Part 5
Hannin silmät käyvät kosteiksi ja hän katselee vanhukseen ikään kuin pyytäen. Vaari jo heltyykin ja lähtee lisäämään uuniaan. Hän soisi, että Hanni sillä välin poistuisi, ja viipyy saunassa kauemmin kuin tarvitsisi. Mutta kun hän palaa ulos, niin seisoo tyttö yhä paikoillaan. Hän hymyilee hiukan arasti, ikäänkuin kysyäkseen: eihän vaari enää ole suutuksissa? Ja nähdessään, että vaari jo on ystävällinen, viskaa hän koko esiliinansa vaarin syliin ja karkaa lehmien luo, salavihkaa nauraen.
Vaari jää tuijottamaan kukkasia, joita on hajonnut maahan ja hänen polvilleen. Jokin kukkanen on tarttunut hänen hiuksiinsakin eikä lähde kuin kouralla kaapaisten. Mutta kaikki hänen aseensa ovat nyt kadottaneet teränsä. Hän häpeää pahaa ajatusta, joka äsken hänessä liikkui... Tyttö on puhdas kuin lähteen vesi, ei toki ole synti katsella kukkasia ja lehtiä. Ihmisten iloksihan hyvä Jumala ne loi... Iloitkoon lapsi niin kauan kuin voi, kolkkoa on metsässä ja pirtissä, kun ei hänen riemuansa sieltä kuulu.
Pikku Hanni ei tosin aina ole iloinen. Jota useampi vuosi on kulunut yli kymmenennen syntymäpäivän, sitä epätasaisemmaksi on hänen luonteensa käynyt. Hyvän tuulen mentyä saattaa hän olla kiukkuinen ja katkera ja soimata vanhempiaan siitä, että he ovat haudanneet hänet tänne. Häntähän pidetään kuin vankia ja pahantekijää, ei koskaan päästetä nuorten joukkoon. Ei hän viitsi tänne jäädä, hän lähtee kirkolle, pääseepähän johonkin palvelukseen.
-- Vait, vait, lapseni, kuiskaa äiti pelästyneenä. -- Tuki suusi syntiä puhumasta. Jos vaari kuulee, niin hän sinua lyö...
-- Lyököön vain, minä en välitä! Vaari minut tahtoisi vaikka kaivoon upottaa, etten näkisi kuuta enkä päivää enkä kukkia. Mieluummin kuolen kuin vaaria tottelen.
-- Rakas lapseni, kuinka sinä puhut sillä lailla! Vaari rakastaa sinua ja toivoo parastasi, niinkuin me kaikki muutkin. Älä tahdo pois täältä rauhallisesta kodistasi, sitä kadut vielä elämässäsi. Kenellä on sellainen koti kuin sinulla, kaikki sinua rakastavat, sinulla ei ole mitään puutetta...
-- Saisipa vaikka olla puutettakin, vaikkapa nälkää ja vilua, kunhan...
-- Mitä, lapseni, haluaisit?
-- En tiedä itsekään... Jotakin muuta kuin mitä täällä on...
Hanni purskahtaa itkemään niin raivoisasti ja toivottomasti, että äiti pelkää hänen sairastuvan. Hän itkee niin, että ruumis vapisee, hän ei tahdo ottaa vastaan äidin lohdutusta, hän työntää häntä pois luotaan ja pyytää, että annettaisiin hänen olla. Vihdoin saa äiti hänet syliinsä ja viihdyttelee kuin sairasta.
-- Muistatko, Hanni, kuiskaa hän hänelle, -- prinsessa Mirandaa, joka jätti loistavat salinsa ja...
-- Hän oli tyhmä! Minä ainakaan en tekisi sillä lailla!
-- Et tiedä, mitä puhut, lapsi. Et ole koettanut elämää.
-- En. Ja sitä minä juuri tahdonkin. Äiti, päästä minut pois täältä, päästä, jos vähänkin rakastat. Muuten minä jonakin yönä karkaan... Niin, niin, saatte nähdä...
-- Mutta vuoden päästähän sinä pääset rippikouluun...
-- Vuoden päästä! Vai pitää minun vielä kitua täällä vuosi, kokonainen talvi!
