Part 4

Mitään valoa ei ollut enää käytävässä, ulkona oli pilkkopimeä. Hän ei nähnyt askeltakaan eteensä. Yhtäkaikki hän meni eteiseen ja pysähtyi sinne hetkiseksi levottomana kuuntelemaan. Mutta kun hän ei kuullut mitään, meni hän jälleen sisälle ja sulki oven. Hänen kasvonsa olivat saaneet miettiväisen ilmeen.

-- Sepä vasta ihmeellistä, mutisi hän. -- Ja kuitenkin minä olin aivan selvästi kuulevinani askelia.

Heti senjälkeen hän rupesi jälleen järjestämään kapineitaan, ja sikäli kuin hän laukkunsa syvyydestä nosti rakkaan esineen toisensa jälkeen, näytti hän pian unohtavan pikku tapahtuman. Hän vihelsi muutamia säkeitä viimeisistä pariisilaissävelmistä. Saatuaan esille jonkun valokuvan hän pyyhkäisi siitä pölyn samettihihallaan, katseli sitä silloin tällöin ja mutisi joitakin sanoja, kuten: "Kiitos viimeisestä, pienokainen, se oli hauska matka", -- tahi: "No mutta siinäkö sinä olet, Lulu, mitenkä asiasi ovat kaukaasialaisen ruhtinaan kanssa, petätkö häntä edelleen?"

Valokuvat hän asetti riviin kirjoituspöydälle, niin että kirjoittamista varten jäi aivan pieni paikka. Saatuaan kaikki valmiiksi hän katseli rykmenttiä. Hän nauroi ja pudisti hyväntahtoisesti päätänsä. Ne olivat kaikki tyynni naisia, pieniä pariisilaiskokotteja, muotiompelijoita; useimmissa valokuvissa oli hellät päällekirjoitukset, ja kaikki muistuttivat häntä iloisista ja huolettomista hetkistä.

Vihdoinkin hän siis oli mielestään laittanut kaikki kuntoon. Toisin sanoen, hän oli hajoittanut kaikki ympäri huonetta mitä suloisimpaan sekamelskaan. Mutta vasta nyt hän alkoi tuntea itsensä kotiintuneeksi. Nyt hän saattoi mielihyvällä ryhtyä täyttämään tehtäviään yhteiskunnan jäsenenä; hän istuutui kirjoituspöydän ääreen, kastoi kynänsä ja alkoi kirjoittaa ensimäistä kirjettään; hän kirjoitti sirolle, paksulle arkille, jonka toisessa yläkulmassa oli kullattu vaakuna. Se oli Lolalle. Rakas Lolani, kirjoitti hän. Mutta etemmäksi hän ei päässyt, sillä yhtäkkiä hän heitti pois kynän ja nousi niin äkkiä, että tuoli, jolla hän oli istunut, oli vähällä keikahtaa kumoon.

Hän katsoi jälleen nopeasti oveen päin.

-- Sepä hittoa, mutisi hän. -- Tällä kertaa en ainakaan erehdy.

Hän oli kuullut askelia ulkoa, sipsuttavia askelia, ikäänkuin joku olisi hiipinyt eteisessä.

Luutnantti Rosenkrantz kiiruhti ovelle ja aikoi avata sen, mutta malttoi mielensä. Hän muisti pilkkopimeän eteisen. Jos hän avaisi oven, joutuisi hän itse seisomaan valaistuksessa.

Hän meni varpaisillaan makuuhuoneeseensa ja avasi pienen, piirongilla olevan mahonkilippaan. Lippaassa oli kaksi revolveria. Hän tarttui toiseen, mutta ei välittänyt katsoa, oliko se ladattu vai eikö.

Revolveri toisessa ja sytytetty lamppu toisessa kädessä hän hiipi käytävään. Hän avasi oven ja astui äkkiä ulos.

Hän saattoi nyt nähdä käytävän koko sen pituudelta, mutta se oli tyhjä.

Luutnantti kiroili jälleen puoliääneen, meni portaille ja päästi valon virtaamaan alas. Siellä ei näkynyt ketään.

