Part 6

Sitten hän peseytyy, pukee ylleen puhtaat vaatteet ja lähenee kamarin ovea. Hänen sydämensä koputtelee ja hän avaa oven kömpelösti ikään kuin seisoisi vieraan lukon takana, menossa pahantekoon.

Kamarissa on jo hämärä. Hehku valkeasta punaa olkia lattialla ja Hektor Bergin parakkaita kasvoja. Hän on pitkänään, totilasi seisoo vieressä, suu avautuu ja sulkeutuu vuorotellen, sillä hän laulaa Kaarle Juhana Wahlbergin kanssa, joka tuleen tuijottaen istuu hänen takanaan. Vanha herra on mielenliikutuksissaan, valkea pukinparta tutisee ja ääni vavahtelee. Tuon tuostakin täytyy pyyhkäistä kyynel silmästä. Niin paljon muistoja liittyy noihin vanhoihin lauluihin, rakkaisiin "gluntteihin".

Lassi Lindström on tyytyväisenä palannut tuvasta. Hän on mairitellut akan niin pehmeäksi, että se varmaan tekee mitä hyvänsä. Mutta näyttää siltä kuin ei talossa olisi muuta naisväkeä, ne ovat kaikki vallan lapsia.

-- Ihan varmaan me näimme nuoren tytön, vakuuttaa Kyösti. -- Minäpä lähden katsomaan.

Mikä hätä Kyöstin on mennä, kainoudessaan hän ei ole antanut vaatteitaan tupaan, vaan on kuivattanut ne omassa selässään.

Patruuna ja Björkell ovat vallanneet sohvan. He istuvat sääret toistensa lomissa ja suitsuttavat ilmaan kauniita savukiehkuroita sikaareistaan.

-- Olet nähnyt näyn, Kyösti! inttää Lassi vastaan. -- Tai olet ollut humalassa!

-- Kyösti nyt osaisi olla humalassa! sanoo Björkell ja hänen äänensä iva haavoittaa Kyöstiä.

Patruuna päästää pienen naurun. Silloin suuttuu Kyösti todenteolla ja ojentuu jo suoraksi, mutta koettaa vielä hillitä itseään.

-- Äitini on lähettänyt minut tänne maalle voimistumaan. Pyydän, että annatte minun olla rauhassa.

-- Äitisi, vastaa Björkell murhaavalla äänellä, -- on lähettänyt sinut tänne miehistymään. Sen sanoi hän itse minulle.

-- Tule tänne, Kyösti, pyytää Lindström hellästi ja ystävällisesti. -- Istu tuohon. Kas niin. Sinun maljasi, Kyösti!

Hän laskee käsivartensa Kyöstin kaulaan ja vie hänen huulilleen oman totikuppinsa. Hänen äänessään on jotakin niin surumielisen rukoilevaa, että Kyösti tuntee loukkaavansa häntä, jollei joisi. Hän ei tahdo häntä loukata.

Kalle on pitkän aikaa seisonut ovensuussa, mutta kukaan ei ole huomannut häntä. Vihdoin hän astuu likemmä.

-- Mikä perkele sinä olet, karjaisee samassa patruunan ääni, -- kun tulet sisään ilman että kysyt lupaa?

(Oikeastaan kuuluvat patruunan sanat: "Mike pärkele sine ole ku tule sise ilman ette kysy lupa.")

-- Minä... minä olen vain, vastaa Kalle nöyrästi ja peräytyy pari askelta, -- tämän torpan mies, Kalle Aukustinpoika.

-- Ole, ole vaikka itse helvetinmies, mutta älä tule sisään ilman, että kysyt lupaa. Ulos, sanon minä, taikka minä ajan sinut portille!

Kalle karkaa ulos huoneesta, niin että saappaat kopisevat.

-- Kun sinäkin annoit minun mennä, tiuskaa hän vaimolleen, -- joka olet ollut herroissa! Mistäs minä sen tiesin, että olisi pitänyt lupaa pyytää. Nyt se suuttuu niin, että mikä tässä eteen tuleekaan.

