Part 8

Patruuna seisoi paitahihasillaan keskellä työhuonettaan, vuoroin vihellellen, vuoroin hyräillen itsekseen. Hänen ympärillään oli kaikenlaisia aseita, sekä pienempiä että suurempia, vanhempia ja uudempia, ja pöydillä ja tuoleilla oli rääsyjä ja tappuratöyhtöjä. Polvillaan lattialla virui Janne, patruunan passaripoika, voimiensa takaa hankaamassa pientä salonkikivääriä.

Kauhistuneena katseli tätä elämää taloudenhoitajatar, joka vielä oli vanhan herrasväen aikaisia. Silloin oli talossa vallinnut järjestys ja rauha. Tämä patruuna ei antanut viedä pyssyjään kyökkikamariin, vaan öljylautaset, tappurat ja kuurauskivet vietiin kirjoituskamariin, suoraan kalliitten mattojen ja pöytäliinojen päälle. Siellä rasvasi Janne patruunan saappaatkin. Ja armo yhä vain nukkui, vaikka oli suuri päivä.

-- Noo, Janne, virkahti patruuna äkkiä, -- koska rippikoulu alkaa?

-- Maanantaina, vastasi Janne hymähtäen, sillä patruuna oli jo pari kertaa tehnyt saman kysymyksen.

-- Vai maanantaina. Noo, miltä sinusta nyt tuntuu?

-- Ei miltään erityiseltä.

-- Etkö pelkää, että rovasti antaa tukkapöllyä? Osaatko sinä mitään?

Janne oli kolme kuukautta ollut patruunan palveluksessa ja sinä aikana ehtinyt tottua patruunan tuuliin ja kysymyksiin. Häntä oli siinä suhteessa auttanut erinomaisen vakava ja tyyni luonne, jota vastaan patruunan kiukku, pilkka ja leikki kilpistyi kuin vaahto kallioseinään. Patruuna oli jo pari kertaa "ajanut portille" -- kuten patruunan oli tapana sanoa -- tuon tyhmän Jannen, mutta vihan lauhduttua lähetettiin taas noutamaan Jannea. Hän oli kaikessa tyhmyydessäänkin niin perin rehellinen ja hullunkurinen.

-- Olenhan minä toki lukenut koko katkismuksen ja testamenttiakin, vastasi hän hitaasti ja vakavasti.

-- Jassoo. Noo, sanopas nyt minulle, mikä on korkein kaikista käskyistä?

Janne kääntää hetkiseksi pienet harmaat silmänsä patruunaan, ikään kuin saadakseen selville, laskeeko patruuna leikkiä vai pitääkö hänen kysymykseensä vastata. Mutta patruuna seisoo selin ja Janne vastaa epävarmasti:

-- Eiköhän se ensimmäinen käsky lie tärkein, koska se on ensimmäiseksi pantu...

Patruuna oli jo miltei ehtinyt unohtaa kysymyksensä, mutta nyt hän ryhtyi keskustelemaan.

-- Nehej, min gosse lilla, kahdestoista käsky tietysti on tärkein.

Janne lakkaa kiilloittamasta ja menee ymmälle, sillä hän ei laisinkaan muista kahdettatoista käskyä. Hän koettaa johtaa mieleensä jokaisen "ei sinun pidä" erikseen, mutta ei pääse pitemmälle kuin kymmenenteen käskyyn. Se tuntuu pahalta juuri nyt, kun hän aikoo rippikouluun. Ja vielä eilen hän osasi kaikki ulkoa. Mitenkä hän nyt niin onkin...? Aijai kuinka äiti suuttuisi...!

Patruuna tarkastaa häntä syrjästä. Oi sinä herttainen yksinkertaisuus! Sinua katsellessa totisesti tulee vakuutetuksi siitä, että ihminen polveutuu apinasta. Vieläköhän sinua saisi enemmän petetyksi?

-- Sanoinko minä "kahdestoista" käsky? huudahtaa patruuna. Tietysti minä tarkoitan kahdeksatta käskyä, sillä sehän käskyistä on viimeinen.

