Pimeyden ääniä: Romaani

Part 6

Chapter 63,030 wordsPublic domain

Herrat menivät takaisin tupakkahuoneeseen. Kenraali oli ylen ihastuksissaan kandidaatin loistavasta ampumataidosta. Vähän ajan kuluttua pappi läksi pois; hän oli tullut äänettömäksi ja hiljaiseksi viimeisen tunnin sotaisten urotöitten jälkeen, ja kun vanha soturi alkoi näyttää unisuuden merkkejä, tarttui luutnantti uuden vieraan käsivarteen ohjatakseen hänet hänen huoneeseensa. Kandidaatti Stormille oli osoitettu huone toisen kerroksen eteläsivustassa. Luutnantti itse asui pohjoisessa.

Heidän kulkiessaan portaita sanoi luutnantti:

-- Minä kyllä tiesin teidän osaavan ampua hyvin, mutta että olitte täydellinen mestariampuja, sitä en aavistanut.

-- Hyvä ystävä, vastasi kandidaatti, revolverilla ampuminen on minun ainoa todellinen huvitukseni. Milläpä tässä ikävässä maailmassa muutoin kuluttaisi aikaansa.

-- Kas tässä on teidän huoneenne, sanoi luutnantti ja avasi oven. -- Mutta arvelen, että menemme ensin minun huoneeseeni saadaksemme hieman jutella keskenämme, onhan se aivan välttämätöntä.

-- Aivan oikein. -- Vieras nyökäytti tyytyväisenä päätään nähdessään huoneen sisustuksen.

Heidän tultuaan luutnantin salonkiin, jossa koivuhalot räiskyivät avoimessa takassa ja lamppu levitti huoneeseen punaista lämmintä valoaan, sanoi kandidaatti äkkiä:

-- Teidän tulee antaa minulle eräs selitys.

-- Olette oikeassa, vastasi Rosenkrantz ja asettui selkä takkaa vasten. -- Ette saata uskoa, miten nopea saapumisenne minua ilahdutti.

-- Minä kiiruhdin matkaan heti saatuani sähkösanomanne.

-- Oikeastaan minulla oli ollut toinen ajatus, sanoi Rosenkrantz. -- Tehän tunnette asianajaja Kleistin, eikö totta? Hänet minä olin ensiksi aikonut kutsua. Minä tiedän, että hän pitää paljon siitä seuraelämästä, joka on talvisin vallalla tällaisissa vanhoissa herraskartanoissa. Mutta silloin tapahtui jotakin, joka saattoi minut muuttamaan päätökseni.

Kandidaatti katsoi häneen tarkkaavaisena ja kuunteli huomattavalla mielenkiinnolla, mitä toisella oli sanomista.

-- Minä pelkäsin, jatkoi luutnantti, ettei vanha sotilas pitäisi teistä, ja se olisi ollut hyvin ikävä seikka. Hän ei pidä uusista kasvoista, mutta on muuten hyvin kelpo mies. Tämänpäiväisten laukausten jälkeen ei kuitenkaan ole mitään vaaraa, te olette ainiaaksi valloittanut hänen sydämensä.

Uusi vieras nauroi.

-- Kaikki tämä on varsin hyvää, sanoi hän, mutta minä en ole vielä paljoakaan viisastunut.

Luutnantti seisoi hiljaa hetkisen. Sitten hän lykkäsi erään mukavimmista nojatuoleista takan eteen ja sanoi:

-- Rakas _Asbjörn Krag_, istukaa. -- Ja vieras, joka ei näyttänyt vähintäkään hämmästyneen tästä uudesta ja yllättävästä puhuttelusta, istuutui tuoliin, ojensi jalkansa ja oli valmis kuuntelemaan. Luutnantti seisoi takan ääressä. Ja sitten hän alkoi:

-- Hyvä Krag, minä olen lähettänyt teitä noutamaan sentähden, että tässä talossa on viime aikoina tapahtunut ylen ihmeellisiä asioita.