-- Häpeä! vastaa vaarin ääni ovensuusta. -- Tulevat kuin koirat taloosi, etkä sinä aja heitä menemään.

-- Niin, kuiskaa Kalle, koettaen tyrkätä isäänsä tupaan ja vetää ovea kiinni, -- kun tämä torppa kuitenkin on heidän maallaan ja kun he voivat ajaa meidät pois koska hyvänsä.

-- Ajakoot, jos ajavat, mutta kun tulevat, niin olkoot ihmisiksi.

-- Eihän se taas herra koskaan sillä lailla ole meikäläistä kunnioittanut...

-- Kyllä minä heille näytän!

Kalle tarttuu isänsä käsivarteen ja alkaa rukoilla:

-- Syödään illallista, isä, ja menkää sitten saunaan maata. Johan te, vanha mies, tarvitsette lepoa, kun koko päivän olette huhtonut... Onhan meillä kontrahti kymmeneksi vuodeksi, eihän se meitä voi poiskaan ajaa. Mutta olisihan parempi pysyä hyvissä väleissä. Että minäkin, moukka, nyt läksin sinne kysymättä!... Liena, eikös sinun jäniksistäsi liikenisi palanen isälle?

-- Vanhaksi olen käynyt! pääsee vaarilta.

Hän ottaa kouraansa palasen leipää ja lähtee saunaan.

-- Viekää, lapset, kehoittaa Kalle hätäännyksissään, -- vaarille perunoita ja piimää. Ja sinä, Hanni, lähde sinä kamariin kysymään, mitä herrat tarvitsevat. Koeta varsinkin patruunaa palvella parhaasi mukaan.

Hanni oli loukkaantunut äidille. Taaskin tahtoi äiti estää häntä olemasta herrojen seurassa. Pojat olisivat aivan hyvin voineet noutaa kotiin lehmät. Hän juoksee aittaan, jonka raoissa riippuu juhannuksenaikaisia kuivia haavanoksia, kampaa hiuksensa, sukaisee ylleen punaraitaisen pumpulipukunsa ja kiinnittää siihen rintaneulan. Hän on kuin kuumeessa, joka hermo sävähtelee.

Hän on jo ovella, kun hänet valtaa epäilys. Sieltä kuuluu tavaton melu, toiset laulavat, toiset puhelevat. Ei hän sittenkään kehtaa mennä sinne. Mitä hän oikeastaan siellä tekee... Mutta samassa ovi avautuu... Kuinka he ovat hullun näköisiä, kun tassuttelevat noin valkoisissa!

-- Aaa! kuuluu kamarista kuin yhdestä suusta.

-- Aaa!

-- Noo, Hanni, virkkaa se komea musta herra ystävällisesti, -- tule nyt auttamaan meitä. Missä sinä oletkin niin kauan ollut?

-- Lehmissähän minä.

-- Katso, tuossa on meidän eväskoppa. Ota nyt siitä esiin ruokaa...

Ilma hänen ympärillään on paksua ja raskasta. Herrat kerääntyvät luo, heidän henkensä tulee viinalta ja heidän poskensa hehkuvat. Se tuntuu pahalta...

-- Älä pelkää, Hanni! sanoo pikkuinen, harmaapintainen herra ja hymyilee.

-- Tule tänne! sanoo toinen, joka on uunin ääressä pitkällään, tarttuu hänen käteensä ja alkaa vetää häntä viereensä.

Hanni tekee vastarintaa voimiensa takaa, häntä jo peloittaa koko tämä leikki. Silloin se komea musta herra sanoo pari sanaa sille, joka raastaa häntä kädestä, ja hän pääsee paikalla vapaaksi.

-- Älä pelkää, Hanni! Kuinka vanha sinä olet?

Hanni ei saa sanaa suustaan eikä uskalla nostaa silmiään. Hänen on kuuma ja vaikea olla, häntä pyörryttää.

-- Viidentoista? kysyy se musta herra, irroittaa huivin hänen päästään ja katsoo häntä silmiin.

-- Kuudentoista, kuiskaa Hanni, hyvin hiljaa, silmiään nostamatta.