-- Kahdeksasko käsky? toistaa Janne ja hänen päänsä on ihan sekaisin, sillä miten hän äsken sai niitä kymmenen? Hän alkaa lukea, lukea... Ei, kyllä niitä kymmenen täytyy olla. Patruuna joko laskee väärin tai ei osaa katkismusta. -- Jumalan kymmenet käskyt, ääntää hän itsekseen, -- seisoo jo katkismuksen ensi lehdellä. Missään ei sanota "Jumalan kahdeksat käskyt." Patruuna erehtyy.

Patruuna näkee ilmeestä hänen kasvoissaan hänen ajatuksensa juoksun ja virkkaa ystävällisesti:

-- Leikkiä minä lasken, min gosse, kymmenen on taivaan laissa pykälää ja kuudes niistä on tärkein. Sano sinä rovastille, että hän tarkasti selittää sinulle sen käskyn.

-- Sitähän minäkin, kirkastuu Janne, -- että kymmenen käskyä... Kuudes käsky: "ei sinun pidä"... niin, niin, jo minä nyt sen muistan. "Mitä se on, vastaus meidän pitää..."

-- Meidän pitää, keskeyttää hänet patruuna, jäljitellen hänen yksitoikkoista ääntään, -- pelkäämän kaikkia tyttöjä, sekä niitä jotka ovat kihlatuita että niitä jotka ovat naituja. Jos sinä näet korean tytön tulevan vastaasi tiellä, niin mene pakoon pikemmin kuin kärmettä...

Janne katselee häntä täynnä hämmästystä. Mitähän katkismusta tuo mahtaa olla? Joko ei patruuna osaa oikeaa katkismusta tai on herroilla toinen katkismus kuin talonpojilla.

Patruuna nauraa täyttä kurkkua.

-- Kuule, Janne, minä nimitän sinut hovinarrikseni. Tiedätkös, mikä virka se on?

-- En.

-- Se on kunniavirka, joka annetaan vain sellaisille lystille pojille kuin sinä olet.

Janne nostaa herraansa kohti vakavat kasvonsa eikä taaskaan ymmärrä, mitä patruuna tarkoittaa.

-- Käskikös patruuna mitään? kysyy hän ja jää odottamaan vastausta, mutta patruuna vain silittää koiraansa, joka makaa nojatuolissa kirjoituspöydän luona. Sillä on kiiltävät, kirjavat korvat, patruuna vetelee niitä sormiensa välissä ja puhelee sille ruotsia.

Eteisen ovi avautuu ja vastaanottohuoneeseen, joka on kirjoitushuoneen edessä, astuu Matti, Kankaanpään kalamies, nöyrästi kumartaen, lakki kourassa.

-- Noo, Matti, huutaa patruuna häntä vastaan, -- mitä sinä tahdot? Tiedätkö, joko pehtori on lähettänyt hevosia kaupunkiin herroja vastaan?

-- Jo näkyi lähettäneen, virkkaa Matti levottomana, -- mutta minä tulin puhumaan patruunalle sitä että... että kun tänä aamuna tulin verkkotalaalle, niin oli kolme niistä uusista verkoista vallan risoina.

Matti on peloissaan, sillä patruuna on käskenyt hoitaa uusia kalanpyydyksiä kuin silmäterää. Patruuna ei aluksi näy käsittävän, mitä on tapahtunut.

-- Mitä sinä sanot, mies! kysyy hän jättäen koiran ja tullen eteiseen. -- Uudet verkot ri... rikki?

-- Niin hyvä patruuna. Lukko oli rikottu talaasta ja kolme niistä uusista verkoista ihan ruumenina.

-- Kuka sen on tehnyt? ärähtää patruuna.

-- En ymmärrä, hyvä patruuna.

-- Sinä ymmärrät, sinun pitää ymmärtää, tai saat palkastasi maksaa jokikisen silmän...