Sitten seurasi selvä ja tarkka esitys kaikesta mitä oli tapahtunut. Luutnantti aloitti kertomalla kamalasta näystään, kymmenen vuotta sitten kuolleesta tohtori Jernestä, kenraalin veljestä. Senjälkeen hän kertoi puhelun, joka hänellä oli ollut vanhan Hans Kristianin, papin ja kenraalin kanssa, edellisen yön tapahtumista, askelista, jäljistä lumessa, naputuksesta kenraalin ikkunaan ja naurusta. Asbjörn Krag ei keskeyttänyt ainoatakaan kertaa tätä kertomusta, hän istui paikoillaan koko ajan ja puhalteli sikarinsavua suurina, valkeina pilvinä, ja hänen täysin ilmeettömät kasvonsa näyttivät pikemmin osoittavan hajamielisyyttä kuin mielenkiintoa. Luutnantti lopetti sanomalla:

-- Tämä on syy, jonka vuoksi kutsuin teidät. Ja mitä nyt arvelette?

-- Oletteko taikauskoinen? kysyi Krag.

-- En.

-- Onko kenraali taikauskoinen?

-- Ei.

-- Hyvä, se saattaa tehtäväni paljoa helpommaksi. -- Tunnetteko hyvin kenraalin ja miten kauan olette ollut hänen läheisyydessään?

-- Minä tunnen hänet hyvin, pidän hänestä paljon, ja olen viime aikoina, nyt puolen vuoden ajan, alituisesti ollut hänen läheisyydessään.

-- Miksi niin?

-- Kenraali on sitä halunnut, eikä minulla ole ollut mitään sitä vastaan.

Luutnantti hymyili.

-- Minä ymmärrän, sanoi Asbjörn Krag. -- Milloinka tapahtumaa juhlitaan?

-- Kenraali haluaa julkaista veljentyttärensä ja minun kihlauksen toisena joulupäivänä.

-- Tahtooko tyttö?

-- Väliin luulen sitä. Mutta joskus taas en luule.

-- Entä jos hänellä on joku toinen?

-- Suoraan sanoen, vastasi luutnantti, en minä itkisi, vaan hymyilisin surullisesti ja lunastaisin matkalipun Pariisiin. Mutta miksi tätä kysytte? Olin odottanut saavani kuulla toisia kysymyksiä, Asbjörn Krag.

-- Miten monta palvelijaa on talossa?

Luutnantti laski.

-- Luulen niitä olevan kymmenen tai kaksitoista, niiden joukossa viisi- kuusi miespuolista.

-- Onko kenraalilla ketään kartanonhoitajaa?

-- Hänellä on agronomi, joka hoitaa maanviljelystä.

-- Tilahan on suuri?

-- Hyvin suuri ja varsin arvokas. Mutta kenraali on visapää, ja hänellä on varoja olla sellainen. Metsät ovat hoitamatta, koska kenraali tahtoo pitää mieluummin hyvän ja hauskan jahtialueen kuin hyvän metsän. Suuret maa-alueet ovat hevoshakoina. Kenraalin veli oli omituinen mies; hän tahtoi pitää kaiken tällaisena, ja kenraali on uskollisesti jatkanut samaan tapaan. Tiedättekö, hän tuli aivan raivoihinsa, kun ensimäinen tehdas perustettiin joen varrelle, ja se oli ensimäinen syy siihen, että hän lähti täältä kolme vuotta sitten. Nyt hän on hieman leppynyt, mutta jos vaan tulee kysymys tehtaan savupiipusta, niin pelkään, että hän hankkii tykistön ja ammuttaa sen maan tasalle. Muistatteko hänen vanhempaa veljeänsä, Krag?

-- Tuota omituista miestä? Muistan kyllä. Ja kaikenmoista. Hän ampui itsensä, eikö totta?

-- Niin.

-- Ja nyt hän haluaa kummitella, tuo vanha kummallinen veitikka. Minua ilahduttaa, että saan tavata häntä.

-- Te näytätte ottavan asian varsin kevyeltä kannalta, sanoi luutnantti.

-- Erehdytte, vastasi Asbjörn Krag, minä otan vain miettimisaikaa.