He puhuvat jotakin hänen hiuksistaan, hän ymmärtää, että ne heidän mielestään ovat kauniit, joku silittääkin takaapäin hänen päätään. Samassa kiertää se musta herra käsivartensa hänen ympärilleen, sen valkea käsi pusertaa hänen rintaansa ja hän vaipuu sen polvelle istumaan.

Siinä on kamala olla, tuntuu siltä kuin kuumaa höyryä virtasi läpi koko ruumiin, päähän asti. Mutta hän ei pääse liikahtamaan, tuntuu siltä, että sitten tulee vielä pahempi. He puhuvat keskenään, puhuvat hänelle, kyselevät. Hän ei saa selvää heidän sanoistaan. Hänen kätensä ovat hiessä ja sydän lyö. Äkkiä tarttuu joku hänen päähänsä ja hänen huulilleen painuu kuuma suudelma, lemuten tupakille ja viinalle. Silloin hän kirkaisee ja kimmahtaa ylös ikään kuin häntä olisi veitsellä pistetty. Hän tahtoo sylkeä pois sen! Hän hankaa hihallaan, esiliinallaan. Hän tahtoo pois täältä! Mutta hän on niin pyörryksissä, ettei löydä ovea. Kaikkialla on vastassa verestäviä silmiä ja miehiä, jotka nauravat ja ojentavat käsiään hänen puoleensa. Hän pakenee ikkunasta, jollei huoneessa olekaan ovea... Samassa alkaa joku saarnata korkealla äänellä, kiihkeästi ja nuhdellen. Se on se kaikista nuorin, joka on puettu täysin vaatteisiin. Se iskee nyrkkiä pöytään ja työntää tieltään pari herroista. Hanni käsittää, että hän puolustaa häntä...

Ovi avautuu ja äiti syöksyy huoneeseen. Äiti on tietysti kuullut Hannin huudon, mutta Hanni ei tahdo, että äiti saa tietää... Hänen pitää luulla, että täällä on ollut hauskaa ja että hän vain auttaa herroja. Hän nielee kurkun täydeltä pelkoa ja kyyneliä, sitaisee kädellään kasvojaan ja painuu kiireesti eväskopan ääreen.

-- Tule tänne, Hanni, sanoo äiti hätäisesti ja ankarasti.

Hanni ei uskalla olla tottelematta. Mutta hän lähtee hymyillen ja veitikkamaisesti vilkaisten herroihin, ikään kuin olisi liitossa heidän kanssaan.

-- Mitä sinä nyt noin olet laittanut itsesi! Tiedäthän, että sinun pitää mennä lypsämään. Ovatko lehmät kaikki kotona?

Hannia harmittaa äidin puhe. Se on niin tinkimättömän kiivasta ja käskevää, ettei hän ymmärrä... Sellaiseen ei hän ole tottunut.

-- Isä käski palvelemaan herroja ja enhän minä kehdannut riihirääsyissä...

-- Isä käski!... Kyllä minä hoidan heidät. Hoida sinä lehmät, se työ sopii paremmin sinulle.

Hannin mielessä on katkera vastaus, mutta hän ei lausu sitä. Tekee vain sen päätöksen, että hän uhallakin menee herrojen luo. Hän oli äsken tyhmä kun huusi. Hänellä ei ollut mitään hätää, mitään ei olisi tapahtunut...

Liena tuntee kamalaa pelkoa, hän sadattelee isää, joka antaa Hannille sellaisia käskyjä. Kun voisikin täksi päiväksi ja täksi yöksi kytkeä tytön kahleisiin. Auta, hyvä Jumala, niiden ohi!

Jäniksenpaisti on valmista ja hänen pitää alkaa kattaa pöytää.

-- Se on hempeimmillään, vasta puhjennut! puhelevat herrat keskenään ja kääntyvät sitten emännän puoleen: -- mihin se tyttö meni?

Liena ei ole kuulevinaan.

-- Joko ne pöksyt siellä kuivavat? huutaa joku porstuaan hänen jälkeensä.