Patruuna koppaa lakkinsa ja lähtee juoksujalkaa rantaan, Matti kintereillä. Ei häntä harmita vahinko, sillä saahan uusia verkkoja Norjasta ja oikeastaan on hän jo koko kalastukseen kyllästynyt -- mutta tämä ilkityö! Eikä tämä ole ensimmäinen. Aluskunta niskoittelee kaikin mahdollisin keinoin. Lukemattomien hökkelien ämmät ja miesroikaleet ovat suuttuneet siitä, että hän on antanut heille käskyn korjata pois kamppeensa ennen toukokuun ensi päivää, koska hän tahtoo puhdistaa peltonsa rumentavista hökkeleistä. He koettavat kostaa. Milloin tavataan Kankaanpään hevosen reidessä syvä haava, milloin ovat ajokalut liiterissä rikotut. Eräänä yönä, kun patruuna tuli kotiin, oli mäen alle keskelle tietä kannettu suuri kivi. Siinä olisi voinut käydä hyvinkin hullusti.

Totta on Matti nytkin puhunut, säpäleinä ovat uudet verkot.

-- Mikä perkele tämän on tehnyt? Paha periköönkin sen ihmisen, huutaa patruuna. -- Matti, minä annan viisikymmentä markkaa sille miehelle, joka saa selville pahantekijän. Ota kiinni se, Matti! Tai ehkä sinä sittenkin tiedät? Koeta ajatella! Mutta jos sinä olet liitossa sen kanssa, taivas sinua silloin varjelkoon...!

Matti on niin peloissaan, että vapisee. Patruuna jättää hänet nuottatalaaseen ja palaa sisään. Avarassa eteisessä istuu jo suuri joukko miehiä odottamassa häntä, sillä kymmenestä yhteentoista on patruunan vastaanottotunti. Miehet nousevat seisomaan ja kumartavat syvään. Jokainen huomaa, että patruuna on huonolla tuulella, ja tuntee, että olisi paras jättää asia toiseen kertaan, mutta ei käy poiskaan lähteminen, kun kerran on tullut.

-- Käykää sisään, yksi kerrallaan, huutaa patruuna työhuoneestaan.

Miehet tuuppivat toisiaan, kukaan ei tahtoisi lähteä ensin. Vihdoin nousee vanhanpuoleinen mies, kulkee odotushuoneen läpi ja pysähtyy kirjoitushuoneen ovensuuhun.

-- Mitä olisi asiaa? kysyy patruuna, tarkastellen pyssyä, joka on pöydällä hänen edessään.

-- Minulla olisi vain sellaista asiaa, että kun sotkivat kartanon hevoset toissapäivänä meidän laihopeltomme...

-- Laita aita korjatuksi. En minä muuta voi sanoa.

-- Kyllä aita on hyvä, mutta kartanon hevosissa on pari sellaista aitomusta, ettei niitä mikään aita pitele, se nuori musta ja se liinaharja...

-- Peijakas! virkkaa patruuna kohottaen kivääriä. -- Vai luulet sinä, että minä rupean maksamaan, jos kartanon hevoset oman huolimattomuutesi takia syövät laihosi. Ei siitä mitään lähde! Jos sinua huvittaa pitää aita rikki, niin pidä vain.

Ukkoa on alusta asti peloittanut kivääri, jota patruuna pitelee kuin mitäkin leikkikalua. Vaikka olisi latauksessa ja vaikka, jollei tahallakaan, laukeaisi. Hän koettaa väistää sen mukaan kuin patruuna kääntelee pyssynpiippua, mutta kun se äkkiä tähtää juuri suoraan hänen rintaansa, niin mies kauhistuu ja pakenee suin päin läpi odotushuoneen ja eteisen, kuistille asti.

Vai pelästyi se asetta, miettii patruuna. Hyvä, että on edes jotakin, joka keskeyttää heidän pitkät juttunsa. Ja kun seuraava mies astuu ovensuuhun, alkaa hän entistä kiivaammin huitoa kiväärillään, jotta asia tulisi esitetyksi lyhyimmässä muodossaan.