Seurasi vaitiolo, joka kesti monta minuuttia. Sitten Asbjörn Krag nousi, heitti sikarinpätkän tuleen ja ojensi Rosenkrantzille kätensä.

-- Hyvää yötä, sanoi hän. -- Kello on kaksi.

-- Hyvää yötä, vastasi luutnantti hieman viivyttelevästi ja hämmästyneenä äkillisestä lähdöstä.

Krag meni. Luutnantti seisoi takan ääressä ja kuunteli hänen askeliaan, kunnes niiden ääni kokonaan lakkasi. Krag kulki varovasti, jotta ei herättäisi tarpeetonta melua.

Rosenkrantzin piti juuri mennä makuuhuoneeseensa, mutta silloin hän kuuli askelien palaavan. Hän tuijotti jännityksessä oveen. Sen avautuessa hän näki Kragin kasvot pimeästä.

Jotakin oli tapahtunut.

XVII LUKU.

Yövaeltaja.

Luutnantti Rosenkrantz meni ovelle.

-- Mikä on? hän kysyi.

-- Tulkaa mukaani, vastasi Krag.

-- Oletteko nähnyt mitään?

Krag ei vastannut, ja luutnantti tahtoi ottaa lampun valaistakseen pimeätä käytävää, mutta Krag esti sen.

-- Ei mitään valoa, sanoi hän. -- Ja kulkekaa varovasti.

Suljettuaan Rosenkrantzin huoneen oven hiipivät molemmat miehet eteenpäin käytävässä. Suuressa rakennuksessa ei muutoin näkynyt mitään elonmerkkejä; kaikki olivat menneet levolle.

Asbjörn Krag ohjasi ystävänsä käytävän päähän asti, oman huoneensa lähelle. Siellä oli ikkuna lumipeitteisille kentille päin; kaukaa harjujen takaa näkyi vaalea kajastus lähimmästä kaupungista. Krag viittasi ikkunaan, ja Rosenkrantz katseli ulos, mutta ei voinut keksiä mitään erikoista. Eikä Asbjörn Kragin tarkoitus kuitenkaan saattanut olla ohjata häntä tänne ainoastaan sitä varten, että hän saisi tilaisuuden katsella ihmeellisen kaunista maisemaa, tätä suurta ja äänetöntä sinivalkoista lumilakeutta ja sysimustaa metsänreunaa. Mitään eloa ei näkynyt, mistään yksinäisestä talosta ei noussut ystävällinen sauhu, mitään kulkusten kilinää ei kuulunut seinien ulkopuolelta.

Rosenkrantz katsoi salapoliisiin, jonka silmät olivat kiintyneet erääseen paikkaan maisemassa. Ja nyt hän ymmärsi, että jotakin täytyi joka tapauksessa olla tekeillä, sillä muutoin levollisissa kasvoissa oli jännittynyt ilme.

Krag viittasi kädellään.

-- Katsokaapa tuonne alas, pyysi hän.

-- Puistokäytävää kohti?

-- Niin, kiinnittäkää silmänne siihen kohtaan, mistä puistokäytävä alkaa. Meillä on hyvä onni, kuu valaisee erinomaisesti tänä iltana.

Rosenkrantz tuijotti alas jännittyneestä. Vihdoinkin hän näki tumman varjon ilmestyvän puistikon hämärästä ja liikkuvan sinisellä lumitiellä.

-- Se on koira, sanoi Rosenkrantz, eräs kartanon koirista, se ei ole mitään erinomaista.

-- Odottakaa, sanoi Krag.

Kohta sen jälkeen ilmestyi uusi varjo, ja Rosenkrantz säpsähti.

-- Ihminen, kuiskasi hän.

Asbjörn Krag ei vastannut, mutta piti koko ajan katseensa kiinnitettynä olentoon, joka hitaasti liikkui kartanoa kohti.

-- Koira kulkee edellä, kuiskasi luutnantti.

-- Ja mitä se osoittaa?

-- Että tulija on tuttu. Mutta minä luulin, että koko talon väki oli mennyt nukkumaan.

-- Koirat olivat ääneti, kuiskasi Krag, sinäkin yönä, jolloin kenraalin ikkunaan koputettiin. Tunnetteko sen, joka kulkee tuolla?

