut Rosenkrantzin kanssa ja nähnyt naisen tulevan. Hän katseli ulos, mutta nyt ei mitään haamua ollut nähtävissä. Heikko kulkusten kilinä kuului sensijaan hänen korviinsa; reki liukui kaukana jäätyneellä tiellä.

Sitten hän meni omaan huoneeseensa. Hän avasi oven nopeasti, ja samalla kuin hän kulki yli kynnyksen, valaisi huoneen terävä, valkoinen tuli, väreilevä sädekimppu, joka läksi hänen vasemmasta kädestään. Valokimppu levisi yli koko huoneen ja valaisi sen pienimmänkin komeron. Hän oli huoneessa yksin.

Krag astui sisään ja laski salalyhdyn pöydälle, josta se lähetti valokeilan kattoa kohti. Kragin huone oli siipirakennuksen toisessa kulmassa. Hän ei saattanut keksiä parempaa tähystyspaikkaa. Hänellä oli kaksi huonetta; toinen oli pihamaan puolella, toisesta oli erinomainen näköala laajoille vainioille.

Hän kohotti tämän ikkunan verhot. Kuutamo tuli hiljaa ja aavemaisena sisään, sekaantui liidunvalkoiseen sähkövaloon ja synnytti haavemaisen ja oudon värivivahduksen. Tässä ihmeellisessä valaistuksessa Krag kulki edestakaisin ja loi sysimustia varjoja huonekaluille.

Hän aikoi laittautua kuntoon yötä varten. Huonekalujen joukossa oli leveä ja mukava nojatuoli, ja sen hän lykkäsi ikkunan luokse. Tuolin viereen hän asetti pienen pöydän ja laski tähän paperossikimpun. Sitten hän pani salalyhdyn lattialle pöydän viereen, niin että sen valo liukui pitkin lattiapalkkeja eikä minnekään muualle, kun taas muu huone jäi pimeään, lukuunottamatta sitä ikkunan ääressä olevaa paikkaa, joka loisti kuutamossa sinisenä ja kylmänä. Sitten hän itse istuutui nojatuoliin. Hän sytytti paperossin. Hän istui siten, että kasvonsa olivat koko ajan vainioille päin. Olisi luullut hänen nukkuvan, niin hiljaa hän istui, mutta silloin tällöin hehkui paperossi.

Ja näin hän jäi istumaan pitkäksi aikaa liikkumatta paikoilleen, melkein kokonaiseksi tunniksi. Ja kenties hän olisi istunut siinä koko yönkin, ellei hän äkkiä olisi havahtunut siitä, että kuuli jotakin.

Vanha nojatuoli narisi. Krag nousi puoliksi ylös ja katsoi ovea kohti. Hänen terävät korvansa olivat kuulleet äänen, joka tuli jostakin paikasta isosta rakennuksesta.

Kuunneltuaan hetkisen, minuutin tahi kaksi, hän nousi varovasti nojatuolista jääden seisomaan kumaraan asentoon, yhä edelleen kuunnellen. Näky oli omituinen, musta huone vanhoine kookkaine huonekaluineen, jotka paraiksi saattoi eroittaa pimeässä, kuutamo, joka virtasi ikkunasta sisään, lattia, johon salalyhdyn häikäisevä valo loi hopeaisen hohteen. Ja keskellä kaikkea seisoi pitkä, tumma olento, etukumarassa, kuunnellen kuten vaaniva eläin. Vihdoin hän kumartui aivan lattiaa vasten ja tarttui salalyhtyyn. Hän asetti sen pöydälle siten, että valokeila kohtasi suoraan ovea. Sitten hän jälleen kuunteli.

Tällä kertaa hän kuuli askelia. Ne lähestyivät eteisestä ja tulivat yhä nopeammiksi. Oli kuin jotakin ihmistä ahdistettaisiin tahi hän juoksisi vaaraa pakoon, mutta Krag jäi edelleen yhtäkaikki seisomaan levollisena, katse kiintyneenä oveen, joka nyt oli niin häikäisevän kirkas, että hän saattoi lukea joka oksan vanhasta laudasta.

