Part 10

-- Minä myönnän, vastasi salapoliisi, ottaneeni lukuun tämän mahdollisuuden. Tunnen tapauksia, jolloin joku aivan tahallaan on julistanut itsensä kuolleeksi. Tarkoitus on saattanut olla erilainen; kerran eräs henkilö tahtoi, että hänen perheensä saisi käyttää hyväkseen hänen henkivakuutussummansa, toisessa tapauksessa oli kysymyksessä jonkin rikoksen salaaminen. Kun minä pian sain selville, ettei tässä saattanut olla tällaista eikä mitään muutakaan selitettävissä olevaa syytä seikkailuyrityksille, aloin etsiä jotakin toista ratkaisua.

-- Löysittekö sitten tuon toisen ratkaisun?

-- Löysin, vastasi Krag, minä löysin sen hyvin pian. -- Mutta Louise neiti auttoi minua.

-- Louise neiti! huudahti luutnantti kummastuneena.

-- Juuri hän, vastasi Krag, juuri Louise neiti. Ja nyt me olemme tulleet siihen kohtaan, joka koskettelee Louise neitiä ja _saappaita_.

XXIX LUKU.

Vainaja.

-- Rakas luutnantti Rosenkrantz, minulle selvisi hyvin pian, että Louise neidillä oli jotakin salaperäistä osaa näihin asioihin. Jos ajattelette yöllisiä tapahtumia, niin kyllä huomaatte, että minä voin olla oikeassa. Tähän asti te olette asettunut täysin epäävälle kannalle tässä asiassa.

-- Mutta nyt olen tullut hieman epävarmaksi, vastasi luutnantti, ja siihen ovat syynä menneen yön tapahtumat.

Krag nauroi ja katseli toista härnäävästi.

-- Ja minä voin teille vakuuttaa, sanoi hän, että yöllinen tapahtuma on saanut minut varmaksi siitä, että hänellä ei ole näiden tapahtumain kanssa tekemistä enemmän kuin minulla ja teilläkään.

-- Sillä tavallako te lepäätte, kysyi Rosenkrantz, että teette minusta pilaa?

Asbjörn Krag rauhoitti häntä kädenliikkeellä, mutta luutnantti jatkoi:

-- Miksi hän teki tämän yöllisen vaelluksen? Ja niin merkillisessä puvussa?

-- Hän oli valinnut ihmeellisen pukunsa päähineineen, pölyviitta talvipuvun päällä, sentähden, että hän tahtoi olla tuntematon, vastasi Krag. -- Mutta nythän te olette hyökkääjänä, rakas luutnantti Rosenkrantz, ja minun täytyy puolustaa häntä sillä tiedonannolla, että hänen salaperäisellä vaelluksellaan tänä yönä oli sama tarkoitus kuin viimekin yönä.

-- Kiitos, mutta minä en siitä paljon viisastunut.

Krag sytytti uuden sikarin, kulki pari askelta edestakaisin permannolla, ikäänkuin epäröisi mitkä sanat valitsisi. Sitten hän sanoi:

-- Nyt minä olen oikeassa kohdassa, rakas Rosenkrantz. -- Minun täytyy varmaankin kertoa teille, että minussa on herännyt vahva epäluulo.

-- Ja ketä tämä epäluulo koskee?

-- Se koskee teitä. Ja minä epäilen, kestääkö oleskelunne täällä niin kauan kuin arvelette. Tapahtuu jotakin, josta johtuu, että te pian palaatte takaisin Pariisiin.

-- Nii-iinkö; minä arvelin olla täällä ainakin jouluun asti. Mutta minua ilahduttaisi, jos saisin tietää, mikä saattaa minut matkustamaan.

-- Te odotatte saavanne viettää täällä kihlajaisianne, eikö totta? Mutta kun te nyt saatte tietää, että Louise neiti rakastaa toista?

Luutnantti säpsähti. Hän astui Kragin eteen, katsoi häntä tiukasti silmiin ja kysyi:

-- Sekö on se tapahtuma?

Salapoliisi nyökäytti päätään.

