Part 2

Sillä se oli miehen naurua. Se tuntui tulevan kaukaa, mutta oli kuitenkin aivan lähellä, ja sillä oli vieras ja kaukainen sointu, ikäänkuin se olisi ollut vuosisadan vanhojen haalistuneiden tapettien kätkössä ja nyt äkkiä päässyt valloilleen kuin kaiku.

Molemmat miehet katsoivat ääneti toisiansa, ja se pelko, jota he vastoin tahtoaan tunsivat, ilmeni heidän silmissään, heidän kasvojensa piirteissä. Pappi kohotti käsivarsiaan ikäänkuin manaukseen tahi kiroukseen ja sitten hän huusi voimakkaalla metalliäänellään:

-- Jos täällä on ihmisiä, niin tulkaa esille.

Ei mitään vastausta. Kuului ainoastaan lyhdyn sihinä, ja sitten hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Pappi huusi jälleen:

-- Onko täällä ihmisiä?

Molemmat kuuntelivat. Ja papin täytyi vastoin tahtoaan huudahtaa tarttuessaan palvelijan käsivarteen:

-- Suuri Jumala!

Sillä nauru kuului jälleen. Sama ivallinen ja kamala nauru, ha-ha-haa! Hätähuuto ei saata olla sydäntäsärkevämpi kuin sellainen nauru, mieletön ja tärisyttävä iloisuus, ivan ja pahuuden ja kärsimyksen riemu. Mutta tällä kertaa nauru kuului kauempaa, ikäänkuin nauraja olisi vähitellen poistunut.

Naurun lakattua vallitsi suuressa talossa jälleen täydellinen hiljaisuus.

Mutta nyt oli vanha ruudinhaistelijakin suuttunut. Hän veti esille taskustaan valtavan avainkimppunsa.

-- Jos siellä on ihminen vehkeilemässä, huusi hän hammasta purren, niin minä muserran hänet, ja jos siellä on perkele nauramassa, niin minä näytän hänelle, että Hans Kristian ei pelkää.

Hän aikoi hyökätä eteenpäin avainkimppu toisessa kädessään ja lyhty toisessa, mutta pappi hillitsi hänet.

-- Minun perästäni, sanoi hän käskevästi.

-- Tahtooko pastori mennä edellä? kysyi Hans Kristian.

-- Minä menen edellä, vastasi pappi, mutta sinä saat näyttää minulle lyhtyä. Pidä se korkeammalla. Kas näin. Mistä nauru kuuluu?

-- On kuin se olisi tullut isosta salista.

-- Sitten menemme sinne.

Pappi avasi lähimmän oven ja astui pelkäämättä viereiseen huoneeseen.

-- Valaise, Hans Kristian!

Palvelija kohotti lyhtyä. Mutta mitään muuta ei näkynyt kuin huonekalut, mykät seinät ja isot, himmeät kristalliset kynttiläkruunut, jotka riippuivat katossa kuin jättiläismäiset pisarat.

Pappi kulki hitaasti läpi huoneen, ja Hans Kristian seurasi häntä. Tultuaan seuraavan oven lähelle he kuulivat naurua kolmannen kerran. Nyt he ymmärsivät, että sen täytyi tulla isosta salista, mutta se ei ollut tällä kertaa niin äänekäs ja kaikuva kuin molemmilla edellisillä kerroilla. Oli kuin naurajalla olisi ollut peitto pään ympärillä.

Pappi kulki hitaasti edelleen ja pysähtyi isoon saliin vievän oven ääreen. Hän naputti oveen.

-- Onko ketään sisällä? kysyi hän.

Ei mitään vastausta.

-- Väännä ovi auki, Hans Kristian.

Seuraavassa tuokiossa ovi oli avattu, ja papin kiellosta huolimatta Hans Kristian astui ensimäisenä kynnyksen yli. Hän heilutti uhkaavasti suurta avainkimppuaan.

-- Tuleppa, huusi hän, tule miten lähelle hyvänsä, tässä minä, Hans Kristian, seison!