-- Ka, alkaa mies, kierrellen lakkia käsissään, -- tässä torstaina hätyyttivät patruunan koirat meidän lampaitamme ja repivät niin pahasti toisen, että täytyi tappaa ja toinen kuoli siihen paikkaan.

-- Kuinka sinä tiedät, että se oli Kankaanpään koira?

-- Kyllä se, hyvä patruuna, oli tuo, joka makaa tuolla tuolissa. Kyllä minä tunnen sen pitkät, riippuvat korvat ja häntäroihon, joka on kuin kuusen oksa...

-- Suu kiinni! katkaisee patruuna hänen puheensa, -- minä en maksa penniäkään. Se on voinut olla Alhon koira. Näytä toteen, että se oli Kankaanpään.

Hän oli jo saanut maksaa lukemattomat joukot lampaita, kanoja ja porsaita. Alhossa oli myöskin koira, mutta aina tultiin syyttämään Kankaanpään koiria. Kyllä hän syyn tiesi: hänen ahne veljensä ne kaikki lähetti hänen luokseen...

-- Vai siinä sinä vielä olet? kirkaisi hän samassa miehelle, joka lakki kourassa yhä seisoi ovensuussa, nähtävästi aikoen sanoa vielä jotakin. -- Ulos, ulos paikalla, taikka minä annan heittää portille. Minä en maksa yhtään penniä.

Mies kumarsi ja karkasi aika kyytiä ovea kohti. Samassa ovenavauksessa hänen kanssaan pujahti pois toinenkin miehistä. Se oli roteva, jäykkä mies yllään harmaat sarkavaatteet ja kaulassa paksu, punakirjava villahuivi. Miehet kulkivat sanaakaan vaihtamatta alas portaat ja pihamaan poikki, jossa heidän ympärillään kähisi koiralauma. Vasta vihdoin heidän päästyään aidan taa, tallirakennusten edustalle, virkkoi toinen miehistä:

-- Taisitte lähteä puhumatta asiaanne.

-- Sattui olemaan samaa asiaa kuin teillä ja kun näin, ettei se puhumisesta parantunut... Kävivät herrat siellä meillä päin metsästysretkillä ja koirat tappoivat lampaan... Jo minä kerran ennenkin kävin täällä sen asian takia, mutta ei ollut patruuna silloin kotona...

-- Vai, vai sillä lailla. Vai jo ne herrat nyt ovat löytäneet sinne Pimeänpirtin kankaalle asti...

-- Jo ovat, huokaa Kalle. -- Missähänpäin ne vanhat herrasväet nyt ovat, kun piharakennuksen ikkunat ovat paljaina.

-- Jo ne ovat poissa Kankaanpäästä. Armo rupesi potemaan jo siinä heinänteon aikaan ja täällä käytettiin lääkäreitäkin, muttei tullut apua. Pari viikkoa sitten läksivät Helsinkiin, viemään sairashuoneelle. Kyllä minä vain siinä uskossa olen, että surusta se sairastui. Rumasti kuului nuori armo kohdelleen...

-- Jaa, jaa, vai näin minä ne viimeisen kerran, kun täällä tuonnoin kävin, valittaa Kalle. -- Niin sanoi patruuna silloin, ettei hän voi minua auttaa, kehoitti lakiin turvaamaan.

-- Olisi tainnut olla tärkeääkin asiaa?

Kalle selitti huolensa ja hänen kasvonsa olivat synkässä pilvessä.

-- Sopisihan sentään koettaa lähteä oikeuteen, puheli toinen miehistä, -- koska kerran kontrahti on vanhan patruunan allekirjoittama. Mutta ne herrassyötingit ovat kaikki tämän nuoren ystäviä. Kyllä ne voivat sen asian kumoonkin ajaa. Olisipa edes istumassa vanha tuomari itse. Se on kelpo mies!

Sillaikaa istui Hanni rattailla odottamassa isäänsä. Isä oli viemässä häntä rippikouluun.