-- Onko siellä ketään? kysyi hän.

Ei vastausta.

Sitten hän tuli takaisin ja koetti avata vastapäätä omaa huonettaan olevaa ovea. Mutta se oli lukossa. Hän meni seuraavalle. Sekin oli lukossa. Useampia ovia ei käytävässä ollut.

-- Uskallan vakuuttaa pääni kautta, että kuulin askelia, mutisi luutnantti.

Hän jäi hetkiseksi seisomaan käytävään ja katseli neuvotonna ympärilleen.

Sitten hän säpsähti. Jokin ääni kuului hänen korviinsa. Se kuulosti askelilta tai portaiden narinalta.

-- Tämä vanha rakennusko se valittelee, mutisi hän, vai kierteleekö täällä joku ihminen?

Sitten hän laski lampun käytävän matolle ja rupesi kiertämään revolverinsa makasiinia. Ase ei ollut ladattu, mutta luutnantti sanoi puoliääneen:

-- Hyvä on. Se on täydessä latingissa. Käykäämme vaaraa kohti.

Sitten hän nosti lampun lattialta ja meni portaita kohti.

Sen alipäässä ei nytkään näkynyt ketään, mutta kapea-askelmiset kierreportaat veivät toisesta kerroksesta ullakolle.

Luutnantti Rosenkrantz asetti jalkansa ensimäiselle portaalle, ja se päästi narisevan äänen, aivan samanlaisen kuin hänen äsken kuulemansa. Nyt hän oli varma asiastaan. Hän nousi edelleen portaita, jotka nyt olivat niin kapeat, että kaksi ihmistä töin tuskin saattoi niissä sivuuttaa toisensa.

Saavuttuaan melkein ylös hän kuuli aivan selviä askelten ääniä, jotka poistuivat ullakolle päin. Viimeiset portaat hän hyppäsi kahdella askelella.

Nyt hän seisoi ullakolla ja näki siellä palkkeja ja muuta romua täydessä sekamelskassa. Hän oli aivan levollinen, eikä lamppu vapissut vähääkään hänen kädessään.

Hän katseli ympärilleen, mutta ei saattanut keksiä mitään. Valo ei myöskään päässyt ullakon kaikkein kaukaisimpiin ja pimeimpiin komeroihin.

Luutnantti Rosenkrantz jäi hetkeksi seisomaan portaille, mutta kun hän ei huomannut ympärillään vähintäkään elonmerkkiä, sanoi hän ääneen:

-- Eikö se arvoisa henkilö, joka täällä kuljeksii, tahtoisi ilmaista itseään?

Ei mitään vastausta.

-- Koska minun yörauhani on joka tapauksessa häiritty, tahdon kernaammin keskustella asianomaisen kanssa.

Hän kuunteli. Mutta kaikkialla oli äänetöntä ja hiljaista.

-- Minulla on tuolla alhaalla pari hauskaa huonetta, sanoi hän. -- Tuli palaa avoimessa takassa, siellä on hyvä ja lämmin olla, mutta täällä on tosiaankin hiton kylmä.

Hän odotti vielä hieman, mutta koska salaperäinen vieras ei vieläkään tahtonut ilmaista itseään, sanoi hän:

-- Olkoon menneeksi, minun on siis pakko etsiä teidän piilopaikkanne. Minä olen vieraanvarainen ja lämminsydäminen mies, arvoisa herra, ja mielestäni tämä paikka on perin epämukava ihmisen olinsijaksi.

Hän kulki ullakon poikki ja jutteli, ikäänkuin vieras olisi ollut hänen edessään.

-- Sitäpaitsi sanon teille, jatkoi hän, että minulla on öisin ikävä. Minä kaipaan klubia ja aamulehtiä, eikä minulla olisi mitään sitä vastaan, että pelattaisiin hieman piquetiä tahi shakkia. Voin teille vakuuttaa olevani kelpo shakinpelaaja. Hohoi, oletteko siellä?

Hän valaisi vanhaa kaappia, joka seisoi horjuen kolmella jalallaan.