-- Selittäkää tarkemmin, pyysi Rosenkrantz, minä en kernaasti suvaitse pilaa sellaisessa asiassa.

-- Minun tarkoitukseni ei olekaan tehdä pilaa, vastasi Asbjörn Krag. -- Minä päinvastoin en ole koskaan ollut vakavampi kuin nyt. Mutta pyydän teitä yhdistämään muutamia asianhaaroja. Muistatteko kertomanne ensimäisen kohtauksen insinööri Stenerin kanssa, -- miten ihastunut ja innostunut nuori tyttö oli, muistatteko keskustelua päivällispöydässä, jolloin hän niin lämpimästi puolusti insinööriä setää vastaan, muistatteko vielä hänen yöllistä vaellustaan, tiedätte kai kenen luota hän silloin tuli?

-- Uskallatteko väittää?

-- Hänellä oli sovittu kohtaus insinöörin kanssa. -- Rakas ystävä, ottakaa asia levolliselta kannalta, kiiruhti Krag lisäämään nähdessään toisen otsasuonten paisuvan vihasta. -- Tehän olette itse sanonut, ettette itkisi verta, vaikkei asiasta mitään tulisikaan. Minä olen varma siitä, että molemmat nuoret, insinööri ja Louise, todella rakastavat toisiaan. Mikäli ymmärrän, lienevät he tavanneet toisensa vuosi sitten ulkomailla. Louise neiti tiesi, että kenraali ei koskaan kärsisi Steneriä talossaan, ja siksi hän oli kyllin ymmärtäväinen pitääkseen liittonsa kenraalilta salassa. Mutta kun kaksi nuorta sydäntä rakastaa toisiaan, on niissä vastustamaton veto toisiinsa, sen te kai tiedätte. Ei ole mitään sanomista siitä, että rakastavaiset ovat tahtoneet tavata toisiaan. Ensimäisenä iltana insinööri tuli tänne kartanolle, mutta kun hänellä oli huono onni, arvelivat he, että oli liian vaarallista tavata toisiaan täällä, ja sitten he sopivat toisesta, turvallisemmasta yhtymäpaikasta.

-- Mikä huono onni insinöörillä oli? kysyi luutnantti.

Asbjörn Krag katseli häntä hämmästyneenä.

-- Ettekö muista? vastasi hän. -- Mies, joka koputti kenraalin ikkunaan, oli juuri insinööri Stener.

-- Sitä minä en sano huonoksi onneksi; se oli röyhkeyttä eikä mitään muuta.

-- Ja kuitenkin se oli huono onni, lisäksi vielä onnettomuus, jolla oli hieman koomillinen vivahdus. Luonnollisesti hän ei tahtonut ollenkaan kenraalin luokse, vaan veljentyttären, mutta hän erehtyi kylkirakennuksesta. Te muistatte, että kenraali, juuri ennen kuin häntä häirittiin, asetti varjostimen tulen eteen. Sen tuo ulkopuolella oleva mies käsitti merkinannoksi, jonka jälkeen hän juoksi ikkunan alle ja naputti. Kuultuaan sisältä kenraalin äänen hän luonnollisesti hämmästyi suuresti.

-- Entä koirat? kysyi luutnantti Rosenkrantz. -- Missä koirat olivat sillä aikaa, kenties voin saada selvityksen siihenkin?

-- Se on hyvin yksinkertainen asia, vastasi Asbjörn Krag. -- Louise neiti, joka odotti insinöörin vierailua, oli teljennyt koirat huoneeseensa. Saatan nyt ilmoittaa, jatkoi Krag, että minä heti kuultuani näistä salaperäisistä tapahtumista, joista kartanon väki kertoi, arvelin niiden osittain johtuvan Louise neidin tahi insinööri Stenerin salaperäisistä vaelluksista kohtaamispaikoilleen. Uskoani vahvisti etenkin se seikka, että Louise neiti koetti koko ajan selittää näitä juttuja pelkiksi kyökkiloruiksi. Siksi päätin vakoilla häntä. Ensi kerralla olitte tekin, rakas Rosenkrantz, mukana; sinä yönä hän palasi kohtauspaikaltaan, toisella kertaa hän oli menossa sinne. Siitä selviää, että me tapasimme hänet isossa salissa; hän aikoi käyttää hyväkseen länteen päin olevaa pikku ovea.