-- En, hänen yllään on pitkä viitta. Minä en ole tähän asti nähnyt kartanossa ketään, jolla olisi tuollainen viitta.

Äkkiä Rosenkrantz tarttui Kragin käsivarteen.

-- Suuri Jumala, sanoi hän. -- Minulle tulee kauhea aavistus, sydämeni aivan värisee.

-- Mitä te ajattelette?

-- Minä ajattelen häntä, jonka näin pimeässä, takan ääressä, _veljeä_.

-- Joka on kuollut kymmenen vuotta sitten.

-- Mutta minä näin hänet aivan selvästi, Krag, eikä minulla ole koskaan harhanäkyjä. En eläessäni unohda hänen kalpeita, harmaapartaisia kasvojaan enkä hänen omituisia silmiään, jotka tuijottivat kultasankaisten silmälasien takaa.

-- Oliko hän kookas?

-- Ei, hän ei ollut pitempi miestä, joka nyt tuolla kulkee ja tulee rakennusta kohti.

Krag oli jälleen hetkisen hiljaa katsellen lähestymistään lähestyvää haamua, joka liikkui edelleen samalla tavalla, hitaasti, melkeinpä vaivalloisesti. Koira oli tullut pihalle. Äkkiä sanoi Krag, aivan kuin itsekseen puhuen:

-- Kuolleet eivät enää kävele.

Rosenkrantz tahtoi vastata, mutta ei saanut puhutuksi, sillä hän huomasi samalla, etteivät salapoliisin kasvot olleet enää yhtä vakavat. Asbjörn Krag hymyili.

-- Nauratteko? kysyi Rosenkrantz kauhistuneena.

-- Minä vain hymyilen, vastasi Krag. -- Tässä talossa on todellakin hauska kummitus; se muuttaa muotoaan kuin kameleontti. Toisena yönä se ilmestyy kalpean, harmaapartaisen, jahtipukuisen miehen hahmossa, toisena se kuljeskelee varkaana lumikinoksissa, kolmantena se on nainen.

-- Nainen! huudahti Rosenkrantz.

-- Älkää puhuko niin kovaa, sanoi Krag. -- Ei ole tarpeen, että herätämme ketään nukkuvia.

Hän viittasi alas ja nyökäytti päätään.

-- Niin, se on nainen, sanoi hän.

Luutnantti siristi silmiään. Haamu tuli pihamaalle, ja luutnantti saattoi nyt myöskin nähdä, että se todellakin oli nainen. Olento pysähtyi hetkiseksi ja katseli ympärilleen, ikäänkuin pelkäisi kohdata ketään, ja hiipi sitten edelleen varjossa pitkin puutarhan aitausta. Kun hän ilmestyi jälleen siniseen kuutamoon, näkivät he hänet ainoastaan silmänräpäyksen. Senjälkeen hän katosi heidän näkyvistään talonseinän taakse.

Luutnantti Rosenkrantz aikoi kiireesti jättää tähystyspaikan, mutta Asbjörn Krag pidätti häntä.

-- Mihin aiotte mennä? kysyi hän tuimasti.

-- Menen alas. Tahdon nähdä kuka se on.

-- Odottakaa.

Krag kumartui ja kuunteli. Kaikki oli hetkisen aivan hiljaa. Sitten he kuulivat alhaalta äänen; oli kuin vanhan rakennuksen seinät olisivat imeneet äänen itseensä -- se oli heikko, kuiskiva, varovainen askelten ääni puuportailta. Sitten kovempi narina, ovi suljettiin varovasti. Sitten kaikki oli hiljaa. He kuuntelivat useita minuutteja. Kaikki oli edelleen hiljaa.

-- Saatatte mennä, sanoi Krag. -- Mutta se ei hyödytä kuitenkaan mitään, sillä te ette löydä mitään.

-- Kenties hän tulee tänne, mutisi Rosenkrantz, tuijottaen pitkään käytävään.

-- Ei, vastasi Asbjörn Krag varmalla äänellä, -- sitä hän ei tee.

