Part 7

-- Rosenkrantz tulee pian, vastasi Krag, minä olen lähettänyt häntä noutamaan. Olen kandidaatti Storm, paronin ystävä -- uusi vieras talossa. Minua ilahduttaa tehdä tuttavuuttanne.

Herrat puristivat toistensa kättä, ja Krag jatkoi rakastettavasti:

-- On hauskaa nähdä uusien yritysten kohoavan. Tehän olette rakentanut oivallisen tehtaan. Tällä paikallahan ei ollut muutamia vuosia sitten muuta kuin vanha myllyrähjä.

-- Ja nyt meillä on työssä kaksisataa ihmistä, vastasi insinööri. -- Tehdas on tuottanut hyvinvointia moneen kotiin. Mutta sittenkään ei valitettavasti näytä siltä, kuin kaikki katselisivat leppein silmin sen toimintaa.

-- Niin, te tarkoitatte kenraalia.

-- Hän tuottaa meille monia vaikeuksia. Kaikkea mihin vain kykenee. Hän väittää, että olemme hävittäneet paikan kauneuden, ja siinä hän kenties on oikeassa. Mutta kysykää noilta kahdeltasadalta ihmiseltä, minkä he pitävät parempana, paikan kauneuden vaiko hyvän ansion, niin minä en luule, että vastaus antaa mitään epäilemisen aihetta.

-- Sitä minäkään en luule, vastasi Krag. -- Olen täysin samaa mieltä kuin tekin.

Samassa luutnantti Rosenkrantz tuli saliin. Hänen hämmästyneistä kasvoistaan saattoi Asbjörn Krag huomata, ettei pikku Hans Kristian ollut sanonut kuka odotti. Luutnantti tuli yllätyksestä iloisena insinööriä vastaan ja tervehti häntä. Hän pyysi vierasta istumaan, mutta insinööri jäi seisomaan.

-- Minä en vaivaa teitä kauan, sanoi hän. -- Tulen pelkän liikeasian takia.

-- Silloin teillä on kenties jotakin sitä vastaan, että ystäväni on läsnä?

-- Ei suinkaan. Kuten mahdollisesti olette kuullut, herra paroni, olen minä vähän aikaa sitten tehnyt kenraalille tilanostotarjouksen.

-- Minä tiedän sen, vastasi Rosenkrantz, ja hämmästyin summan suuruutta. Kartanohan on kieltämättä jokseenkin rappiolla. Te tarjositte 300,000.

-- Sen taksoitussumman, niin. Minä en ole saanut kenraalilta vastausta ja saatan kyllä arvella, ettei hän tahdo myydä.

-- Sitä hän ei tahdo, hän pelkää uusia tehtaita.

-- Oikein. Mutta nyt tulee lisäksi asia, että meidän _täytyy_, meidän _täytyy_, herra paroni, saada kenraalin tila tahi osa siitä. Tehdas on liian pieni, ja meidän täytyy saada uusia aloja laajentamista varten. Te ette aavista, mitä tällä paikalla voi luoda, valtavia arvoja, suurteollisuutta.

-- Sitä en epäile.

-- Koska kenraali ei tahdo myydä sitä minulle, niin olen päättänyt kääntyä teidän puoleenne, herra paroni.

-- Herra insinööri, vastasi luutnantti, minä vielä vähemmin voin sitä myydä.

-- Niinpä kyllä, mutta te voitte mahdollisesti auttaa minua taivuttamaan kenraalia. Anteeksi, että käyn suoraan asiaan, mutta tässä, kun on kysymys suurista arvoista, ei ole mitään muuta neuvoa.

-- Silloin teillä kaiketikin on tehtävänä paronille joku selvä ehdotus? kysyi Krag ystävällisesti.

-- Niin, minä ehdotan, että paroni liittyisi minun, osakeyhtiööni.

Rosenkrantz säpsähti.

-- Minä en ole koskaan elämässäni toiminut liikeasioissa, sanoi hän, minulla ei ole aavistustakaan liikekeinotteluista.

