Part 3

Kenraali säpsähti ja avasi makasiinin. Hän kääntyi hämmästyneenä Hans Kristianiin.

-- Hyi helkkarissa! huusi hän. -- Joku on joka tapauksessa pidellyt aseitani. Revolverihan on ladattu.

-- Siitä sen näette, mutisi luutnantti Rosenkrantz. Lataamattomat aseet ovat vaarallisimmat.

Mutta vanha Hans Kristian, mies parka, seisoi neuvottomana.

VII LUKU.

Hämärässä.

Kenraali tuijotti ensin aseeseen, sitten luutnantti Rosenkrantziin, sitten Hans Kristianiin ja jälleen aseeseen. Hän käänteli koneistoa.

-- Täydessä latingissa, mutisi hän, -- sepä ihmeellistä.

Luutnantti Rosenkrantz ojensi laihan, valkoisen kätensä tarttuakseen aseeseen, ja kenraali antoi sen hänelle.

-- Oivallinen, sanoi luutnantti ja katseli tarkoin revolveria. -- Minä antaisin tällaisesta esineestä mielihyvällä viisisataa frangia.

-- Mutta sehän on latingissa, sanoi kenraali.

-- Niin, entä sitten, sehän on vain hyvä se, herra kenraali. Ladattu ase ei ole koskaan vaarallinen.

-- Se nyt on teidän viisasteluanne! jyrisi kenraali. -- Ettekö ymmärrä, että tämä on aivan salaperäistä. Nämä aseet ovat aina olleet lataamattomina minun kirjoituspöydälläni.

-- Se merkitsee, rakas kenraali, että te jätitte ne kolme vuotta sitten. -- On varma, ettei ase itse ole varustanut itseään luodeilla, siitä siis saamme olla huoleti, mutta on ajateltavissa, että joku utelias on saattanut väliajalla kosketella näitä upeita kapineita.

-- Mitä sinä, Hans Kristian, siitä sanot? kysyi kenraali.

-- Minä sanon hyi helkkari, herra kenraali.

-- Niin, se on kyllä hyvä, mutta sillä emme pitkälle pääse. Sinä itse olet aina puhdistanut minun aseeni, eikö totta?

-- Olen.

-- Silloin olet myöskin pitänyt hoidossasi nämä revolverit?

-- Niin, sen olen tehnyt. Ja viimeksi kun puhdistin revolverit, eivät ne olleet latingissa.

-- Milloin se tapahtui?

-- Kolme päivää sitten.

Hans Kristian kuumeni ajatellessaan, että se tapahtui sen yön jälkeen, jolloin hän ja pappi olivat tehneet kamalan vaelluksensa autiossa talossa. Hän katseli pastoria, mutta tämä vain pudisti valkohapsista päätänsä, jonka piti merkitä, että Hans Kristian ei saanut sanoa mitään. Luutnantti Rosenkrantz nousi ja pani revolverin pöydälle.

-- Mutta entäs toinen? kysyi hän. -- Nyt on saatava tietää, onko toinen revolveri hengenvaarallinen vai eikö.

Kenraali tarkasti toista revolveria.

-- Ei, sanoi hän, se ei ole latingissa.

-- Siis hengenvaarallinen. Pankaa se pois.

Pappi nauroi, eikä kenraalikaan saattanut olla vetämättä suutansa hymyyn.

-- On siis lähdettävä siitä, huomautti luutnantti Rosenkrantz, riisuen hitaasti ja veltosti turkin yltään, -- on lähdettävä siitä, että on olemassa ihminen, jolla on ollut hyötyä ladattuun revolveriin turvautumisesta. Onko kartanossa kenties tapahtunut jotakin kolmen viimeisen vuorokauden kuluessa?

-- Ei mitään, sanoi pappi nopeasti.

-- Ei mitään, sanoi Hans Kristian myöskin, mutta se tuli epävarmasti.

-- Hyvä on, sanoi kenraali ja heitti pois revolverin. -- Se on arvoitus, mutta se on pienimpiä varsinaisia arvoituksia, emmekä sitä enää ajattele. Kas tässä on Louise. Huu, millainen tuuli!

