Part 5

Äkkiä kylmä väristys kävi läpi hänen selkäpiinsä, ja hän nousi ja tuijotti oveen, joka eroitti hänen makuuhuoneensa salongista. Hän tuijotti oveen silmät selkoselällään, ja pullo, jota hän juuri piti kädessään, putosi lattialle ja särkyi. Mitä oli tapahtunut?

Hän oli kuullut naurun. Silmänräpäyksessä hän muisti mitä pastori oli kertonut salaperäisestä ja näkymättömästä nauravasta miehestä, joka kierteli talossa. Ja nyt hän kuuli aivan selvästi, että joku nauroi ulompana olevassa huoneessa. Nauru tuntui hänestä niin kamalalta, niin kylmältä ja sydämettömän julmalta, että hän jäi seisomaan aivan hiljaa, ikäänkuin paikalleen naulattuna. Tämä ihmeellinen iloisuus saattoi hänet muistamaan kuolemaa; se ei tuntunut olevan mitään inhimillistä.

Nauru oli alussa kovaäänistä, mutta heikkeni vähitellen ja lakkasi vihdoin kokonaan. Se ikäänkuin sulautui hiljaisuuteen.

Ja vasta silloin nuori mies vapautui lumoista. Hän astui askelen ovea kohti, mutta malttoi mielensä. Hän otti taskustaan revolverinsa, avasi makasiinin ja kiiruhti huoneen nurkkaan, missä laukkunsa oli. Koko ajan hän piti silmänsä oveen suunnattuina, mutta se ei liikahtanut, ja kaikki oli hiljaa toisessa huoneessa.

Hän otti laukustaan patruunakotelon ja latasi revolverin. Hänen kasvonsa ja tarmokkaasti kiinnipuristettu suunsa ilmaisivat hänen ajatuksensa. Nyt oli tuleva täysi tosi. Sitten hän meni, lykkäsi oven auki ja vetäytyi muutamia askelia takaisin. Mutta nähdessään pimeän huoneen, jota ainoastaan takan hehku heikosti valaisi, hän tuli ajatelleeksi, että oli itse valaistuksessa, ja hyökkäyksen sattuessa hän olisi epäedullisessa asemassa. Hän otti senvuoksi lampun ja meni reippaasti salonkiin. Siellä ei näkynyt mitään, kaikki oli ennallaan, kotoista, hiljaista ja rauhallista. Luutnantti avasi käytävän oven ja valaisi ulospäin. Sitten hän laski lampun pöydälle, sulki oven ja jäi seisomaan keskelle huonetta. Hän oli jokseenkin ymmällä.

Hän tiesi, ettei ollut erehtynyt. Hän oli kuullut naurun. Ja nauru tuli _tästä_ huoneesta, tuo julma, ivallinen nauru, joka oli värisyttänyt häntä ja jättänyt häneen epävarmuuden ja kauhun tunteen. Mutta eikö kukaan muu talossa ollut sitä kuullut? Hän kuunteli talon muiden asukkaiden ääniä. Mutta kaikki oli hiljaista. Mitä nyt kaikki tämä merkitsee? Rosenkrantz mietti miettimistään, mutta ei keksinyt mitään ratkaisua. Hän ajatteli mitä kaikkea oli jo elänyt herraskartanoon tulonsa jälkeen. Ensiksi, hän oli hiipuneen takkavalkean hohteessa nähnyt haamun, jonka kuvauksen mukaan täytyi olla monta vuotta sitten kuollut Stig Jerne. Sitten hän oli kuullut salaperäiset askelet käytävässä ja ullakolla. Sitten jäljet lumessa. Ja nyt nauru. Niin, nauru, se oli kaikkein ihmeellisintä. Jollei se olisi ollut niin mahdotonta, olisi hän ollut taipuvainen uskomaan, että siellä kuljeksi joku hullu ihminen. Hän ei kerta kaikkiaan tiennyt mitä hänen olisi uskominen. Ja äkkiä hänen mieleensä johtui ajatus: entä jos Stig Jerne ei ollutkaan kuollut? Mutta seuraavassa tuokiossa se tuntui hänestä niin uskomattomalta, että hänen täytyi ääneensä nauraa sille. Hän kauhistui vastoin tahtoaan kuullessaan oman naurunsa ja tuli neuvottomaksi ja äänettömäksi.