-- Sitä ei tarvitakaan, eikä tämä ole ollenkaan mitään keinottelua. Kaikki tyynni rajoittuu siihen, että te ostatte jonkun verran osakkeitamme, eikä teillä ole muuta vaivaa kuin voiton nostaminen. Me jaoimme viime vuonna 12 prosenttia. Mutta siten tulemme pääasiaan; me kaksi, herra paroni, me kaksi muodostamme konsortiumin Jernegaardin ostamista varten. Te tarjoatte tilan hinnan, te voitte huoleti tarjota 400,000, siis paljon yli taksoitusarvion, ja taivuttaa kenraalin ottamaan vastaan tarjouksenne. Ja jos teille onnistuu kartanon ostaminen, pannaan uusi työ käyntiin.

-- Mutta herra insinööri, väitti Rosenkrantz vastaan, tällainen toiminta on mahdollisesti sopusoinnussa kenraalin todellisten etujen kanssa, mutta se olisi ainakin mitä suurimmassa ristiriidassa hänen yksilöllisten toivomustensa kanssa, ettekä te voi pyytää, että minä tässä asiassa asettuisin vanhan miehen toivomuksia vastaan. Minä saisin mahdollisesti ostaa tilan, mutta en siinä tapauksessa, että kenraalilla olisi aavistustakaan, että tänne rakennetaan uusia savutorvia, enkä minä tahdo salata mitään.

-- Te voisitte joka tapauksessa ostaa kartanon. Minä annan tarpeelliset summat käytettäväksenne. Teidän ei tarvitse sanoa kenraalille mitään, hänen ei tarvitse tietää mitään. Pääasia on, että tila tulee teidän haltuunne eikä ole enää kenraalin.

Luutnantti Rosenkrantz mietti hetkisen.

-- Tässä piilee jotakin.

-- Ei mitään muuta kuin minkä jo olen sanonut, nimittäin että tässä on suuria mahdollisuuksia. Tahdotteko siis ajatella ehdotustani?

-- Minä ajattelen sitä. Mutta minun täytyy ainakin neuvotella kenraalin veljentyttären kanssa, joka nyt on hänen perillisensä.

-- Luonnollisesti.

-- Ja sitten saatte kuulla minusta tarkemmin.

-- Mutta _jos_, herra luutnantti, _jos_ joku toinen tarjooja tulee?

-- Toinen tarjooja?

-- Niin.

-- Saatte olla rauhassa. Kenraali ei tahdo myydä. Ainoat, jotka voivat taivuttaa hänet siihen, ovat hänen veljentyttärensä ja minä yhdessä. Mutta jos joku tarjooja tulee, niin pidämme silmällä teidän etujanne, niin pitkälle kuin se on mahdollista.

Insinööri kiitti ja lähti. Keskustelun loppuaikana hän oli tarkasti kiinnittänyt huomionsa Asbjörn Kragiin, joka oli ääneti istunut ja kuunnellut.

Hänen mentyään kysyi Rosenkrantz:

-- No, mitä arvelette?

-- Minä olen samaa mieltä kuin tekin, vastasi Krag.

-- Missä asiassa?

-- Että tässä piilee jotakin. On kyllä totta, että tehdas tarvitsee suuria laajennuksia, mutta tämä erinomainen kiire on silmäänpistävä. On selvää, että insinööri odottaa jotakin.

-- Mitä.

-- Hän odottaa, että jotakin tapahtuu. Rakas ystävä, saatatte olla aivan vakuutettu siitä, että tarjooja on jo tulossa.

-- _Toinen_. Uskotteko sen?

-- Uskon, ja kun hän tulee, tiedämme monesta asiasta enemmän kuin mitä nyt tiedämme.

Rosenkrantz meni hänen luokseen.

-- Silloin me tiedämme enemmän, mutisi hän. -- Nyt teidän ajatuksissanne oli jotakin muuta.

-- Te olette oikeassa, vastasi Krag puoleksi omissa mietteissään. -- Tietäisinpä vain kuka tuo toinen tarjooja on, tietäisinpä vain _sen_, tietäisinpä vain...