Nuori tyttö hyökkäsi sisälle ja toi mukanaan pakkasen ja tuulen raittiin henkäyksen. Hän oli jo kiertänyt tallissa ja hyväillyt hevosia, vanhoja ystäviään. Hänen silmänsä säteilivät.

-- Ajatelkaas, ne tunsivat minut, vakuutti hän. -- Ne hirnuivat, kuuletko, setä!

Kenraali tarttui hänen käteensä ja suuteli häntä.

-- Kaiketikin siis olet iloinen, kun olet tullut kotiin, sanoi hän.

-- Hirveän iloinen, setä, ja miten hauskat minun huoneeni ovatkin, siellä on kukkia kaikkialla. No, mitä paroni sanoo?

Luutnantti Rosenkrantz kumarsi.

-- Tästä päivästä lähtien en ole enää paroni, sanoi hän. -- Olen tullut kansanvaltaiseen maahan. Rakas neiti, nyt muitta mutkitta olen luutnantti Rosenkrantz, monsieur X.

Nuori tyttö vilkaisi häneen häijysti.

-- Niin, se on kyllä toista kuin olla Jockeyklubin juhlittu leijona. Mutta lähimpään klubiin ei olekaan pitkä matka. Kaupunkiin on ainoastaan puolen tunnin rautatiematka. Pastori Winge pitää kyllä huolen, että teidät ilmoitetaan "Ystävysten" klubin jäseneksi. Varjele taivas, millaista huomiota te herätätte joulutanssiaisissa! Teistä tulee suurin kukko tunkiolla.

-- Neiti, sanoi luutnantti kumartaen, minä en tanssi näillä leveysasteilla.

-- Ette minunkaan kanssani?

-- Tehän tiedätte, sanoi hän, että olen orjanne.

Kenraali nauroi ääneen.

-- Toden totta hän on kohtelias mies, tämä luutnantti Rosenkrantz, huudahti hän silmäten samalla veitikkamaisesti pastori Wingeen, ikäänkuin sanoakseen: Se on hän! Ja pastori ymmärsi puolesta sanasta. Hän muisti kenraalin kerran vannoneen, ettei kukaan muu kuin soturi saa hänen veljentytärtänsä vaimokseen. Tämä mies oli soturi, mutta pastori oli aina ajatellut toisenlaista tyyppiä. Tämähän näytti niin hennolta, että pohjan puhuri olisi voinut viskata hänet kumoon. Mutta samalla hänen lempeissä silmissään oli silloin tällöin teräksenharmaa välähdys, jota todisti tahdonvoimaa. Hän miellytti pastoria.

Sillä aikaa kuin Louise oli huoneissaan riisumassa matkapukuansa, ohjasi Hans Kristian luutnantin toiseen kerrokseen.

Luutnantti tuli hyvin iloiseksi saadessaan nähdä, miten huoneisto oli hänelle laitettu kuntoon, ja kaikki kävi aivan niin kuin Hans Kristian oli odottanut. Luutnantti Rosenkrantz istuutui heti leveään, mukavaan nahkatuoliin, avoimen takan ääreen, ja laski jalkansa takanreunukselle.

-- Oivallista, mutisi hän.

-- Haluaako luutnantti muutoin mitään? kysyi hän. Me syömme tunnin perästä.

-- En, en mitään, rakas ystävä, vastasi Rosenkrantz, joka istui silmät puoliummessa. -- Minä olen matkasta väsynyt ja mielin tässä vähän istua ja levätä. Ovatko matka-arkkuni kannetut ylös?

-- Matka-arkut ovat makuuhuoneessa, herra luutnantti.

-- Hyvä on.

-- Sytytänkö lampun? kysyi Hans Kristian.

-- Kiitos, ei, vastasi Rosenkrantz, minä pidän hämärästä.

-- Mutta hetkisen kuluttua tulee aivan pimeä.

-- Minä pidän pimeästäkin.

Hans Kristian meni ovelle.

