Part 11

Luutnantti Rosenkrantz tunsi olevansa omituisen kauhun kietomana; se puhalsi häntä vastaan metsästä, se seisoi kylmänä ja pimeänä joka puolella, yksinpä pimeyden kuiluun katsova tiekin teki häneen kummallisen vaikutuksen. Vieras olento oli hänen läheisyydessään, tuskin parin askeleen päässä, ja hän luuli silloin tällöin kuulevansa hänen hengityksensä. Kymmenen kertaa ennemmin hän olisi seisonut pistoolinsuun edessä kuin keskellä tätä maailmaa, joka oli täynnä salaperäisiä askeleita, kuiskauksia ja ääniä.

Äkkiä hän tunsi, että joku tarttui voimakkaasti hänen vasempaan käsivarteensa. Ote oli luja, melkein raudankova; voimakas ihminen piti hänestä kiinni.

Luutnantti hapuili toisella kädellä revolveriaan. Hän ei tahtonut enää olla aseeton tätä salaperäistä ihmistä vastaan. Mutta oli kuin hänen vierellään oleva mies olisi arvannut hänen ajatuksensa; hän painoi suunsa aivan hänen korvansa viereen ja sanoi:

-- Olkaa hiljaa, hitto vieköön! Ei ole mitään vaaraa.

-- Kuka te olette? kysyi luutnantti kuiskaten. (Toinen vieras henkilö oli vielä jonkun matkan päässä heistä ja kulki hitaasti tietä eteenpäin.)

-- Ystävä, vastasi ääni.

-- Tunnenko teidät?

-- Tunnette, te tunnette minut. Mutta nyt ei enää sanaakaan. Menköön mies ensin ohi.

Ja nyt tulija oli aivan lähellä. Tyytyväisenä luutnantti Rosenkrantz pani merkille, että mies kulki samalla puolen tietä, missä hän itse seisoi kappaleen matkan päässä kuusenrunkojen kätkössä. Kulkijan mennessä ohi saattoi luutnantti erinomaisesti nähdä hänen lunta vasten kuvastuvan hahmonsa. Hän huomasi heti miehen samaksi, joka oli kiivennyt pappilan aitauksen yli ja kulkenut ojaa myöten. Molemmat miehet seisoivat hiiskahtamatta. Muutamien sekuntien kuluttua vieras oli kulkenut heidän ohitsensa, mutta juuri kun hän oli häviämässä yön pimeyteen, päästi luutnantin kättä pitävä mies otteensa ja sanoi:

-- Meidän täytyy seurata häntä, mutta menkää varovasti ojaan.

Tällä kertaa mies puhui puoliääneen, ja luutnantin sydän oli melkein jähmettyä hämmästyksestä, sillä nyt hän tunsi äänen.

-- Suuri Jumala, kuiskasi hän, tekö se olette, Asbjörn Krag? Mutta miten se saattaa olla mahdollista?

Molemmat miehet läksivät kulkemaan pitkin ojaa ja niin nopeasti, että saattoivat seurata edelläkulkijaa. Silloin heidän välillään sukeusi seuraava keskustelu:

-- Minusta ette ollut erittäin teräväaistinen, luutnantti Rosenkrantz, kun ette tuntenut minua.

-- Rakas Krag, minä olin kyllä tuntevinani äänen, mutta minusta tuntui mahdottomalta, että te olisitte ollut siinä.

-- Miksi niin? Kenties olette ollut liiaksi kiihdyksissä tästä merkillisestä vaelluksesta?

-- Minä en vielä tiedä voinko sitä uskoa. Se ei sovellu yhteen, Krag, se ei sovellu yhteen.

-- Miksi ei?

-- Koska minä näin teidät ikkunassa.

-- Ikkunassa, mitä te puhutte?

-- Ulos mennessäni. Teidän ikkunassanne oli tuli.

-- Oikein. Minä jätin tulen palamaan lähtiessäni.

-- Mutta minä näin varjon liikkuvan ikkunaverhojen takana. Joku oli teidän luonanne, Krag.