-- Te haluatte pistäytyä piiloon, jatkoi hän samaan hilpeään sävyyn. -- Eikö se käy teistä ajan pitkään yksitoikkoiseksi?

Kulkiessaan eteenpäin luutnantti oli usein vähällä kompastua vanhoihin romuihin, joita oli hajallaan kaikkialla. Hän katseli ullakon kaukaisimpiin komeroihin, mutta ei löytänyt etsimäänsä. Silloin tällöin hän potkaisi jotakin vanhaa arkkua.

-- Oletteko siellä? kysyi hän. -- Onko se mielestänne kummituksen ja gentlemannin olinsija? Hohoi! Vai oletteko tämän lämpöisen uuninpiipun takana?

Mutta arkut antoivat ainoastaan kumean tyhjän äänen, eikä piipun takana ollut ketään.

Vihdoin luutnantti Rosenkrantz oli jutellessaan olennolle, jota ei nähnyt ja joka ei ilmaissut itseään, tutkinut koko ullakon. Hänen täytyi vihdoin myöntää olevansa ällistynyt, todellakin ällistynyt ja neuvoton.

Hän oli aivan varmaan kuullut askelia, ensin eteisessä, sitten portaissa, ja vihdoin hän oli kuullut niiden aivan selvästi katoavan ullakolle. Hän oli kuullut ihmisen askelia, mutta missä ihminen oli? Tuokion hän ajatteli kattoa, mutta hänen täytyi luopua tästä ajatuksesta. Vihdoin hänen täytyi jättää jahti, ja laskiessaan jalkansa portaiden ylimmälle astuimelle hän sanoi kuin kohtelias mies ainakin:

-- Jääkää hyvästi, herra. Pyydän saada toivottaa teille hyvää ja rauhallista yötä. Minä puolestani en anna teidän enempää häiritä itseäni.

Hän meni jälleen eteiseen, mutta hänen tultuaan sinne kiinnitti jokin muu hänen huomiotansa.

Portaissa lepatteli valo, joka ei tullut hänen lampustaan.

Luutnantti Rosenkrantz kuunteli.

Ja äkkiä hän juoksi portaita pitkin ensimäiseen kerrokseen, mutisten samalla hampaittensa välistä:

-- Nyt et pääse kynsistäni.

XI LUKU.

Jäljet.

Ollessaan vielä portailla hän kuuli kenraalin äänen alhaalta:

-- Hohoi, tekö siellä olette, luutnantti Rosenkrantz. Mitä helkkaria te juoksentelette?

Eteisessä seisoi kenraali Jerne pitkässä yönutussaan, jonka tupsut viistivät lattiaa. Hänellä oli kynttilä kädessään, ja hänen muutoin niin hyvin hoidetut valkokiharansa olivat epäjärjestyksessä. Hän oli ilmeisesti juuri noussut sängystä.

-- Hyvä luutnantti Rosenkrantz, sanoi hän puoleksi piloillaan, puoleksi suuttuneena, -- alkaako teillä jo olla ikävä?

-- Mitä tarkoitatte, herra kenraali?

-- Koska näette hyväksi hälyyttää talon.

-- Se oli sattuma, vastasi luutnantti. Pyydän anteeksi.

Hän seisoi toinen käsi housuntaskussa.

-- Hyvä luutnantti, vastasi kenraali suopeasti, esiintykää aivan kuten tahdotte, mutta muistakaa, että minä olen vanha mies ja tarvitsen joskus lepoa. Mitä te niin äkkiä pistitte taskuunne tullessanne portaita alas?

-- Se oli nenäliinani, vastasi luutnantti. Mutta hän valehteli. Se oli hänen revolverinsa.

Kenraali katsoi häneen tutkivasti.

-- Nenäliinanne, mutisi hän. -- Mutta minä olin selvästi näkevinäni jonkin kiiltävän kädessänne. Herra jumala, Rosenkrantz, mitä teillä on mielessä?

-- Se oli todellakin nenäliinani, vastasi luutnantti ja veti samalla taskustaan värillisen silkkinenäliinansa. -- Kenraalihan voi itse nähdä.