Vaikea oli ero ollut Pimeästäpirtistä, äiti oli itkenyt katketakseen ja pyytänyt ja varoitellut. Hanni oli myöskin itkenyt. Mutta kun tultiin Suurenkuusen mäelle, missä isä kertoi miehen ennen muinoin tulleen mestatuksi, niin oli Hannin sydän alkanut sykkiä ja koko sydänmaa oli unohtunut. Suurenkuusen mäelle näkyi kirkonkylä.

Hän oli nähnyt sen sateisina sunnuntaipäivinä pari vuotta sitten. Nyt oli kirkas, miltei kesäisen lämmin päivä. Koreasti vihannoivat laihopellot kynnettyjen sarkojen rinnalla, ja niityille oli päästetty karjaa. Valkeina patsaina nousivat savut mökkien piipuista. Koivulehdosta, joka oli melkein paljaaksi varissut, yleni kirkon risti. Etempänä kohosi Alhon oluttehtaan tiilipiippu. Suurten peltojen päässä näkyi vanha metsä ja sen takaa pilkotti rakennuksia -- siellä oli Kankaanpää.

Hanni alkoi järjestää pukuaan, otti pois suuren villahuivin, jonka äiti oli köyttänyt hartioitten ympäri ja sitoi päähuivia paremmin. Kuinka hänen sydämensä sykki! Se asia häntä eniten huolestutti, että oli pitänyt luvata äidille, ettei mene Kankaanpäähän käymään, jolleivät vanhat herrasväet käske. Palvelukseen ei saa mennä millään ehdolla, vaikka luvattaisiin kuinka hyvä palkka. Teki mieli nähdä Kankaanpää likeltä, kun siitä niin paljon oli kuullut puhuttavan. Mitähän äiti oikein tarkoitti sillä kiellolla?

Ajettiin alas mäkeä ja tultiin kylään. Kauppapuodin portailta karkasi musta koirarellu, joka oli käydä vallan hevosen jalkoihin kiinni. Aitaan sidottuina seisoi pari hevosta. Mökit olivat tiessä kiinni, pieniä, harmaita töllejä. Jonkin ikkunapielet olivat maalatut ja jonkin ruudun takaa näkyi kukkasia. Pihamaat olivat likaisena liejuna ja puuta tai pensaikkoa näkyi hyvin harvassa. Tuossa juosta reksutteli lapsi, paljasjaloin, paita pahainen yllä, tuossa tuli akka kaatamaan ulos likavettä.

Portit kirkkomaahan olivat auki ja kaksi miestä nosti mustaa arkkua rattailta. Kalle pysäytti hevosen ja, nähdessään että heidän oli vaikea tulla toimeen, astui rattailta heitä auttamaan. Sitten ajettiin pihlajakujaan, joka johti Kankaanpäähän.

Taivas oli heleänsininen ja pihlajat täynnä marjoja. Tilhet parveilivat pilvinä terttujen ympärillä. Itse pihlajat olivat vanhoja, rungot jo sammaltuneita.

Portin pielessä kasvoi kaksi suurta, mustanpuhuvaa kuusta, jotka kohisivat synkästi. Kas vain, äiti kun oli kuvannut Mirandan linnan ihan Kankaanpään näköiseksi! Hannin suonissa tykki oudosti ja poskia alkoi kuumentaa. Pihamaan nurmikot olivat vihannat ja tiet peitetty hienolla, vaalealla hiekalla, joka kasteen jäljeltä vielä oli kosteaa.

-- Tuota rakennusta, selittää Kalle tyttärelleen, -- olen minäkin aikoinani ollut tekemässä. Siitä on nyt kohta parikymmentä vuotta. Silloin odotettiin Otto-herraa kotiin Helsingistä. Tuo rappu rakennettiin juuri silloin ja pantiin koko rakennus keltaiseen maaliin.

Koiraparvi karkaa vastaan ja haukkuu vimmatusti.

-- Niin, senkin sudet, puhuu Kalle niille, astuu rattailta ja panee hevosen kiinni tallin luo.