Nuorin herroista tulee tupaan. Se on hiukan humalassa, iloisena ja ystävällisenä. Alkaa koetella vaatteita, jotka riippuvat orrella, pistää lauluksi, ottaa pari tanssiaskelta ja seisahtuu Lienan eteen.

-- Hei, akka kulta! Mihin sinä lähetit neidin? Olisi tanssittu!

Lienan käy häntä sääli. Tuskin on kahdettakymmenettä ikävuottansa täyttänyt! Äsken tullessaan oli niin kohtelias, teititteli -- nyt sinuttelee ja puhuu ihan kuin patruuna.

Kyösti istuutuu tuvan sängynlaidalle, Liena kerää vaatteet orrelta, vie ne kamariin ja viskaa suurena läjänä tuolille. Kun hän palaa pirttiin, ovat lapset kaikki nuoren herran ympärillä katsomassa hänen kelloaan, eikä aikaakaan, kun hän keikahtaa sänkyyn ja nukkuu sikeään uneen.

Herrat pukevat hiljalleen vaatteita ylleen, paitsi vanha herra Wahlberg, joka olkien päällä vetelee makeita unia.

-- Mitä Ester-rouva sanoisikaan, virkkaa Björkell patruunalle, -- jos tietäisi, miten sinä täällä metsäkulmilla elelet?

-- Hoo, kyllä hän puolensa pitää. Myönnä, että otus tällä kertaa on harvinaisen houkutteleva.

-- Minä ennustan, minä ennustan, pojat, että joku teistä vielä tulee maksamaan lapsenruokkoa tähän torppaan.

-- Täällähän on kuuma kuin helvetissä. Työnnä ovi auki, Lassi Lindström.

Lindström potkaisee oven selkosen selälleen. Vähän ajan kuluttua uskaltaa Kalle taas liketä kamaria, varovaisesti, lakitta päin.

-- Noo, mies, mitä sinä täältä tahdot? kysäisee patruuna.

-- Minä vain sitä, että tervetuloa tänne meidänkin maille, kunnian patruuna.

-- Sinä unohdat, että nämä ovat minun maitani...

-- En, kunnian patruuna. Mutta kun minä olen tämän torpan mies...

-- Vai olet sinä tämän torpan mies... Vai niin. Noo, tule sitten tänne, sinun pitää saada ryyppy.

Kalle hymyilee ja sulaa ystävällisestä kohtelusta. Kun hän on tyhjentänyt ryypyn, kaataa patruuna samaan lasiin konjakkia.

-- Ota pois!

-- Kiitoksia, eihän sitä olisi tarvittu.

-- Noo, ota, perkele siinä!

Kalle irvistää nautinnosta, nuolaisee huuliaan ja pyyhkäisee hihallaan sekä uskaltaa vihdoin kysyä, saisiko tästä torpasta vähän puhua. Kas, hän on ihan itse rakentanut sen, vallan alusta asti, ja koska hänen vaimonsa on Kankaanpään kasvatti, niin...

Herrat katsahtavat toisiinsa ja patruuna hymähtää heille. Kyllä hän tuntee väkensä!

-- Sinä saat huomenna puhua asiasi! Ota nyt vielä ryyppy ja mene matkaasi!

Kalle kiittää ja kumartuu ihan luokaksi. Ryypyt ovat panneet hänet iloiselle päälle ja hän vakuuttaa jo vaimolleen, että patruuna on hyvä mies, oikein leikkisä mies... Samassa tulee patruuna hänen perässään tupaan.

-- Noo, sano nyt, mitä tahdot sanoa!

-- Istumaan, hyvä patruuna... Pyyhi, Liena, penkkiä... Patruuna on niin hyvä ja istuutuu. Kas tämä se nyt on minun vaimoni, se entinen Kankaanpään kasvatti. Tule likemmä, Liena, ehkä patruuna tuntee...

-- Piikanahan minä vain olin, mutisee Liena, kalpeana ja hätäännyksissään, -- mistä patruuna kaikkia muistaisi...

