Part 9

Ilma huoneessa on kuuma ja ummehtunut. Nuoralle uunin päälle on ripustettu paksuja, likaisia sukkia kuivamaan. Veri nousee päähän ja päätä alkaa särkeä... Kun pääsisikin ulos raittiiseen ilmaan. Mutta isä viipyy kauan ja Rönperi tarjoaa hänelle vielä ennen lähtöä norrikupit.

Sitten kävivät he vielä useissa mökeissä. Joka paikassa moitittiin herrasväkeä. Onneksi olivat kaikki asunnot maantien laidassa. Hanni istuutui aina ikkunan ääreen ja silmäili ulos. Hän toivoi salaisesti, että herrasväet ajaisivat ohitse.

Ei heitä kuulunut koko lauantaina, mutta sunnuntaina, juuri ennen jumalanpalvelusta, kun Hanni ja hänen isänsä seisoivat kellotapulin nurkalla puhelemassa suntion vaimon, Salmiskan kanssa, kulki hyminä läpi koko ihmisjoukon, että siellä ne taas ajelevat.

He istuivat keveissä, kaksipyöräisissä kärryissä, joitten korit oli tehty oljenkarvaisesta kudoksesta, likasuojukset sivuilla kuin mitkäkin siivet. Patruuna itse oli ohjaksissa, vihreä sulkahattu päässä. Armo istui rinnalla harmaissa vaatteissa, höyhenistä tehty röyhelö kaulassa, ja harmaassa, pehmeässä hatussa pitkä, valkoinen sulka, joka hyppi ja heilui. Koko hattulaitos oli vain ikään kuin viskattu pörröisten hiusten päälle, mutta siinä se sentään pysyi eikä lähtenyt lentoon. Hevonen oli hiirenkarvainen, hyvin hassun näköinen, häntä ja harja leikatut kuin milläkin leikkikalulla. Kovaa kyytiä mentiin, tuulispäänä vain. Saivat katsoa ihmiset eteensä, etteivät jääneet alle.

Menevät herroja vastaan, kuuluvat odottavan kaupungista, tiesi joku kertoa.

Mutta pikkuinen poika, joka äitinsä kanssa oli matkalla kirkkoon, läksikin heidät nähdessään juoksemaan takaisin, ehti portille ja avasi sen, ja hänelle viskasi armo omasta kädestään hopearahan. Kun poika sitten tuli kirkolle äitinsä rinnalla, kerääntyivät kaikki häneltä kysymään, miten se oli tapahtunut, ja poika näytti ylpeänä saalistaan ja kertoi pikkuvanhan viisaudella, että armon kädet olivat sellaista vaaleanharmaata nahkaa, "vallan kuin meidän Mirrin käpälät, vaan ettei ollut karvoja".

Salmiska vallankin päästi ilmoille pahaa sisuaan.

-- Että ilkeävätkin kirkkoaikana, lausui hän niin ääneen, että kaikki kääntyivät häneen päin. -- Eivät anna ihmisten rauhassa pitää edes jumalanpalvelustaan. Tänne tulevat näyttämään rietasta elämäänsä itse Herran huoneen eteen. Kyllä se meidän rovasti saa heiltä sen kieltää, etteivät keskellä jumalanpalvelusta...

Jumalanpalveluksen aikana Hannin tuli kovin uni, ja aina kun hän selvisi ja pääsi kuuntelemaan saarnaa, sekaantui hänen ajatuksiinsa halu saada olla näkemässä, kun herrasväki vieraineen ajaa takaisin, ja pelko siitä, että he ehkä jo ovat menneet. Kuulutuksiin hän kokonaan heräsi. Muun muassa ilmoitti rovasti, ettei rippikoulu vielä tänä maanantaina alakaan, vaan vasta viikon perästä. Siinä katsahti Hanni avuttomasti isäänsä, joka istui miesten puolella vastapäisessä penkissä, ja isä katsahti hänkin Hanniin, mutta hänen ajatustaan oli mahdoton arvata.