Hanni jää rattaille istumaan, silmät auki, korvat auki, sydän selkosen selällään.

Hän kuulee kyntömiesten ääniä pellolta ja rautakytkyinten kalinaa navetasta. Piiat kulkevat kaivolle, helmat nostettuina polviin asti, ja nauravat. Nuori, pulska mies nostaa heille vettä saaviin ja virkkaa:

-- Tottahan tänä iltana taas tanssitaan?

-- Minä vain en tule tanssimaan samoihin tansseihin sinun kanssasi. Johan siinä maineensa pilaa.

-- Kenenkäs maine tässä on pilaamista vailla?

-- Häpeä!

Tyttö sieppaa huivin päästään ja antaa sillä poikaa korville vesisaavin yli. Poika uhkaa kaataa koko vintallisen hänen päällensä. He nauraa kikattavat kaikki kolme. Samassa astuu vanhan rakennuksen portaille nuori herra, valkoinen olkihattu päässä, suussa paperossi. Hanni hytkähtää ja odottaa tuntevansa hänet joksikin niistä herroista, jotka syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä, mutta tämä ei ole heitä. Hän seisoo siinä hyvän aikaa mietteissään, toinen käsi vyötäisillä, ja alkaa vihdoin hymyillä.

Häntä vastaan astuu pihasta nuori neiti, hiukset kiharoina ympäri pään, ruumis keskikohdalta kapeana kuin ampiaisella, rinnat korkeina, vyöllä pitsireunainen esiliina... Kunhan ei vain olisi armo itse! Se nauraa, pitää kättä taskussaan ja menee sen nuoren herran kanssa porstuaan. Siellä se ottaa sikarin taskustaan ja antaa sen herralle. Nyt vuorostaan koppaa herra tytön syliinsä ja suutelee häntä... Hannin poskia alkaa polttaa ja kuumat ovat tytönkin posket, kun se palaa porstuasta... Samassa joku puhuttelee nuorta herraa "rekorsmestariksi".

Ihmisiä kulkee edestakaisin. Mikä on herran, mikä rengin näköinen. Kukaan ei huomaa Hannia. Hänestä alkaa jo tuntua yksinäiseltä ja kolkolta, kun isäkin niin viipyy.

-- Tahtooko hevosesi vettä? kysäisee joku tallin ovelta, ja kun Hanni kääntää päätään, näkee hän sen iloisen, nuoren miehen seisovan vieressään, vesisankonen kädessä. Hanni punastuu ja vastaa ujosti, että ehkä joisi, jos tarjoaisi.

Hevosen on jano ja sen juodessa kyselee puhelias mies:

-- Mistäs kaukaa olette? Olettekos ennen nähnyt tällaista kartanoa. Aijai kuinka tässä talossa vietetään lystiä päiviä, täällä huvittelee sekä herrasväki että palvelijat. Tänäkin iltana on tanssit. Tahdottekos mukaan?

-- En, en, hätääntyy Hanni vastaamaan ja tuntee samassa, että hänen kovasti tekisi mielensä.

-- Katsokaas tuonne, tyttö, huudahtaa mies, -- tuolla puutarhassa kävelee meidän nuori armo.

Puutarhan puoleisille portaille on astunut pitkä, upea nainen tulipunaisessa puvussa. Se näyttää olevan jotakin lämmintä, pehmoista kangasta ja soluu väljänä ruumiin ympäri. Pitsitetyt liepeet lakaisevat maata. Hanni katselee häntä vilkkumatta ja unohtaen kaiken ympäristön.

Nuori rouva seisahtuu katselemaan puistoon, jonka oksille on jäänyt vain jokin harva, keltainen lehti. Järvi kimmeltelee sinisenä puunrunkojen välitse.

Hän tuntuu jääneen siihen hengittääkseen ilmaa keuhkoihinsa, sillä äkkiä taivuttaa hän vartaloaan taaksepäin ja nostaa käsivartensa ikään kuin avaruutta syleilläkseen. Kauan aikaa pitää hän käsivarsiansa kaaressa päänsä päällä. Leveät, pitsitetyt hihat valuvat olkapäille asti ja käsivarret ovat paljaina. Vihdoin laskeutuvat kädet ja "armo" astuu alas puutarhaan.