-- Minä läksin huoneestani tunti sitten, vastasi salapoliisi synkästi, niin etten ole voinut siellä olla. Oliko se miehen vai naisen varjo?

-- Sitä en voi päättää. Miehen luullakseni.

-- Hyvä, älkäämme enää sitä ajatelko. Meillä on muita asioita.

Asbjörn Krag ojensi kätensä miestä kohti, jota he seurasivat. Hän oli vihdoinkin tullut metsästä ja seisoi keskellä valaistusta. Hän katseli taakseen ikäänkuin peläten jonkun häntä seuraavan. Tässä silmänräpäyksessä Krag ja luutnantti seisoivat hiljaa. Mies alkoi jälleen kävellä, ja ystävykset kulkivat hänen perässään.

Vaanijain täytyi, jotta heitä ei huomattaisi, hiipiä nyt pitkin metsänreunaa kohti aitaa, joka kulki lähimmän pellon poikki. He kiipesivät aidan yli ja hiipivät eteenpäin, sen vieritse. Koko ajan he saattoivat pitää silmällä miestä, joka nyt nähtävästi kaikessa rauhassa kulki suorana maantiellä.

-- Minne hän menee? kysyi luutnantti.

-- Sitä en tiedä.

-- Mistä hän tulee?

-- Hän tulee Jernegaardista.

-- Mutta minä näin hänen vähän aikaa sitten tulevan pappilasta.

-- Niin, hän hyppäsi aidan yli. Sen minäkin näin.

-- Mitä hän teki papin luona?

-- Sitä en tiedä. En vielä. Ahaa, tuota tietä.

Mies, jota vaanittiin, oli kääntynyt oikealle ja kulki nyt pitkin matalaa harjannetta, jossa alastomat puut seisoivat ojentaen mustia oksiaan taivasta kohti.

-- Hän kulkee joelle päin, sanoi Rosenkrantz.

-- Seisokaa hetkinen hiljaa, niin saamme nähdä.

Mies kääntyi jälleen.

-- Aivan oikein, mutisi luutnantti, joelle päin. Kenties hän aikoo toiselle puolelle eikä uskalla mennä yli sillan. Tähän aikaan kulkee paljon ihmisiä sillalla.

Krag pudisti päätänsä.

-- Hän menee tehtaalle, sanoi hän.

-- Insinööri Stenerin tehtaalle, sepä ihmeellistä. Tähän aikaan hän tuskin tapaa siellä ketään.

Krag ei vastannut. Hän kulki nopeasti eteenpäin pitkin aitausta, ja luutnantti seurasi häntä. Vihdoin he pysähtyivät niin lähelle tehdasta, että saattoivat nähdä kaiken, mitä sen lähistössä tapahtui.

Tehtaan ikkunat olivat pimeät. Ainoastaan siellä täällä näkyi valon pilkahduksia, jotka osoittivat, että vartijat tekivät kiertoretkiään. Heikko surina kuului nukkuvan jättiläisen sisustasta, moottorit olivat työssä.

Krag katsoi kelloaan.

-- Vasta kolmen tunnin kuluttua työmiehet tulevat, sanoi hän. -- Hänellä on aikaa.

Mies, jota vaanittiin, jäi hetkeksi seisomaan hiljaa aitauksen eteen. Oli kuin hän olisi odottanut jotakin; hän seisoi tuijottaen lakkaamatta lähimpiin ikkunoihin.

-- Sangen ihmeellistä, mutisi Krag. -- Nyt hän seisoo tehtaan konttorin edustalla. Näyttää kuin hän odottaisi merkinantoa.

Äkkiä pilkahti valo. Krag näpähytti sormiaan.

-- Insinööri Stenerin ikkunassa on tuli, sanoi hän. -- Se oli varmaan merkinanto.

-- Mutta kuka tuo mies on? kysyi luutnantti Rosenkrantz, viitaten mustaan olentoon, jota he innokkaasti olivat seuranneet.

-- Se on kameleontti, vastasi Krag.

XXXIV LUKU.

Aitauksen yli.