Pappi hyssitti hänelle ja otti häneltä lyhdyn. Hän kulki halki salin, pitkin sen koko pituutta, mutta siellä ei näkynyt ketään. Ja hän valaisi seinät, nurkat, vieläpä taulutkin, mutta ei löytänyt mitään.

-- Täällä ei ole ketään, sanoi hän vihdoin. -- Me olemme ainoat ihmiset tässä salissa, Hans Kristian. Mies, joka nauroi, on paennut.

Palvelija nauroi.

-- Hän ei ole paennut sitä tietä, jota me tulimme, sanoi hän.

-- Mutta onko sitten olemassa joku toinen tie, joka vie tästä salista?

-- On, toisessa päässä on ovi. Se vie suoraan ulos.

-- Silloin miehen on täytynyt paeta sitä tietä. Tule avaiminesi.

-- Silmänräpäys, vastasi Hans Kristian, niin olen heti valmis.

Hän tahtoi ensiksi sulkea sen oven, josta he juuri olivat tulleet.

-- Kun minä nyt suljen tämän oven, sanoi hän, niin ei hän ainakaan voi päästä ulos tästä ovesta, jos hän kuitenkin olisi täällä.

Tultuaan avaimineen salin toisessa päässä olevalle ovelle pyysi hän pastoria katsomaan vähän lukkoa.

-- Kas, kas, sanoi hän, tämä on vanhanaikainen lukko. Tätä ovea ei ole avattu vuosikauteen. Katsokaas, se on vielä paksussa pölyssä. Ja katsokaa avaimenreiän edessä olevaa levyä, sehän on suorastaan ruostunut kiinni lukkoon.

Hän koetti kädellä lykätä syrjään messinkikilpeä, mutta hänen täytyi käyttää työaseenaan erästä kellarin avainta, ja kilpi pysyi kuitenkin paikoillaan.

-- Tunnustele ovea, käski pastori.

Hans Kristian ravisti ovea.

Se oli lukossa.

-- Silloin on turhaa koettaa saada ovea auki, sanoi hän, sillä onhan päivänselvää, että ihminen ei ole voinut päästä ulos tästä, kun kilpi peittää avaimenreiän sisäpuolelta.

Se oli selvä asia Hans Kristianinkin mielestä.

-- Mutta kun hän ei ole päässyt ulos tätä tietä eikä myöskään käytävään vievästä ovesta -- mehän olisimme sen kuulleet -- niin hänen täytyy kuitenkin olla täällä, tuumi palvelija itsepäisenä.

-- Entä ikkunat, sanoi pappi.

Hans Kristianin näyttäessä valoa lyhdyllä tutki pappi nyt tarkoin jokaisen ikkunan. Kaikki säpit olivat kiinni.

-- Mutta tämähän on suorastaan käsittämätöntä, mutisi pastori hämmästyneenä. -- Minä uskallan vakuuttaa kunniani kautta, että nauru tuli tästä salista.

-- Minä uskallan sen vannoa, sanoi Hans Kristian.

Pappi oli niin ajatuksissaan, ettei kiinnittänyt huomiotansa tähän pieneen virheeseen.

-- Ja sitten veto, sanoi hän. -- Se tuli avoimesta ovesta, se on varma. Mutta kuka täällä kulkee ovissa jättämättä jälkeäkään itsestään?

Äkkiä hänet valtasi eräs ajatus.

-- Menkäämme ulos, sanoi hän.

He palasivat läpi huoneiden samaa tietä, jota olivat tulleetkin. Pappi kulki reippaasti ja nopeasti katsomatta ympärilleen, oikeaan tahi vasempaan. Mutta muutoin niin peloton Hans Kristian ei voinut olla silloin tällöin luomatta huolestuneita katseita mustiin varjoihin, jotka liihoittelivat pitkin seiniä.

Heidän tultuaan pihamaalle sanoi pappi:

-- Sammuta lyhty, täällä on kuitenkin kyllin valoisaa.

Palvelija puhalsi lyhdyn sammuksiin.