Kenraali nauroi.

-- Sellaista sanottaneen ontuvaksi todistukseksi, vastasi hän, mutta teidän pitäisi olla hieman varovaisempi, herra luutnantti.

-- Kuinka niin, herra kenraali? Minä en oikein ymmärrä.

-- Tänä yönä on viisitoista astetta pakkasta. Tällaisessa yössä ei kukaan kulje rankaisematta paitahihasillaan.

-- Se on totta.

-- Te luotatte liiaksi itseenne, herra luutnantti. Ette pääse oivallisen miekkannekaan avulla pitkälle meidän ankarassa ilmastossamme.

-- Minä en olekaan aikonut ryhtyä mihinkään taisteluun talvea vastaan, se herättää minussa siksi suurta kunnioitusta.

-- Lupaan teille vilustumisen huomiseksi.

-- Miksi niin, herra kenraali?

-- No, mitä hittoa, luutnantti Rosenkrantz, täytyykö minun lausua ajatukseni selvemmin. Mies, joka uskaltaa vaeltaa paitahihasillaan viidentoista asteen pakkasessa, on rangaistukseksi tuomittava kuukauden keuhkokuumeeseen.

-- Mutta tämä kylmyyshän on ulkona, herra kenraali.

Kenraali jäi seisomaan suu puoliavoimena, niin ällistynyt hän oli tästä huomautuksesta.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi hän.

-- Minä tarkoitan vain sitä mitä sanoin. Ulkonahan luonnollisesti on viidentoista asteen pakkanen eikä huoneessa.

-- Oikein. Mutta miten silloin voi pistää päähänne mennä yöllä ulos paitahihasillanne? Te saatte luonnollisesti tehdä mitä tahdotte, mutta -- --

-- Minä en ole ollut ollenkaan ulkona. En ole ollut sekuntiakaan talon ulkopuolella siitä lähtien kuin tulin, herra kenraali.

-- Kas niin, nyt tämä alkaa käydä salaperäiseksi.

-- Katsokaa jalkojani, herra kenraali, katsokaa tohveleitani, niissä ei ole lumen jälkeäkään.

Kenraali löi kädellään otsaansa.

-- Te olette oikeassa, sanoi hän, mutta mikä hitto sitten naputti minun ikkunaani?

-- En ainakaan minä.

-- Ette, mutta kuka sitten oli niin rohkea?

-- Naputtiko sitten joku todellakin ikkunaan?

-- Naputti, minä en uneksinut. En ollut vielä nukkunut, kun kuulin sipsuttelevia askelia lumessa ikkunani ulkopuolella. Heti senjälkeen joku naputti lujasti kolme kertaa ikkunaan. Ja huutaessani: "kuka siellä?" kuulin, miten sipsuttavat askelet nopeasti poistuivat pitkin talon etusivua.

-- Ylen merkillistä. Ja tiedättekö, kenraali, miksi minä seison tässä?

-- En, mutta minua huvittaisi kuulla, miksi te keskellä yötä juoksette edestakaisin lamppu toisessa kädessä ja revolveri toisessa. Älkää kieltäkökään, rakas Rosenkrantz, te ette erehdytä minua tuolla nenäliinalla. Minä näin varsin hyvin revolverin.

-- Minäkin kuulin askelia, vastasi luutnantti, oveni ulkopuolelta, ullakkoportailta ja ullakolta.

-- Sepä hittoa. Sitten varmaankin saamme konnan kiinni.

-- Mahdotonta, herra kenraali. Minä olen tutkinut koko ullakon läpikotaisin. Siellä ei ole ketään.

-- Miten se lurjus on päässyt sisälle ja ulos? Kaikki ovethan ovat suljetut.

-- Sitten jossakin toisessa paikassa täytyy olla salainen ovi. Mutta lumi, herra kenraali?

-- Lumi?

-- Lumessa täytyy olla jälkiä.

-- Tuhat tulimaista, siinä olette oikeassa! Herättäkäämme Hans Kristian! Saappaani, takkini ja ratsupiiskani! Minä näytän noille hävyttömille ihmisille mikä mies kenraali Jerne on.