-- Kameleontti? kysyi luutnantti Rosenkrantz säpsähtäen. -- Sepä on ihmeellinen, monimuotoinen olento, ja täälläkin hän näkyy liikkuvan.

-- Se kuuluu nimeen, vastasi Krag. -- Hän muuttaa muotoaan yhtä usein kuin vaihtaa toiminta-alaansa. Saammepa nyt nähdä mitä hän täällä aikoo tehdä. Minä olin olettanut hänen menevän toisaalle.

-- Mihin?

Krag kohautti olkapäitään.

-- No esimerkiksi sähkölennätinasemalle.

-- Onko se kenties saapasjalkamies? kysyi Rosenkrantz mielenkiinnolla.

-- Kameleontti on hänkin, vastasi Krag.

-- Entä pappilassa? kysyi Rosenkrantz edelleen. -- Olitteko odottanut hänen käyvän sielläkin?

-- En, en ollenkaan.

-- Siis uusia arvoituksia on syntynyt.

-- Eipä juuri, vastasi Krag, ei ainakaan vielä.

Hän katseli mitä suurimmalla mielenkiinnolla suljetusta ikkunasta tulevaa valoa.

Se näkyi rakennuksen toisesta kerroksesta. Se kulki edestakaisin omituisen säännöllisesti.

-- Nyt minä tiedän varmasti, sanoi Krag päättäväisesti, se on merkinanto.

-- Ja merkki annetaan konttorista.

-- Insinööri Stenerin yksityiskonttorista, oikaisi Krag. -- Minä tunnen rakennuksen hyvin, olen käyttänyt ajan tarkoin viimeisinä kahtenakymmenenäneljänä tuntina.

-- Mutta silloinhan merkinantajan täytyy olla insinööri Stener itse. -- Kukaan muu ei missään tapauksessa voi päästä hänen konttoriinsa.

Krag pudisti monta kertaa miettiväisesti päätänsä, ja luutnantti Rosenkrantz kuuli hänen mutisevan:

-- Ihmeellistä, peräti ihmeellistä.

Musta olento aitauksen ääressä seisoi pitkän aikaa aivan liikkumatta ja tuijotti ikkunaan. Hän odotti jotakin. Vihdoinkin molemmat vaanijat kuulivat hänen antavan merkin, terävän ja kimakan vihellyksen. Heti tulet sammuivat ylhäällä, ja sitten koko suuressa tehdasrakennuksessa vallitsi pimeys.

-- Hyvä on, kuiskasi Krag, että olemme seisoneet aivan hiljaa. Tuo mies on näet viisaampi kuin olin ajatellutkaan. Hän on koko ajan seisonut ja kuunnellut, onko ketään vaanijaa lähistössä. Nyt hän vihdoinkin on vastannut merkinantoon.

Kun ystävykset olivat päässeet uhkaavan tehtaan mustassa varjossa aivan sen lähelle, pysähtyi Krag äkkiä. Hän oli nähnyt jotakin.

Hän oli nähnyt, että jokin esine heitettiin aidan yli ja että kameleontti meni aitauksen luokse ja tarttui siihen.

-- Mikä se lienee? kysyi Rosenkrantz.

-- Köysiportaat, vastasi Asbjörn Krag hetkisen mietittyään.

-- Silloin kameleontti aikoo aitauksen yli.

-- Nähtävästi.

-- Mutta silloinhan sisäpuolella-olija ei mitenkään saata olla insinööri Stener.

-- Kuinka niin?

-- Hänhän olisi voinut avata portit.

-- Miten olettekaan lapsellinen, vastasi Krag. -- Portista ja ohi vahtikoirien, sitäkö tarkoitatte?

-- Luuletteko että insinööri Stenerin tarvitsee esiintyä niin salaperäisenä omalla tehtaallaan.

-- Saattaa olla tapauksia, jotka tekevät sen tarpeelliseksi, vastasi Krag. -- Kas, nyt mies kapuaa köysiportaita, hän hiipii hiljaa, näppärästi kuin kissa. Kun hän ei vain vetäisi niitä aitauksen yli.