-- Mutta minä tahdon antaa vuoden elämästäni nähdäkseni hänen kasvonsa.

Krag nauroi hillittyä, mutta hilpeää naurua.

-- Se on tarpeetonta, sanoi hän. -- Te saatte tietää kuka hän on, jos lupaatte mennä aivan rauhassa nukkumaan ja olla kertomatta kenellekään mitään siitä, mitä olette tänä yönä nähnyt.

-- Mutta miten voitte sanoa minulle kuka hän on? Tehän ette ole nähnyt enempää kuin minäkään.

-- Siksi että minä tunsin hänet, vastasi Krag. -- Hän oli Louise Jerne, kenraalin veljentytär.

Luutnantti säpsähti.

-- Hänkö! huudahti hän. -- Mitä hittoa.

Mutta Asbjörn Krag laski rauhoittaen kätensä ystävänsä olkapäälle ja sanoi:

-- Hyvää yötä, Rosenkrantz, muistakaa lupauksenne.

* * * * *

Kun Asbjörn Krag seuraavana aamuna tuli aamiaishuoneeseen, näki hän ensimäiseksi Louise neidin vaaleat ja hilpeät kasvot. Louise tervehti teennäisen ja veitikkamaisen kunnioittavasti.

-- Kuuluisa ampumamestari, sanoi hän. -- Minulla on kunnia, mutta te teitte todellakin rakastettavasti, kun ette jatkaneet pommitusta koko yötä.

-- Toivottavasti neidin yöuni ei ole häiriintynyt? kysyi Krag.

-- Ei ollenkaan, herra kandidaatti, vastasi toinen, mutta minä soisin kernaasti, että se olisi häiriintynyt. Aivan kuin luutnantin.

Vasta nyt Krag huomasi, että myöskin Rosenkrantz oli huoneessa. Hän istui pimeimmässä nurkassa ja tuijotti eteensä alakuloisin katsein.

-- Mitä neiti tarkoittaa? kysyi hän.

-- Tarkoitan, että minäkin tahtoisin kernaasti nähdä kummituksen.

Asbjörn Krag rypisti otsaansa:

-- Onko kevytmielinen ystäväni Rosenkrantz säikytellyt teitä, neiti?

Rosenkrantz ymmärsi varsin hyvin hänen tarkoituksensa ja kiiruhti senvuoksi vastaamaan:

-- Ei, vaan neiti Louise on kuunnellut palvelustyttöjen juoruja. Minäkin olen kuullut nuo kyökkijutut.

-- Miten hauskaa, jatkoi neiti Louise. -- Aivan kuin oikein vanhassa ja viehättävässä linnassa. Ajatelkaapa, kummitus? Onkohan se harmaa nainen vai mikä? Minä iloitsen tästä pienestä säikähdyksestä. Toivon kummituksen olevan niin rakastettavan, että näyttäytyy minulle. Palvelijat puhuvat, että joku kuollut kummittelee. Kukahan se mahtaa olla? Keneksi te sitä luulette, herra kandidaatti?

-- Minä en yleensä usko kummituksia, neiti Jerne, vastasi Krag ja läheni häntä hymyillen.

Tyttö meni heti nyrpeäksi.

-- Hyi, miten juhlallista ja ikävää, sanoi hän.

Mutta silloin Krag tarttui hänen käsiinsä, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

-- Jos voin tehdä sillä teille palveluksen, neiti, niin uskon kernaasti kummituksia.

XVIII LUKU.

Insinööri Stener.

Louise neiti katsoi silmänräpäyksen salapoliisiin, nopeasti, tutkivasti, ja tämän ainoan silmänräpäyksen hän oli totinen. Mutta sitten hän jälleen nauroi, löi Asbjörn Kragia leikillisesti käsivarrelle ja sanoi:

-- Mutta hyvä herra kandidaatti, mitä te tarkoitatte, enhän minä pakoita teitä mihinkään.

Vähän ajan kuluttua hän läksi huoneesta, ja Asbjörn Krag ja Rosenkrantz jäivät kahdenkesken.