Sitten jatkoi pappi, joka oli innostumistaan innostunut ja unohtanut kokonaan väsymyksensä tällä öisellä vaelluksellaan:

-- Nyt kierrämme koko talon seinät. Jos joku on hypännyt tahi mennyt ulos, niin meidän täytyy nähdä jäljet lumessa.

Koirat tulivat tälle retkelle mukaan hyppien ja heilutellen häntäänsä. Molemmat miehet kulkivat runsaan metrin päässä seinästä. Kuu loi kirkasta valoa lumelle; siinä ei näkynyt mitään jälkiä.

Heidän lopetettuaan vaelluksensa pappi sanoi Hans Kristianille:

-- Nyt minä uskon sinua enemmän kuin koskaan ennen. Minä luulen, että näit sinä yönä elävän olennon. Nauru, jonka me kuulimme, tuli talosta. Mehän kuulimme sen kolme kertaa, niin ettei siitä ole mitään epäilystä, kas Hans Kristian, mitä meidän on tästä uskottava? Mitä täällä tapahtuu?

Hans Kristian ainoastaan pudisti päätänsä. Pappi katsoi sanattomana rakennukseen, pani kiinni turkkinsa ja otti kintaansa. Sitten hän mutisi itsekseen:

-- Niin, sellaisissa vanhoissa kartanoissa... sellaisissa vanhoissa kartanoissa.

Mutta samassa koirat alkoivat murista ja vainuta. Molemmat miehet kuuntelivat vavisten. He odottivat saavansa kuulla jälleen kamalan naurun.

Mutta sen sijaan he kuulivat tieltä kulkusten kilinää. Hans Kristian säpsähti.

-- Se tulee tännepäin, sanoi hän. -- Kuulen ajosta, että se on kilpa-ajoreki. Kuka se yksinäinen vieras saattaa olla, joka tulee meille näin myöhään yöllä?

Kulkusten kilinä läheni.

V LUKU.

Kenraali tulee.

Koirat juoksivat porttia kohti täyttä laukkaa. Ne katosivat pimeään, mutta niiden vihaisen haukunnan saattoi kuulla puunrunkojen välitse. Kulkusten kilinä taukosi. Ajaja oli pysähtynyt.

Hans Kristian koetti houkutella koiria jälleen luokseen, mutta ne jatkoivat haukkumistaan. Vastoin tahtoaankin tunsivat molemmat miehet, jotka juuri olivat vaeltaneet läpi aution talon ja huomanneet salaperäisen olennon läsnäolon, tapahtuman tekevän heihin salaperäisen ja eriskummaisen vaikutuksen. Nyt vieras tuli lisäksi keskellä yötä. Kuka se oli? He kuulivat ainoastaan kulkusten kilinän, silloin tällöin piiskaniskun ja koirien äkäisen haukunnan.

Hans Kristian kutsui ne jälleen luokseen.

Mutta nyt kuului pimeästä karhea miehenääni, joka huusi:

-- Ettekö voi saada pois noita petoja. Minä en uskalla avata porttia. Hevonen pelkää.

-- Kuka siellä on? huusi Hans Kristian vastaan.

-- Pikasähkösanoma, vastattiin.

-- Keneltä?

-- Sitä en tiedä.

-- Minusta on kuin tuntisin äänen, mutisi Hans Kristian kahlatessaan lumessa.

Pappi seisoi paikoillaan lyhdyn vieressä. Hänen uteliaisuutensa oli herännyt. Mitä oli tekeillä, kun pikasähkösanoma oli lähetetty?

Hän kuuli, että molemmat miehet kohtasivat toisensa portilla ja että portti avattiin. Puhuvien äänestä hän saattoi ymmärtää, että Hans Kristian tunsi tulijan. Muutamien minuuttien kuluttua hän kuuli hevosen hirnuntaa ja kuopimista; reki kääntyi. Kulkusten kilinä, joka vähitellen haihtui pimeään, vakuutti hänelle, että äskentullut ajoi pois jälleen. Hans Kristian läheni pihan poikki koirien hypellessä hänen ympärillään.