-- Odota vähän, pyysi luutnantti.

Hans Kristian pysähtyi. Hän ei nyt nähnyt nuoresta luutnantista muuta kuin loistavat kiiltonahkasaappaat. Luutnantti istui painuneena korkeaselkäiseen tuoliin. Mutta hän saattoi kuulla luutnantin äänestä, että nuori mies oli väsynyt.

-- Mitä herra luutnantti käskee?

-- Se revolveri, Kristian, miten asianlaita oikeastaan oli?

Tuli pysähdys. Hetken kuluttua Hans Kristian vastasi:

-- Sitä minä en tiedä, herra luutnantti.

-- Minä näin, jatkoi Rosenkrantz laimeasti ja väsyneesti, -- minä näin teidän vaihtavan katseita valkohapsisen herran, papin kanssa.

-- Näkikö luutnantti sen?

-- Minä luulen teidän tietävän tästä enemmän kuin mitä tahdotte myöntää.

-- Herra luutnantti erehtyy.

-- Tässä on varmasti joku salaisuus, eikö totta?

-- Ei, ei suinkaan, herra luutnantti.

Rosenkrantz haukotteli.

-- Sepä ikävä, sanoi hän. -- Jääkää siis hyvästi, Hans Kristian.

-- Jääkää hyvästi, herra luutnantti.

Hans Kristian meni.

Tunnin kuluttua illallinen oli pöydässä.

Kun kenraali tuli ruokailuhuoneeseen ja näki pöydän ja keittäjättären, rouva Andersenin, sekä höyryävät vadit, hykersi hän tyytyväisenä käsiään.

-- Kas niin, nyt menemme pöytään, sanoi hän, mutta missä luutnantti on?

-- Luutnantti lepää, vastattiin.

Louise neiti meni eteiseen ja huusi portailta:

-- Paroni, paroni! Nukutteko, Jernegaardin vanhat viinit odottavat tuntijaansa.

-- Minä tulen, kuului luutnantin ääni. Vähän ajan kuluttua kuuluivat hänen askeleensa portaissa, ja hänen solakka vartalonsa ilmestyi pimeästä.

Mutta hänen tultuaan ruokailuhuoneen valoon kenraali säpsähti vastoin tahtoaan.

-- Tehän olette sairas, luutnantti Rosenkrantz? sanoi hän. -- Olette kovin kalpea.

-- Minun päätäni kivistää, vastasi luutnantti Rosenkrantz. Ja hän oli ihmeellisen totinen.

VIII LUKU.

Takkavalkean ääressä.

Kenraali oli odottanut, että erinomainen ruoka ja hyvät viinit olisivat rahtusen kohottaneet luutnantin mielialaa, mutta hän oli ihmeen hiljainen ja vähäpuheinen koko aterian ajan. Ja luutnantti Rosenkrantz kuului niihin hemmoteltuihin, mukavuutta rakastaviin luonteisiin, jotka eivät voi salata mielipahaansa eivätkä mielihyväänsä.

Louise neiti kiusoitteli häntä edelleen latelemalla hänelle pistopuheitaan. Ja Rosenkrantz taipui tähän kohteluun enkelimäisellä kärsivällisyydellä. Ainoastaan silloin, kun Louise tuli ylen pahanilkiseksi, katsoi luutnantti häneen puolittain surumielisesti, puolittain rukoilevasti hymyillen. Ja silloin Louise neiti loi häneen säteilevän silmäyksen ja nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään. He olivat keskenään sotajalalla, mutta tämä sotatila oli kaikkein rakastettavinta laatua, kuten aina on asianlaita, milloin kaksi ihmistä, jotka pohjaltaan pitävät toisistaan, haluavat toisiaan hieman kiusoitella.

Louise neiti nimitti häntä paroniksi, vaikka tiesi, että toinen oikeastaan oli sitä vastaan.

-- Herra paroni on saanut päänkivistyksen meidän kovassa ilmastostamme, mutta me toiset sanomme sitä joksikin muuksi.

-- Miksi "me toiset" sanomme sitä? kysyi luutnantti.