-- Sallikaa minun tehdä eräs vastaväite.

-- Antakaa kuulua, herra luutnantti, vastasi kenraali mennen takaisin makuuhuoneeseensa.

-- Se koskee Hans Kristiania.

-- Ette kai luule häntä siksi?

-- En suinkaan, mutta hän säälittää minua. Saatammehan ajatella, miten paljon puuhaa hänellä on ollut viime päivinä. Hänen on noustava jo kello viideltä. Eikö ole hieman armotonta ajaa hänet unesta tällaisen turhanpäiväisen asian vuoksi? Me kaksi upseeria kai kykenemme selvittämään omin neuvoinkin tällaisen jutun.

Kenraali löi häntä hartioille.

-- Nuori mies, sanoi hän, se on kunniaksi sydämellenne. Olette oikeassa, annamme Hans Kristianin nukkua.

Luutnantti auttoi häntä ratsastussaappaiden hakemisessa. Kenraali kiersi kaulaansa villaisen kaulaliinan ja otti ylleen takkinsa, paksun, lämpimän sotilastakin. Luutnantti meni eteiseen ja otti päälleen turkin. Hänen siinä seisoessaan tuli kenraali kiroten puoliääneen ja lyöden muutamia kertoja ratsupiiskallaan uhkaavasti pitkävartisiin saappaisiinsa.

Tuokion kuluttua molemmat seisoivat pihamaalla. Kuu loi hohdettaan yli seudun; puitten latvat kuvastuivat punasinervää tähtitaivasta vasten, ja puiston puitten ja rakennusten varjot laskeutuivat loistavalle lumipeitteelle. Oli tyyni mutta hyvin kylmä. Lumi narisi heidän jalkojensa alla, ja heidän puhuessaan leijaili huuru kuin tupakansauhu heidän kasvojensa edessä.

Molemmat miehet kulkivat talon seinäviertä ja katselivat lumeen. Mutta koko pihamaalla olivat jalanjäljet yhtenä ainoana sekasotkuna, niin ettei niistä ollut mahdollista eroittaa mitään erikoisia.

Mutta tultuaan toiselle puolelle, jossa puisto ulottuu rakennukseen asti, huomasivat he lumen korkeaksi ja puhtaaksi. Sinne tullakseen heidän täytyi kulkea läpi aitauksen. Eräässä paikassa oli lumi raaputettu pois aidan edestä, aivan kuin joku olisi kiivennyt siitä yli. Ja tästä paikasta selvät jalanjäljet veivät puistoon.

Luutnantti Rosenkrantz kumartui katsellakseen jälkiä.

-- Tätä tietä hän on tullut, mutisi hän. -- Näyttää siltä, kuin hän ensiksi olisi mennyt yli pihan, lumi on tässä hienoa ja rakeista, saatatteko nähdä kenraali, tästä on ihminen kulkenut aivan äsken.

Kenraali väitti vastaan:

-- Mutta jäljethän eivät vie ollenkaan rakennukseen. Ne menevät puistoon. Ja meidänhän pitäisi löytää mies, joka naputti ikkunaan.

-- Seuratkaamme vain jälkiä, niin saamme kyllä hänestä selon. Sen täytyy olla iso mies; näen, että hän astuu pitkiä askelia. Näyttää kuin hänellä olisi ollut jaloissaan lapikkaat. Hohoi!

-- Mitä nyt? kysyi kenraali.

-- Tässä hän on pysähtynyt. Tämän puun juurella hän on seisonut hetkisen ja katsellut taloon päin. On ihmeellistä, miten paljon tällaiset jäljet saattavat kertoa. Mutta tästä hän on mennyt eteenpäin, eteenpäin pitkin askelin.

Jäljet veivät yhä syvemmälle puistoon.