Hän jäi istumaan syviin ajatuksiin vaipuneena.

-- Rakas ystävä, sanoi Rosenkrantz hetkisen kuluttua. -- Minä luulin, että te ette erityisesti välittäisi näistä talon salaperäisistä tapahtumista, mutta nyt huomaan, että ne ovat alati ajatuksissanne.

-- Alati, vastasi Krag.

Äkkiä hän nousi seisaalleen.

-- Takka, huudahti hän, avoin takka?

-- Mitä tarkoitatte takalla? kysyi Rosenkrantz.

-- Teidän huoneenne takka, vastasi Krag selvästi yhäti omissa ajatuksissaan ja hajamielisenä. -- Minun täytyy katsoa takkaa, jatkoi hän. -- On joka tapauksessa omituista, etten ole sitä ajatellut ennen. Pysykää täällä. Minä tulen heti takaisin.

Hän meni nopeasti huoneiden läpi, portaita ylös ja avasi luutnantin asuntoon vievän oven.

Mutta kynnyksellä hän pysähtyi hämmästyneenä.

Sillä ikkunasta virtaavassa punaisessa kylmässä talvipäivän valossa hän näki vieraan ihmisen.

XX LUKU.

Melua salissa.

Tätä ihmistä Asbjörn Krag ei ollut nähnyt ennen. Nopealla ajatuskyvyllään, joka oli hänelle ominainen ja jota hän oli sitkeydellä harjoittanut, hän koetti nyt syövyttää tietoisuuteensa miehen ulkomuodon siinä silmänräpäyksessä, jolloin he kohtasivat toisensa. Mies oli keski-ikäinen, ja salapoliisi huomasi heti, että vieras hämmästyi hänen tulostaan, mutta koetti ihmeteltävällä mielenmaltilla hillitä ja salata tätä hämmästystään.

Mies oli keskikokoinen, parraton, ja hänen kasvonsa olivat laihat ja ilmeettömät. Hänellä oli tumma, karkea tukka, joka oli suittu ylöspäin otsalta, ja hänen kulmakarvansa olivat myöskin tummat ja tuuheat, yhteenkasvaneet nenän yläpuolelta, kuten ihmisillä, jotka taikauskoisen kansan luulon mukaan ovat määrätyt kuolemaan hukkumalla. Hänellä oli ohuet, melkein verettömät huulet, hänen kasvoillaan oli harmaankalpea ja sairaalloinen väri. Hän oli tavallisessa metsästyspuvussa, joka sopi huonosti hänen laihaan, luisevaan ruumiiseensa. Housunlahkeet olivat kierretyt suurten saappaanvarsien alle, jotka ulottuivat pohkeiden puoliväliin. Krag ajatteli heti; tuo on varmaankin kansakoulunopettaja. Mies siristi silmiään likinäköisten tapaan.

-- Kuka te olette? kysyi salapoliisi.

Mies ei heti vastannut, mutta juuri tällä väliajalla Asbjörn Krag mitä suurimmalla mielenkiinnolla tutki hänen silmiään ja kasvojaan. Ja hän oli huomaavinaan, että mies etsi vastausta, että hän pinnisti aivojaan keksiäkseen keinon, millä pääsisi jostakin pulasta, että hän oli olevinaan huolettoman välinpitämätön, jommoinen hän ei kuitenkaan ollenkaan ollut.

-- Minä olen agronomi, sanoi hän.

-- Vai niin, mitä tahdotte?

-- Hevonen on valmis, vastasi hän.

Krag ei ällistynyt tästä vastauksesta, joka jokaisesta muusta olisi näyttänyt tarkoituksettomalta. Hän ei tiennyt mitä mies tarkoitti, mutta yhtäkaikki hän sanoi:

-- Hyvä on.

Mies lähestyi ovea.

-- Miten olette tullut tänne? kysyi Krag.

Mies hymyili omituista hymyä ohuilla, rumilla huulillaan.