Mitä nyt oli tehtävä? Sen jälkeen mitä oli tapahtunut, ei hänellä ollut ollenkaan halua mennä nukkumaan. Hän odotti, että jotakin tapahtuisi, ja hän tahtoi olla valmistunut. Hän sulki makuuhuoneensa oven ja veti verhot eteen, niin että huone tuli miellyttävämmäksi. Sitten hän otti ylleen suuren yötakkinsa, sitoi nyörit vyötäisten ympäri, pani uuniin muutamia kelpo koivuhalkoja, jotka leimahtivat sihisten palamaan, lykkäsi erään nojatuolin takan ääreen ja istuutui siihen mukavasti. Vierellään hänellä oli tulitikkuja, paperosseja ja tuhkakuppi.

Siinä luutnantti nyt istui polttaen paperossin toisensa jälkeen, kunnes savupilvet olivat kuin sädekehä nojatuolin ympärillä, kuin usva, joka silloin tällöin loisti punertavana aina sitä mukaa kuin tuli takassa leimahteli ja heitti siihen hohdettaan...

Kun kenraali seuraavana aamuna tulla kompuroitsi portaita luutnantin huoneisiin, täytyi hänen kovasti naputtaa oveen, ennenkuin sai sen takaa vastauksen. Kun ovi vihdoin aukesi, säpsähti hän vastoin tahtoaan nähdessään Rosenkrantzin uniset ja hämmentyneet kasvot.

-- Nyt jo ylhäällä! huusi kenraali. -- Onpa siinä toden totta nuoruuden reippautta. Minä luulin teidän olevan vielä makuulla.

-- Niin olinkin, vastasi luutnantti. -- Toisin sanoen, minä lepäsin tuolilla.

-- Mitä?

Kenraali katseli ympärilleen huoneessa. Se ei ollut enää yhtä hauska kuin edellisenä iltana. Luutnantti oli jo pannut sen siihen epäjärjestykseen, joka näyttää välttämättömästi liittyvän nykyaikaisen poikamiehen elämään. Huone oli kylmä, takka oli musta ja tuli loppuun palanut; talvipäivä tunkeutui sinisenä ja kylmänä ikkunasta sisään, ja lamppu paloi pöydällä tarkoituksettomana ja keltaisena.

-- Ahaa, nyt minä ymmärrän, sanoi kenraali viitaten moniin paperossinpätkiin, joita oli siroiteltu tulisijan ympärille. -- Uni on teidät yllättänyt. Pyydän onnitella, näytte olevan hyväuninen. Minä sain maata yöllä kauan valveilla tuon jutun jälkeen.

-- Miten kauan? kysyi luutnantti.

-- Ainakin pari tuntia.

-- Mutta ette kai kuullut enää mitään?

-- En vähintäkään. Varkaanlurjus ei kai uskalla takaisin.

-- Luuletteko, että se oli varas?

-- Olen siitä vakuutettu. Mikäs se muuten olisi?

-- Niin, niin, mutisi luutnantti, olette kenties oikeassa. Oletteko puhunut Louise neidille?

-- Veljentyttärelleni? kysyi kenraali hämmästyneenä.

-- Niin, minä tarkoitan, vastasi luutnantti, että kenties ei maksa vaivaa saattaa häntä levottomaksi tällä jutulla. Sehän on itsessään aivan vähäpätöinen. Mutta nuoret naiset säikähtävät niin helposti.

-- Silloin olemme puhumatta, vastasi kenraali. -- Te olette muuten oikeassa. Kiitos huolenpidostanne.

Hän taputti nuorta miestä hilpeästi olalle ja kysyi tarkoituksellisesti hymyillen:

-- Herra luutnantti, eikö ole tapahtunut mitään muutosta?

-- Missä, herra kenraali?