-- Koti-ikäväksi, vastasi toinen veitikkamaisesti.

-- Koti-ikäväksi, neiti! Mutta nythän minä olen kotona.

-- Pyh, tätäkö te muka sanotte kodiksi. Te kaipaatte kyllä takaisin Pariisiin Montmartren taiteilijakabaretteihin, Lulun ja Tutun luokse -- -- --

-- Älkää siitä puhuko, neiti. Minä olen sulkenut silmäni Pariisille.

-- Mutta sehän mahtaa olla kauhea päänkivistys, rakas Rosenkrantz. Minä en ole koskaan nähnyt teitä noin kalpeana. En sen koommin...

Tällöin eräs muisto juolahti kenraalin mieleen, ja kääntyessään pastori Wingen puoleen hän jatkoi:

-- Ei, en ole sen koommin kuin eräänä iltana kaksi vuotta sitten nähnyt luutnantti Rosenkrantzia näin kalpeana. Se oli Jockeyklubissa. Ah, olisittepa silloin nähnyt hänet, herra pastori. Harvoin olen ollut niin ylpeä kenestäkään ranskalaisesta kuin luutnantti Rosenkrantzista sillä hetkellä.

Luutnantti koetti estellä, mutta kenraali jatkoi hänestä välittämättä:

-- Juuri siten kuin luutnantti Rosenkrantz esiintyi tässä tilaisuudessa, on gentlemannin ja upseerin käyttäydyttävä. Siitä sen näkee, että hänessä on vanhaa aatelia. Ja miten meidän viheliäiset siviilihenkilömme tähän aikaan esiintyvät? Kiitos vaan, tapellapa sovintolautakuntain ja asianajajien kanssa, hyi helkkaria! Ei, meidän nuoressa ystävässämme on toinen veri, maljanne, Rosenkrantz.

-- Kenraali, vastasi luutnantti, te olisitte sellaisessa tapauksessa käyttäytynyt samalla tavalla.

-- Niin, sanoi kenraali. -- Aivan niin minä olisin käyttäytynyt, sen voitte vannoa, pastori.

Pappi ravisti hieman päätänsä, mutta kenraali jatkoi:

-- En ikinä unohda sitä hetkeä, jolloin luutnantti Rosenkrantz nousi pelipöydästä, heti kun kuuli puhuttavan alentavaisesti eräästä nimeltään mainitusta naisesta. Hän kääntyi levollisesti puhujaan ja sanoi: "Monsieur, kuulinko oikein?" -- "Monsieur", sanoi ranskalaisen toveri, "minä sanoin sen ensiksi." Silloin tämä nuori ystäväni sanoi: "Hyvät herrat, teitä tulee siis kaksi. Kumman kanssa saan ensiksi mitellä miekkaa?" -- Ja silloin hän oli kalpea.

-- Sen saatan kyllä ymmärtää, huomautti Louise.

Luutnantti hymyili jälleen alakuloisesti, mutta kenraali löi kätensä pöytään.

-- Louise, huusi hän ankarasti, nyt sinä menet liian pitkälle. Sinä itse tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että luutnantin kalpeus johtui yksinomaan hänen harmistaan. Minulla oli kunnia olla hänen sekundanttinaan seuraavana aamuna. Hitto vieköön, hyvät herrat, minä en kernaasti tahtoisi seistä tämän nuoren miehen kalvan edessä.

Kenraali tuli äkkiä lempeäksi ja sanoi ivallisen leikillisesti:

-- Mutta minä tiedän toisen, joka oli sinä aamuna kalpea. Pikku Louise se silloin levottomana ja jännityksestä vapisten kulki edestakaisin huoneissaan.

Louise puri huultaan ja lensi hehkuvanpunaiseksi. Luutnantti Rosenkrantz nosti raskaita silmäluomiaan ja vilkaisi häneen. Sitten hän kumartui lautasensa yli ja oli kuin ei olisi kuullut eikä nähnyt mitään.