Nyt askelet olivat oven ulkopuolella. Kuului nopea ja hermostunut naputus, ja Krag sanoi: "Sisään."

Ovi aukesi, ja puolipukeissa oleva mies hoiperteli kynnyksen yli. Mutta hän kavahti heti takaisin; kauhea valo oli melkein sokaissut hänet.

-- Onko täällä tulipalo? huusi ääni.

-- Ei, vastasi Krag, tulkaa vain lähemmäksi.

Mies tuli pöydän ääreen.

Hän oli Rosenkrantz.

Mutta tällä kertaa ei pariisilaiskeikaria ollut paljoa jäljellä. Vähät vaatteensa hän oli nähtävästi heittänyt ylleen kaikessa kiireessä. Hänen silmänsä harhailivat säikähtyneinä, hänen tukkansa oli pörröinen ja riippui otsalla.

-- Oletteko vielä ylhäällä? kuiskasi hän. -- Sepä hyvä, Krag, sepä hyvä.

-- Herra Jumala, miten kalpea te olette, mies, sanoi Krag. -- Mitä on tapahtunut?

-- Ettekö kuullut? kysyi luutnantti.

-- Minusta tuntui siltä, kuin olisin kuullut jotakin.

-- Niin, nyt nauru oli taas minun luonani, sanoi Rosenkrantz.

XXIV LUKU.

Se jota odotetaan.

Asbjörn Krag otti tuolin ja istuutui paronia vastapäätä.

-- Rakas Rosenkrantz, sanoi hän, teissä ei ole todellakaan sellaista mielenmalttia ja kylmäverisyyttä kuin olin luullut. Teiltä puuttuu lujuus. Kohdatessanne ensimäisen harvinaisen tapahtuman te seisotte kylmänä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. Jo toisella kertaa teidän silmänne seisovat pystyssä ja kolmannella te saatte hermonne epäkuntoon. Te ette pelkää Pariisin parastakaan kalpaa, mutta te pelkäätte naurua, joka kuuluu vanhan, ränstyneen talon seinistä. Rakas ystävä, minä olen todellakin erehtynyt teistä.

Tämän ivallisen puhelun kestäessä päästi Asbjörn Krag salalyhtynsä valon armotta paistamaan paronin kasvoihin. Ja paroni huomasi sekä ivan että valon, mutta sai itsensä pakoitetuksi levolliseksi. Hän oli hyvin kalpea ja näytti vielä hämmentyneemmältä kuin todellisuudessa oli, syystä että oli ilman kiiltokaulusta ja oli vetänyt takinkauluksen pystyyn ja pannut sen nappiin kaulan kohdalta.

-- Rakas ystävä, sanoi hän, te olette osittain oikeassa. Minä olen hetkeksi menettänyt mielenmalttini tämän talon uudistuvien salaperäisten tapahtumien vuoksi. Ne tulevat niin äkkiä ja odottamatta, että vihdoinhan hermojeni täytyy hieman järkkyä. Minä myönnän siis tämän; mutta minä kiellän pelänneeni. Ettekö tahtoisi nyt hieman kiinnittää huomiotanne siihen merkilliseen seikkaan, että salaperäinen nauru jälleen on kuulunut minun huoneistani.

Asbjörn Krag katsoi häntä tutkivasti, kuten lääkäri, joka tarkastaa potilastaan. Sitten hän käänsi salalyhdyn, niin ettei valo enää leikannut yhtä terävästi toisen kasvoja.

-- Niin, sanoi hän, nyt tahdon kernaasti ruveta tutkimaan hieman tätä ilmiötä. Minun mielestäni se alkaa uudistua aivan liian usein.

-- Liian usein, Asbjörn Krag. -- Otatteko sen niin helpolta kannalta? Te ette näy myöskään erityisesti kiiruhtavan tämän erikoisen tapahtuman johdosta.

Krag hymyili.

-- Kukaan ei ole minua nopeampi, sanoi hän, milloin tosi on edessä, mutta tässä tapauksessa oletan varmasti, että järkevintä on viettää aika levollisessa toimettomuudessa.