-- Eikö veljentyttäreni katsele teitä leppeämmin silmin?

-- Leppeät hänen silmänsä ovat aina olleet. Meidän pienet kahakkamme eivät merkitse mitään. Käpälissä ei ole kynsiä, mutta kissat ovat sähköisiä.

-- Niin, mutta tuhat tulimaista, toisenlaisilla silmillä sitten.

Luutnantti mietiskeli.

-- Ei, minä en sitä luule, vastasi hän, ei ainakaan vielä.

Kenraali ravisti suuttuneena päätänsä.

-- Hänellä on ihmeellinen luonne, tuolla pienellä taistelupukarilla. Hän ymmärtää varsin hyvin mitä minä häneltä odotan, mutta hän ei ole mistään valittavinaan. Mikään ei olisi minulle rakkaampaa, kuin jos saisimme jouluna viettää pientä merkkipäivää. Te ymmärrätte kyllä mitä minä tarkoitan, herra luutnantti.

-- Tässä tapauksessa, vastasi luutnantti, riippuu se varsinaisesti siitä, mitä Louise neiti itse arvelee.

Kenraali laski kätensä tuolin selustalle.

-- Uskaltaisiko hän ajatella ketään siviilimiestä? Mutta sitä en kuitenkaan usko. Ainakaan minä en ole vielä nähnyt mitään merkkejä siihen, mitä?

-- En minäkään, herra kenraali.

Askelia kuului portaista.

XIV LUKU.

Vieras.

Tulijoita oli kaksi. Ne olivat Hans Kristian vanhempi ja Hans Kristian nuorempi. Pojalla oli sylyksellinen koivupuita. Vanha Hans Kristian iski kantapäänsä yhteen ja tervehti. Poika heitti halot takan viereen, jotta rysähti. Sitten hänkin tervehti.

-- Hyvä, hyvä, sanoi kenraali. -- Laita että täällä tulee pian lämmin. Täällähän on kylmä kuin koirankopissa.

-- Oletteko nukkunut hyvin? kysyi luutnantti kääntyen Hans Kristianiin.

-- Kuin tukki, herra luutnantti. Mutta niinpä en ollutkaan saanut unen hitusta silmiini kahtena edellisenä yönä.

Luutnantti avasi ikkunan. Raitis aamuilma virtasi sisään ja pani ikkunaverhot heilumaan.

Lausuen "aamiaispöydässä tavataan" läksi kenraali huoneesta, ja luutnantti meni sisälle pukeutumaan.

Aamupäivä kului levossa ja rauhassa, ja koska Louise neiti oli alinomaa lähistössä, eivät kenraali ja Rosenkrantz jutelleet keskenään yön tapahtumista. Sitävastoin luutnantti otti puheeksi toisen asian.

Hän sanoi:

-- Kun minä nyt näin pitkän ajan kuluttua olen palannut kotimaahani, on aivan luonnollista, että joku vanha tuttavani haluaisi minua tervehtiä. Saanen senvuoksi kutsua jonkun heistä luokseni muutamiksi päiviksi.

-- Se on aivan luonnollista, luutnantti Rosenkrantz, vastasi kenraali. -- Minähän sanoin teille Pariisista lähtiessänne, että sehän teidän on tehtävä. Olkaa kuin koko kartano olisi teidän omaisuuttanne.

-- Minä olen jo lähettänyt pikku Hans Kristianin viemään sähkösanomaa, vastasi luutnantti. -- Saatan huoleti sanoa, että olen kutsunut parhaan Norjassa olevan ystäväni.

-- Mikä hänen nimensä on? kysyi Louise neiti uteliaana.

-- Storm, Kai Storm on hänen nimensä.

-- Luutnantti? kysyi kenraali.

-- Ei, vastasi Rosenkrantz.

-- Vai niin, kenties jo kapteeni?

-- Ei, herra kenraali.

-- Hitto vieköön, ei hän kaiketikaan ole --?

-- On, vastasi luutnantti katsellen tarkoin saappaittensa kärkiä. -- Hän on todellakin siviilihenkilö.