-- Minä lähden kotiin teidän kanssanne, isä, virkkoi Hanni paikalla, kun kirkonportilla tapasi isänsä.

-- Eihän toki. Viikon päästä voi keli olla niin huono, ettei Pimeästäpirtistä pääse kuin lentämällä.

-- Mutta milläs minä saan tämän viikon täällä menemään?

-- No toki nyt kirkonkylässä on paljon katsomista, ja antaahan Salmiska sinulle työtä.

-- Totta kai, totta kai, lohdutteli Salmiska, jonka luo Hannin piti jäädä asumaan. -- Luetaan yhdessä tällä viikolla, että hyvin osaat.

-- Johan minä osaan kaikki tyyni! pääsi Hannilta, miltei itkuäänessä.

Hänen oli ikävä kotia. Tuntui aivan mahdottomalta jäädä tänne.

-- Kyllä se lukea osaa, todisti isäkin. -- Ei sen tytön opettamisesta työtä ole ollut. Ihan itsekseen on oppinut.

-- Vai niin, vai niin, puheli Salmiska ystävällisesti. -- Se on oikein se. Niin se oli äitisikin. Aijai kuinka se luki! Luki sekä ruotsit että suomet ja latinat. Armollehan sen pitikin aina ääneen lukea, niin hyvin Jumalan sanaa kuin muuta maallista viisautta.

-- Mutta mitä minä teen koko rippikoululla! huusi Hanni äkkiä, kierrellen esiliinaansa. -- Minä osaan jo lukea, minä en tahdo olla täällä, isä, ottakaa minut mukaanne!

Salmiska selitti ankarasti, että hänen puheensa on syntistä puhetta ja että ennen kuin ihminen on uudistanut kasteensa liiton, hän on pahan hengen vallassa, sekä paljon muita asioita. Mutta Hanni ei häntä kuunnellut. Hän muisteli äitiä ja veljiä ja sisaria ja Pimeänpirtin kaunista vieraskamaria. Täällä Salmisella oli pimeää ja rumaa!! Ja hän purskahti itkemään toivottomasti. Hän oli kirkonkylästä ja kirkosta ja herrasväistä ja kaikesta saanut aivan tarpeekseen. Hän halusi ikipäivänsä olla kotona, lupasi olla niin hyvä ja ahkera... Isä jo alkoi heltyä ja mietti, että saahan hänet ensi viikolla tuoda takaisin.

-- Samahan se silloin on edessä! virkkoi Salmiska terävästi. -- Kuivaa nyt vain silmäsi ja rukoile Jumalaa, että hän antaa sinulle nöyrän ja kuuliaisen mielen... Soh, soh, Kalle, kasvattakaat teidän lapsenne kurituksessa ja Herran nuhteessa.

Kalle nieleskeli kyyneliään ja meni valjastamaan hevosta. Hannin itkiessä sekä kiukkuisesti että syvästi suruissaan läksi hän sitten kotimatkalle.

Salminen oli saanut olutta ja viiniä hautajaisissa pitäjäntuvalla. Hän oli leikkisällä tuulella ja lohdutteli Hannia sillä, että hän viikon päästä pääsee heidän kanssaan suuriin hautajaisiin. Niissä sitä saadaan syödä, sillä Salmiska itse on kutsuttu ruoanlaittajaksi.

Paitsi Hannia piti Salmisella asua muitakin rippikoulutyttöjä. Salmiska oli jumaliseksi tunnettu ihminen, ja vanhemmat, jotka tahtoivat pitää huolta lapsistaan, uskoivat heidät hänen haltuunsa. Mutta nyt kun rippikoulun alkaminen siirtyi viikkoa edemmä, läksivät muut tytöt koteihinsa, jotka eivät olleet niin kaukana kuin Pimeäpirtti.