Hän kiinnitti kädenliikkeellä toisen huomion huoneessa vallitsevaan järjestykseen: ikkunan vieressä olevaan mukavaan nojatuoliin, lamppuun, ylös kierrettyihin ikkunaverhoihin.

-- Vartioimassa, mutisi luutnantti, se on hyvä. Sen minä ymmärrän. Saanko nyt kertoa teille --

Krag keskeytti hänet kädenliikkeellä.

-- On tarpeetonta, sanoi hän, vallan tarpeetonta kertoa minulle, miten kaikki on tapahtunut. Tuntuu kenties vastenmieliseltä kehumiselta, rakas luutnantti, kun sanon tämän, mutta on hyvä, että me molemmat säästymme joutavasta juttelusta näin myöhäisenä iltahetkenä.

Luutnantti näytti aikovan lähteä.

-- Hyvä, vastasi hän, lähden siis omalle puolelleni jälleen, ja minä lupaan teille, ettei mikään maailman remu vie loppuyöllä tasapainoani.

-- Odottakaa vähän, pyysi Asbjörn Krag.

Luutnantti jäi istumaan.

Krag istui nojatuoliin ikkunan ääreen. Hän viittasi vainiolle, osoitti suurenmoista ja hiljaista, sinistä maisemaa.

-- Minä tahtoisin vielä kerran kuulla tuon naurun, josta te puhutte, luutnantti Rosenkrantz, mutta minä en voi jättää paikkaani.

-- Te olette kenties hieman runollinen, Asbjörn Krag, ettekä tahdo kadottaa hetkeäkään yön kauneudesta.

Salapoliisi ei vastannut. Hän laski salalyhdyn lattialle, huoneeseen tuli jälleen jokseenkin pimeä, kun taas lattialla lainehti hopeanhohtoinen valo. Kragin kasvojenpiirteet näyttivät teräviltä ulkopuolelta tulevaa kuutamoa vasten.

-- En suinkaan, vastasi hän puoleksi omissa mietteissään. -- Kuuletteko nyt mitään, luutnantti Rosenkrantz?

Paroni kuunteli.

-- En, en vähintäkään.

Vähän ajan kuluttua Krag kysyi:

-- Näettekö mitään?

Luutnantti nousi ja katsoi ikkunasta.

-- En, en mitään.

-- Hyvä, odottakaamme siis.

Istuttuaan hiljaa ja kuunneltuaan hetkisen tuli Krag varsin puheliaaksi.

-- Nyt minä kerron teille miltä nauru kuului, sanoi hän. -- Te olitte tullut makuuhuoneeseenne ja aloitte riisuutua. -- Olitteko sulkenut salongin ja makuuhuoneen välisen oven?

-- Olin.

-- Ja silloin te kuulette äkkiä naurun. Ja se on niin selvä, kuin salongissa olisi ihminen.

-- Se kaikki on aivan oikein.

-- Nauru on mieletöntä, kovaa, uhkaavaa, kamalaa.

-- On, kauheaa.

-- Ihmeellinen nauru, mutisi salapoliisi.

Luutnantti säpsähti.

-- Sepä omituinen sana, virkkoi hän. -- Ihmeellinen nauru -- onko moista kuultu.

Kiinnittämättä huomiota toisen muistutuksiin jatkoi Krag:

-- Sitten tempaatte salongin oven auki, ja niin kauan kuin huoneessa on pimeä, kuulette naurun jälleen; mutta kohta kun huoneeseen tulee valoa, ette sitä enää kuule, ja te huomaatte silloin suureksi hämmästykseksenne, ettei huoneessa ole ketään. Te menette ovesta, joka eroittaa huoneen käytävästä. Tämä ovi on lukossa, te itse olette sen lukinnut. Ainoakaan ihminen ei ole päässyt huoneeseen. Mutta yhtäkaikki olette kuullut naurun sisältä. Voitteko selittää sen minulle, luutnantti Rosenkrantz?

-- En.

-- Eikö teistä tunnu ihmeelliseltä, että nauru taukoaa heti kun huoneeseen tulee valoa?

-- Minusta kaikki tuntuu niin ihmeelliseltä, etten voi kiinnittää huomiotani mihinkään yksityiskohtaan.