-- Ovista luonnollisesti, vastasi hän.

-- Minä en tunne teitä, sanoi Krag, ja saatte antaa minulle anteeksi, mutta mielestäni puheessanne on merkillinen sävy.

-- Minä olen kartanonhoitaja tässä talossa, herra _luutnantti_, vastasi toinen. -- Hans Kristian on pyytänyt minua hankkimaan hevosen ratsastamista varten. Minä olen tullut tänne ilmoittamaan, että hevonen on valmis. Siinä kaikki.

-- Hyvä. Mutta te erehdytte. Minä en ole luutnantti.

Toinen kohotti kulmakarvojaan.

-- Sitten valitan erehdystä. Minä luulin tätä luutnantin huoneeksi.

-- Se se onkin. Mutta minä olen kenraalin toinen vieras. Nimeni on Storm, kandidaatti Storm.

-- Agronomi Bringe, vastasi mies. -- Missä voin tavata luutnantin?

-- Jollen erehdy, niin hän tulee juuri.

Kuului askelia käytävästä. Vähän sen jälkeen luutnantti Rosenkrantz tuli sisään. Hän oli ensin erittäin hämmästynyt huomatessaan, ettei Asbjörn Krag ollut yksin. Mutta tuntiessaan vieraan hän sanoi:

-- Ah, se on agronomi. Herrat ovat kenties jo tuttuja.

Tilanhoitaja kumarsi.

-- Hevonen, sanoi hän, se on valmis.

-- Ah, kiitos, Bringe. Minä tulen heti.

Tilanhoitaja kumarsi jälleen Asbjörn Kragille ja läksi.

Mutta hän hymyili mennessään ihmeellistä ja melkein huomaamatonta hymyä.

Kun hänen askeliaan ei enää kuulunut portaissa, sanoi Asbjörn Krag:

-- Se oli merkillinen mies, minä en pidä hänen kasvoistaan.

-- Hän kuuluu olevan hyvin kelpo mies, sanoi Rosenkrantz.

-- Minä en pitänyt hänen kasvoistaan, sanoi Krag. Ja sitten hän rupesi lähemmin tarkastelemaan takkaa. Se oli suuri, vanhanaikainen, avoin takka, sellainen, joka saattaisi niellä kokonaisen sylen halkoja.

Luutnantti istuutui isoon nojatuoliin ja laski jalkansa takan reunalle.

-- Kun istun tässä, sanoi hän, en kadu ollenkaan, että olen lähtenyt Pariisista. Mitä ihmeellistä te olette löytänyt tästä takasta?

-- En mitään muuta, vastasi Krag, kuin ratkaisun ainoalle todelliselle arvoitukselle tässä asiassa.

Rosenkrantz nousi hitaasti ja katsoi ystäväänsä.

-- Vihdoinkin, sanoi hän. -- Voinko saada tietää mitään?

Krag nauroi.

-- Hevonen, hyvä ystävä, te unohdatte ratsastusretken.

-- Ette siis tahdo vielä selittää asiaa.

-- En, sillä minulla ei vielä ole mitään selitettävää.

Kello kahdeksalta kenraalin vieraat olivat saapuneet.

Heitä oli tuomari, suuri, paksu ja punainen, aina kumarteleva ja hymyilevä, pastori Winge, paksu ja kalpea, kasvoillaan tavanomainen hymy, pari tilanomistajaa, jotka meluavasti toivottivat kenraalin tervetulleeksi kotiin. Tunnelma tuli hyvin hauskaksi, sellaiseksi kuin se saattaa tulla tuttavallisessa piirissä, herraskartanossa ennen joulua. Louise neiti oli nuoruudestaan huolimatta oivallinen emäntä, joka varmuudella selviytyi vanhempien herrojen mielistelyistä. Nähtyään herrojen olevan hyvässä korjuussa tupakkahuoneessa laseineen ja sikareineen hän vetäytyi takaisin, ja sitten alkoi pitkä puhetulva nauruineen ja kaskuineen. Kenraali kertoi sotakokemuksiaan, tuomari nauratti seuraa kyläjuhlillaan, vanhoja muistoja virkistettiin, ja pastori Wingekin, joka tavallisesti oli tyyni ja hiljainen, otti osaa yleiseen hilpeyteen. Mutta siellä istui mies, jolla oli kauhean ikävä ja joka parhaan kykynsä mukaan koetti sitä salata, ja se oli Rosenkrantz. Joskus joku vanhempi herra suuntasi hänelle sanasen, ja hän vastasi -- hymyillen, kuten aina, hämärällä lauseparrella ja käden viittauksella, joka antoi hänen sanoilleen sellaisen merkityksen, jota niillä ei ollenkaan ollut.