Mies ja vaimo makasivat kamarissa ja Hanni olisi saanut olla siellä heidän kanssaan, mutta siellä tuntui niin ahtaalta, että Hanni valitsi tuvan. Siellä asusteli, enimmäkseen kiukaalla, suntion vanha, kuuro äiti, joka jo sai kunnalta apua, ja korea nuori, yksinäinen nainen, jolla oli puolen vuoden vanha lapsi. Eihän Salmiska suinkaan hyväksynyt hänen tapojaan, ankarasti hän oli tyttöä varoittanut ja nuhdellut, kun otti hänet luokseen. Ehkei olisi ottanutkaan, jollei juuri sillä hetkellä olisi tarvinnut työ-ihmistä.

Illalla ennen maatapanoa kutsui Salmiska Hannin kamariin ja pani hänet lukemaan postillaa. Itse hän istuutui sängynlaidalle, kytki kätensä ristiin vatsan päälle ja rupesi kierittämään peukalojaan toistensa ympäri. Hanni luki kovalla, selvällä ja yksitoikkoisella äänellä, sujuvasti kuin ulkoläksyä. Salmiska kuunteli tyytyväisenä, silloin tällöin huoaten ja nyökäyttäen päätään, kun Jumalan tai Kristuksen nimeä mainittiin. Vähitellen tulivat huoneeseen muutkin. Salmiska haukotteli, niin että leuvat narahtivat. Kaikki muutkin rupesivat haukottelemaan. Hanni luki yhä, ymmärtämättä mitään, edes tietämättä, mitä luki. Hän ajatteli kotiväkeä ja ikävä oli hänet voittamaisillaan. Kun hän hetkiseksi nosti silmänsä, näki hän Salmisen pään vaipuneena pöytää vastaan ja Salmiskan istuvan silmät kiinni ja suu auki. Loviisa oli ihkasen valveilla ja muori, joka oli kuuro, piteli hartaasti käsiään ristissä. Äkkiä kävi ovi, ja Janne, Salmisten poika, joka palveli passarina patruunalla, astui sisään. Silloin heräsivät kaikki. Salmiska koetti yhä olla hartaasti kuulevinaan, mutta se yksinäinen tyttö nauraa virnisti salaa, ja heti kun Hanni sai aamenen suustaan, tokaisi Salmiska pojalleen:

-- Mikä sinua nyt kotiin ajaa?

-- Patruuna pani taas pois, vastasi poika hyvän ajan kuluttua.

-- No niin, arvasinhan minä sen! Se se on sitä ylenannettua joukkoa. Mikä teillä oli olevinaan riitana?

Janne ei tietänyt mitään tehneensä ja pysyi niin harvasanaisena, ettei äiti tahtonut saada hänestä mitään irti kiskotuksi.

Hannin oli sanomattoman ikävä. Hän läksi tupaan, riisuutui ja pani sänkyyn, kääntyen seinään päin. Hän ei _voi_ jäädä tänne, täällä menehtyy ja läkähtyy. Huomispäivänä hän täältä lähtee, vaikkapa jalkaisin kävelee kotiin saakka ja sitten eivät saa häntä tulemaan takaisin, vaikka mikä olisi... Hän tahtoi olla rauhassa ja oli nukkuvinaan. Vasta kun lamppu oli sammutettu ja kaikki makasivat, uskalsi hän itkeä. Silloin tuntuikin niin vaikealta, ettei enää millään olisi saanut pidätetyksi. Kaikki muistuivat mieleen, isä ja äiti ja nukkuvat lapset kotona. Äiti varmaan valvoo ja muistelee pikku Hannia... Ja yhä vuolaammin valuivat hänen kyyneleensä... Äkkiä kosketti joku hänen olkapäätään ja Loviisa, se yksinäinen tyttö, joka asui Salmisella, seisoi hänen vieressään.

-- Lähde pois minun kanssani kylään, kuiskasi hän. -- Mitä se itkemisestä paranee...

-- Nytkö keskellä yötä? pääsi Hannilta hämmästyneesti.

-- Mikäs yö nyt vielä on? Yöksi ehditään vielä moneen kertaan kotiin. Pane nyt päällesi sill'aikaa kun minä vielä tätä lasta...