He odottivat pari minuuttia, mutta köysiportaat jäivät riippumaan.

Krag nykäisi niitä, ensin varovasti, sitten kovemmin, -- ne olivat kiinnitetyt aitauksen toiselle puolelle.

-- Nyt saamme olla levolliset, sanoi Krag tyytyväisenä, hän aikoo palata samaa tietä.

-- Jäänkö minä tänne, kysyi luutnantti, vai tulenko mukaan?

-- Voitte tulla mukaan, sanoi Asbjörn Krag. -- On parempi, että meitä on kaksi tällaisessa asemassa. Sisäpuolella on vähintään kaksi, eikä ainakaan toisen kanssa ole leikkimistä.

Ikäänkuin tehtaassa käyminen öisin olisi kaikkein tavallisin asia, kapusi Krag köysiportaita ylös. Mutta mitä korkeammalle hän tuli, sitä alemmaksi hän painoi päänsä. Tultuaan aivan ylös hän kohotti äkkiä päänsä ja yläruumiinsa aitauksen reunan yli ja vetäytyi nopeasti takaisin. Tämä oli viisas varokeino. Yleensä Krag oli hyvin varovainen, silloinkin kun se ei ollut tarpeen. Ja tällä kertaa se näytti aivan tarpeettomalta, sillä mitään ei ollut huomattavissa.

Sekä aitauksen yli kiivennyt että hänen sisäpuolella oleva toverinsa olivat jo kadonneet ja luultavasti kaukana. Kun myöskin luutnantti Rosenkrantz oli tullut onnellisesti ja vahtien huomiota herättämättä toiselle puolelle -- vartijain levollinen puhelu ja hitaitten askelten ääni kuului lähistöltä -- veti Krag aivan levollisena alas köysiportaat.

-- Vangittuna, mutisi hän, vangittuna kuin hiiri loukkuun.

Hän kietoi köysiportaat kääröksi ja heitti ne erääseen nurkkaan tehdasrakennuksen viereen. Sitten hän seisoi hetkisen ja odotti tuijottaen ikkunoihin. Pian lepattava tuli näkyi jälleen insinööri Stenerin yksityiskonttorin ikkunassa. Krag nyökäytti päätään tyytyväisenä.

Hän viittasi siihen suuntaan, mistä vahtien äänet kuuluivat.

-- Jos menemme sinne, sanoi hän, niin pääsemme konttoriin pääovesta.

-- Mutta jos se on lukossa, Krag?

-- Tietysti se on lukossa.

-- Mutta silloinhan emme pääse sitä tietä.

Krag ei vastannut. Hän vain helisti merkitsevästi avaimia, jotka olivat hänen taskussaan.

-- Toisin on vahtien laita, mutisi hän. -- Jos olisin ollut yksin, olisin liukunut heidän ohitsensa ääneti ja hiljaa kuin käärme. Mutta meitä on kaksi, minä en uskalla yrittää. Meidän täytyy mennä takaportaita, vaikka se on vaikeampaa.

-- Mutta minähän voisin jäädä tänne.

-- Pelkäättekö, Rosenkrantz?

-- En vähintäkään. Minä teen ainoastaan mitä te haluatte ja pidätte paraana.

-- Onko teillä revolveri?

-- On, kuiskasi luutnantti pistäen kätensä taskuunsa. -- Tarvitsemmeko sitä?

-- Mahdollisesti, vastasi Krag, mahdollisesti olemme nyt siinä asian kohdassa, missä tarvitsemme tätä pikku kapinetta.

XXXV LUKU.

Konttorissa.

-- Jääkää tähän, pyysi Krag, ja seisokaa aivan hiljaa, niin minä käyn sillä aikaa tarkastamassa, miten pitkälle yökulkijat ovat päässeet.