Rosenkrantz oli suurella mielenkiinnolla kuunnellut Kragin esityksen loppuosaa. Hänen kiihtynyt ja puoleksi loukkaantunut kasvojenilmeensä oli kadonnut ja jättänyt sijan tavalliselle herpaantuneelle levollisuudelle. Hänestä oli jälleen tullut maailmanmies, jonka tasapainoa ei mikään taivaan ja maan välillä saattanut järkyttää.

-- Entä sitten _vainaja_? kysyi hän. -- Minä olen nähnyt hänet omin silmin.

-- Niinpä niin, sanoi Krag, nyt olemme siinä kohdassa. _Nyt on kysymys saappaista_.

XXX LUKU.

Verinen taivas.

Luutnantti Rosenkrantz oli yhä kasvavalla mielenkiinnolla kuunnellut ystävänsä kertomusta. Mutta kun Krag sanoi, että juuri Louise neidin kauhistus kamalan näyn häntä kohdatessa oli saanut hänet vakuutetuksi siitä, ettei kenraalin veljentytär ollut kietoutunut tapahtumiin, pudisti toinen hämmästyneenä päätänsä.

-- Sehän ei sovellu mihinkään muuhun asianhaaraan, sanoi hän. -- Teidän selityksenne kuuluu hyvin todenmukaiselta, rakas Krag, ja jotta en saattaisi teitä levottomaksi, tahdon toistaa, ettei insinööri Steneriä koskeva huomionne ole tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta. Louise neiti menetelköön aivan niin kuin itse haluaa, ja minä tahdon käyttää ensimäistä suotuisaa tilaisuutta sanoakseni hänelle, ettei hänen tule vähimmässäkään määrässä ottaa minua lukuun, kun on kysymys hänen omasta onnestaan. Voimme senvuoksi lähteä siitä olettamuksesta, että useimmat näistä ilmiöistä suoraan johtuvat molempien rakastavaisten salaisista kohtauksista. Ne johtuvat kenties enemmän huonosta onnesta kuin laskelmista. Olettakaamme myöskin, että insinööri Stener koettaa kaikin voimin saada kenraalia kyllästymään taloon panemalla toimeen näitä yöllisiä ja kamalia näytelmiä. Mutta luuletteko te, että hän on kertonut puuhistaan Louise neidille?

-- Se hänen on täytynyt tehdä.

-- Oikein. Ja sen voi päättää myöskin siitä, että Louise neiti on koko ajan koettanut selittää tapahtumia paljaiksi loruiksi. Sitten hän itse näkee aaveen yöllä, sanokaamme sitä aaveeksi, Krag, ja kaatuu maahan pyörtyneenä. Mutta se taas pirstaa koko teidän järjestelmänne. Asian täytyy siis olla sittenkin niin, että Louise neiti on kaiken ulkopuolella.

-- Ei, vastasi Krag. -- Louise neiti tietää tästä enemmän kuin tahtoo tunnustaa. Mutta yhtäkaikki oli haamun ilmestyminen hänelle yllätys.

-- Se saattaa siis ainoastaan merkitä...? kysyi luutnantti.

-- Se saattaa siis ainoastaan merkitä, että meidän täytyy ottaa laskelmiimme toinen suuruus.

-- Toinen suuruus, rakas ystävä, mitä te tarkoitatte?

-- Tähän asti, vastasi Krag, olen laskenut pelissä olevan ainoastaan kaksi henkilöä, Louise neiti ja insinööri Stener. Nyt on meidän otettava lukuun kolmaskin.

-- Vai niin, kenties kenraali.

Luutnantti rupesi nauramaan.

-- Ei kenraalia, vastasi Krag.