-- Te näytätte miettiväiseltä, sanoi salapoliisi. -- Onko tapahtunut jotakin ikävää?

-- Ei, ei mitään, vastasi luutnantti, mutta minä olen puolen tuntia keskustellut tuon pikku paholaisen kanssa.

-- Ja tuolla pikku paholaisella te luultavasti tarkoitatte Louise neitiä.

-- Niin. Minä olen aina hieman väsyksissä puheltuani hänen kanssaan. En mielelläni rasita itseäni näin varhain aamulla, ja on todellakin rasittavaa vastailla hänen kokkapuheisiinsa.

Krag katseli ympärilleen.

-- Vanhoja tauluja, mutisi hän. -- Luultavasti hyvin arvokkaita taideteoksia.

Luutnantti nauroi.

-- Tepä olette lystikäs! huudahti hän. -- Sanotteko näitä vanhoiksi taideteoksiksi? Tässä on eräs Cézanne, tässä Corot. Kenraalin veli oli taideteosten kokooja.

-- Vai niin. Onko tuo muotokuva?

Luutnantti katsoi häneen.

-- Kuulkaa, rakas ystävä, sanoi hän, emmekö kernaammin puhuisi jostakin muusta?

-- Hyvin kernaasti. Kuinka kauan luulette minun voivan pysyä täällä tuntemattomana?

-- Niin kauan kuin itse haluatte.

-- Mutta minähän kuulin juuri ohimennen, että tänne tulee vieraita illalla. Niitä kai tulee koko joukko, kenties joku tuntee minut.

-- Sitä en luule, rauhoitti häntä luutnantti. -- Tänne tulee ainoastaan pappi, kruununvouti, pari tilanomistajaa, tuttavallinen ja hyvin pieni piiri.

-- Silloin kaikki on hyvin. Oletteko nukkunut hyvin viime yönä, luutnantti?

-- Viheliäisesti.

-- Miksi niin? Minä olen nukkunut erinomaisesti.

-- Minä en ole tottunut salaperäisiin tapahtumiin, vastasi Rosenkrantz, ja minun mielestäni me näimme viime yönä sellaisen.

-- Vai niin --.

Asbjörn Krag kiiruhti jälleen katselemaan tauluja.

-- Oletteko varma siitä, että se oli hän?

-- Se _oli_ neiti Jerne.

-- Mutta mitä hittoa hän vaeltelee yksin yöllä kaikessa salaisuudessa?

Krag ei vastannut.

-- Hänkö se on kameleontti?

Krag katsoi häneen.

-- Sitäkö olette tänä yönä ajatellut? kysyi hän.

-- Sitä.

-- Sitten on parempi, että nukutte toisen yön.

-- Rakas Krag, vastasi luutnantti Rosenkrantz hieman ärtyneenä, -- taulut näyttävät kiinnittävän teidän mieltänne enemmän kuin tämä salaperäinen asia. Aiotteko ruveta tutkimaan taidetta?

-- Mahdollisesti. Sanokaapa minulle, kun täällä kerran on näin paljon tauluja, niin on täällä kaiketi myöskin kokoelma perhemuotokuvia.

-- Suuri Jumala, tehän olette jo ne nähnyt.

-- En suinkaan.

-- Krag, minä aivan kauhistun teitä. Perhekuvakokoelma on suuressa salissa. Kenties revolverilla ampuminen eilen kiinnitti liiaksi mieltänne, niin ettette huomannutkaan taideteoksia.

Asbjörn Krag näpäytti sormiaan.

-- Niin, siinä sen näette, huudahti hän. -- Nyt on niinmuodoin aika, että hankin itselleni hieman tietoja siltä alalta.

Hän tarttui Rosenkrantzin käsivarteen ja pyysi häntä lähtemään perhekuvakokoelmaan. Ja kun molemmat tulivat isoon saliin, sai Rosenkrantz heti aavistuksen, miksi Asbjörn Kragissa oli herännyt tämä äkillinen harrastus. Hän kulki heti erästä isoa, merenvihreässä kehyksessä olevaa metsästyspukuisen herran muotokuvaa kohti.

-- Tuossa hän siis on, käy hyvin yhteen.