-- Sellainen nauru valaistussa huoneessa, jatkoi Krag aivan levollisena, selvittäisi kovin pian asian. Mies, joka nauroi, on todellakin järkevä. Hän, viisaasti kyllä, pysyttelee pimeässä.

-- Te tarkoitatte siis, että huoneessa todellakin oli joku ihminen.

-- En; miten pistäisi päähäni ajatella sellaista. Huonehan oli lukossa.

-- Mutta nauru, nauru, Krag, se oli sisällä.

Krag kumartui häntä kohti.

-- Aivan oikein, sanoi hän.

-- Te saatte minut aivan kauhistumaan, Krag. -- Otatteko siis kuitenkin yliluonnollisetkin olennotkin lukuun.

Salapoliisi nauroi ääneensä.

-- Kuinka luulette minusta sellaista? sanoi hän.

-- Siis elävä ihminen.

-- Tietysti.

-- Ja se _oli_ minun huoneessani.

-- Ei, kuulkaahan. Nyt teille kaiketikin täytyy pian selvitä mitä minä tarkoitan.

-- Silloin minä en ymmärrä mitään, vastasi luutnantti. -- Tiedän vain kuulleeni naurun huoneestani, siitä voin antaa vaikka pääni pantiksi.

-- Siitä minäkin olen vakuutettu, vastasi Krag, ja nyt selitän teille asianlaidan: nauraja oli elävä ihminen, mies, mutta mies ei ollut teidän huoneessanne, hän _lähetti naurunsa savutorvea myöten alas_.

Luutnantti Rosenkrantz nousi heti.

-- Mihin menette? kysyi Krag.

-- Ullakolle, vastasi luutnantti, jos se mitä sanotte on totta, niin täytyyhän miehen olla siellä.

Krag pysähdytti hänet.

-- Hän _oli_ siellä, vastasi hän. -- Hän ei ole siellä enää, mutta hänestä me saamme ajan mittaan selvän. Hän ei sitäpaitsi ole enää päähenkilö.

-- Kuka sitten on päähenkilö? kysyi luutnantti Rosenkrantz.

Asbjörn Krag viittasi yli sinerväin kuutamoisten vainioiden.

-- Se jota minä odotan, vastasi hän.

Eräs kysymys pyöri luutnantti Rosenkrantzin huulilla: ketä salapoliisi odotti? Mutta se jäi lausumatta.

XXV LUKU.

Huuto.

Keskellä hiljaisuutta, herraskartanon suurta rauhaa, kajahti äkkiä huuto. Se kuului villiltä ja viiltävältä, yksi ainoa hurja huudahdus, jonka näytti päästävän kuolintuskissa oleva ihminen.

Krag nousi tuolilta ja tarttui pimeässä luutnantin käsivarteen. Ensi kerran luutnantti huomasi, että Krag oli menettää tasapainonsa.

-- Taivaan Jumala, änkytti salapoliisi, minä melkein luulen, että meidät on yllätetty. Paroni, mistä tämä huuto tulee?

Paroni itse oli kuin kivettynyt.

-- Minä en voi sitä varmuudella päättää, vastasi hän nopeasti ja kuiskaten, mutta minusta tuntuu, kuin se tulisi kenraalin työhuoneesta.

-- Huoneesta, jossa on pistooleja. Kiiruhtakaamme sinne, luutnantti, saattaa olla kysymyksessä ihmishenki.

Salapoliisi tarttui lattialla olevaan salalyhtyyn. Nopeasti hän kiersi auki sen lakin, niin että valo saattoi vapaasti virrata joka puolelle, ja huoneessa oli äkkiä niin kirkasta kuin päivällä.

Krag katsoi luutnantin kalpeihin, mutta päättäväisiin kasvoihin.

-- Onko teillä aseita? kysyi hän.

Luutnantti pudisti päätänsä.

-- Ei täällä, mutta huoneessani.

-- Kiiruhtakaamme, vastasi Asbjörn Krag ja pisti kätensä pöytälaatikkoon ottaen sieltä revolverin, jonka ojensi paronille. -- Ottakaa tuo!