Mutta äkkiä puhe kääntyi toiseen suuntaan, joka herätti hänen mielenkiintoaan. Toinen tilanomistajista sanoi:

-- Kesken kaiken, herra kenraali, mitenkäs on kummituksen laita?

-- Kummituksen? kysyi kenraali, mitä se merkitsee?

-- Teidän ollessanne ulkomailla on taloon tullut kummitus, ettekö sitä tiedä?

-- En, siitä en ole kuullut yhtään mitään. Se on kai tavallista kyökkilorua.

-- Jotakin siinä kai täytyy kuitenkin olla, kenraali, koska kaikki ihmiset siitä puhuvat. Paikkakunnalla kulkee huhuja.

Kenraali tuli vakavaksi.

-- Sepä hittoa, sanoi hän, minä en pidä senkaltaisista puheista. Minkä muotoinen se kummitus on?

-- Kuuluu olevan pitkä, vanhan puoleinen mies.

-- Oh, silloinhan siinä ei ole mitään mieltäkiinnittävää. Herraskartanoissa on tavallisesti harmaa nainen tahi muuta sellaista. Miltä se mies muutoin näyttää?

-- Hän esiintyy metsästyspuvussa.

Kenraali nousi.

-- Entä vielä?

-- Ja hänellä on harmaa parta ja kultasankaiset silmälasit!

Pappi sekaantui heti asiaan.

-- Miten voitte jutella tuollaisia loruja, herra tilanomistaja, sanoi hän. -- Sehän on luvatonta puhetta.

Kenraali läksi liikkeelle, ja mies, joka oli ottanut asian puheeksi, vaikeni ja kävi sanattomaksi huomatessaan olleensa ajattelematon.

-- Hyvät herrat, sanoi kenraali yhä edelleen hyvin vakavana, -- se mitä rahvas puhuu, ei koske minuun; minä en sekaannu väkeni juoruihin, mutta minä puhelen vastenmielisesti niistä perheessäni sattuneista tapahtumista, jotka ovat minulle kiusallisia.

Kenraalin puhetta seuranneen hiljaisuuden jälkeen kuului rakennuksen sisäpuolelta äkkiä kauhea jyrinä. Kaikki nousivat.

He katsoivat toisiinsa. Oli kuin jotakin kamalaa olisi heidän keskellään.

-- Se oli isossa salissa, huudahti kenraali. -- Mitä täällä tapahtuu?

Hän kulki reippaasti läpi huoneiden toisten herrojen seuraamana.

Astuttuaan kynnyksen yli isoon saliin he näkivät mitä oli tapahtunut.

Taulujen välissä seinällä ammotti suuri tyhjä sija.

Kenraalin velivainajan muotokuva oli pudonnut.

XXI LUKU.

Kuka?