Loviisa veti tulta tikkuun ja sytytti kitupiikin. Hanni nousi istumaan sänkyynsä ja työnsi suortuvia silmiltään. Hän näki Loviisan heiluvan täysissä tamineissa, yllä kirkkovaatteet, uusi, vaalea villahuivi päässä. Hän nosti ryysyjen seasta lapsensa ja alkoi sitä kapaloida.

Mitä jos tosiaankin lähtisi! Kauheaa tänne on jäädä, kun Loviisakin menee pois.

-- Mutta kuinka lapsi voi jäädä tänne yksin?

-- Se nukkuu siinä aamuun asti kuin puupalikka, vastasi nuori äiti huolettomasti.

-- Onko ne tanssit vai mitkä? kysyi Hanni.

-- Tanssit, tanssit!

Loviisan liikkeissä oli tavaton into tehdä kiirettä ja pian päästä matkaan. Lapsi oli hänen käsissään kuin pallo vain. Hänen suunsa oli hymyssä ja silmät kiilsivät. Hannin poskia alkoi polttaa.

Tansseihin! Hän ei koskaan ollut saanut tarpeekseen tanssia, vain pari kertaa talkoojuhlissa maistaa niin paljon, että tiesi hyvältä maistuvan. Hänen päätöksensä oli miltei jo valmis.

-- Missäs ne tanssit ovat? kysyi hän kiihkoaan pidätellen.

-- Kankaanpäässä -- missäs sitten!

Hannin sydän vavahti ja hän painoi kädet silmilleen. Äiti oli kieltänyt sinne menemästä eikä voinut syyttää vanhoja herrasväkiäkään, kun he olivat poissa Kankaanpäästä. Hanni painui takaisin vuoteeseensa. Tuntui kovin raskaalta, itku alkoi taas nousta rintaan.

-- En minä nyt kuitenkaan...

-- Vai et! No siinäkö sinä aiot itkeä jollottaa koko yön? Onko se nyt sitten parempi kuin kiepahtaa pari tanssikierrosta!

Hanni ei vastannut, oli vain pitkänään ja tuijotti silmät selällään mustaan kattoon. Loviisa liikkuili nopeasti, järjesteli vielä hiuksiaan peilin ääressä, joka oli juuri niin suuri, että saattoi nähdä yhden silmän kerraltaan, sammutti lampun, pyysi, ettei Hanni panisi ovea salpaan -- hän tulee pian takaisin eikä tarvitse pelätä tänne varkaita tulevan -- sekä läksi. Mutta tuskin oli ovi läiskähtänyt kiinni hänen perässään, kun Hanni katui, ettei ollut lähtenyt mukaan. Täällä peloitti. Hautausmaakin oli niin likellä, että humina puista kuului, kun kuunteli. Monta arkkua sinne oli tänäkin päivänä peitetty, siellä ne kuolleet nyt viettävät ensi yötään. Hanni oli nähnyt paljon arkkuja, kun isä niitä oli valmistanut, mutta ne olivat olleet tyhjiä. Niitä hän ei pelännyt, mutta nyt hän pelkäsi niin, ettei uskaltanut liikahtaa. Entä jos juoksisi Loviisan perässä ja huutaisi takaisin. Tämä yö tulee olemaan hirveän pitkä, ties onko sillä loppua ensinkään... Lapsi alkoi kitistä ja Hannille tuli turvallisempi tunne, kun hän muisti, että se oli huoneessa. Olihan se sentään elävä olento. Voi raukkaa, kun itkee. Pitää nousta viihdyttelemään.

Se oli niin likaisissa ryysyissä, että hirvitti koskea, mutta eihän voinut siihenkään heittää. Vai läksi se äiti tanssimaan ja jätti meidät tänne yksin...! Voi raukkaa, isätöntä lasta, mitä sinustakin tulee?... Vai läksi se äiti tanssimaan... Ei nyt sentään itketä. Ehkä hän piankin palaa!... Mutta saatuaan lapsen nukutetuksi Hanni purskahtaa itse itkemään. Ei häntä enää peloita, mutta käy niin sääli tuota lasta, joka katseli häneen niin tutkistellen, ikään kuin olisi tahtonut saada tietää, miksi hän oikeastaan oli tässä ja oli olemassa... Ja sitten Hannin oli niin sanomattoman ikävä kotia. Vihdoin hän nukkui eikä herännyt ennen kuin aamulla, kun Loviisa ja Salmiska jo häärivät kahvipannuillaan.