Hannin tekisi mieli nähdä häntä lähempää, kuulla hänen äänensä, palvella häntä. Hän tahtoisi ruveta hänen piiakseen, hän on varma siitä, että sitten hän olisi oikein onnellinen... Armo painuu syvemmälle puistoon ja vain hänen hameensa pilkottaa sieltä punaisena kuin tulen liekki.

-- Kuka neiti se sitten oli, uskaltaa Hanni vihdoin kysyä, -- joka äsken kävi tuossa?

Mies naurahtaa.

-- Neiti! Ei se mikään neiti ollut, mutta kas meidän talossa ovat piiatkin hienoja kuin neidit. Se oli armon kamarineitsyt. Se on Ruotsista kotoisin eikä osaa yhtään suomen sanaa. Eikös ole nätti tyttö?

Hanni ei ehdi mitään sanoa, ennen kuin pihasta puhutellaan Nyymannia.

-- Mitäs se Nyymanni siellä kuhnii? Kiireesti olutta noutamaan! Tulee paljon herroja eikä enää kuulu olevan omillekaan väille aamiaiseksi.

-- Mennään, mennään, kunhan ehditään.

Hän sulkee tallin oven ja lähtee, lakki takaraivolla, samaan porstuaan, jossa puutarhuri äsken suuteli armon kamarineitsyttä.

Hannin täytyy jo taas katsoa toisaalle. Hänen korviinsa kuuluu äreitä ääniä.

-- Älä sinä niitä kupoja yritäkään ruveta kanniskelemaan!

-- Kukas ne sitten kantaa?

-- Kukas tässä talossa ennen on herrat kylvettänyt, minäkö vai sinä?

-- Entiset ajat ovat olleet ja menneet!

-- Häpeä, senkin reuhahelma!

Ovessa navetanparvella seisoo verevä nuori nainen, olkikupo selässä. Hänen tukkansa on nupussa päälaella ja otsan ympärillä piipottaa oienneita kiharoita. Alhaalla seisoo vanha akka, syli täynnä koivuvihtoja. Hänen vaatteensa ovat risaiset, jalassa kopposet. Nämä naiset ovat joutuneet riitaan.

-- Älä sinä sieltä tulekaan, taikka saat korvillesi! huutaa akka.

-- Mutta patruuna kehui minun hyvin hieroneen ja käski tänäänkin lämmittää saunan.

-- Paljonko se sinulle antoi juomarahaa?

-- No, ei ole kehumista, viisikolmatta penniä.

-- Sen sinä valehtelet! Se on antanut sinulle kokonaisen markan, muuten et noin tuppaisikaan...

-- Enkä valehtele! Oli siinä selässä siitä hinnasta hieromista. Ette te vanha ihminen olisi jaksanutkaan...

-- Kyllä minä sen selän tunnen paremmin kuin sinä. Pienestä pojasta olen patruunan kylvettänyt ja kylvetän niin kauan kuin elän.

Nuori nainen lähenee varovasti olkitaakkoineen, vanha älmentää, joka hetki valmiina karkaamaan hänen niskaansa.

-- Älkää nyt surko, koettelee nuori nainen lohduttaa, -- tässä tulee taas paljon herroja. Ainahan ne suoraan metsästä karkaavat saunaan. Meille tulee työtä molemmille.

Heidän äänensä hälvenivät ja Kalle palaa hevosensa luo. Hän juttelee vielä toisen miehen kanssa, mutta Hanni ei malta kuunnella heidän puhettaan. Hän on kuin pyörryksissä, poskia polttaa ja kädet ovat hiessä... Se nuori, iloinen mies tulee valjastamaan hevostaan ihan hänen viereensä, iskee silmää hänelle ja viheltelee.

-- Eikö täällä nyt sitten ole yhtään ihmistä vanhan herrasväen ajoilta? kysyy Kalle masentuneena.