-- Kenties sitten vanha kunnon Hans Kristian. Niinhän aina tapahtuu romaaneissa. Se jota vähimmin epäillään, on osoittautunut rikoksentekijäksi.

-- Ei Hans Kristiankaan, vastasi salapoliisi.

Luutnantti löi äkkiä kätensä yhteen ja tuijotti Asbjörn Kragia kasvoihin.

-- Siunaa ja varjele, miten te olette vakava, huudahti hän, mutta nyt minä arvaan teidän ajatuksenne, rakas Krag. -- Koska ette tarkoita Hans Kristiania ettekä kenraalia, niin varmaan tarkoitatte saapasjalkamiestä.

Krag katsahti ylös.

-- Olette oikeassa, sanoi hän, juuri saapasjalkamiestä.

Luutnantti hymyili jälleen.

-- Tämä saapasjuttu kuuluu ylen mieltäkiinnittävältä. Uskallanko kysyä, tunnenko miehen?

-- Olette nähnyt hänet, tuskin häntä persoonallisesti tunnette. Minä luulen, että hänen nimensä on Bringe.

Luutnantti säpsähti.

-- Agronomi? kysyi hän.

-- Niin, juuri hän, joka asuu väenrakennuksessa. Minä en tiedä, onko hän pehtori vai metsänhoitaja. Hän on joka tapauksessa kiero mies.

-- Mutta juuri hänhän tuli yöllä saapuville, kun Louise neiti huusi.

-- Niin, hän se oli.

-- Te lausutte sen niin ihmeellisesti.

-- Teidän pitäisi kiinnittää hieman enemmän huomiotanne pieniin yksityiskohtiin, vastasi Krag. -- Muistatteko mitä mies sanoi?

-- Niin, hän sanoi, että huuto oli hänet herättänyt.

-- Oikein, ja sitten hän oli tullut juoksujalkaa katsomaan mitä oli tekeillä. Mutta, rakas ystävä, mies, joka herää yöllä ja kuulee ilmeisesti hengenvaarassa olevan ihmisen kauhean huudon, sellainen mies ei jouda ensiksi panemaan jalkaansa pitkiä varsisaappaita ja huolellisesti pistämään housunlahkeita saappaan varsiin ja niitä kiinnisitomaan.

Luutnantti kohotti katseensa hämmästyneenä.

-- Ei, siinä olette oikeassa, sanoi hän, miehen on täytynyt olla valveilla.

-- Mitä nyt aiotte tehdä? kysyi luutnantti.

Krag katsoi kelloaan.

-- Nyt minä menen makuulle, vastasi hän, nukun kolme tuntia ja nousen uuden päivän työhön.

Hän viittasi ikkunaan.

-- Näettekö taivaanrannalla tuon punaisen ruosteenvärin, joka sekaantuu kuutamonhohtoon?

-- Näen.

-- Se on päivän ensimäinen sarastus.

-- Se on kamala väri, mutisi luutnantti.

-- Se muistuttaa verta, sanoi Krag miettiväisenä. -- Tunnin kuluttua koko taivas on veripunainen.

-- Te puhutte kovin vakavasti, Krag, se kuulostaa enteeltä.

Asbjörn Krag katsoi lakkaamatta taivaalle.

-- Kukaan ei näe tulevaisuutta, vastasi hän. -- Mutta niin paljon minä voin teille sanoa, luutnantti Rosenkrantz, että kun päivän sarastus vuorokauden kuluttua värjää tämän vanhan rakennuksen ikkunat veripunaisiksi, on jotakin tapahtunut.

-- Te teette minut levottomaksi, rakas ystävä.

Krag laski ystävällisesti kätensä hänen hartioilleen.

-- Älkää pelätkö, vastasi hän, tämä yö on loppunut.

* * * * *

Luutnantti Rosenkrantz ei nähnyt Kragia ennenkuin seuraavana aamupäivänä kello kaksitoista. Silloin hän tuli sisälle punaposkisena ja tyytyväisenä karistellen lunta päältään.

Louise neiti otti hänet vastaan eteisessä juosten innokkaana häntä kohti.