Olikohan siellä hauskaa? muistui paikalla hänen mieleensä, mutta eihän sitä sopinut kysyä kuin kahden kesken. Salmiska sentään epäili jotakin, sillä illansuussa virkkoi hän Hannille:

-- Kävikös täällä yöllä ketään?

Hanni säpsähti.

-- Ei minun tietääkseni.

Salmiska katsoi häneen epäillen.

-- No kävikö Loviisa missä?

-- En minä... en minä tiedä.

-- Kun ei se tässä taas alkaisi niitä yöjuoksujaan. Jokohan pitäisi koko akka ajaa talosta. Etkö sinä kuullut mitään?

-- En, minä nukuin.

-- Kuule, pidä sitä nyt silmällä, kun makaat täällä tuvassa ja kerro sitten minullekin. Se on sellainen lunttu, ettei sitä tässä viitsisi nähdä, jollei se taas töissään olisi niin tekevä.

Hanni rupesi pelkäämään Loviisan puolesta ja päätti varoittaa häntä. Jos Loviisa joutuisi pois, niin kävisi täällä vielä ikävämmäksi. Olihan edes joku, joka nauroi, niin kauan kuin Loviisa oli. Sillä muuten oli kuin haudassa. Suntio joi, kaivoi hautoja ja puhui rumia ja muori valitti ja Salmiska rukoili ja torui, ja Janne... niin, se se vasta oli mörökölli! Ainoa, jonka kanssa vähänkään saattoi puhua, oli Loviisa.

Loppuviikosta läksi Salmiska laitapitäjälle valmistamaan hautajaisia ja silloin tuli tytöille hauskat päivät. Salmiska oli antanut heille kehruutingin ja rukkiensa ääressä he juttelivat ja lauloivat. Useita Loviisan tuttavia kävi heidän luonaan ja he toivoivat kaikesta sydämestään, ettei Salmiska palaisikaan. Hän oli heidän silmissään paha noita, jota vastaan he yhdessä olivat salaliitossa.

Eräänä iltana uskoi Loviisa Hannille, että hänellä on sulhanen, on jo sormuskin, jos hän vain tahtoo sen pitää eikä lähetä takaisin. Hänen sulhasensa on Kankaanpään korein mies.

-- Se on sitten se Nyymanni! arvaili Hanni uteliaana.

-- Ei se se ole! Kyllä sinä sen saat pitää minun puolestani.

Hannin kasvot kävivät tulipunaisiksi.

-- Kuinka niin?

-- No, johan se sinulle lähetti terveisiäkin, kehui nätiksi likaksi ja käski minua toimittamaan sinua tansseihin.

-- Enhän minä ole nähnyt häntä kuin yhden kerran, hätääntyi Hanni. -- Hän juotti lauantaina meidän hevosta. Ei hän tiedä, kuka minä olenkaan.

-- Näyttipä hyvästikin tietävän...

Hanni painoi alas silmänsä. Hän ei olisi tahtonut näyttää, miten mukavalta hänestä tuntui.

-- Mitäs sinä puhut, näkeehän sen päältäsikin, että teidän välinne jo ovat selvillä!

-- Ei ensinkään!

Loviisa vilkaisi Hanniin leikillisesti ja rupesi laulamaan.

-- Tietääkös Loviisa, alkoi Hanni hetkisen perästä hämillään, -- onko kartanossa tätä nykyä nuori herra nimeltä Kyösti... Oli syksyllä kumminkin.

-- Missäs virassa sen pitäisi siellä olla?

-- En minä sitä tiedä.