-- Älä sinä nyt ujostele... Kasvattina se oli ja sen tähden antoi vanha patruuna meidän ensi vuodet asua täällä ilman veroa. Mutta tämä olikin kuiva kangas, kun tänne tulin. Havumajassa saatiin asua, ja kun ensimmäinen lapsemme, tuo Hanni, syntyi, niin ei meillä ollut muuta huonetta valmiina kuin sauna.

Patruuna seuraa silmillään lapsia, jotka ovat ruokapöydän ääressä. Ne ovat terveen näköisiä ja valkotukkaisia. Suurimmat pojat yhä hankaavat pyssyjä, touhussaan, kasvot kuumina kiihkosta. Äkkiä sattuvat hänen silmänsä kivääriin, joka riippuu nurkassa.

-- Se on vain vanhan patruunan antama vanha haulipyssy, selittää Kalle nöyrästi. -- Olen minä sillä täällä kerran sudenkin ottanut hengiltä...

-- Vai niin. Ja ehkä jäniksiä ja muitakin otuksia.

Kalle on havaitsevinaan, että patruuna ärtyy, ja vakuuttaa, ettei hän paljon sitä käytä, joskus heittää olalle ja vähän hätyyttää jäniksiä, kun syövät kaikki laihot.

-- Anna tänne se pyssy, ärjäisee patruuna. -- Sinulla ei ole mitään oikeutta metsästää. Sinä et saa oravaakaan ampua. Tästä lähin tulen itse tänne joka vuosi ja tahdon silloin, että täällä on saalista.

Kalle noutaa kiireesti pyssyn patruunalle ja vakuuttaa, ettei hän enää, koskei patruuna tahdo.

Hanni tulee huoneeseen maitokiulu käsissä ja helmat korkealle nostettuina. Hän hätkähtää, kun näkee patruunan tuvassa, vetäytyy porstuaan, päästää alas hameensa ja astuu sitten kynnyksen yli. Patruuna tyyntyy, käy hajamieliseksi ja Kalle alkaa taas selitellä asioitaan.

-- Mihin sinä nyt kaiken tämän kanssa tahdot tulla? kysyy patruuna vihdoin.

-- Siihen vain, hyvä patruuna, että vanha patruuna lupasi, että kymmenen vuotta vielä saataisiin olla tällä verolla ja ettei nyt pitäisi lisätä veroa. Lapset ovat vielä pienet ja tuossa on hyvä suo, jota olen ruvennut viljelemään.

-- Paljonko veroa sinä maksat?

-- Eihän se niin suurelta kuulu, mutta kyllä sitä siinäkin on maksamista...

Patruuna ei enää kuule sanaakaan hänen lörpötyksistään. Hän seuraa Hannin liikkeitä hänen huuhdellessaan kiulua ja kantaessaan maitoastioita ruokahuoneeseen. Hänen käynnissään, hänen tavassaan nostaa jalkaa, kaartaa käsivarsia, kääntää päätä, jokaisessa hänen liikkeessään on jotakin tavattoman suloista. Harvoin näkee neitostenkaan joukossa mitään noin kaunista. Pukea se tyttö vain silkkiin -- siitä tulisi Herodiaan tytär, joka voisi tanssia itselleen ihmispäitä.

Kalle ei aavista, että on kokonaan hänen tyttärensä ansio, ettei hänen suutaan tällä hetkellä tukita. Patruuna olisi jo aikoja sitten potkinut hänet ulos, jolleivät Hannin kasvot, milloin hymyssä, milloin vihassa, joka hetki vaihtaen väreitä, olisi väikkyneet hänen edessään. Hän on jossakin nähnyt jotakin, jota tuo tyttö muistuttaa. Mutta missä ja koska? Ja oliko se kuva vaiko elävä ihminen, mies vaiko nainen, vaiko lapsi?... Hänet valtaa omituisen hellä mieliala, hänen käy sääli ihmisiä ja itseään. Hän tahtoisi miltei itkeä... Kalle pajattaa hänen edessään kuin papukaija, puhuu armoista ja veroista ja kasvateista. Otto von Holten ei kuule häntä. Häntä alkaa äkkiä ahdistaa, ikään kuin hän ei enää voisi hengittää, hänen täytyy lähteä ulos, pihamaalle, minne näki Hannin katoavan.