Hans Kristianilla oli sähkösanoma kädessään.

-- Se on minulle, sanoi hän ihmetellen. -- En ole eläissäni saanut sähkösanomaa. Tahtooko pastori olla ystävällinen ja avata sen, niin minä valaisen lyhdyllä.

Pastori tarttui sähkösanomaan.

Hän luki ensin päällekirjoituksen.

-- Oletko nähnyt mitä tähän on kirjoitettu? sanoi hän. -- Siinä on: Hans Kristian, Jernegaard. Sen täytyy olla kenraalilta.

-- Kenraalilta, huudahti Hans Kristian. -- Ah, minä aavistan, että jotakin on tapahtunut.

Pastori avasi sähkösanoman ja luki lyhdyn valossa:

"Minä ja veljentyttäreni ja eräs vieras tulemme kahden päivän perästä. Kenraali."

-- Jumalan kiitos! huudahti Hans Kristian.

-- Miksi niin sanot?

-- Minä kun luulin varmasti, että joku onnettomuus oli tapahtunut.

-- Onnettomuus?

-- Niin, sellainen on asianlaita vanhoissa herraskartanoissa, näettekös pastori. Huoneista huomaa, milloin kuolema kohtaa jotakin herrasväestä.

Pastori polki jalkaa lumessa.

-- Voi tätä rahvaan kirottua taikauskoa!

-- Usko on usko, herra pastori, ja meillä täytyy olla oikeus pitää uskomme, koska näemme enemmän kuin te toiset ja näemme toisilla silmillä.

-- Mutta nyt kai olet rauhoittunut. Sinä näet, että kaikki on hyvin.

-- Siitä ei ole sähkösanomassa mitään mainittu. Mutta nyt minä luulen tietäväni miksi ovet sisällä liikkuvat.

Hän viittasi ikkunoihin, jotka loistivat jäänsinisinä kuutamossa.

-- Miksi?

-- Se on enne, herra pastori.

-- Jälleen tämä taikausko! Ei ole olemassa mitään enteitä.

Mutta Hans Kristianilla oli omat ajatuksensa.

-- Nyt minä menen kotiin, sanoi pastori. -- En voi kuulla kauemmin tätä.

Hän lähti liikkeelle, ja Hans Kristian seurasi häntä lyhtyineen.

-- Enne, enne... Henkiä ja kummituksia... mutisi pappi suuttuneena.

-- Haamu kuljeksii tuolla sisällä, vastasi Hans Kristian juhlallisesti ja kauhuissaan. -- Kenties se nyt istuu sinisessä huoneessa rouva-vainaan tuolilla. Enteet eivät ole hyviä sille vieraalle, joka tulee.

-- Saata minut kotiin, Hans Kristian.

-- Niin, niin, mutta mitä arvelette, herra pastori, siitä, mitä olette kuullut ja nähnyt tänä iltana?

-- Jos tahdot tietää, niin minä uskon, että täällä on ihmisiä liikkeellä. Sinun tulee pitää hyvin silmällä kartanoa, Hans Kristian.

-- Sen olen tehnytkin.

-- Mutta sinun pitäisi tarkastaa sitä, ikäänkuin tietäisit olevan tekeillä pahoja hankkeita.

-- Ketä vastaan?

-- Mistä minä tiedän, Hans Kristian. Mutta minusta on kummallista, että nämä salaperäiset asiat tapahtuvat juuri kun kenraali on kotiin tulossa. Se on sattuma, joka näyttää ajatukselta, kuten sanotaan. Eikö kenraalilla ole rahoja talossa?

-- Ei nyt, kun hän itse ei ole kotona. Nyt siellä on ainoastaan huonekalut ja gobeliinit ja muut korut.

-- Mutta kenraalihan on hyvin rikas.

-- Niin, asuessaan kartanossa hänellä on usein mukanaan paljon rahoja, sen minä tiedän, sekä käteisenä rahana että arvopapereina. Ja sitten on tietysti vanhan rouvan koristeet, ne, jotka neiti on saanut. Ja sitten neidin omat jalokivet.