-- Eipä juuri. Pari päivää sen jälkeen kun vanhat armot oli kyyditty Kankaanpäästä, maksoi patruuna kaikille heidän aikaisilleen täydet palkat ja käski pois. Siinä sai rahaa nähdä, joka ei ennen ollut nähnyt, tuhannet markat läiskivät pöytään. Katriina mamsseli tosiaankin vielä jäi ruoanlaittajaksi ja Rönperi saa hänkin kevääseen asti asua kamarissaan.

-- Vai on Rönperi vielä paikoillaan, ilostuu Kalle.

-- On. Menkää vain hänen kamariinsa, niin kyllä siellä nuorta herrasväkeä osataan haukkua. Jos kuulla tahdotte!

Nyymanni on pitkä, solakka mies, kävelee pystyssä päin ja liikkuu nopeasti. Hänen hiuksensa ovat lyhyet ja kankeat kuin piikkisian harjakset, kasvot laihat ja terveet, silmät pienet kuin sialla ja tavattoman vilkkaat. Hän näyttää iloiselta ja ylimieliseltä, ikään kuin ei mikään mahti maan päällä voisi saada häntä pelkäämään ja kuin koko maailman koreus olisi hänen omansa. Hän hyppää rattaille, huiskauttaa ohjasperillä ja huutaa "hyvästi" mennessään. Pian rallattaa hän jo iloista laulua heleällä äänellä.

-- Osasipa olla iloinenkin poika keskellä tätä surkeutta, ihmettelee Kalle.

Hetkisen perästä istuu isä tyttärineen Rönperin kamarissa ja Rönperska kaataa heille kahvia mustuneesta pannusta, joka on lahja vanhalta armolta.

-- Jaa, jaa, virkkaa eukko, -- vai on sillä Liena-mamssellilla jo noin iso tytär. Jaa, jaa, niin muistan kuin eilisen päivän, kun se vielä tuossa sipsutteli kyökin ja maitokamarin väliä. Niin ne ajat kuluvat. Ihan sinä olet kuin äitisi kuva. Tuollainen korea ihminen se oli sekin.

Vanha Rönperi voihkii sängyssään, häntä vaivaa jäsentauti, se on näin kauniillakin ilmalla, mitä lieneekään tautia.

-- Kovin olette käynyt raihnaan näköiseksi. Kunhan ette pian kuolisi, päättelee Kalle.

-- Kun korjaisikin Jumala pois näkemästä tätä uutta komentoa...

Ja nyt alkaa sekä ukko että hänen akkansa keventää sydäntään Kallelle, joka täydestä sydämestään yhtyy heidän voivotuksiinsa. Hanni istuu ikkunan alla tuolilla, puettuna uuteen, vihreään villahameeseen, joka on hänen omasta kutomastaan kankaasta tehty, paksu villahuivi hartioilla. Puolella korvalla ja puolella silmällä seuraa hän sitä, mitä huoneessa tapahtuu, mutta koko hänen mielensä riippuu kiinni siinä, kuka kävelee ikkunan ohi, mitä tytöt tekevät navetassa, joko Nyymanni palaa ja ennen kaikkea, vieläkö armo on puutarhassa ja eikö hän tule käymään tästä ohi.

Hänen tekisi mieli kysyä, onko ehkä niitä samoja herroja, jotka syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä, nyt täällä kartanossa? Tai ehkä ne ovat ne, joita odotetaan. Kuinkahan varsinkin sen nuoren Kyösti-herran on? Se oli niin kaunis ja kohtelias. Sitä hänen aina täytyy ajatella ja jos hän sulhasta itselleen kuvittelee, niin se on aina Kyösti-herran näköinen. Se oli varmaankin hyvä ihminen, ei tehnyt eikä tahtonut tehdä kenellekään pahaa. Jos saisikin hänet nähdä! Jos edes tietäisi, että hän on tänne tulossa! Mutta ei uskalla kysyä, ne ovat kaikki niin vihoissaan herroille.