-- Entä jos se vain on käynyt vieraissa. Olutherroja se ei ole eikä juustoherrojakaan. Niissä ei ole yhtään sennimistä, ne minä tunnen jok'ikisen. Niiden pyykkiä olen pessyt kymmeniä kertoja; tiedän jok'ainoan paidan, joka niiden on. Mutta maltahan, oliko sillä valkea lakki päässä?

-- Oli, oli! vilkastui Hanni ja hänen kasvoihinsa tuli onnellisuuden hohde.

-- Jaa, sitten minä tiedän. Se oli Helsingistä, sanoivat yhden leskirouvan ainoaksi pojaksi. Sellainen parraton, korea poika ja ihan lapsekas vielä! Ei kuulunut osanneen ottaa ryyppyäkään, kun kartanoon tuli. Hahhahhah! Se kuului olleen niin kohtelias ja nöyrä kaikille.

-- Niin oli, sanoi Hanni, silmät luotuina maahan.

-- Puhuikos sinulle koreitakin? No, sano pois nyt.

Koko tuo kummallinen iltapäivä muistui Hannin mieleen, kuinka koira ensin ilmestyi hänen eteensä ja sitten herrat. Metsä oli keltainen ja aurinko laski. Hänen taskussaan oli palanen uutisleipää. Ja hän vuorotellen kuumeni, kylmeni, pelkäsi, iloitsi, suuttui ja katui. Sitäkin iltaa! Omituinen tuskan- ja onnensekainen mieli valtasi hänet näitä muistellessa ja hänen käsiinsä tuli kylmä hiki.

-- Kas, kuinka punehtuu! sanoi Loviisa. -- Vai herrojen kanssa sinä!

Hanni vei kätensä kuumille poskilleen ja oli jo rupeamaisillaan kertomaan, kun Loviisa äkkiä virkkoi:

-- Vai herrojen kanssa! Luuletkos, ettei minulla sitten ole ollut herroja! Siitä ei ole kovinkaan kauan, kun itse patruuna tavoitteli kiinni minua...

-- Sinuakin! huudahti Hanni ja häntä pyörrytti.

-- Minuakin! toisti Loviisa loukkaantuneena. -- Keitä muita hän sitten on tavoitellut -- sinuako? Vai niin. Mikseikäs sitten minua? Olenko minä huonompi kuin muut? Senkö tähden, että minulla on lapsi? On sellaista sattunut muillekin, kyllä minä silti herroille kelpaan, herrojen se on lapsenikin.

Hanni jäykistyi hänen katseestaan. Hän olisi tahtonut paeta pois, hänen sydänalassaan oli paha tunne, hän ei voinut katsoa Loviisaan. Kauheaa tämä oli! Vihdoin painui hän työhönsä, kehräsi kääntämättä silmiään muualle eikä kumpikaan puhunut vähään aikaan.

Muori kömpi alas uunilta, hapuili pöydän luo ja joi kaljatuopista. Sitten hän istuutui penkille ja loi sumean katseensa tyttöihin.

-- Niin, niin, jatkoi Loviisa, -- jahka nyt olet elänyt jonkin vuoden lisää, niin sano sitten, onko se niinkään helppo asia kulkea siveänä neitsyenä tämän elämän läpi. Kyllä elämä on hauskaa niin kauan kuin saa keikkua keveänä, mutta sitten, siinä se lapsi sitten on kivenä kaulassa, kaikki syö mitä ansaitset, kaikki nielee mitä hyppysistäsi irti saat. Hyi olkoon!

Loviisa sylkäisi, nousi kävelemään ja puhui taas:

-- Mitä sinä minuun mulkoilet! Ihan olet kuin Salmiska, kun se rupeaa torumaan. Olenko minä huonompi kuin muut? Katso sinä vain itse eteesi! Itseäsi on patruuna jo tavoitellut ja vielä minua härnäät... No mihin tuo nyt lentää?

Hanni on karannut ylös, kädet silmillä ja itku kurkussa.