-- Niin juuri, niitä sinun täytyy pitää silmällä, Hans Kristian. Muista, että aikamme on vaarallinen ja että ihmisten pahuus on suuri.

Näin haastelivat pappi ja Hans Kristian kulkiessaan samaa tietä, jota olivat tulleetkin. Mutta oli epäilemätöntä, ettei papin puheessa ollut vakaumuksen voimaa. Kulkiessaan hän ajatteli koko ajan kuulemaansa kamalaa naurua, tuulenhenkeä, joka kohtasi jääkylmänä hänen kaulaansa ja ranteitaan, kaikkea sitä, mikä oli tapahtunut ja mitä hän ei voinut itselleen selvittää.

Kotinsa ulkopuolella hän sanoi jäähyväiset Hans Kristianille ja pyysi hartaasti ilmoittamaan, milloin jotakin epäilyttävää tapahtuisi. Pappi oli kenraali Hugo Jernen hyvä ystävä ja tahtoi kaikin mokomin estää mitään pahaa tapahtumasta hänelle ja hänen kodilleen.

Pastorin tultua työhuoneeseensa oli puoliyön hetki jo aikoja sitten ohi, mutta vaikkakin vanha mies tarvitsi lepoa, jäi hän kuitenkin ennen levollemenoa syvissä mietteissä istumaan kirjoituspöytänsä ääreen.

Mutta Hans Kristian kiiruhti takaisin kartanoon.

Ennenkuin astui kenraali Jernen herraskartanoon vievään tuuheaan puistokäytävään, loi hän katseensa yli seudun, joka nyt lepäsi äärettömässä rauhassa kuun lempeässä hohteessa. Pakkanen oli lisääntymässä. Kosken varrella olevassa tehtaassa oli sytytetty tuli pariin ikkunaan. Tehtaassa alkoi työ jo kello neljältä. Hans Kristian arveli, että mikään ei häirinnyt seudun rauhaa, ennenkuin tämä tehdas tuli ja nieli kosken lakkaamattoman pauhun. Puhuttiin jo uusista tehtaista, uusista, valtavista, jyrisevistä rakennuksista, joita oli kohotettava kosken rannalle. Kristian huokasi astuessaan pimeään, kuusten suojaan. Ja sitten hän edelleen ajatteli juuri saamaansa sähkösanomaa. Miten ihmeellistä, että kenraali tahtoi kotiin juuri keskellä ankarinta talvea. Ja sitten hänen veljentyttärensä Louise, joka oli kesänlapsi ja joka värisi, kun tuli ensimäinen kylmä usvineen ja routa jääti maan.

Mutta nyt tuli vanhaan kartanoon eloa ja vilkkautta. Hans Kristian joudutti tahtomattaan askeliaan ajatellessaan mitä nyt oli tehtävä. Huoneissa oli kaikki saatava kuntoon, matot asetettava lattioille, tulisijat siistittävä. Kaikkialla oli pestävä ja puhdistettava. Talli oli tarkastettava, rekien piti olla kunnossa.

Mutta entä vieras, kolmas, kuka se oli? Oliko se mies vai nainen? Tämä vieras, jonka nimeä ei oltu mainittu, oli jo joutunut Hans Kristianin mielessä salaperäiseen valoon. Oli kuin hän jo olisi lähettänyt sanoman läsnäolostaan, ikäänkuin hänen askeleensa jo kuuluisivat talossa ja vieraan kädet hapuilisivat ovenlukkoja. Kun Hans Kristian kerran oli muodostanut itselleen ajatuksensa, ei häntä helposti saanut siitä luopumaan.

Kulkiessaan herraskartanon ohi hän pysähtyi tuokioksi ja kuunteli. Mutta kaikki oli hiljaa.

Palvelijain rakennuksessa Hans Kristianilla oli kaksi omaa pikku huonettaan. Saavuttuaan vihdoin asuntoonsa hän huomasi vanhan vaimonsa Stiinan lepäävän valveilla.