Luutnantti voitti nyt hitautensa ja ohjasi keskustelun toisille ja yleisemmille aloille. Ateria lopetettiin juttelemalla politiikkaa, ja kenraali, joka vähitellen oli tullut viinistä tavallista pirteämmäksi, ilmaisi muutamilla mahtipontisilla lauseilla, ettei hänellä ollut ollenkaan aavistusta päivän valtiollisista kysymyksistä, vaan että hänen ajatuksenjuoksunsa oli vielä Kaarle viidennentoista ajoissa.

Kun herrat puolta tuntia myöhemmin istuivat maistellen kahvia ja keskustelu oli melkein loppumaisillaan, kysyi luutnantti Rosenkrantz äkkiä:

-- Kauanko tämä ihana kartano on ollut teidän hallussanne, kenraali?

-- Kymmenen vuotta, vastasi kenraali.

-- Onko veljenne kuolemasta niin pitkä aika?

-- On, mutisi kenraali, niin pitkä aika on hänen kuolemastaan.

-- Emmekö lähde huomenna ajelulle? huomautti Louise neiti äkkiä väliin. Hän puhui niin kiireisesti, että Rosenkrantzin olisi täytynyt ymmärtää, että hän tahtoi ohjata hänet pois tästä aiheesta. Kenties hän sen ymmärsikin, mutta joka tapauksessa hän tekeytyi aivan ymmärtämättömäksi.

-- Ja miten kauan kartano oli veljellänne? kysyi hän.

-- Isäni kuolemasta alkaen, kaksikymmentä vuotta.

-- Veljenne ei ollut soturi?

-- Ei.

-- Mutta hän oli innokas metsästäjä, eikö totta?

-- Oli.

Luutnantti jatkoi välittämättä siitä, että kenraali tuli yhä totisemmaksi.

-- Eikö hän ollut hyvin umpimielinen luonne?

-- Oli, hän puhui harvoin vieraiden kanssa.

-- Pitkä, laiha, tumma mies, eikö totta?

-- Niin, mistä sen tiedätte?

-- Te olette kerran näyttänyt minulle hänen muotokuvansa. Musta parta, vai miten? Ja silmälasit?

-- Niin.

Mutta nyt pastori Wingen onnistui kääntää puoleensa luutnantin katse. Pappi asetti sormen suulleen, ja luutnantti kääntyi heti Louise neidin puoleen.

-- Niin, neiti, onpa hauska päästä ajelulle huomenna. Ovatko kelkat kunnossa?

-- Minä sanon Hans Kristianille.

Louise neiti läksi huoneesta. Vähän ajan kuluttua kenraali läksi jonkun mitättömän verukkeen nojalla. Hän oli äkkiä tullut ihmeen hiljaiseksi. Luutnantti Rosenkrantz ja pastori jäivät kahdenkesken.

-- Teidän tulee olla varovainen, sanoi pastori, heti kun oli tullut vakuutetuksi siitä, ettei kenraali ollut kuulomatkan päässä. -- Ettekö nähnyt miten alakuloiseksi hän tuli?

-- Näin.

-- Niin, minä annan teille vain hyvän neuvon. Minä tunnen olosuhteet, olen kenraalin vanha ystävä, -- on olemassa henkilö, josta puhumista teidän pitää karttaa tässä talossa.

-- Hänen veljensä?

-- Niin.

-- Mutta hänhän on kuollut aikoja sitten, ja kenraali on itse puhunut minun kanssani hänestä kerran.

-- On toinen asia, kun kenraali itse hänestä puhuu.

-- Miten sitten oli tuon veljen laita?

-- Hän oli onneton ihminen.

-- Miksi niin?

Pappi kohautti olkapäitään.

-- Sitä ei kukaan tiedä, vastasi hän, mutta hän oli paljon yksikseen, vihasi ihmisseuraa, kävi enimmäkseen yksin metsällä koirineen. Hän oli yleensä synkkä ja suljettu luonne, ja minä luulen, että hänessä oli paljon raskasmielisyyttä. Te tiedätte, tuollaisten vanhojen perheiden laita on niin kummasti.

Tuli pysähdys.