-- Älkää puhuko, älkää puhuko! huusi hän. -- En minä tahdo kuulla mitään, en tahdo tietää mitään.

Hän oli täydessä itkussa, itki vihaansa ja häpeäänsä. Loviisaa ei hän ikinä enää siedä nähdä likellään, hän inhoaa häntä... Äh...!

-- No, en minä vielä hullumpaa! päivitteli Loviisa. -- Suuttuu ja pihisee kuin kissa ja mistä hyvästä?... No ole, ole, itkeä pillitä, jos haluttaa, en minä pyri silmiäsi kuivaamaan.

-- Mikäs sille tuli? kysyä kangersi muori uteliaasti.

Loviisa tuli hänen korvansa juureen ja muori työnsi syrjään likaisen, siniraitaisen huivinsa, kaappasi korvansa lehteä likemmä ja avasi suunsa, ikään kuin ääni senkin kautta olisi voinut kuulua.

-- Kertoi vain, selitti Loviisa nauraen, -- että patruuna oli koettanut tavoitella kiinni, kun herrat olivat siellä sydänmailla metsästämässä...

-- Jaa matkustamassa? huusi muori.

-- Niin, niin, matkustamassa.

-- Jaa tavoitella kiinni?

-- No niin, niin...

Hanni käveli hyvän aikaa ulkona pimeässä ja tuulessa. Hän olisi mielellään jäänyt sinne yöksikin, jollei olisi ollut niin kylmää ja kolkkoa. Täytyi palata tupaan. Loviisa vilkui häneen ivallisesti, mutta ei puhunut mitään ennen kuin illallista syötäessä. Suntio oli juuri kehunut hyviä aikojaan, että ihmisiä hyvästi kuolee, kun Loviisa virkkoi:

-- Hanni, kuulepas, oliko se päivää vaiko yötä?

Hanni ei ymmärtänyt kysymystä eikä viitsinyt olla kuulevinaan.

-- Silloin kun se sinua tavoitteli, sanoi Loviisa ja nauroi.

Hanni raivostui, heitti leipäpalasen kädestään pöytään ja karkasi ulos.

-- Onpa sillä tytöllä sisua! päivitteli suntio. -- Mikä sille tuli?

-- En minä vain tiedä, sanoi Loviisa viattomasti. -- Näittehän itse.

Hetkisen Hanni seisoi porstuassa, repi esiliinansa kulmia ja varisti kyyneliä silmistään. Oli alkanut sataa lumensekaista vettä, oli pilkkoisen pimeä. Tuuli kävi ja hautausmaan puut humisivat.

-- Täälläkös se äkäpussi onkin, sanoi suntio pistäen päänsä tuvan ovesta. -- Mennäänkös vähän tänne kamariin? Vai mitäs sanot, jokohan mies ansaitsee pienen naukun, kun on kaivanut hautoja kaiken päivää?

Hanni ei vastannut. Mikä hänen edessään muu oli kuin palata tupaan kuuntelemaan Loviisan ilkeää naurua. Mutta Loviisa nähtävästi katui, sillä hän otti kahvikuppinsa, jotka pesemättöminä ja kumoonkaadettuina seisoivat ikkunalla, pyyhkäisi niitä esiliinaansa, astui lieden luo ja tarttui pannunsa sankaan.

-- Juo äläkä älmennä! sanoi hän ojentaen kuppia Hannille.

Hanni ymmärsi, että Loviisa oli lauhtunut. Hänkin olisi ollut valmis tekemään sovintoa, mutta kahvi oli niin sakeaa ja sokeripalat niin kiiltävän likaiset, ettei hänen luontonsa ottanut vastaan sovintoa siinä muodossa. Hän sanoi, ettei kahvi näin illalla maistu hänelle.

-- Maistuukohan tanssi huomenna? kysyi Loviisa pisteliäästi ja rupesi hörppäämään kahviaan.

-- Totta kai! vastasi Hanni, valmiina millä muulla tavalla hyvänsä sopimaan.