Toinen puoli taivasta on pilvessä, toinen kirkkaana ja pari tähteä vilkuttaa. Tuuli on lakannut, sumu liikkuu järvellä ja halla tuntuu ilmassa.

-- Illallinen on pöydässä, lausuu samassa ääni takaapäin ja Otto von Holten herää ikään kuin unesta. Paholainen periköön sen naisen! Mitä sillä nyt oli tässä tekemistä!

Liena ja Kalle koettavat herätellä nuorta herraa, joka on nukkunut heidän sänkyynsä. Se on kuin pahankurinen lapsi, itkee, huitoo käsiään ja ähisee. Vihdoin he saavat hänet talutetuksi kamariin.

Liena häärää epätoivoisen voimilla. Hänen asettaessaan lapsia levolle huutavat herrat häntä lakkaamatta. Milloin puuttuu suolaa, milloin sokeria, milloin on kuuma, milloin kylmä.

-- Koeta vain syöttää hyvin! sopertaa Kalle tuon tuostakin. Hän on aika humalassa hänkin ja torkkuu penkillä. -- Se patruuna on helkkarin hyvä mies. Ota se Hanni avuksesi, johan sinä muuten ihan väsyt.

Pojat saavat vihdoin pyssyt puhtaiksi ja tahtovat itse mennä viemään niitä herroille. Sitä varten pitää heidän vielä myöhäisenä iltana panna ylleen parhaat vaatteet ja saappaat, joita ei ole koko kesänä käytetty ja jotka ovat käyneet niin ahtaiksi, että tuskin mahtuvat jalkaan. Herrat antavat heille kummallekin viisikolmatta penniä, kulauksen totilasista ja tyhjän paperossilaatikon ja pojat palaavat niin innostuneina ja täynnä naurua, ettei siitä tahdo loppua tulla. Kun herrat ovat pahnoissa kuin sianporsaat, pitkin lattiaa, eikä yksi pysynyt ensinkään pystyssä, vaan kaatui pöydän alle! Ja sitten tuli toinen ja otti sitä niskasta ja kaatoi suuhun sellaista keltaista ainetta...

-- Konjakkiahan se oli! korjaa vanhempi pojista, ja molemmat purskahtavat nauruun.

Hannin mieli on oudossa liikkeessä. Hän on suuttunut äidille, hän ei syö muruakaan ja askaroitsee ääntä päästämättä, huulet kokoon puserrettuina. Äiti on hänelle häijy. Itse kyllä on aikanaan pitänyt hauskaa, mutta ei antaisi muitten!... Mutta kas herrat pitävät hänestä...! Hanni punastuu omia ajatuksiaan. Häntä hävettää... Hän on varmaan kaunis, koska he sillä lailla... Hän tahtoisi olla kaunis!

-- Hanni, virkkaa äiti, -- sinä menet täksi yöksi saunaan nukkumaan vaarin kanssa.

Hanni ensin hämmästyy äidin ääntä, jossa ei näy olevan mitään tinkimisen varaa, mutta sitten viskaa hän niskaansa ja vastaa kiukkuisesti:

-- Enkä mene.

-- Sinä et saa nukutuksi täällä, lapsi, pääsee äidiltä kuin hätähuutona. Hänestä tuntuu siltä, ettei hän enää jaksa, hän on niin väsyksissä, että nääntyy. Hänhän voi niin pian päästä taakastaan: pari sanaa vain ja he tietävät kaikki. Käyköön sitten kuinka tahansa. Mutta samassa räjähtää kamarista nauru. Se vaikuttaa kuin piiskan siima selkään. Liena ojentuu suoraksi, tarttuu Hannin käsivarteen, pusertaa sitä epätoivoisella julmuudella, taluttaa tytön vuoteen ääreen ja paiskaa hänet siihen.

-- Makaa täällä sitten, mutta panekin paikalla sänkyyn.