Luutnantti Rosenkrantz jäi seisomaan muurin viereen syvään pimeään, niin että häntä ei voinut nähdä. Asbjörn Krag hiipi eteenpäin. Luutnantin täytyi mielessään ihailla sitä ketteryyttä, millä hän liikkui. Hänen askeleensa eivät ollenkaan kuuluneet jäätyneessä maassa, ja hän hiipi ohitse kuin varjo. Vihdoin hän katosi pimeään. Rosenkrantz odotti jännittyneesti hänen palaamistaan. Hän ei pelännyt, että toverinsa keksittäisiin, siksi hyvin hän tunsi hänen varovaisuutensa, ja sitäpaitsi hän kuuli lakkaamatta pimeästä vahtien mutisevan keskustelun. Monta pitkää minuuttia kului, mutta vihdoinkin Rosenkrantz huomasi ystävänsä äkkiä vieressään. Salapoliisi oli liukunut takaisin yhtä äänettömästi kuin oli mennytkin.

-- Näittekö mitään? kysyi Rosenkrantz.

-- Kaikki on hiljaa, vastasi Krag, mutta porraskäytävän ovi on auki.

-- Kävittekö sisällä?

-- Kävin.

-- Ohi vahtien?

-- Niin. Eivätkä he huomanneet mitään. Siksi innokkaasti he pohtivat tehtaan tulevaisuutta. On ihmeellistä, miten tehtaan tulevaisuus täällä kiinnittää sekä suurten että pienten mieliä.

-- Mutta mitä kameleontista on tullut?

-- Hän on jo ehtinyt portaille. Meidän täytyy kiiruhtaa, jos mieli päästä ajoissa perille.

-- Ajoissa, Krag, mitä te sillä tarkoitatte?

Krag tarttui hänen käsivarteensa ja ohjasi hänet vastakkaista tietä, mitä itse oli tullut.

-- Tiedättekös, kuiskasi hän, minussa on syntynyt omituinen epäilys. Arvelen, että insinöörillä kenties ei olekaan mitään osaa näissä yöretkeilyissä. Ja siinä tapauksessa meidän on kiiruhdettava.

Rosenkrantz ymmärsi hänet ja vaikeni. Kun he olivat tulleet ovelle, joka vei rakennuksen toisesta päästä konttorihuoneeseen, kysyi hän:

-- Onko vakavia asioita tekeillä?

-- Niin vakavia kuin saattaa olla, vastasi Krag.

Ovi oli lukossa.

Krag murisi suuttuneena, että tämä oli ikävä viivytys.

Hän helähdytti jälleen avaimiaan, mutta kun hänellä ei ollut salalyhtyään mukanaan, meni aikaa ennenkuin hän löysi oikean avaimen. Pari minuuttia kului. Vihdoin lukko aukesi hieman naksahtaen, ja molemmat miehet olivat pian ahtaassa huoneessa. Heitä vastaan lehahtava kylmä ilma ilmaisi, että he olivat korkean ja kapean porraskäytävän pohjalla.

Krag alkoi heti nousta ylöspäin, mutta kun portaat kaikesta varovaisuudesta huolimatta narisivat kenkien alla, istuutui hän ja veti muitta mutkitta kengät jalastaan.

-- Se on kylmää huvia, mutisi Rosenkrantz, mutta minä en välitä, minä seuraan teidän esimerkkiänne.

Hänkin veti kengät jaloistaan. Hetkisen kuluttua hän kysyi kummastuneena:

-- Hyvä Krag, otatteko sukatkin pois?

-- Ja vedän kengät jälleen jalkaani, vastasi salapoliisi ja veti sukat päällepäin. -- On tarpeetonta saattaa itseään keuhkokuumeen vaaraan, ja sitäpaitsi ei ole varma, että palaamme tätä tietä.

Luutnantti Rosenkrantz seurasi viivyttelemättä Asbjörn Kragin esimerkkiä. Näin he saattoivat pehmeissä töppösissä nousta ripeästi portaita synnyttämättä minkäänlaista melua.

Suuri tehtaan konttori oli kolmannessa kerroksessa. Krag oli ollut siellä ennen, ja kun hänellä oli hyvä paikka-aisti, saattoi hän päästä perille pimeässäkin. Noustuaan portaita he pysähtyivät ja kuuntelivat hetkisen. Aluksi he eivät kuulleet mitään muuta kuin heikon surinan tehtaasta, se kuului kuin höyrykoneen sylkytys laivankannella. Ja Krag oli juuri menemässä eteenpäin, mutta yhtäkkiä hän tarttui ystävänsä olkapäähän. He kuulivat katkonaisia kuiskauksia.