Kenraali nauroi hilpeästi ja taputti nuorta ystäväänsä olalle.

-- No mitäpä siitä. Koska asia ei voi olla toisin, saamme ottaa siviilihenkilön.

-- Mutta eihän se ole mikään toimi! huudahti Louise. -- Mitä hän tekee? Onko hän lääkäri, liikemies, insinööri?

Tällä kertaa luutnantti ei katsellut saappaittensa kärkiä, vaan hänen huomionsa kiintyi kattoon, aivan valkoiseen, koristeettomaan kattoon.

-- Hän on kandidaatti, sanoi hän.

Louise neiti nauroi veitikkamaista nauruaan.

-- Ja miten vanha herra kandidaatti on?

-- Kolmekymmentäviisivuotias.

-- Eikä hän tee mitään muuta kuin on kandidaatti ja kolmekymmentäviisivuotias?

-- Ei ollenkaan mitään muuta hyödyllistä, vastasi luutnantti järkähtämättömän totisena.

-- Silloin saatan ymmärtää, että hän on teidän hyvä ystävänne, vastasi Louise neiti ja härnäsi häntä sormellaan. -- Tekin olette kolmekymmentäviisivuotias, asevelvollinen luutnantti, ettekä tee mitään muuta. Niin, se on totta, tehän olette myöskin paroni, ja se vie teidän aikaanne jonkun verran.

Kenraali nyhjäisi Rosenkrantzia kylkeen.

-- Ja kuitenkin te väitätte, ettei käpälissä ole kynsiä, sanoi hän.

-- Rakas Louise neiti, vastasi luutnantti, ja hänen kasvonsa saivat tavallisen neuvottoman ilmeensä. -- Miksi pitäisi tehdä jotakin ja ottaa toisten paikka? Täällähän on niin paljon työttömyyttä. Sitäpaitsi työtä ei enää ole olemassa sille, joka ei ole pakoitettu työtä tekemään. Työ on joko työtä -- ja työ on aina kirottua -- tahi se on myöskin iloa ja huvia, ja silloin se on jotakin muuta. Minulla nyt on toisenlainen huvittelemistapa. Mutta se on pikku asia, sen minä myönnän.

Sitten ei tästä asiasta enää puhuttu, ja kenraali määräsi, että uusi vierashuone oli pantava kuntoon.

Päivemmällä luutnantti ja Louise neiti läksivät ajelemaan. Hans Kristian oli ajamassa. Siitä tuli ihana retki halki lumisen, valkoisen seudun. Louise neiti oli ylen ihastunut ajaessaan ohi kaikkien tuttujen paikkojen. Ja Rosenkrantz ihaili hiljaa kauniita maisemia. Hänessä oli luonnontunnetta, ja hän saattoi iloita ympäristöstään, mutta hänen ilonsa ei koskaan puhjennut sanoiksi. Louise ärsytti häntä kyselemällä Pariisin klubeista ja yökahviloista. Eikö hänen mielestään talvi täällä kotona ollut ikävä ja eikö hän kaivannut takaisin maailman pääkaupunkiin?

Luutnantti vastasi kartellen ja hymyili -- kuten tavallisesti.

Paluumatkalla lähestyessään kartanoa he kulkivat ohi tehtaan, joka oli kosken varrella. Suuret turbiinitorvet kulkivat jättiläismäisten käsivarsien tavoin yli virran.

Louise halusi katsella tehdasta lähempää ja sai Hans Kristianin pysähdyttämään hevoset.

-- Mikä valtava yritys! sanoi hän. -- Ja miten pian se onkin valmistunut. Kaivamiset oli tuskin aloitettu meidän lähtiessämme.

-- Rakas neiti, sanoi luutnantti, kolme vuotta on pitkä aika nykyaikaiselle insinöörille. Siinä ajassa voisi panna pystyyn viisi tämänkaltaista tehdasta.

-- Niin, eikö totta, huusi Louise neiti, se on suurenmoista.

Luutnantti rypisti kulmiaan.