-- Täällä hän on jälleen pysähtynyt, sanoi luutnantti Rosenkrantz äkkiä, täällä hän on seisonut hyvän aikaa ja polkenut jalkansa lämpöisiksi. Lumihan on aivan sotkettua. Mutta kaikissa jäljissä ovat varpaankärjet rakennusta kohti. Tuntuu siltä, kuin hän olisi odottanut, että tässä talossa tapahtuisi jotakin.

XII LUKU.

Koirat.

-- Tapahtuisi? mutisi kenraali. -- Mitä hittoa täällä tapahtuisi?

-- Ei, se on aivan uskomatonta, mutta siltä todellakin näyttää, vastasi luutnantti Rosenkrantz. -- Jos minä tällä hetkellä olisin vieras henkilö, kenraali, niin minä vannoisin, että tuo salaperäinen mies on seisonut täällä odottaakseen rakennuksesta jotakin merkinantoa.

-- Mitä ryövärijuttuja te sepittelette, luutnantti Rosenkrantz?

Mutta Rosenkrantz oli liiaksi kiintynyt jälkien tutkimiseen kiinnittääkseen huomiota vanhuksen väitteihin.

-- Tässä hän on mennyt edelleen, sanoi hän. -- Kylläpä hän on tässä ottanutkin valtavia askelia. Hän on juossut.

-- Niin, sen minä näen. Mutta mihin suuntaan?

-- Kartanoon päin. Kas nyt hän kulkee kartanoa kohti. Seuratkaamme häntä. Missä teidän ikkunanne ovat, kenraali?

-- Tuolla, vastasi kenraali ja viittasi päätyyn.

-- Ahaa, nyt minä näen, sisällä palaa tuli. Mutta siellähän on omituisen heikko valo.

-- Niin, minä olen pannut varjostimen lampulle. Se on lapsuudestani asti säilynyt tapa; minulla täytyy olla hieman valoa makuuhuoneessani. Muutoin en voi saada silmiini ollenkaan unta.

Luutnantti Rosenkrantz oli tähän asti kulkenut jälkien yli kumartuneena. Nyt hän suoristautui äkkiä.

-- Milloin panitte varjostimen lampulle? kysyi hän.

-- Heti mentyäni sänkyyni, vastasi kenraali.

-- Niin, mutta milloin? Mihin aikaan?

-- Kellonlyöntiä minun on mahdoton täsmälleen tietää. Mutta se tapahtui juuri ennen kuin kuulin askelia ikkunaini alta.

Luutnantti naksautti sormiaan.

-- Se oli omituinen sattuma, sanoi hän. -- Te himmensitte valon juuri ennen kuin ikkunaan naputettiin. Se tapahtui samaan aikaan, kun mies seisoi lumessa ja odotti silmät taloon suunnattuina. Myöntäkää, kenraali, että se saattoi näyttää aivan merkinannolta.

-- Merkinannolta, ärisi kenraali. -- Minulla ei ole kenellekään merkkejä annettavana.

-- Oikein, aivan oikein. Mutta kun nyt otamme huomioon mahdollisuuden, että mies luuli jonkun toisen olevan huoneessa?

-- Silloin täytyy asianomaisen olla suuri pölkkypää. Kaikki täkäläiset ihmiset tietävät missä huoneissa minä asun. Missään tapauksessa ei voisi olla ajateltavissa, että kukaan palvelusväestä asuisi talon parhaissa huoneissa.

Rosenkrantz ei vastannut tähän mitään. Hän seisoi hetkisen miettien, sitten hän kumartui jälleen tarkastamaan jälkiä.

-- Ei epäilemistäkään, mutisi hän. -- Mies on juossut nopeasti rakennusta kohti. Kas, tässä hän on hetkiseksi pysähtynyt, sitten lähtenyt juoksuun jälleen.

Molemmat miehet seurasivat jälkiä aivan talon seinään asti. Siinä jäljet kertoivat seuraavaa:

Mies oli hiipinyt pitkin seinäviertä. Parissa paikassa jäljet osoittivat, että hän oli ryöminyt polvillaan kappaleen matkaa, arvattavasti siksi, ettei varjonsa näkyisi kuutamossa. Kenraalin ikkunan alla hän oli seisonut hiljaa, lumi oli pyyhkäisty pois reunalta, ruudussa oli hänen koputuksensa jälkiä...