Herrat lähestyivät varovaisesti pudonnutta taulua, ikäänkuin se olisi ollut vaarallinen eläin tahi ikäänkuin he odottaisivat lähellään tapahtuvan jotakin aavistamatonta ja kauheaa. Muotokuva oli puolittain seinän nojassa, ja sen viiston aseman vuoksi näytti siltä, kuin silmälasimiestä olisi kohdannut halvaus. Tapahtuma teki oikein pahan vaikutuksen. Se tapahtui omituisella hetkellä, juuri kun kenraalia oli muistutettu onnettoman veljensä kuolemasta, juuri sillä sanattomalla välihetkellä, joka seurasi kenraalin vakavia, liikutusta ilmaisevia sanoja. Kenraali asettui pudonneen taulun eteen, katsoi ensiksi seinässä olevaa tyhjää sijaa, senjälkeen muotokuvaa. Hän oli tullut hieman kalpeaksi; se ei ollut pelon kalpeutta, sillä pelkoa hän ei tuntenut, mutta ihmeellinen tapahtuma oli tehnyt häneen hyvin oudon vaikutuksen. Kenties hän nyt ensi kerran elämässään näki jotakin salaperäistä ja selittämätöntä.

Tilanomistaja, joka ensiksi oli ottanut puheeksi nämä jutut tietämättä itse mitä puhui, oli tullut aivan onnettomaksi ja pysyttäytyi kokonaan taustalla. Pappi oli keskellä seuruetta, sanatonna ja silmät ihmeellisen loistavina, ikäänkuin aikoen manata pois ne pahat voimat, joiden luuli tässä pitävän peliään.

Rosenkrantz seisoi kenraalin luona; hänkään ei sanonut sanaakaan, sikari riippui velttona suupielessä. Hän ei kadottanut koskaan mielenmalttiaan; hän näytti täysin välinpitämättömältä, mutta helppoa ei ollut päättää, oliko levollisuus tällä hetkellä ponnistelun tulosta.

Kandidaatti Storm kumartui muotokuvaa kohti ja nosti sen pystyyn. Hän käytti tilaisuutta tarkastaakseen sitä lähempää.

-- Oivallinen taideteos, sanoi hän, todellakin oivallinen taideteos. Mikäli voin nähdä, ei se ole saanut mitään muuta vahinkoa kuin että kehys on vasemmasta kulmasta hieman vahingoittunut, mutta kehyshän ei ole pääasia tällaisessa taideteoksessa.

Hän naurahti hieman antaakseen läsnäolevien ymmärtää, että tämä kehysjuttu oikeastaan oli leikinlaskua. Kaikista tuntui helpoitukselta, kun "kandidaatti" keskeytti kiusallisen hiljaisuuden, mutta kukaan ei nauranut hänen sanoilleen.

Sitten hän koetti asettaa taulun uudelleen vanhalle paikalleen, mutta silloin hän huomasi, että suuri koukku, joka oli kannattanut vanhaa, raskasta muotokuvaa, oli katkennut keskeltä. Koukun katkennut osa oli permannolla, tynkä sitävastoin oli jäljellä seinässä. Krag otti koukun ja katsoi sitä tarkemmin.

-- Ajan hammas kalvaa, sanoi hän. -- Seinissä täytyy olla kosteutta, ruoste on syövyttänyt koukun.

Sitten hän pisti ikäänkuin erehdyksestä koukun palasen taskuunsa, asetti muotokuvan seinää vasten ja kysyi:

-- Kenen kuva tämä on?

Ja nyt vasta kenraali sai jonkun sanan suustaan. Hän oli koko ajan seisonut ja tuijottanut tauluun ikäänkuin lumottuna. Ja hän vastasi suoraan Asbjörn Kragin kysymykseen. Hän sanoi:

-- Kuka voi minulle tämän selittää? Nähtyäni kuvan tässä lattialla oli kuin olisin saanut luodin rintaani.

Hän kääntyi seurueeseen.

-- Grorud, sanoi hän, mihin olette mennyt?

Tilanomistaja tuli esille.

-- Juuri kun te muistutitte minua veljeni kuolemasta, putoaa hänen muotokuvansa. Hyvät herrat, minä en pelkää mitään taivaan ja helvetin välillä, mutta en voi kieltää olevani hieman liikutettu. Onko edessäni joku selittämätön sattuma vai konnankoukku?

Jälkimäisen mahdollisuuden paljas ajatteleminen ajoi raivon punaiset liekit kenraalin kasvoille. Nuori tilanomistaja nolostui nolostumistaan.