-- Siellä on ollut levotonta, kuiskasi Stiina. -- Ja koirat ovat haukkuneet kauheasti.

-- Minä tiedän sen, vastasi Hans Kristian.

Hän ei antanut vaimolleen mitään muuta selitystä.

Ripustaessaan kellonsa piirongin yläpuolella olevaan koukkuun hän huomasi sen olevan kaksi.

-- Kello on kaksi, sanoi hän. -- Siksi en voi nukkua kuin pari tuntia. Minut on herätettävä kello neljä.

-- Miksi nouset niin varhain? kysyi vaimo hämmästyneenä.

Ja Hans Kristian, vanha soturi, antoi vastauksen, joka torjui kaikki vastaväitteet, voimakkaimmatkin. Hän sanoi:

-- Kenraali tulee.

VI LUKU.

Vaarallisia aseita.

Kahta päivää myöhemmin oli herraskartanossa kaikki kunnossa omistajan, hänen veljentyttärensä ja uuden vieraansa vastaanottamiseksi. Kenraalin huoneet olivat ensi kerroksessa. Tärkein oli hänen suuri, kaari-ikkunainen työhuoneensa, puiston puolella. Hans Kristian oli vartioinut tätä huonetta kuin pyhäkköä. Mitkään vieraat kädet eivät saaneet pyyhkiä pölyjä hänen mahonkiselta leijonanjaloilla varustetulta työpöydältään, kukaan muu ei saanut puhdistaa lukuisia kiväärejä, miekkoja ja muita aseita, joita riippui ristissä yltympäri kaikilla seinillä. Mutta huone olikin täsmälleen siinä kunnossa, mihin kenraali oli sen jättänyt, ja lattialla oli valtava tiikerinnahka, jonka ammottava kita toivotti tervetulleeksi.

Neiti asui eteläisessä siipirakennuksessa, rouvan vanhassa asunnossa. Täällä naisväki oli kahtena viime päivänä kääntänyt kaikki ylösalaisin, ja joka kerta, kun Hans Kristian hieman nuristen tahtoi lähestyä silmäilläkseen taistelukenttää myöskin tältä puolelta, ajettiin hänet äkkiä pois. Vanha Stiina oli korkeimman omassa persoonassaan ollut kaupungissa ja kalliilla hinnalla hankkinut ruusuja, joita hän tiesi neidin rakastavan. Sitäpaitsi oli rouva Winge, papin rouva, lähettänyt ruusuja, niin että pienet huoneet tuoksuivat kuin myöhäiskesällä.

Vanha Hans Kristian oli ollut pulassa vieraan, nimittäin sen kolmannen vuoksi. Oliko se nainen vai herra? Yhä uudelleen ja uudelleen hän teki itselleen tämän kysymyksen. Stiina vakuutti, että sen täytyi olla nainen, luonnollisesti neidin hyvä ystävä, sanoi hän, nainen Ranskan maasta tahi jostakin muusta ihmeellisestä valtakunnasta. Mutta Hans Kristianilla oli tässäkin kohdassa omat ajatuksensa. Hän harkitsi kaikin puolin, ja hänen ajatuksenjuoksunsa liittyi nikama nikamalta seuraaviin seikkoihin: Neiti on kahdeksantoistavuotias, tässä iässä Jernen perheessä aina mennään kihloihin, miksi kenraali tulisi kotiin nyt, keskellä talvea, jollei viettääksensä juhlaa joulunpyhinä, kihlausten autuaana aikana?... Ja kaikkien näiden harkintain tuloksena oli, että Hans Kristian laittoi kuntoon herran-asunnon toisessa kerroksessa, Siihen kuului kolme huonetta -- huoneista näet tällaisessa kartanossa ei ollut puutetta -- yksi oli makuuhuone, toinen työhuone, jonka seinillä oli aseita -- aseita oli kenraalin talossa riittävästi -- ja kolmas salonki päällystettyine huonekaluineen ja avoimine takkoineen. Hans Kristian tunsi nuorten herrojen parantumattoman taipumuksen valvomiseen viineineen, tupakoineen.