-- Te vasta olette aikanne lapsi, sanoi hän. -- Te ihailette koneiden runoutta.

-- Minä ihailen työtä, vastasi toinen vakavasti.

-- Hyvä, hyvä, neiti, mutta kuka on mies, joka tuossa seisoo tervehtien?

Keskikokoinen, tumma, jonkun verran yli kolmikymmenvuotias mies oli ilmaantunut tehtaan portille. Hän tervehti kunnioittavasti ajajia. Louise neiti kumarsi, ja luutnantti nosti hattuaan.

-- Se on insinööri Gabriel Stener, sanoi hän. -- Hän on tehtaan johtaja.

Louise neiti huusi insinöörille:

-- Me istumme tässä ihaillen upeaa tehdasta, insinööri Stener, sehän on kuin satua.

Insinööri tuli hitaasti reen ääreen.

Rosenkrantz katsoi häneen tutkivasti ja mieltyi ehdottomasti hänen miehekkäihin ja vakaviin, vaikka ei suinkaan kauniisiin kasvoihinsa. Louise neiti esitteli molemmat herrat, jotka ojensivat toisilleen kätensä lakeeratun reen-oven yli.

-- Kun ajattelen vanhaa, rappeutunutta myllyä, joka oli täällä ennen, sanoi Louise, täytyy minun tunnustaa, että täällä on tapahtunut suuria muutoksia.

-- Silloinpa neidin pitäisi nähdä kaupunkia iltaisin, sanoi insinööri. -- Siellä on nyt sähkövalaistus kaikkialla, ja voima tulee täältä.

-- Jospa saisimme sähkövalon kartanoonkin, mutta te tiedätte, että setä on vanhoillinen; hän tahtoo kernaimmin pysyä vanhassa. Mutta kyllähän lamput ovatkin kodikkaat, ettekö tekin ole samaa mieltä, luutnantti Rosenkrantz?

Luutnantti pudisti tarmokkaasti päätänsä. Hän oli vuosikaudet asunut hotelleissa.

-- En, vastasi hän tehden kädellään kiertävän liikkeen ilmassa. -- Nappuloita, nappuloita!

-- Niin, teidän sedällänne on ylen merkilliset mielipiteet, sanoi insinööri, eikä hänen kanssaan pääse mihinkään.

Vaihdettiin vielä muutamia merkityksettömiä sanoja, ja sitten reki ajoi edelleen. Insinööri seisoi hetkisen paikoillaan ja katseli heidän jälkeensä; sitten hän meni jälleen tehtaaseensa.

Kun Rosenkrantz ja Louise neiti olivat tulleet kotiin, mainitsi luutnantti sattumalta kenraalille, että he olivat puhelleet insinööri Stenerin kanssa.

-- Vai niin, sanoi vanhus, hän on siis vielä täällä.

Ja tämän jälkeen hän heti alkoi puhua jostakin muusta. Luutnantti Rosenkrantz sai sen varman vaikutelman, että kenraali tunsi insinööri Stenerin ennestään eikä pitänyt hänestä.

Uusi vieras tuli puoli kahdeksan junassa. Hans Kristian ja luutnantti olivat asemalla häntä noutamassa. Louise neiti ja kenraali olivat sillä aikaa mietiskelleet, minkähän näköinen mies mahtanee olla.

Kenraali, joka kiinnitti huomionsa "kandidaatti" arvonimeen, arveli, että hän on varmaankin herra, jolla on oppineen ulkomuoto ja silmälasit, kenties parrakas, puhuu kielitieteestä ja kenties latinaisin lauseparsin. Louise luuli, että hän pikemminkin olisi samantyyppinen kuin luutnantti itse, rakastettava, sorea, hieman elähtänyt, laiska. Molemmat pettyivät, jos saatamme käyttää sellaista sanaa.

Ensimäinen mitä kenraali ajatteli nähdessään hänet, oli:

-- Mutta hänhän on aivan kuin nyrkkeilijä.

Ensimäinen mitä Louise ajatteli, oli tämä:

-- Tuo mies ei ole mikään vetelehtijä. Luutnantti Rosenkrantz on narrannut meitä.