-- Mitä teitte kuullessanne koputuksen? kysyi luutnantti.

-- Mitäkö minä tein? Niin kauan kuin kuulin ainoastaan sipsuttelevat askelet, pysyin levollisena. Mutta heti kun ruudulleni koputettiin, kavahdin luonnollisesti pystyyn.

-- Entä sitten? Sitten te huusitte?

-- En, minä en oikeastaan huutanut. Minä kirosin.

-- Niin, luonnollisesti. Ja jokseenkin kovaa.

-- Jokseenkin kovaa luonnollisesti.

-- Sen saatan ymmärtää, sillä ulkopuolella oleva mies on hypännyt useita askelia taaksepäin. Kas niin. Hän on melkein syöksynyt päistikkaa. Ja kas tässä --

Luutnantti viittasi lumeen.

-- Kas tässä hän juoksee tiehensä, sanoi hän. -- Kas, millaisia pitkiä askelia hän harppaa.

Kenraali katseli jälkiä ja nyökäytti päätään.

-- Se on kyllä aivan oikein. Mutta seuratkaamme häntä. Kenties se on ollut murtovaras.

Molemmat miehet olivat juuri lähtemäisillään eteenpäin seuraten jälkiä, mutta silloin heidän huomionsa kiintyi johonkin, joka liikkui aitauksen takana. Samalla he kuulivat äänen, matalan mutta pahaenteisen murinan.

Luutnantti kavahti pystyyn.

-- Kenraali, sanoi hän. -- Me olemme olleet sangen tyhmiä. Anteeksi, mutta me olemme ainakin olleet hyvin ajattelemattomia.

Hän viittasi varjoihin, jotka liikkuivat aitauksen takana.

-- Tiedättekö mitä tuolla on? kysyi hän.

-- Tuollako, vastasi kenraali. -- Siellä ovat ainoastaan koirat.

-- Tosiaankin. Ja minkä nimiset ne ovat?

-- Stella ja Dixi, vastasi kenraali. -- Ja siunattu asia tosiaankin, että tein jälleen tuttavuutta näiden petojen kanssa iltapäivällä. Muutoin olisimme nyt joutuneet varsin hauskaan asemaan.

Koirat murisivat edelleen.

Silloin luutnantti vihelsi ja kutsui niitä nimiltään. Tuokion kuluttua jokin varjo liiti yli aitauksen ja kohta sen jälkeen toinen. Siinä olivat molemmat koirat. Ne lähestyivät hieman epävarmasti, hiljakseen muristen, mutta nyt kenraalikin huusi niitä nimeltä, ja silloin ne heti tulivat hänen luokseen, nuuskivat häntä ja heiluttivat häntäänsä.

-- Eikö tämä ole mielestänne ihmeellistä? kysyi luutnantti?

-- Että koirat tulevat? Ei.

-- Minä tarkoitan: eikö mielestänne ole ihmeellistä, etteivät ne ole tulleet ennen?

Kenraali oikaisihe.

-- Niin, tuhat tulimaista, minä olen yhtä mieltä kanssanne.

-- Koirat eivät olleet pihalla meidän tullessamme ulos, jatkoi luutnantti.

-- Ei, se on totta.

-- Ja missä ihmeessä ne ovat olleet välillä?

-- Niin, missä ne ovat olleet? Tämä on tosiaankin enemmän kuin salaperäistä.

Rosenkrantz taputti koiria ja silitti niiden karheata turkkia.

-- Ne ovat aivan kosteina hiestä, sanoi hän. -- Niiden on täytynyt juosta pitkä matka. Ja saatatteko ymmärtää, kenraali, miksi ne eivät päästäneet ääntä hänen -- tuon vieraan -- hiipiessä ympäri?

Luutnantti otti toisen koiran pään käsiensä väliin.

-- Viisaat silmät, mutisi hän, viisaat silmät. Voisinpa vain ymmärtää niiden kieltä.