Ja kellon lähestyessä kahta päivällä Hans Kristian kulki läpi talon, loi viimeisen katsauksen valmiiseen työhön ja huomasi kaiken olevan kunnossa.

Huoneita oli viime päivinä lämmitetty, tuuletettu ja uudelleen perinpohjin lämmitetty. Nyt ei tuntunut pölyisestä ilmasta jälkeäkään. Lauha, miellyttävä lämpö monista uuneista ja avonaisista takoista levisi huoneisiin ja käytäviin, ja keittiötä lähestyessään kuuli sieltä heikkoa sihinää, ja suloinen tuoksu tunkeutui ovenraoista. Palvelukseen äsken otetut neitsyet sipsuttivat ympäri kokettimaisissa esiliinoissaan ja tukka käherrettynä ja ottivat vastaan hyviä neuvoja Stiinalta ja vanhemmilta, jotka tiesivät mitä herrasväki tahtoi. Gabriel ajuri, joka oli otettu palvelukseen kuukausi sitten, oli saanut uuden ajopuvun ja harjoitteli nyt pihamaalla upeilla, hopeahelaisilla tallimestaripiiskoilla. Nuori Hans Kristian, vanhan Hans Kristianin nuorin poika, seisoi ovella kädet valkoisissa hansikkaissa ja tuijotti landoota, joka nyt vedettiin esille jalaksilleen asetettavaksi. Nuoren Hans Kristianin oli tänään astuttava elämän näyttämölle avaamalla vaununovi itse kenraalille. Ja ajatellessaan tätä hän vapisi.

Mutta hitto vieköön -- entä lippu! -- Kiireessä oli Hans Kristian vähällä unohtaa sen. Ja samalla kuin landoo, kaksi kiiltomustaa hevosta aisoissa, ajoi puistotietä noutaakseen kenraalin asemalta, nosti Hans Kristian lipun tankoon. Köydet vinguttivat ruosteisia pyöriä, pitkä aika oli kulunut siitä, kun Jernen kartanossa oli juhlittu ja lippuja nostettu.

Vanha palvelija tunsi sydämessään liikutusta nähdessään kenraalin harmaat hapset mustan karvalakin alta. Landoo ajoi hitaasti ja juhlallisesti pihaan. Siinä istui neljä henkeä, yksi nainen ja kolme herraa. Hans Kristian ajatteli ensiksi: tuliko kartanoon kaksi vierasta? Mutta seuraavassa tuokiossa hän näki, että yksi herroista oli pastori Winge, joka oli mennyt asemalle vastaan ja jonka kenraali luultavasti oli kutsunut mukaansa kartanoon. Etuistuimella istuivat turkkeihin käärittyinä kenraali itse ja hänen veljentyttärensä. Kolmas herra oli selin, niin ettei Hans Kristian saattanut heti nähdä hänen kasvojansa, mutta hän ymmärsi, että se oli nuori herra, Ja niinpä hän oli ollut aivan oikeassa. Hän oli ajatellut oikein laittaessaan kuntoon poikamiehen asunnon toiseen kerrokseen.

Vaunut pysähtyivät, ja nuori Hans Kristian avasi kiiltävänmustan landoon -- se tapahtui toisen kerran, nyt hän osasi sen jo paremmin eikä ollut enää saamaton. Hans Kristian tuli esille ja asettui perusasentoon hattu kädessä. Hänen arvokas asentonsa meni hieman pilalle, kun Louise kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa ja huudahti:

-- Sinä kelpo Hans Kristian! Mutta sinähän et ole vanhentunut vähääkään.

Ja vanhuksella oli kyynelet silmissä, kun kenraali puristi hänen kättänsä.

-- Tervetultua, herra kenraali, sanoi Hans Kristian.

-- Kiitos! jyrisi kenraali ja ravisti häntä. -- Onpa suloista päästä kotiin jälleen. Minun jäseneni ovat niin kankeat kuin olisin ratsastanut levähtämättä neljätoista peninkulmaa. Olen tärissyt rautatiellä kaksi vuorokautta, mitäs siitä sanot, Hans Kristian?