Krag kuunteli hetkisen ja hiipi sitten sille paikalle, missä eteinen teki mutkan ja vei ohi konttorinovien. Tähän molemmat miehet pysähtyivät. Krag kumartui voidakseen mahdollisesti keksiä jotakin, mutta hän ei huomannut mitään muuta kuin pimeän. Hän kuiskasi Rosenkrantzin korvaan:

-- He ovat pääoven lukon kimpussa. Minäpä olin siis joka tapauksessa oikeassa.

-- Murtovarkaita? kysyi Rosenkrantz.

-- Ei, vastasi Krag.

Vähän ajan kuluttua he kuulivat metallin kalahduksen ja äänen ovesta, joka varovaisesti avattiin.

Rosenkrantz oli odottanut, että nyt olisi aika käydä molempien salaperäisten yökulkijain kimppuun, mutta näytti siltä, kuin salapoliisilla olisi ollut toiset tuumat. Hän lähestyi jälleen pienten portaiden suuta, mutta pitkin eteisen toisenpuolista seinää. Hän hapuili siinä olevalle ovelle, joka vei päällikön huoneen takana olevaan siipirakennuksen perimpään konttoriin. Rosenkrantz seurasi häntä. Tämän konttorin ovessa oli tavallinen lukko, ja Krag näytti sen tuntevan, sillä hän avasi sen heti avaimella, joka hänellä oli taskussa irrallaan.

Molemmat miehet tulivat sysimustasta käytävästä konttoriin, jossa he hyvin selviytyivät, koska sen suurista ikkunoista jo näkyi sarastavan aamun ensimäinen hohde. Seinävierillä oli päällekkäin joukko kääröjä; oli kuin he olisivat tulleet jonkinlaiseen arkistoon. Oikealla puolella oli lasiruutuinen ovi, joka vei päällikön konttoriin. Sisällä häämöitti hämärässä raskaita huonekaluja, puhelin ja muutamia seinällä riippuvia karttoja. He saattoivat myöskin katsoa suoraan toisiin huoneisiin, koska ovet olivat selkoselällään. Kaukaa äärimäisestä konttorihuoneesta häämöitti valkoinen tuli, joka silloin tällöin liikkui.

-- Se on salalyhty, sanoi Krag.

Mutta äkkiä valo sammui, ja samalla he kuulivat eteisestä jonkin uuden, omituisen äänen. Se oli kuin raskaiden ketjujen kumea kalina.

-- Työ varmaankin alkaa tehtaassa, kuiskasi Rosenkrantz. -- Koneet pannaan käyntiin.

-- Ei, vastasi Krag, hissi nousee ylös. Tänne tulee uusia ihmisiä.

XXXVI LUKU.

Agronomi.

Hissin synnyttämä melu vahveni. Krag seisoi jännittyneenä ja tarkasteli koko ajan mitä ulkokonttorissa tapahtui. Jokin ovi suljettiin siellä nopeasti, valo lepatteli viimeisen kerran, ja senjälkeen kaikki oli hiljaista ja pimeää.

-- He pelkäävät tulijoita, kuiskasi hän. -- Nyt he kätkeytyvät nurkkahuoneeseen.

Vähän ajan kuluttua hissi pysähtyi, ja he kuulivat jonkun tulevan käytävään. Kuului ääniäkin.

-- Ja nämä jotka tulevat, jatkoi Krag kuiskaten, eivät pelkää mitään. Todennäköisesti siellä on insinööri. Hissinovi suljettiin, ja pian hissi ratisi jälleen alas.

Tulijat menivät konttorinovesta, joka oli aivan hissin vieressä, ja äänet kuuluivat selvemmin. Toinen oli matala, toinen korkeampi.