Hetkisen kuluttua luutnantti kysyi:

-- Oliko hänen kuolemassaan jotakin erikoista?

Pappi rykäisi.

-- Tehän olette kenraalin ystävä? kysyi hän.

-- Vanha kenraali on paras ystäväni, vastasi luutnantti.

-- Siinä tapauksessa voin sen teille sanoa. Kenraalin veli ampui itsensä. Ja sitten te kyllä ymmärrätte.

-- Miksi hän sen teki?

-- Sitäkään ei kukaan tiedä. Hänen kuolemansa oli arvoitus, kuten hänen elämänsäkin oli ollut.

-- Tapahtuiko se tässä talossa?

-- Tapahtui.

Jälleen tuli pysähdys. Luutnantti puhalteli sikarinsavua suurina, leijailevina kiemuroina.

-- Hyvä pastori, sanoi hän vihdoin. -- Kun äskettäin heräsin keveästä unesta, näin hiiltyneen takkavalkean hohteessa huoneessani kenraalin veljen.

IX LUKU.

Valot sammutetaan.

Pappi nousi äkkiä ja harasi sormillaan valkoista tukkaansa.

-- Sen mitä te puhutte täytyy olla hullutusta, sanoi hän. -- Sellaista ei tapahdu, hyvä herra.

-- Luuletteko minun valehtelevan?

-- En, vastasi pappi jurosti, mutta luulen teidän nähneen varjoja pimeässä.

-- Silloin minä kerron teille jotakin. Istukaa, hyvä pastori, ja kuulkaa minua. Te näette, että minä puhun tästä asiasta yhtä levollisesti kuin mistä jokapäiväisestä asiasta hyvänsä.

Pappi istuutui jälleen, mutta oli selvästi hermostunut.

-- Älkää sitten puhuko noin kovaa, pyysi hän. -- Joku saattaisi kuulla.

Luutnantti alensi ääntään.

-- Kuten äsken sanoin, on kenraali kerran näyttänyt minulle veljensä muotokuvaa. Se oli valokuva hänen nuoremmilta päiviltään, ja siinä hän oli seurapuvussa. Siinä tilaisuudessa kenraali mainitsi veljestään aivan äkkiä, eikä hän ole aikaisemmin eikä myöhemmin puhunut minulle hänestä enempää. Minä en edes tiedä tämän veljen nimeä. Hän ei ole ollenkaan kiinnittänyt minun mieltäni, ei ole koskaan ollut ajatuksissani. Mutta voitteko selittää, pastori, miten minä tiesin, että veljellä oli tapana käydä metsästyspuvussa?

-- Se on teidän täytynyt kuulla jossakin tilaisuudessa, jota itse ette voi muistaa.

-- Minä en tavallisesti unohda, sanoi luutnantti. -- Ja minä tiedän kertoa metsästyspuvusta siksi, että näin hänet huoneessani pimeässä pari tuntia sitten.

-- Minä en käsitä tätä.

-- Minä tunsin hänen kasvonsa, vaikka ne olivat muotokuvaa jonkun verran vanhemmat. Hänellä oli vyö vyötäisillään. Vyössä oli hopeasolki.

-- Pitää yhtä, kuiskasi pappi.

-- Ja hänellä oli vaaleanruskeat, suurinappiset säärystimet.

-- Pitää yhtä. Sellaisia hän käytti eläessään.

-- Tahdotteko nyt kertoa minulle, mitä tässä talossa tapahtuu?

-- Minä en tiedä sitä itsekään, vastasi pastori.

-- Oletteko koskaan täällä kokenut mitään samanlaista?

-- En... en oikeastaan.

-- Ette oikeastaan?

-- Minä olen eräänä yönä vähän aikaa sitten kuullut ihmeellistä ja selittämätöntä naurua asumattomista huoneista, siinä kaikki.

-- Toisin sanoen, sanoi luutnantti, minä olen tullut mielenkiintoiseen vanhaan taloon.

Hän oikoi mukavasti jäseniään.

-- Hermoni iloitsevat edeltäpäin, sanoi hän.