-- Ymmärrätte kai, pyysi hän, ettei sedän pidä saada tietää mitään?

-- Mistä? kysyi Krag häneltä hymyillen.

-- Viime yön epämiellyttävästä tapahtumasta.

-- Sen minä kyllä ymmärrän, rakas neiti. -- Mitäpä syytä olisi tehdä vanha mies suotta levottomaksi.

-- Kiitos.

-- Miten itse voitte, Louise neiti?

-- Erinomaisesti.

Krag katsoi hänen valvomisesta väsyneitä silmiään ja pudisti totisena päätään.

-- Tiedättekö miksi? kysyi hän. -- Miksi te nyt voitte niin erinomaisesti?

Louise neiti tuijotti kysyväisenä häneen.

-- Siksi että nyt on selvä päivä. Varokaa öitä, neiti.

Samassa luutnantti Rosenkrantz tuli saapuville. Hän kysyi, missä Krag oli ollut koko aamupäivän.

-- Kello kahdeksasta kymmeneen olen katsellut kartanoa, vastasi Krag. -- Minua on huvittanut tämän vanhan herrastilan tarkasteleminen. Kello kymmenestä kahteentoista olen ollut sähkölennätinasemalla.

-- Sepä pitkä sähkösanoma.

-- Ei mikään sähkösanoma lainkaan, vastasi Krag.

XXXI LUKU.

Mies aitauksen ääressä.

-- Te käytätte aikanne hyvin, sanoi luutnantti Rosenkrantz Kragille, -- istutte kaksi tuntia sähkölennätinasemalla ettekä sähkötä sanaakaan. Sallikaa minun tehdä tämä leikillinen kysymys: Mitä sitten olette tehnyt?

-- Sallikaa minun antaa leikillinen vastaus, sanoi Krag. -- Sähkölennätinasemalla saattaa myöskin istua odottamassa sähkösanomaa.

-- Te siis odotatte sähkösanomaa?

-- Odotan.

-- Onko se ehkä jo tullut?

-- On, se on tullut, mutta ei minulle.

Luutnantti Rosenkrantz katsoi hymyillen ystäväänsä. Mutta Krag ainoastaan pudisti hieman päätään, ikäänkuin kaikki olisi ollut paljasta leikkiä.

-- Minä menen sedän luokse, sanoi Louise neiti, hän ei voi oikein hyvin tänään.

-- Mikä häntä vaivaa, neiti?

-- Ei mikään erityisesti, luullakseni. Joskus hän tulee hieman pahoinvoivaksi, niin että hänen täytyy levätä vuoteella. Se kestää suunnilleen päivän. Ja silloin tuo vanha ruudinhaistaja on kauhealla tuulella. Hänen täytyy lakkaamatta nähdä ihmisiä ympärillään.

-- Sitten teidän myöskin täytyy häntä lohduttaa, rakas neiti. Älkää lähtekö hänen luotaan.

Louise oli jo ovella, mutta Kragin lausuessa viimeisiä sanojaan hän äkkiä pysähtyi.

-- Älkää lähtekö hänen luotaan, mitä se merkitsee?

-- Se ei merkitse mitään muuta, rakas neiti, kuin että vanhaa miestä on aina huolellisesti hoidettava, milloin hän tulee sairaaksi. Etenkin pimeänä, kylmänä talvena.

Louise neiti säpsähti hieman, seisoi hetkisen hiljaa, mutta läksi sitten äkkiä heidän luotaan.

Asbjörn Krag tarttui ystävänsä käsivarteen, meni hänen kanssansa erääseen huoneeseen ikkunan luo ja viittasi ulos.

-- Katsokaapa pientä sähkölennätinasemaa tuolla kaukana, luutnantti Rosenkrantz. Siinä pikku rakennuksessa minä vihdoinkin olen saanut arvoitukseeni ratkaisun.

-- Niinpä kenties kerrotte minulle kuka täällä öisin kummittelee?

-- En vielä. Hedelmä ei ole vielä kypsä.

-- Mutta jos se on saapasjalkamies, Krag, mitä sitten?