Hanni ei puhu sanaakaan, mutta hänen silmänsä kiiluvat ja hän pitelee käsivarttaan ikään kuin siihen olisi koskenut. Hän on niin loukkaantunut, niin vimmoissaan. Tällaista ei vielä koskaan ole tapahtunut...

Muut jo nukkuvat. Isä kuorsaa tasaisesti ja raskaasti. Hetkisen perästä on Hannikin pitkänään, mutta vaatteet yllä nyyhkyttäen ja itkua pidätellen.

Liena istuutuu tuvan kynnykselle, hengittää syvään ja kuuntelee. Lyövät korttia. Mahtanevatko vielä jotakin tarvita! Mennäkö kysymään, vai odottaako vielä tässä? Pitäisi ehkä korjata ruoat... Hän raottaa ovea.

Ruokapöytä on työnnetty nurkkaan ja sen ääressä, seinään nojaten nukkuu vanha Wahlberg, tyhjä totikuppi edessä. Nuorin herroista on nukahtanut oljille, makaa selällään, suu auki, kasvot tulipunaisina.

Pienempi pöytä on ikkunan alta nostettu keskelle lattiaa, kynttilät ovat sulatetulla steariinilla kiinnitetyt pöytään ja sen ympärillä lyödään korttia. Lindström ja Berg ovat jo hyvin humalassa, mutta patruuna ja Björkell katselevat toisiaan tiukkoina.

-- Tarvitsevatko herrat vielä jotakin? kysyy nainen ovensuusta.

-- Tarvitaan, vastaa kankealla kielellä Berg. -- Tule tänne, tyttö, ja istu tuohon syliin!

-- Tai vielä parempi, jos tuot tyttäresi, kangertaa toinen tuomareista.

-- Vaimoihmistä täällä tarvitaan.

-- Suu kiinni! huutaa patruuna ja iskee nyrkin pöytään. -- Pankaa, pojat, maata, olette juovuksissa kuin siat. Tai juokaa lisää, jotta kaadutte.

Liena korjaa kiireesti ruoat pöydältä ja herrat jäävät yksin.

-- Juotat meitä muita, virkkaa Björkell, iskien merkitsevästi silmää patruunalle. -- Olet kohtelias isäntä.

-- Skål!

-- Minä luen sielustasi kuin avoimesta kirjasta, jatkaa Björkell. -- Sinä nukuttaisit meidät kaikki, saadaksesi yksin... sinä, jolla sentään on nuori vaimo kotona.

-- Minunko vaimoni hän on? Hän on yhtä paljon teidän jokaisen vaimo, kyllähän sinä sen tiedät... Minä totisesti en pane suuria vaatimuksia vaimolleni. En vaadi sydämen hyvyyttä enkä pään viisautta, kunhan hän vain kykenee synnyttämään minulle pojan -- mutta tämä!

-- Mistä sinä vielä tiedät! Vastahan te naimisiin menitte.

-- Älä puhu roskaa!

-- Sinun olisi pitänyt valita toinen.

-- Niin olisi.

Lindström ja Berg olivat jääneet pöydän ääreen ja hellästi kietoneet kädet toistensa kaulaan.

-- Kas niin, Hektor, sinä uljas ystäväni, virkkaa Lassi kyynelsilmin, -- me olemme taas humalassa, sikahumalassa.

-- Mitä arvelet, mentäisiinkö raittiusseuraan?

-- Mennään, mennään huomispäivästä. Minun päässäni kalkuttelevat tuhannet sepät ja vatsassani käy kokonainen mylly...

-- Otetaan jäähyväisryypyt sitten. Sillä huomisesta päivästä alkaen... ja vuoden loppuun asti, totta vie...

-- Mutta jos me kuolisimme, ennen kuin olemme päässeet kolkosta lupauksestamme, ajattele, veljeni, raittiudessa!

-- Niin olisi ainakin loppumme ollut kunniallinen, vastaa Berg käsi sydämellä ja kyynelsilmin.

-- Älä hiidessä! ulahtaa Lindström, käyden kalpeaksi kuin vaate ja karaten ulos minkä pääsee.