Krag käytti hyväkseen tilaisuutta ja painoi lasiovea nähdäkseen oliko se lukossa. Ovi oli lukossa. Salapoliisi nyökäytti päätänsä tyytyväisenä.

-- Silloin me ehdimme joka tapauksessa päästä pois, sanoi hän, sillä käytävän ovi on auki.

Samassa sähkötuli syttyi sisällä. Krag ja Rosenkrantz väistyivät nopeasti lasioven edestä, jotta heidän kasvojansa ei näkyisi. Jokin olento ilmestyi konttorin ja etuhuoneen välille.

Mutta toinen olento näkyi hänen takanaan.

Luutnantti Rosenkrantz oli melkein ilmaista itsensä, niin suuresti hän hämmästyi nähdessään kuka se oli. Se oli Louise neiti harmaassa turkkiviitassaan; taaja musta harso peitti hatun ja pään yläosan.

Ulkona etuhuoneessa liikkui vielä joku olento, ja insinööri kuului huutavan:

-- Voit jäädä sinne, Hans Kristian. Minun täytyy mahdollisesti lähettää hakemaan joku insinööri, silloin sinäkin olet kiltti ja lähdet.

Krag ei voinut päättää, kumpi Kristian se oli, vanhako vai nuori. Mutta se oli joka tapauksessa Jernegaardin miehiä. Varmaankin Louise neiti oli tullut hevosella.

Näytti siltä, kuin näillä molemmilla, insinööri Stenerillä ja Louise neidillä, olisi ollut tärkeitä asioita päätettävänä. He puhuivat hiljaisella äänellä, luultavasti siksi, että Hans Kristian ei kuulisi heidän keskustelujaan. Senvuoksi Krag ei myöskään voinut kuulla mitä he puhelivat, huolimatta siitä, että seisoi lähellä lasiovea. Luutnantti Rosenkrantz oli vetäytynyt hieman taaksepäin. Hän seisoi sanatonna ja katseli nuorta naista, joka istui hieman kalpeana ja nähtävästi hyvin väsyneenä.

Sitten kului aikaa puoli tuntia tai vähän enemmän, ja sillaikaa tapahtui seuraavaa: Insinööri Stener avasi erään seinävierellä seisovan kaapin oven, otti sieltä kirjan, kimpun arkkitehdinpiirustuksia ja muutamia muita papereja. Nämä hän levitti pöydälle Louise neidin eteen ja koetti hänelle selittää jotakin. Jonkun kerran Louise neiti katsoi häneen, ja hänen katseessaan oli silloin lämmin ilme, jota ei voinut väärinkäsittää.

Eräs seikka ilahdutti Kragia tämän tapahtuman aikana, nimittäin se, että uloimmassa huoneessa kuuntelijat eivät saattaneet nähdä eivätkä kuulla mitään koko asiasta. Mutta muutoin hän ei saattanut olla tuntematta aseman kiusallisuutta: tuossa istui kaksi ihmistä aavistamatta, että heitä urkittiin kahdelta taholta.

Vihdoin keskustelut näyttivät loppuneen, ja insinööri ja Louise antoivat toisilleen kättä, ikäänkuin olisivat tulleet yksimielisiksi. Insinööri lukitsi senjälkeen paperit kaappiin ja pisti avaimet taskuunsa. Sitten Krag kuuli hänen huutavan viereiseen huoneeseen:

-- Niin, kiitos, Hans Kristian, nyt me olemme valmiit. Minä en tarvinnut ketään insinööriä. Kaikki on selvitetty. Eikö totta, Louise, sinähän ymmärrät kaikki. Louise neiti nyökäytti päätään ja hymyili. Nämä sanat Krag ja luutnantti Rosenkrantz kuulivat aivan selvästi. Rosenkrantz tunsi pienen piston, mutta pysyi levollisena.

Sitten insinööri sammutti valon ja läksi konttorista. Hänen äänensä kuului käytävästä, kun hän seisoi odottaen hissiä. Sitten hissi ratisi jälleen alas, ja suureen rakennukseen tuli taas täysi hiljaisuus.