-- Seuratkaamme jälkiä, sanoi kenraali kärsimättömänä. -- Tämä kiinnittää mieltäni yhä enemmän ja enemmän.

-- Niin, seuratkaamme niitä, sanoi luutnantti. -- Vaikkakaan en luule, että saamme mitään ratkaisua tähän arvoitukseen.

He kulkivat puiston läpi jalanjälkiä pitkin. Jäljistä päättäen mies oli juossut jokseenkin kiivaasti.

Jäljet veivät tielle, ja sinne ne katosivat muiden jälkien sekamelskaan.

-- Tähän eikä kauemmaksi, sanoi luutnantti. -- Juuri tätä minä itsekseni ajattelin.

Koirat hyppivät heidän ympärillään heiluttaen häntäänsä ja vainuten. Luutnantti koetti ohjata niitä jäljille, mutta ei onnistunut. Kenraali kirosi tavallisuuden mukaan suuttumuksesta.

-- Kello on jo puoli neljä, luutnantti, eikä meillä ole nyt muuta tehtävää kuin mennä nukkumaan. Saamme odottaa, kentiespä huomispäivä antaa meille vastauksen arvoitukseen.

He kääntyivät ja kävelivät hitaasti kartanoon.

-- Minä luulen, että se on aivan yksinkertaisesti ollut murtovaras, sanoi kenraali. -- Uudet tehtaat tuolla alhaalla ovat varmaan vetäneet tänne jonkun epäilyttävän henkilön. Minun pitää ilmoittaa asia nimismiehelle. Mikä on teidän ajatuksenne, luutnantti?

-- Minä en usko sen olleen murtovarkaan. Eikä minun mielestäni teidän ole tätä ilmoitettava. Eihän vielä ole mitään vahinkoa tapahtunut.

Kenraali ei antanut mitään varmaa vastausta. Vanha mies oli nyt hyvin väsynyt ja meni heti makuuhuoneeseensa. Luutnantti jäi muutamiksi minuuteiksi seisomaan eteiseen. Hän kuuli kenraalin penkovan jotakin huoneissaan.

-- Kenraali, huusi hän sisälle. -- Menettekö nukkumaan?

-- Menen kyllä.

-- Hyvää yötä, herra kenraali.

-- Hyvää yötä, ystäväni.

Luutnantti Rosenkrantz meni lamppu kädessä portaita myöten omaan huoneeseensa. Levoton yö oli saattanut hänet omituiseen, hermostuneeseen tunnelmaan. Tultuaan toisen kerroksen käytävään hän nosti lamppua ja katseli ympärilleen. Siellä ei näkynyt mitään. Hän tuli omaan huoneeseensa. Ensimäinen oli hänen salonkinsa.

Avoimessa takassa hehkui vielä pari koivukalikkaa.

Hän kulki vielä tämän huoneen läpi, tuli makuukamariinsa ja pani lampun pöydälle. Sitten hän sulki molempien huoneiden välisen oven.

XIII LUKU.

Seuraavana päivänä.

Hän laski syrjään kirjeen, jonka oli juuri aloittanut, kun öinen vaeltaja häiritsi häntä. Kello oli nyt niin paljon, että hänen todellakin olisi täytynyt ajatella levollemenoa. Mutta sen sijaan hän rupesi järjestämään kirjoituspöytäänsä. Siinä tuskin oli tilaa niille kaikille pulloille ja tuubeille, joita hän veti laukkunsa syvyydestä. Ja peilipöytä muistutti vihdoin enemmän naisen kuin nuoren herran, saati sitten upseerin pöytää. Luutnantti Rosenkrantz piti melkein naisellisen tarkkaa huolta ulkomuodostaan eikä sietänyt mitään epäsäännöllisyyttä, asuipa sitten maaseudulla tahi suurten bulevardien kaupungissa.

Mutta näin askarrellessaan hän vaipui väliin ajatuksiinsa ja tumma pilvi kohosi hänen kasvoilleen. Sitten hän karkoitti hartioitaan kohauttaen ajatuksensa, vihelsi laulunpätkän ja jatkoi edelleen kapineittensa järjestämistä.