Pastori katsoi häneen, tutki tarkoin hänen kasvojansa, ja papista tuntui, kuin näiden laihojen, tummien kasvojen ilme ei olisi ollut sopusoinnussa hänen ylimielisen pilansa kanssa.

-- Nyt minun on aika lähteä, sanoi pastori ja ojensi hänelle kätensä. -- Saanko toivottaa teille hyvää yötä? Ja olemmeko samaa mieltä siitä, että tapahtukoonpa mitä hyvänsä, kummituksia me emme usko?

-- Minä en missään tapauksessa usko kummituksia, vastasi luutnantti, mutta en myöskään epäile silmiäni.

-- Ettekä myöskään hermojanne?

-- En hermojanikaan.

Pappi ajatteli kenraalin kertomusta kaksintaistelusta ja nyökäytti päätään myöntävästi. Sitten hän läksi sanomaan kenraalille jäähyväisiä. Luutnantti Rosenkrantz jäi istumaan. Hän kuuli kenraalin ja papin äänet kenraalin työhuoneesta. Vähän ajan kuluttua Louisen kirkas ääni sekaantui toisten matalaan. Hän kuuli kenraalin nauravan. Vanha mies oli siis varmaankin tullut jälleen hyvälle tuulelle.

Hetkisen kuluttua Louise neiti tuli huoneeseen. Hän sanoi aikovansa mennä aikaisin levolle, koska oli matkasta väsynyt.

-- Entä te, luutnantti? kysyi hän. -- Te ette luultavasti ole väsynyt, sillä tehän olette jo nukkunut.

-- Minä en ole vähintäkään väsynyt, vastasi Rosenkrantz. -- Tiedättehän, neiti, että tähän aikaan illasta minun päiväni tavallisesti varsinaisesti alkaakin.

-- Kello puoli yksitoista, sanoi toinen. -- Sepä kauheata. Siihenkö aikaan päivästä teillä on tapana mennä Jockeyklubiin?

-- Hohhoo! Ei, te erehdytte kokonaan. Kello puoli yhdeksän minulla Pariisissa on tapana mennä teatteriin. Siihen aikaan viimeinen näytös alkaa. Jockeyklubin jäsenelle ei sovi mennä teatteriin ennen viimeisen näytöksen alkua.

-- Silloin ette saa suurtakaan käsitystä kappaleesta?

-- Kappaleesta? kysyi luutnantti hämmästyneenä. Sitten hän pudisti päätänsä. -- Rakas neiti, mitä te tarkoitatte? sanoi hän. -- Kappaleesta?

-- Oo, te olette sietämätön keikailija, vastasi tyttö. -- Te teette aina itsenne huonommaksi kuin olette.

-- Niin, silloin en joudu ainakaan pettymisen vaaraan.

-- Tiedättekö, luutnantti Rosenkrantz, sanoi Louise, setä tahtoo, että meidän pitäisi mennä naimisiin. Herra jumala, millainen sietämätön mies teistä tulisi.

Toinen kumarsi.

-- Siitähän olemme jo ennen puhuneet, vastasi hän, mutta siitä ei tietenkään voi tulla mitään.

-- Miksi ei?

-- Siksi, etten luule teidän huolivan minusta.

Louise nauroi.

-- Kenties ette ollenkaan halua mennä naimisiin, neiti?

-- Tahdon kyllä.

-- Mutta ette minun kanssani?

-- En, en teidän kanssanne.

-- No niin, siitä ei siis tule mitään.

Näytti muutoin siltä, kuin tämä ei olisi mikään harvinainen keskusteluaine heidän välillään, sillä Louise siirtyi helposti toiseen.

-- Ja mitä teette sitten, kun olette ollut teatterissa? kysyi Louise.

-- Siitä olen teille kertonut niin monasti. Sitten minä syön illallisen.

-- Entä sitten?

-- Sitten kello vihdoin tulee kolme.

-- Entä sitten?

-- Ja sitten minä menen klubiin lukemaan aamulehdet.