-- Valitan, että tulin maininneeksi tästä, änkytti hän. -- Mutta en todellakaan aavistanut, että oli kysymys kenraalin veljestä. Minä en olisi luonnollisesti maininnut siitä, jos --

Asbjörn Krag keskeytti hänet. Hän kääntyi kenraaliin ja sanoi viitaten seinään jääneeseen koukun tynkään:

-- Herra kenraali, koukku on hitaasti ruostunut, siinä koko selitys. Ennemmin tahi myöhemmin täytyi taulun pudota lattialle. Sattuma oli ylen merkillinen, myönnän, mutta se on muuan niitä sattumia, joita tässä elämässä tapahtuu. Ajatelkaa, herra kenraali, tynnyriä, jossa on tuhansia mustia kuulia ja yksi ainoa valkoinen. Ajatelkaa sitten, että te silmät kiinni pistätte kätenne tynnyriin ja aivan ensi kerralla otatte siitä juuri valkoisen kuulan; siinä on samanlainen sattuma.

Luutnantti Rosenkrantz, joka ymmärsi, että Asbjörn Krag ainoastaan tahtoi johtaa kenraalin ajatukset pois kamalasta tapahtumasta, lisäsi nopeasti:

-- Aivan oikein. Ja minulle tapahtui kerran Monte Carlossa, että sain tilaisuuden nähdä samanlaisen kohtalonleikin. Yltiöpäinen venäläinen ruhtinas Babin otti 32 punaista vetoa ja voitti joka kerta; siinä pelissä hän räjähdytti pankin monta kertaa. Jokainen tietää, miten ainoa laatuaan tällainen tapahtuma on, kolmekymmentäkaksi kertaa peräkkäin punaista. Sitten Babin lopetti pelinsä ja musta tuli esiin. Ruhtinas Babin oli päivän leijona ja sai Stanislain ristin suuriruhtinas Wladimirilta, joka myöskin oli läsnä. Siitä kuulette, hyvät herrat, että sellaisia erikoisen harvinaisia kohtalon oikkuja voi sattua, ja minä olen onnellinen nähdessäni jälleen sellaisen, vaikka toisessa muodossa.

-- Ylen merkillistä, lisäsi Asbjörn Krag heti paikalla, ja minä neuvon teitä, kenraali, antamaan Hans Kristianin tutkia koukut, jotka kannattavat toisia tauluja. Talo on pitkät ajat ollut autiona, ja äkillinen lämmitys on synnyttänyt kosteutta (tämän hölynpölyn hän lasketti silmää räpäyttämättä). Taulut saattavat helposti vahingoittua pudotessaan lattialle. Ja täällähän on paljon kauniita teoksia. Mikä on esimerkiksi tuo, onko se --

Asbjörn Krag, joka edellisestä maalaustaidetta koskevasta keskustelusta muisti erään nimen, oli vähällä sen lausua, mutta Rosenkrantz, joka ymmärsi, mihin asia oli luisumassa, ehti pelastaa hänet häpeästä lisäämällä:

-- Whistler, aivan oikein.

Tällä tavoin ja jatkamalla puhelua toisista tauluista onnistui molempien herrojen saada seurue toiseen mielialaan. Kenraali unohti mielellään tapahtuman, ja hetkisen kuluttua herrat olivat jälleen kokoontuneet pöydän ympärille kenraalin tupakkahuoneeseen. Rosenkrantz oli antanut taloudenhoitajattarelle viittauksen, ja höyryävä totivesi, maaseudun oivallinen seurajuoma, tuli sisään. Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta keskustelu kävi nyt jokseenkin hitaasti. Kenraali esitti kyllä silloin tällöin jonkun jutun, mutta tapahtui, että hän hajamielisenä pysähtyi keskelle kertomustaan, ja hänen silmiinsä, tuuheiden kulmakarvojen alle, tuli etsivä, melkein säikähtynyt ilme. Seurue läksi aikaisin pois, ja jo yhdentoista ajoissa Asbjörn Krag ja paroni saattoivat nousta portaita omiin huoneisiinsa. Ennen vuoteelle-menoaan he keskustelivat takkavalkean ääressä luutnantin salongissa.