Hans Kristian iski kantapäänsä yhteen.

-- Siitä minä sanon: Hyi helkkari, herra kenraali!

-- Hyvä, vastasi kenraali ja vilkutti silmäänsä pastori Wingelle, joka ei ollut kuulevinaan. Mutta sitten tuli vieras esille. Hans Kristian katsoi häneen uteliaana.

-- Tässä on luutnantti Rosenkrantz, esitteli kenraali, ja tässä on Hans Kristian, ainoa Hans Kristian koko maapallolla.

Luutnantti hymyili ystävällisesti ja puristi vanhuksen kättä.

-- Olen kuullut teistä puhuttavan, sanoi hän, ja olen iloinen saadessani tavata niin kelpo miehen.

Luutnantti Rosenkrantz saattoi olla kolmenkymmenen korvissa. Hän oli turkissa, paksussa sopulinnahkaturkissa, mutta näytti siltä, kuin hänellä olisi vilu. Hänen kasvonsa olivat hienot ja laihat, melkeinpä sairaalloiset, mutta hänellä oli suuret ja iloiset silmät.

Herrasväki meni sisälle, ja kun kenraali tuli rakkaaseen huoneeseensa, jossa kaikki oli täsmälleen siinä kunnossa, johon hän oli sen jättänyt, tuli hän vielä hilpeämmäksi. Hän kulki puoleen ja toiseen ja tunsi heti itsensä kotiutuneeksi, istui hieman tuoleilla, katseli tauluja, mutta pistäessään päänsä keittiön ovesta ja tuntiessaan paistinhajun hän kääntyi Hans Kristianin puoleen ja sanoi:

-- Hans Kristian, jos minä olisin yksinvaltias kuningas, niin sanoisin saman mitä vanhoilla kuninkailla oli tapana sanoa tällaisissa tilaisuuksissa: Minä teen sinut aatelismieheksi.

Hans Kristian hymyili onnellisena saamastaan tunnustuksesta.

Stiina vei nuoren neidin hänen huoneisiinsa, luutnantti Rosenkrantz taas vaipui väsyneenä eräälle kenraalin työhuoneessa olevalle mukavalle, pehmeälle tuolille. Hän oli avannut turkkinsa, istui koivet ristissä ja piti hattua ja hansikkaita polvellaan.

Kenraali löi hilpeästi laihaa nuorta miestä hartioihin, niin että pamahti.

-- Eikö totta, Rosenkrantz, sanoi hän. -- Täällä tulee talvella hauska. Upea talo. On vain ihmeellistä, että olen voinut olla niin kauan poissa.

Luutnantti ei vastannut tähän mitään. Hän katseli uteliaana kenraalin asekokoelmaa.

-- Tuo tikari tuossa, sanoi hän viitaten siihen, on hieno ase.

-- Olette oikeassa, Rosenkrantz, mutta tässä näette kaksi revolveria. Ne ovat Hänen Majesteettinsa lahja, kuningas-vainajan. Jumala siunatkoon hänen muistoaan.

Kenraali tarttui molempiin upeisiin aseihin, jotka olivat kirjoituspöydällä -- leijonanjalkapöydällä.

-- Nämä revolverit, selitti kenraali, ovat aina minun kirjoituspöydälläni. Ja ovat siinä olleet koskemattomina kolme vuotta, eikö totta, Hans Kristian?

-- Niin, herra kenraali, vastasi Hans Kristian. -- Kukaan ei ole koskenut kenraalin kapineihin, siitä minä kyllä olen pitänyt huolen.

-- Ovatko ne latingissa? kysyi luutnantti Rosenkrantz.

-- Eivät, luonnollisesti eivät. Miksi ne olisivat latingissa? Luuletteko sitten, että tämä on ryövärimaa?

Luutnantti heilautti hansikkaitaan. -- Pankaa ne pois, sanoi hän.

-- Miksi?

-- Siksi että ne eivät ole latingissa. Lataamattomat aseet ovat ainoat, joita minä pelkään.