-- Uh! Hyvää yötä, sietämätön paroni.

-- Hyvää yötä, neiti. Älkää unohtako huomista ajelua.

Seuraavan tunnin aikana kenraali ja luutnantti keskustelivat kaikenmoisista Pariisin asioista. Senjälkeen kenraalikin meni levolle, ja sitten suuressa rakennuksessa valo toisensa jälkeen sammui.

Kun luutnantti mennessään huoneeseensa kulki eteisen läpi, kohtasi hän Hans Kristianin, joka vaelsi sinne tänne sytytetty lyhty toisessa ja avainkimppu toisessa kädessä.

-- Myöhään vuoteelle, varhain ylös, sanoi luutnantti.

-- Niin, nyt minä teen viimeisen kierrokseni, herra luutnantti.

Hän aikoi jatkaa kulkuaan, mutta luutnantti piti häntä kiinni napinreiästä.

-- Tahdotteko ilmoittaa minulle erään asian? sanoi hän. -- Asunko yksin toisessa kerroksessa?

-- Aivan yksin, herra luutnantti.

-- Entä toiset huoneet?

-- Niitä käytetään ainoastaan silloin, kun meillä on kutsuja tahi enemmän vieraita.

-- Entä palvelijat, missä he nukkuvat?

-- Osa palvelijoista eteläisessä siipirakennuksessa. Loput väen rakennuksessa.

-- Entä te, Hans Kristian, missä te vietätte yönne?

-- Kenraalin ollessa kotona minä nukun eräässä etelänpuoleisen siipirakennuksen huoneessa. Jos herra luutnantti haluaa jotakin, niin soittakaa vain.

-- Ja jos minä soitan?

-- Silloin minä tulen heti, herra luutnantti.

-- Heti, Hans Kristian, se ei ole oikea sana. Jos minä soitan yöllä, niin teidän täytyy tulla silmänräpäyksessä, lupaatteko sen minulle?

-- Herra luutnantti on merkillisen vakava. Pelkääkö luutnantti, että jotakin tapahtuu?

-- Minä en pelkää mitään taivaan ja maan välillä, vastasi Rosenkrantz, mutta minä tahdon, ettette unohda, mitä minä nyt olen sanonut. Se on määräys.

-- Minä en sitä unohda.

Kun luutnantti oli portailla, huusi Hans Kristian hänelle alhaalta:

-- Minä olen sytyttänyt kynttilän herra luutnantin huoneessa.

Rosenkrantz tuli pieneen asumukseensa ja lukitsi oven. Hän pysähtyi muutamiksi minuuteiksi ensimäiseen huoneeseen, katseli ympärilleen ja meni senjälkeen avoimen takan luo, jossa rupesi hämmentelemään hiiliä, niin että tuli leimahteli. Hän katseli kelloaan; se oli pian kaksitoista. Hän meni makuukamariin. Molemmat huoneet olivat erinomaisen hauskat ja miellyttävän lämpöiset. Hänen yövaatteensa olivat asetetut kuntoon tuolin yläpuolelle sängyn laidalle. Eräässä koukussa riippui hänen samettinuttunsa, ja kun hänen silmänsä osuivat siihen, vihelsi hän tyytyväisenä. Hän riisui heti takkinsa ja pani ylleen samettinutun, heitti pois saappaansa ja pisti jalkaansa villavuoriset karvatohvelit.

Sitten hän otti esille avainkimpun ja avasi suuren matkalaukun, joka oli asetettu seinäviereen, ja siitä hän nyt otti peräkkäin joukon tavaroita, postipaperia, mustetta, kynän, vaatetustarpeita, valokuvia, jotka levitti pöydälle vastoin yksinkertaisimpiakin järjestyssääntöjä.

Äkkiä hän keskeytti, kuunteli ja käänsi kasvonsa oveen päin.

X LUKU.

Askelia.

Hän kuunteli tarkkaavaisesti melkein minuutin. Sitten hän laski varovaisesti pois käsissään olevat esineet, meni reippaasti toiseen huoneeseen ja avasi eteiseen vievän oven.