XV LUKU.

Pilkkaan-ammunta.

Louise oli koko päivän ihan ihmeellisellä tuulella. Näytti siltä, kuin hän aivan erikoisesti olisi koettanut tehdä ystävänsä luutnantin olemassaolon vaikeaksi. Mutta tämä ei menettänyt tasapainoaan. Oltuaan jossakin tilaisuudessa hänelle tavallista ilkeämpi ja ärsytettyään häntä kovin saattoi Louise neiti äkkiä tulla miellyttäväksi, katua, ojentaa luutnantille kätensä ja sanoa: anteeksi. Ja toinen, joka aina oli ritarillinen, suuteli hänen kättään ja kumarsi.

Päivemmällä näyttäytyi uusi vieras, kandidaatti. Hän oli suunnilleen luutnantti Rosenkrantzin ikäinen mies. Mutta päinvastoin kuin Rosenkrantz, joka oli pieni ja ketterä, melkeinpä naisellisen siro, oli uusi vieras pitkä ja harteva; hänellä oli puhtaat, luonteenomaiset piirteet, ja hän käveli rohkeasti ja varmasti.

Nuori tyttö katseli häntä uteliaana.

-- Mitä te opiskelette, kandidaatti Storm? kysyi hän.

Kandidaatti Storm hymyili paljastaen loistavat hammasrivinsä ja vastasi päätäpahkaa:

-- En mitään, neiti.

-- Sitä arvelinkin, sanoi Louise viitaten samalla luutnanttiin. -- Te olette luonnollisesti juuri samanlainen kuin hänkin. Mutta te ette osaa vielä _puhua_ kuten hän. Luutnantti olisi epäilemättä vastannut sellaiseen kysymykseen (tässä hän matki luutnantin hieman sammaltavaa ääntä): Minä tutkin ihmisiä, neiti.

Louise nauroi. Kandidaattia huvitti nuoren tytön nenäkkyys, eikä hänen tulonsa aikaansaanut mitään keskeytystä hilpeään, hieman pisteliääseen, hieman vaaralliseen kuherruskieleen.

Nähtyään uuden vieraan uljaan ryhdin huudahti kenraali:

-- Teidän vanhempanne ovat varmaan tehneet erehdyksen, herra kandidaatti.

-- Mitä tarkoitatte, herra kenraali?

-- Teistä olisi pitänyt tulla soturi. Teidän kaltaisenne mies olisi kaunistanut mitä sotilaspukua hyvänsä, eikö totta, luutnantti Rosenkrantz?

-- Epäilemättä, vastasi luutnantti, mutta eihän tarvitse olla juuri soturi harjoittaakseen kaikkia hyviä soturiurheiluja.

Kenraali rypisti otsaansa.

-- Vai niin, oletteko te urheilija? kysyi hän. -- Kenties potkija, jalkapallonpelaaja vai mitä se on?

-- Enpä toki.

-- Hiihtäjä?

-- En sitäkään. Voin käyttää koipiani parempaankin.

-- No no, kaikki tämä minua ilahduttaa. Minä en voi ollenkaan ymmärtää kaikkien Englannista tulleiden uusien urheilujen merkitystä.

-- Sitä ei voi meidän luutnanttimmekaan, lisäsi Louise neiti. -- Muistatteko jalkapallopeliä Cambridgessa viime kesänä, luutnantti Rosenkrantz?

Ja luutnantti loi vaatimattomasti silmänsä alas, ikäänkuin häntä jälleen olisi muistutettu jostakin hänen anteeksiantamattomasta synnistään.

-- Puhunko minä siitä? kysyi Louise kiusoittavasti.

-- Miten haluatte, vastasi luutnantti. -- Minulla on uhrin kärsivällisyys.

-- Niin, se juttu teidän on toki kuultava, herra kandidaatti, jatkoi Louise neiti. -- Tiedättekös, että luutnantti, katseltuaan hetkisen peliä, sanoi niin kovaa, että kaikki sen kuulivat: Minä en ymmärrä, sanoi hän, mitä tämä pyhittää. Sillä kun yksi potkaisee pallon yhdelle taholle, niin tulee toinen ja potkaisee sen takaisin.