-- Mikä käy yhteen?

-- Kenraalin veljen muotokuva sopii aivan teidän kuvaukseenne siitä ihmisestä, jonka näitte hämärässä takan edessä.

-- Täydellisesti, vastasi luutnantti. -- On kuin näkisin hänet jälleen. Nuo kummalliset silmät, harmaa parta, ankarat, surumieliset kasvot.

-- Esiintyikö kenraalin veli aina metsästyspuvussa asuessaan kartanossa?

-- Ei tietysti ihan aina. Mutta hän oli monessa suhteessa omituinen ihminen.

Krag laski kätensä Rosenkrantzin olkapäälle ikäänkuin kertoakseen hänelle jotakin tuttavallisesti ja sanoi:

-- Minusta on varsin mieltäkiinnittävää, että kuollut esiintyy siinä puvussa, jossa hän on maalattu ja jossa kaikki nyt saattavat nähdä hänet.

Rosenkrantz säpsähti.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi hän.

-- Minä tarkoitan, vastasi Asbjörn Krag, että kenties kukaan ei tuntisi häntä muussa puvussa. Jos hän kummittelee, tekee hän varsin ystävällisesti esiintyessään niin, ettei kenenkään tarvitse olla epätietoinen siitä, kuka hän on. Kiitos, nyt minun mieltäni ei enää kiinnitä maalaustaide, lisäsi Krag ja kulki ystävänsä käsipuolessa läpi huoneiden.

Lähestyessään ruokailuhuonetta he kuulivat kovaa ääntä. Se oli kenraalin. He kuulivat hänen huutavan:

-- Ei koskaan, ehdota mitä hyvänsä, mutta älä sitä. Ei koskaan!

Rosenkrantz joudutti askeliaan.

-- Menkäämme vain sisään. Kun ukko on tällä tuulella, saattaa olla soveliasta häntä vähän häiritä.

Nähtyään molemmat miehet kenraali hyökkäsi heitä vastaan, kasvot punaisina, vapisten kiihtymyksestä. Louise neiti seisoi nolona astiakaapin ääressä ja hypisteli hedelmämaljakkoa.

-- Ajatelkaapa, hyvät herrat, huudahti kenraali, minun veljentyttärelläni on kerrassaan merkillisiä päähänpistoja. Hän tahtoo savupiippumiehen tänne illaksi.

-- Saatathan olla kutsumatta, setä, jollet tahdo. Miksi nostat siitä niin suuren melun? huomautti Louise.

-- Kuka on savupiippumies? kysyi Rosenkrantz.

-- Se on Stener, insinööri, kiiruhti Louise neiti vastaamaan. -- Hän on rakentanut tuolla alhaalla olevan tehtaan, ja setä väittää, että mies on turmellut hänen näköalansa.

-- Niin, hyvät herrat, huudahti kenraali, häntä minä en suvaitse, tuota viheliäistä siviilimiestä. Hän ei ole hankkinut minun niskoilleni ainoastaan tätä tehdasta ja kirotulla piipunsavullaan turmellut vanhan ihanan tilani, vaan hän on myöskin ollut niin röyhkeä, että on ehdottanut, että minä myisin maani, jotta hän voisi rakentaa niille vielä useampia savupiippuja. Se on aivan verratonta mielettömyyttä. Pikku Louise voi taivuttaa minut moneen asiaan, mutta ennen matkustan tieheni kuin otan Savupiipun talooni.

Louise neiti meni vanhan karhujörrin luokse ja kietoi kätensä hänen kaulaansa, kuten aina teki tahtoessaan saada häntä leppoisemmalle tuulelle.

-- Rakas setä, sanoi hän, se oli vain minun päähänpistoni. Täällä ei, Jumala paratkoon, ole paikkakunnalla montakaan kavaljeeria (tällöin hän virnisti ja katseli luutnanttia). Täällä on vain pappi, tuomari, kuuro kruununvouti, tohtori, jolla on yhdeksän lasta, ja muita samanlaisia. Ainoa olet sinä, kenraali -- senvuoksi minä ajattelin: onhan meidän vielä saatava insinööri. Hänhän on sitäpaitsi huomattava mies, setä. Eikä muutoinkaan enää hyödytä eristää tehtaanväkeä, insinöörit ovat jo valloittaneet nykyaikaisen maailman, setä, kaikista teistä sotureista huolimatta.