Liena näkee hänen seisovan pitämässä kiinni porstuan pihtipielestä ja siinä rykivän ja kakovan. Hannikin nostaa päätään, lakkaa itkemästä ja virkkaa hätäisesti:

-- Tuliko se kipeäksi?

Äiti vetää oven hakaan. Olkoot nyt siellä, tehkööt mitä tahansa, vaikka sytyttäisivät huoneet tuleen!

Hän lähenee miehensä vuodetta. Kuinka Kalle tulee viinalta! Hän ottaa jotakin vaatetta päänsä alle ja laskeutuu penkille, riisumatta.

Muutamia kuukausia siis on Otto-herra ollut naimisissa ja nyt jo ehtinyt kyllästyä. Ei näy löytävän onnea, vaikka sanovat armon olevan sekä nuoren että kauniin... sydänmaan torpista lähtee naista hakemaan.

He laulavat siellä vielä, käyvät pihamaalla, kiroilevat pimeässä porstuassa ja vihdoin nukkuvat. Lienan silmiin ei tule unta. Hän pelkää. Tähdet tuikkivat ikään kuin räiskähdellen. Hanni valittaa hiljaa unissaan... Nyt kävelee joku porstuassa, kävelee varovaisesti, ei kompastu, sytyttää tulitikun... Koirat heräävät ja haukahtavat. Ulko-ovi avautuu, askelet tömisevät pihamaalla... Kunhan vain ei olisi heittänyt palavaa tulitikkua olkiin...

Liena kohoutuu kyynärpäilleen ja kuuntelee henkeä pidätellen. Ei kuulu muuta kuin miehen kuorsaus ja lasten tasainen hengitys. Hän nousee, hiipii yli lattian, raottaa ovea ja pelästyy, niin että sydän seisahtuu: tulitikku kytee pahnojen vieressä koirien alla. Hän saa tulitikun sammutetuksi sormiensa välissä ja hiipii takaisin tupaan, mutta tuskin on hän saanut oven hakaan, kun askelet varovaisesti palaavat porstuaan ja lähenevät tuvan ovea. Joku käy kääkään. Liena koettaa varovaisesti hakaa, ikään kuin pelkäisi sen pettävän ja lyyhistyy sitten kynnykselle.

Askelet etenevät, hiljaa, varpailla astellen, mutta ei kamariin, vaan ulos... kulkevat seinäviertä, ikkunan alle... Herra Jumala, jos se rikkoo ruudun!

Liena karkaa ikkunaan, katsoo ulos. Tähtitaivas räiskii, järvi on tyven, tumma ja kiiluva. Äkkiä himmenee ruutu ja lasiin painuvat kasvot... Liena tuntee nuo verestävät silmät, ne ovat samat, jotka kerran ennen kohtasivat hänet ruudun läpi!

Hän kirkaisee ja typertyy permannolle eikä vähään aikaan tiedä mistään. Kun hän pääsee takaisin tajuihinsa, huomaa hän, että kasvot ovat poissa ja Hanni on polvillaan hänen vieressään, itkien epätoivoisesti.

Tämä tunne, tämä tunne, jota Otto von Holten nyt tuntee, se on nuoruutta ja kevättä. Siitä on kauan, kun hän sitä on tuntenut.

Ensin ei hän tyttöä huomannut, mutta kun se siellä metsässä lausui nimensä, niin oli äänessä jotakin aivan ihmeellistä. Ja kun se sitten karttuunihameessaan, hiukset silitettyinä kahden puolen päätä tuli huoneeseen -- voi sitä lasta, voi sitä nuorta naista!

Jota myöhemmäksi ilta kului, sitä kuumempana kulkee Otto-herran veri. Kaatukoot, kaatukoot nuo toiset! Björkell, se vanha ryöväri, arvaa hänen ajatuksensa, mutta vihdoin nukkuu hänkin. Suokoon taivas, että kivien uni peittäisi heidän silmäluomiansa! Hän hiipii ulos huoneesta. Koira haukahtaa, hän potkaisee sitä ja se painuu vingahtaen nurkkaansa.