Krag hymyili ihmeellistä hymyä.

-- Niin, sitten, vastasi hän, sittenhän minun on myöskin kerrottava syy hänen esiintymiseensä, eikä minulla vielä ole mitään todistusta siihen, että ajatukseni siitä on oikea.

-- Te etsitte niinmuodoin todistusta?

-- Etsin.

-- Milloin odotatte saavanne sellaisen?

-- Sellaista tarvitsee harvoin kauan odottaa. Sanokaamme vuorokauden kuluessa.

Krag aikoi lähteä, mutta luutnantti Rosenkrantz tarttui hänen käsivarteensa.

-- Entä Louise neiti? kysyi hän hieman levottomalla äänellä.

-- Mitä siihen tulee, vastasi Krag, niin luulen, että voitte valmistautua lähtemään. Arveletteko edelleen matkustavanne kevyin sydämin?

-- Kevyin, hieman alakuloisin sydämin.

-- Hyvä, sitten ei ole mitään vaaraa. Voittehan lohduttautua Maximissa.

Krag meni huoneeseensa, jossa kirjoitteli kirjeitä monta tuntia.

Kenraali jäi vuoteeseen koko päiväksi. Luutnantti Rosenkrantz ja Asbjörn Krag saivat syödä päivällisen Louise neidin seurassa. Nuori tyttö osoitti ihmeellistä mielenmalttia. Ainoallakaan kasvojen ilmeellä hän ei osoittanut, että yölliset tapahtumat olisivat tehneet häneen vaikutusta. Kumpikaan herroista ei myöskään maininnut siitä mitään. He puhelivat kaikenlaisista muista asioista. Louise neiti kertoi kenraalin olevan kauhean huonolla tuulella sen vuoksi, että hänen täytyi olla vuoteessa.

Alkoi hämärtää varhain, ja se merkitsi levotonta yötä. Jo neljän aikana ajelehtivat tummat pilvet taivaalla, ja aurinko katosi. Koko maisema peittyi harmaaseen, villaiseen hämärään, joka tekee pohjolan talvi-illat niin lohduttomiksi. Viiden aikana sytytettiin tehtaan tulet, kerrottiin, että sillä oli suuria tilauksia, jonka vuoksi työmiesten täytyi tehdä ylityötä.

Kun Louise neiti jäi istumaan setänsä vuoteen ääreen ja Asbjörn Krag oli työnsä kimpussa, kuljeksi Rosenkrantz sinne tänne eikä tiennyt miten kuluttaisi aikaansa. Hän päätti kirjoittaa muutamia kirjeitä, mutta pian hän heitti pois kynän. Hän ei saattanut olla ajattelematta mitä oli tapahtunut ja mitä mahdollisesti tapahtuu -- hänestä tuntui, kuin ilmassa olisi jotakin uhkaavaa. Hän antoi sytyttää kaikki lamput, niin että oli kuin Jernegaardissa juhlittaisiin. Ulkona tuuli ajeli pilviä yli lakeuksien ja ravisteli rakennuksen leveitä päätyjä.

Vihdoin hän otti turkin yllensä ja läksi kävelemään hieman ennen illallista. Kulkiessaan pihan poikki hän huomasi tulen palavan Asbjörn Kragin huoneessa. Hän jäi hetkiseksi seisomaan ja näki miten varjo liukui nopeasti ikkunan ohi; sitten kaikki oli jälleen hiljaista.

Luutnantti kulki läpi puistokäytävän, tuli siitä maantielle ja rupesi aivan sattumalta kävelemään pappilaan vievää tietä. Kun hän näki tulen ystävällisesti tuikkivan pappilan ikkunoista, heräsi hänessä äkkiä halu käväistä papin luona. Taloa ympäröi lankkuaitaus; se oli puutarhan sisällä, hieman tien syrjässä.