He eivät vielä olleet ehtineet levolle, kun Nyymanni tuli hakemaan Jannea Kankaanpäähän. Tuiskuna astui hän tupaan, toi lunta jaloissaan ja huiski sitä lakistaan pitkin seiniä. Patruuna oli jo ajanut uuden passarinsa portille ja tahtoi taas takaisin mörököllin täältä.

Nyymanni istui penkillä tyytyväisenä kuin kukko orrellaan. Loviisa oli ikään kuin käynyt leveämmäksi. Hän liikkuili helakkana, makeana ja toimeliaana, oikein pesi kahvikupit, pani sokeripaloja rasiaan ja asetti kaikki tarjottimelle.

-- Vieläkö sinne kartanoon pitäisi lähteä tänä iltana? kysäisi Janne.

-- Vielä, vielä. Talo on täynnä vieraita ja piiat sanovat, etteivät he aamulla rupea puhdistamaan heidän saappaitaan.

-- Keitä siellä nyt taas on? kysäisi Loviisa makeasti.

-- No kaupungin tuomareja ja se lapsekas herra sieltä Helsingistä ja...

-- Se ylioppilasko, se Kyösti?

-- Se sama.

-- Kuuletkos Hanni, huudahti Loviisa, -- se on nyt siellä se Kyösti.

Hanni punastui ja nosti katkismuksen silmiensä eteen. Hän ei voinut kärsiä, että Loviisa puhui Kyösti-herrasta, vieläpä nimittäen häntä Kyöstiksi. Hän kävi vakavaksi eikä enää ottanut osaa keskusteluun. Oikeastaan hän ei voinut seuratakaan, mitä he sanoivat, sillä hän mietti niin kokonaan sitä, että Kyösti-herra on Kankaanpäässä ja millä lailla hänet voisi saada nähdä.

Äkkiä huomasi hän, että Nyymanni kysyvästi katseli häneen.

-- Mitä? sanoi hän hämillään ja veti taas katkismuksen kasvojensa eteen.

-- Lähdetäänkö ajelemaan? sanoi Loviisa. -- Etkö kuule, että Nyymanni tarjoaa?

-- Niin, kehoitti Nyymanni uudestaan, -- saali vain korville ja rattaille! Ilma ei ole oikein hyvä, mutta kyllä on hevonen.

-- Kankaanpäähänkö? huudahti Hanni ja hypähti seisomaan.

-- No, vaikkapa niinkin.

Hanni vaipui istumaan niin häpeissään, ettei uskaltanut silmiään nostaa.

-- No, pian vain nyt! kehoitti Nyymanni.

-- Ei, en minä mihinkään, vastasi Hanni, käsivarret pöydällä ristissä ja kasvot painettuina niitä vastaan.

Loviisa nauroi täyttä kurkkua.

-- En minäkään viitsi lähteä sellaiseen ilmaan, selitti hän.

Janne oli kerännyt vaatteensa ja tuli tarjoamaan kättään tytöille jäähyväisiksi. Loviisa kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, jytyytti häntä siinä kuin säkkiä ja kehoitti olemaan patruunalle mieliksi. Hanni ei kuullut eikä nähnyt. Vasta kun Loviisa tuuppasi häntä, huomasi hän, mistä oli kysymys, ja ojensi Jannelle polttavan kätensä kohottamatta katsettaan.

-- Mikäs sinua, tyttö, nyt taas riivaa? kysyi Loviisa tullessaan saattamaan lähteviä. -- Kyllä sinulla on höllässä sekä ilot että itkut. Ei tiedä syrjäinen syytä minkäänlaista, kun jo pää on vasten pöytää ja silmistä juoksee virtoja.

-- Minun on ikävä kotiin, sanoi Hanni hiljaa. Mutta hän ei puhunut totta, sillä hän mietti vain Kyösti-herraa.

-- Älä sinä nyt sure! sanoi Loviisa. -- Sinun elämäsi tulee vielä olemaan niin hauskaa, että pois tieltä. Tuollainen korea tyttö saa sulhasia niin paljon kuin viitsii ottaa...