Kuului kenraalin ja koko hänen seuransa uusi nauru.

Tämä keskustelu tapahtui tupakkahuoneessa illallisen jälkeen. Pastori Winge oli jälleen tullut vierailulle. Hän oli aina ollut jonkinlaisena kotipappina mahtavan ja rikkaan Jernen perheessä ja ilmestyi joka päivä kartanoon.

Kenraali oli erinomaisella tuulella ja oli kokonaan unohtanut edellisen illan merkilliset tapahtumat. Sitten hän vähitellen johtui omiin urotöihinsä. Hän oli ollut vapaaehtoisena ranskalais-saksalaisessa sodassa ja taistelukentällä saanut kunnialegioonan ristin. Kenraalin ei ollut vaikea hieman kehaista urotöistään, milloin oli sellaisella tuulella. Mutta hänellä oli syynsäkin siihen, sillä paljon juteltiin vanhan soturin rohkeudesta ja miehuudesta.

Hän oli nyt keskellä jutelmiaan.

-- Revolverilla-ampuminen, hyvät herrat, sanoi hän, on hienoimpia ja yksilöllisimpiä sotilasurheiluja. Minä pidän sitä miekkailun veroisena, jolle myöskin annan jakamattoman kunnioitukseni. Jokaisen gentlemannin tulee elämänsä joka hetkenä olla valmis puolustamaan sanaansa ja kunniaansa, siispä hänen täytyy kyetä sekä ampumaan revolverilla että käyttämään kalpaa. Hän ei aina ole siinä asemassa, että kykenisi valitsemaan aseen. Nyt minä olen pian seitsemänkymmenvuotias, hyvät herrat, niin, minä täytän todellakin pian seitsemänkymmentä -- ei kukaan sitä usko, mutta minä uskallan vannoa olevani vielä yhtä varmakätinen kuin kuka kolmi-, kymmenvuotias nuorukainen hyvänsä.

Sitten hän katsoi tuikeasti luutnanttiin ja loi senjälkeen silmäyksen kirjoituspöydälle, jossa kauniit revolverit olivat.

Louise neiti pani kädet korvilleen.

-- Ah, nyt setä alkaa jälleen ampua, sanoi hän. -- Silloin täällä ei voi olla pölyltä ja savulta.

Kenraali kavahti pystyyn.

-- Etkö ole upseerin tytär? kysyi hän. -- Pelkäisitkö laukausta tai paria?

Louise meni pois ja niiasi kuin koulutyttö.

-- En, herra kenraali, vastasi hän, mutta kello on nyt puoli yksitoista, ja säädyllisen tytön pitää olla nukkumassa jo kello kahdeksan. Sinä kai sallit, että minä poistun taistelukentältä heti taistelun alussa. Minä olen todellakin hyvin väsynyt.

Hän toivotti kaikille ystävällisesti hyvää yötä ja läksi huoneesta, joka nyt oli tullut täyteen tupakansavua.

Mutta kenraali ei tahtonut luopua tuumastaan. Hän oli tullut viinistä hieman vilkkaalle tuulelle, ja hänen kasvonsa olivat punaiset.

-- Mutta kenties minä en uskalla kilpailla teidän kanssanne, luutnantti Rosenkrantz, sanoi hän nostellen revolvereja.

-- Rakas kenraali, tahdotteko jo ampua minut?

-- En, mutta minä tahdon kernaasti näyttää herroille, miten melkein seitsemänkymmenvuotias gentlemanni saattaa pidellä tällaista pikku esinettä.

Vaikkakin pappi, luonnollista kyllä, näytti jokseenkin vastahakoiselta, sai kenraali kuitenkin vieraat mukaansa isoon saliin.

-- Hans Kristian! huusi hän.

Ja Hans Kristian ilmaantui ovelle, harmaatukkaisena, mutta suorana kuin kirkonkynttilä. Kenraali ojensi revolverin.