-- Minä olin ajatellut, sanoi paroni, että teidän päivänne täällä kartanossa olisivat täynnä siunauksellista rauhaa ja ikävystymistä, mutta nyt alan uskoa erehtyneeni perinpohjin. Täällä eletään todellakin kaikenmoista. Kiinnitittekö huomiota kenraaliin?

-- Niin, minä en luullut, että vanha soturi ottaisi tapahtuman tältä kannalta. Hän pelkäsi todellakin, ainakin tunsi hän itsensä erittäin liikutetuksi, se on selvä.

-- Näin on usein vanhojen ruudinhaistajain laita, vastasi paroni. -- He eivät pelkää ainoatakaan elävää olentoa, mutta heti kun he kohtaavat jotakin salaperäistä ja kamalaa, nousee heidän tukkansa pystyyn. Eikä tule myöskään unohtaa, että tilanomistajan kuolema tapahtui kamalissa olosuhteissa. Itsemurhan herättämä kauhistus huomataan perheissä kauan jälkeenpäin, vuosikausia -- ja kun siitä vielä saa muistutuksen näin huomattavalla tavalla --

Paroni silitti kädellään otsaansa.

-- Rakas Krag, sanoi hän, emmeköhän muitta mutkitta lakkaa uskomasta silmiämme ja korviamme? Minä olen muutama päivä sitten nähnyt kenraalin veljen ilmielävänä, ja tänä iltana tulee tällainen sattuma. Suoraan sanoen, oliko se sattuma?

-- Ei, jos tahdomme olla rehellisiä.

Rosenkrantz säpsähti hieman.

-- Minä en ole taikauskoinen, sanoi hän.

-- On tarpeetonta vakuuttaa sitä niin monta kertaa, vastasi salapoliisi.

-- Mitä sitten arvelette tästä uudesta arvoituksesta?

-- Samaa kuin muistakin arvoituksista.

-- Nimittäin?

-- Nimittäin että ne johtuvat ihmisen toiminnasta.

-- Ah, sepä oli hauska ratkaisu. Mutta minä en ole rahtuakaan viisastunut.

Salapoliisi otti taskustaan katkenneen koukun ja näytti sitä Rosenkrantzille.

-- Katsokaa tätä tarkemmin, sanoi hän.

Luutnantti loi silmäyksen koukkuun ja huudahti heti:

-- Kas, Krag, te olette loistava valehtelija. Te puhuitte vähän aikaa sitten, että rauta oli ruosteen syömä. Mutta tämähän on aivan äsken katkennut.

-- Aivan oikein, vastasi Krag. -- Koukku ei ole ollenkaan ruosteen syömä. Se on viilattu poikki.

-- Viilattu poikki!

-- Niin, ja se on tapahtunut aivan äsken, luultavasti eilen tahi tänä aamuna.

-- Mutta kuka ihmeessä on uskaltanut tehdä tämän konnanjuonen?

-- Niin, kuka? sanoi Krag. -- Nyt meillä on mieltäkiinnittävä kysymys. _Kuka?_

XXII LUKU.

Ehdotus.

-- Jos ymmärrän teitä oikein, sanoi Rosenkrantz, niin te tarkoitatte, että joku ilkeämielinen olento on täällä vehkeilemässä.

-- Sitä en ole sanonut, minulla ei ole tapana sanoa enempää kuin mistä voin vastata.

Asbjörn Krag piti katkaistua koukkua kädessään.

-- Mutta siitä olen joka tapauksessa varma, että tämän koukun on äskettäin viilannut joku ihminen, jonka selvänä tarkoituksena on ollut saada muotokuva määrätyllä hetkellä putoamaan lattialle.

-- Mutta miksi, mikä on miehen tarkoituksena voinut olla?

-- Miehen, vastasi Krag, minähän sanoin nimenomaan ihminen. Ja ihminen saattaa olla sekä mies että nainen.

Luutnantti nauroi.