-- Hyvä, mutta minä en antaudu.

-- Ja minä kun luulin, että vanha riita tehtaan kanssa oli jo unohtunut.

-- Minun ikäisenäni, vastasi kenraali, joka nyt oli rauhoittunut, -- ei ole varaa unohtaa loukkauksia. Mutta kas, tuossa tulee kahvi, hyvät herrat. Menkäämme pöytään.

Louise neiti oli tullut aivan hehkuvaksi ja lämpöiseksi puhuessaan teollisuuden ja nykyaikaisten insinöörien puolesta. Asbjörn Krag katsoi häneen ja hymyili. Mutta insinööri Steneristä ei enää puhuttu.

Kun aamiainen oli syöty ja Hans Kristian oli pukenut meluavan ja jyryävän kenraalin, joka meni tapansa mukaan kiertokäynnille talleihin, juttelemaan hieman hevosille, jäi Asbjörn Krag istumaan tupakkahuoneeseen. Louise neiti läksi yksin ajelemaan ponylla ja luutnantti huoneeseensa kirjoittaakseen vihdoinkin kirjeet valmiiksi Pariisissa oleville pikku ystävättärilleen.

Juuri kun Asbjörn Krag ojensi kätensä tarttuakseen sanomalehtiin, ilmaantui Hans Kristian nuorempi ovelle.

-- Eräs herra tahtoo puhutella luutnanttia, sanoi hän.

-- Ilmoittakaa luutnantille, hän on huoneessaan, vastasi Krag.

Hans Kristian kääntyi ympäri, mutta Krag pysäytti hänet.

-- Kuka se herra on? kysyi hän.

-- Insinööri Stener, vastasi Hans Kristian nuorempi.

XIX LUKU.

Vieras ihminen.

Asbjörn Krag nousi.

-- Odota vähän, sanoi hän, missä mies on?

-- Isossa salissa, vastasi poika.

-- Siellä missä kaikki muotokuvat ovat, taulut --?

-- Niin, siellä missä kaikki vanhat herrat riippuvat kehyksissä.

-- Miksi et ole vienyt häntä muuhun huoneeseen?

-- Siksi että hän itse tahtoi odottaa siellä. Hän ei varmaankaan uskalla kohdata kenraalia.

-- Hyvä. Mene nyt noutamaan luutnanttia. Mutta ota tämä kortti mukaasi.

Krag otti taskustaan nimikortin ja kirjoitti siihen kiireessä muutamia sanoja: "Tahdon kernaasti olla läsnä."

Kohta kun Hans Kristian oli kadonnut, meni Krag läpi ruokasalin, vierashuoneen, kenraalin työhuoneen ja viereisen huoneen. Jo pitkän matkan päästä hän saattoi huomata ison salin oven olevan avoinna. Hän hiljensi senvuoksi askeliaan ja tuli saliin niin hiljaa kuin mahdollista. Hän pysähtyi ovelle ja katsoi odottavaan mieheen.

Insinööri Stener ei ollut ollenkaan kuullut hänen tuloaan. Insinöörillä oli turkki yllä ja hattu kädessä. Hän seisoi selin Asbjörn Kragiin ja katseli tarkkaavaisena erästä muotokuvaa -- vainajan, kenraalin onnettoman veljen kuvaa. Mutta Asbjörn Kragista tuntui kummalliselta, että hän seisoi niin lähellä taulua; oli kuin hän olisi katsellut nimikirjoitusta tahi tehnyt jotakin muuta tutkimusta.

Krag astui pari askelta eteenpäin, ja vieras kääntyi äkkiä, hän oli nähtävästi tullut yllätetyksi. Hän tervehti Kragia ja sanoi:

-- Minä olen insinööri Stener tehtaalta. Tahtoisin kernaasti puhella paroni Rosenkrantzin kanssa.