-- Panssarilevy, käski hän, ja patruunat, Hans Kristian. Muista, numero viisi.

Hans Kristian teki kantapäillään täyskäännöksen ja katosi, ja vähän ajan kuluttua hän tuli laahaten mukanaan paksua panssarilevyä, jonka asetti uunia vasten. Kenraali latasi sillä aikaa aseet salonkivarusteilla. Luutnantti Rosenkrantz katsoi kandidaattiin ja hymyili ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: antaa hänen tehdä tahtonsa, ei häntä maksa vaivaa hillitä. Pastori asettui huoneen toiseen päähän mahdollisimman etäälle panssarilevystä.

-- Mihin nyt tähtäämme? kysyi kenraali.

-- Hyvä kenraali, vastasi luutnantti Rosenkrantz ottaessaan esille jotakin lompakostaan. -- Näytökseenhän kuuluu välttämättä pelikortti, mutta kenties on helpompi käyttää tätä nimikorttia. Saatammehan joka tapauksessa, ottamalla mielikuvituksemme hieman avuksemme, ajatella missä ässän paikka on.

Hän meni ja kiinnitti kortin levylle, kenraali mittasi askelillaan matkan, tähtäsi ja laukaisi. Luoti osui kortin yläosaan.

-- Mestarilaukaus, sanoi kandidaatti.

-- Nyt te, tyrkytti kenraali innostuneena ja ojensi aseensa luutnantille.

Luutnantin laukaus osui myöskin korttiin, mutta alireunaan.

-- Hyvä, huusi kenraali, nyt on teidän vuoronne, kandidaatti.

Kandidaatti otti revolverin ja sanoi:

-- Neljä panosta vielä. Kun on revolveri, jossa on neljä panosta, ei koskaan tarvitse olla kiinnitysnastan puutteessa.

-- Vai niin, vastasi kenraali ja katsoi tuimasti häneen, -- herra _kandidaatti_, lisäsi hän.

XVI LUKU.

Kuka kandidaatti oli?

Kandidaatti ampui. Laukaus osui kortin toiseen kulmaan, ylimmäksi vasemmalle.

-- Erinomaista, huusi kenraali. -- Se osui kuin soturin laukaus, mutta ei kuitenkaan niin lähelle keskustaa kuin molemmat toiset.

Kandidaatti kohotti jälleen revolverinsa.

-- Sallitteko, sanoi hän ja tähtäsi, että koetan tehdä sen vähän paremmin.

Hän laukaisi, ja tällä kertaa luoti osui oikeaan yläkulmaan.

Nyt kenraali sanoi ainoastaan:

-- Sepä hittoa, jatkakaa.

Kandidaatti satutti kolmannen laukauksen vasempaan alakulmaan, ja silmänräpäyksen jälkeen oli viimeinen laukaus oikeassa alakulmassa. Siinä oli neljä kiinnitysnastaa, neljä merkillistä laukausta.

-- Jäljellä ei ole, ikävä kyllä, useampia patruunia, sanoi ampumataituri vaatimattomasti, muutoin minä varmuuden vuoksi panisin yhden naulan keskelle.

Kenraali asettui ampujan eteen, pani kädet kupeilleen ja kysyi tuimasti:

-- Kuka hitto te oikeastaan olette?

-- Nimeni on kandidaatti Storm, vastasi puhuteltu jättäessään kenraalille aseen takaisin. Vanha mies oli vaiti hetkisen. Hän ei keksinyt kiireessään mitään muuta ihailunsa ilmaisukeinoa kuin sen, että pudisti toisen käsiä ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:

-- Olen hyvin iloinen siitä, että olette minun vieraanani.

Sali oli savua täynnä, ja ulkopuolelta kuuluva askelten töminä pani aavistamaan, että pommitus oli herättänyt huomiota. Hans Kristianin täytyi lähteä rauhoittamaan huolestuneita. Kartanoon oli tullut uusia palvelijoita, jotka eivät tunteneet kenraalin tapoja.