Luutnantti Rosenkrantz aikoi juuri avata portin, mutta silloin hänestä näytti, kuin jokin varjo olisi liikkunut puutarhan toisella puolella ohi papin huoneen valaistujen ikkunoiden. Hän seurasi varjon suuntaa, se liukui valkoista hankea myöten tummien puiden alle. Luutnantti Rosenkrantz oli näkevinään miehen, keski-ikäisen miehen, joka kulki etukumarassa, varmaankin siksi, ettei tahtonut koskettamalla jäisiä oksia synnyttää mitään ritinää. Tässä hiipivässä käynnissä puitten alla oli jotakin niin silmäänpistävän epäilyttävää, että Rosenkrantz tunsi sydämensä tykyttävän ja ajatteli itsekseen: Tapahtuukohan tässä rauhallisessa pappilassakin salaperäisiä asioita.

Hän vetäytyi hieman taaksepäin ja kumartui aitausta vasten, jotta häntä ei näkyisi. Raoista hän saattoi nähdä olennon liikkeet. Mies kulki hyvin varovasti. Hän pysähtyi monta kertaa, ikäänkuin olisi katsellut taaksensa, ja hyppäsi vihdoin nopeasti ja taitavasti aitauksen yli.

XXXII LUKU.

Jääkylmä metsä.

Nähdessään olennon katoavan aitauksen taa Rosenkrantz ajatteli tuokion, että se mahdollisesti saattoi olla varas. Hän aikoi juuri ruveta hälyyttämään, mutta hillitsi itsensä. Ellei se ollut varas ja jos miehen kummallisella esiintymisellä ja Jernegaardin salaperäisillä tapahtumilla oli jotakin yhteyttä, niin ei olisi järkevää huutaa väkeä liikkeelle. Hän hiipi senvuoksi pitkin aitausta tullakseen puutarhan loppukohtaan, jossa odotti näkevänsä miehen, koska ympärillä oli ainoastaan aukeita vainioita. Hetkisen kuluttua hän olikin siinä kohdassa, missä aitaus loppui. Hän kumartui eteenpäin. Ensi silmänräpäyksessä hän ei nähnyt mitään. Lumenpeittämät vainiot levisivät valkoisina ja hiljaisina niin pitkälle kuin silmä kantoi. Ja hän aikoi juuri lähteä eteenpäin, mutta huomasi jälleen liikettä. Aitauksen varjossa hän näki jotakin liikkuvan, ja vähän ajan kuluttua tumma olento hiipi eteenpäin. Se oli sama mies, joka oli hypännyt aitauksen yli, hän tunsi sen heti liikkeistä.

Ja nyt hän varmistui siitä, että tässä täytyi olla jotakin erikoista tekeillä, sillä salaperäinen yökulkija esiintyi varovaisesti ja ovelasti kuin sotaretkellä oleva intiaani. Hän seisoi hetkisen hiljaa, kyyryssä ja ikäänkuin vaanien, hiipi pitkin aitausta ojaan, joka vei pappilan puutarhasta suoraan avoimen kentän poikki lähimpään metsänreunaan. Hän läksi kulkemaan sitä pitkin, ja kun hän liikkui kumarassa, oli häntä vaikea nähdä. Mitä oli Rosenkrantzin nyt tekeminen?

Luutnantti ymmärsi, että miestä olisi hyvin vaikea seurata, jos hän pääsisi metsään asti, sillä tie, joka tässä kiemurteli korkeiden kuusenoksien välitse, oli hyvin pimeä. Rosenkrantz ei harkinnut pitkää aikaa. Hän oikaisi itsensä ja kulki tietä, ikäänkuin ei olisi kuullut eikä nähnyt mitään. Hän tiesi joka tapauksessa tulevansa vierasta vastaan, sillä metsän läpi oli tällä kelillä mahdoton kulkea. Vieraan täytyi tulla tielle. Luutnantti antoi sikarin hehkua osoittaakseen olevansa tavallisella kävelyretkellä ja näyttääkseen vieraalle kasvonsa. Pelkäsipä salaperäinen mies mitä vainoojaa tahansa, niin hän ei ainakaan saattanut pelätä häntä, luutnantti Rosenkrantzia.