-- Menemmekö? kysyi Rosenkrantz. Hänen äänessään oli jotakin ihmeellistä.

-- Emme, vastasi Krag, nyt varmaankin tapahtuu se, mitä varten olemme tänne tulleet.

Hetkisen kuluttua valo jälleen alkoi tanssia edestakaisin ulompana, salalyhdyn lepattava valo. Valo tuli lähemmäksi, mutta se liukui pitkin lattiaa, jotta ei kuvastuisi ikkunoihin. Ihmisiä ei ollut kahta, vaan ainoastaan yksi, mies -- ja kun hän tuli konttoriin, saattoi Asbjörn Krag nähdä kuka se oli. Krag tiesi edeltäkäsin kuka hänen edessään oli, Rosenkrantz ei sitä tiennyt. Mutta nyt hänkin sai samalla kertaa tietää kuka kameleontti oli.

-- Agronomi, kuiskasi hän, agronomi, tuo kelpo mies, Bringe, -- kuka olisi sellaista luullut?

Asbjörn Krag tarttui hänen käsivarteensa varoittaakseen häntä olemaan hiljempaa.

Mutta luutnantti Rosenkrantzin oli vaikea hillitä itseään.

-- Nyt sen näette, minä olin oikeassa, hän on tavallinen murtovaras.

-- Niin, mutta te ette näe mitä hän tahtoo varastaa, vastasi Krag, hän menee ohi rautakaapin, jossa varmaan on tuhansia. Ja hän menee suoraan mahonkikaapille, jossa on ainoastaan karttoja ja papereja.

-- Hän tahtoo varastaa Louise neidin paperit.

-- Niin tahi insinööri Stenerin.

-- Mutta sehän meidän on estettävä. Kas, nyt hän murtaa oven, tuo heittiö.

-- Annetaan hänen vain tehdä mitä hän tahtoo, vastasi Krag, hän ei voi missään tapauksessa päästä meitä pakoon. Ensiksikään hän ei tiedä, että kukaan on häntä vaanimassa, toiseksi hän unohtaa köysiportaat.

-- Köysiportaat?

-- Joita ei enää ole olemassa. Ilman niitä hän ei pääse muurin yli.

-- Mutta apuri.

-- Ennenkuin apuri ehtii, olemme saaneet hänet käsiimme. Ja toisekseen, minäkin tahdon nähdä paperit.

-- Te.

-- Niin, luonnollisesti. Ja _minä_ en tahdo niitä varastaa.

-- Nyt minä ymmärrän. _Häneltä_ voitte aina saada paperit, mutta kaapista saaminen on epävarmempaa.

-- Aivan oikein. Kas, nyt hän on saanut ne esille. Ja miten kiihkeästi hän puristaa ne kokoon. Nyt ne ovat hänen taskussaan.

-- Kas, nyt hän menee.

-- Ei, hän katsoo kelloa. Nyt hän odottaa.

Sisällä oleva mies jäi todellakin seisomaan ja odottamaan. Useita minuutteja kului. Krag mutisi:

-- Mitä helkkaria hän nyt odottaa.

Mutta juuri silloin mies läksi liikkeelle. Nyt hänen aikansa näytti tulleen.

Ja samalla Krag sai arvoituksen ratkaisun. Äkillinen kilahtava soitto kuului ulkoa. Tehtaan suuri kello soitti päivän alkua. Krag näpähytti sormiaan.

-- Hitto vieköön, sanoi hän, työmiehet tulevat. Hän tahtoo hävitä työmiesparveen. Hän ei tarvitse köysiportaita.

XXXVII LUKU.

Poissa.

Krag ja Rosenkrantz läksivät nopeasti konttorista ja riensivät käytävän läpi eteiseen. He kuulivat pakenijan askelet portaissa; hän kulki hitaasti ja hillitysti, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut mitään kiirettä. Ja samalla sekaantui tehtaankoneiden jymyyn ja kellon viimeiseen sammuvaan kaikuun pihamaalta kuuluva askelten töminä, kun kaikki työmiehet kiiruhtivat päivätyöhönsä.