Ehdittyään puunrunkojen suojaan ja tietäessään olevansa kokonaan pimeän peitossa Rosenkrantz säikähti hieman, sillä hän oli kuulevinaan aivan läheltään pari varovaista narisevaa askelta lumessa. Hän pysähtyi ehdottomasti, kuunteli ja katseli ympärilleen, mutta kun ei kuullut mitään, kulki hän reippaasti eteenpäin ajatellen, että kenties joku oksa katkesi pakkasessa. Sillä pakkanen oli todellakin tänä yönä ankara, ja purevana puhalsi tuuli hänen kasvoihinsa. Mutta tuskin hän oli kulkenut eteenpäin pariakymmentä askelta, ennenkuin hän jälleen kuuli saman äänen. Ja nyt oli aivan varmaa, että se syntyi todellisista askelista, jotka etenivät hänen edetessään ja pysähtyivät hänen pysähtyessään. Eivätkä ne millään muotoa saattaneet olla ojassa kulkevan miehen askeleita, sillä oli mahdotonta, että hän olisi jo ehtinyt tielle.

Nyt luutnantti Rosenkrantzin rohkeus rupesi hieman lannistumaan. Hän oli hyvin peloton mies, mutta viimeisten päivien tapahtumat olivat siitä huolimatta vaikuttaneet hänen hermoihinsa. Siksipä hän tahtoi päästä metsästä niin pian kuin mahdollista. Hän pisti kädet taskuunsa, puhalteli sauhuja sikaristaan ja kulki edelleen. Mutta jälleen hän kuuli askelia, ja tällä kertaa hänestä tuntui, kuin ne olisivat olleet aivan hänen selkänsä takana. Hän aikoi juuri kääntyä ympäri, mutta silloin hän kuuli äänen kuiskaavan pimeästä:

-- Käykää eteenpäin!

Hän viivytteli.

-- Käykää eteenpäin, käykää eteenpäin, hitto vieköön! kuiskasi ääni jälleen, ja tällä kertaa se kuului paljon kiivaampana.

Luutnantti Rosenkrantz joutui jonkun verran hämmennyksiin; hän oli tuntevinaan äänen, mutta ei siinä silmänräpäyksessä tiennyt, missä oli sen kuullut. Mutta huolimatta siitä, että se oli kuiskaava, oli sillä kuitenkin niin käskevä sävy, että Rosenkrantz ehdottomasti totteli. Hän kulki edelleen. Ja nyt hän kuuli askelet aivan selvästi takaansa.

Vain kerran hän pysähtyi.

Mutta silloin kiivas kuiskaus kuului jälleen:

-- Eteenpäin!

Hän katsoi taakseen ja huomasi varjon, joka näytti hänestä haavemaisen korkealta ja leveältä, oli kuin jättiläisolento olisi seisonut hänen takanaan, ja hän kiiruhti tahdottomasti askeleitaan.

Ja vihdoin hänen edessään oli valoisampaa, hän oli jälleen lähellä aukeita vainioita. Mutta päästyään noin puolensadan askelen päähän valkoisesta lakeudesta kuuli hän saman kuiskaavan äänen käskevän:

-- Pysähtykää!

Hän pysähtyi.

-- Menkää metsään! kuiskasi ääni.

Luutnantti viivytteli.

-- Kiiruhtakaa, metsään!

Tällä kertaa ääni kuului niin käskevältä, että Rosenkrantz ei saattanut olla vetäytymättä korkean puunrungon taakse. Mutta sitten häntä alkoi suututtaa, että hän antoi tuntemattoman käskeä itseään, ja hän kysyi senvuoksi nopeasti:

-- Kuka te sitten olette?

Heti paikalla hän sai vastauksen:

-- Ei sanaakaan! Seisokaa aivan hiljaa.

Rosenkrantz ymmärsi, että tosi oli kysymyksessä. Nyt hän myöskin kuuli taempaa tieltä askeleita, varovaisia askeleita.

-- Se on pappilan puutarhasta tuleva mies, ajatteli hän.

XXXIII LUKU.

Vaanijat.