Hannin äänessä on sellainen katkeruus, että äitiä hirvittää. Nyt itkee hänkin, irroittaa kätensä Hannin ympäriltä ja jättää hänet yksin.
Hänen täytyy siis päästä! Mitä pikemmin sitä parempi. Nuoren halua maailmalle ei mikään pidätä, hänen täytyy saada katsella elämää silmiin...
Mikä tulee itse asiassa olemaan pikku Hannin kohtalo? Piiaksi ei häntä ole totutettu, eikä hän siksi kelpaa. Herrasnaiset eivät tule tunnustamaan häntä vertaisekseen. Hän on siltä väliltä. Kuten äitikin. Hänet olisi ehkä säälimättä pitänyt panna pellolle ja riiheen raatamaan. Mutta äiti raatoi mieluummin itse. Hanni oli aina niin hentoa tekoa...
-- Valaise, Jumala, minun ymmärrykseni, rukoilee Liena hiljaa itsekseen.
Hänestä tuntuu siltä kuin hänen lapsensa edessä olisi musta tulevaisuus, täynnä vaaroja, jotka hiipivät vastaan joka mutkasta. Hän on tuntenut tätä Hannin syntymästä asti eikä hänellä ole ollut voimaa rukoilla Jumalaa korjaamaan lasta ikimajoihinsa. Hän on tuntenut sen mustan, läpitunkemattoman välttämättömyyden likenemistään likenevän -- sen jonkin, josta hän ei tiedä, mitä se oikeastaan on, mutta jota hän pelkää ja josta hän on varma. Hän on koettanut sitä karttaa, panna vastaan, puolustaa lastaan. Mutta ei näy auttavan! Se tulee, se tulee... Jumala, valaise ymmärrystä, opeta, mitä tulee tehdä!
Silloin sipsuttelee joku hänen rinnalleen ja Hanni karkaa hänen kaulaansa, itkien, katuen, anteeksi pyytäen.
-- Mamma, kuiskaa hän ruotsiksi, -- Hanni on niin häijy ja ilkeä. Sinä olet aina niin hyvä ja rakastavainen. Anna anteeksi Hannille! Ei, älä anna! Lyö Hannia, mamma, minä pyydän sinua, minä ansaitsen sen... Älä katso minuun noin hellästi, älä anna anteeksi, lyö minua...
-- Voi lapseni, kun sinä ymmärtäisit luottaa mammaan! Täällä sydänmaassa on meidän paras olla.
-- Minä tiedän, mamma. Mutta minua vetää niin pois...
-- Sinun pitää päästä, sinun pitää päästä, lausuu Liena hiljaa ja huoaten.
IV
Pimeässäpirtissä oli paistettu ensimmäiset uutisleivät ja kun Hanni illansuussa läksi metsään lehmien hakuun, otti hän mukaansa palasen uutisleipää. Siinä oli vielä ruohon karva ja haju ja Hannista tuntui hauskalta haistella ja maistella sitä.
Oli satanut koko päivän. Puitten lehvät riippuivat rentoina, tuon tuostakin pudotellen maahan raskaita vesipisaroita. Siellä täällä näkyi jo jokin keltaisempi puu. Sammalet olivat kukassa, mehevimmillään. Paikoitellen kasvoi kirjavia kärpässieniä ja puolat punoittivat. Kulkiessaan karjapolkua puiden alatse sai Hanni vähän väliä vettä niskaansa. Oikein kumahti hiljaisessa iltailmassa, kun oksat päästivät hartioiltaan raskaat vesitaakkansa. Siellä täällä olivat pilvet jo revenneet ja repaleiden alta paistoi kirkas taivas.
Hanni nousee kalliolle, työntää huivin oikean korvansa päältä, kuulostelee ja huutelee. Metsä hänen edessään on kuin järvestä nostettu. Pilvien hajotessa alkaa tuulikin käydä ja aurinko pujahtaa esiin, jääden suurena tähtenä paistamaan maan ja taivaankannen rajoilla. Keltaiset puut käyvät kullankarvaisiksi, jostakin kaukaa, peninkulman takaa kiiluu auringonlaskussa ikkunaruutu...
Äkkiä rasahtaa metsässä ikäänkuin metso olisi kahahtanut lentoon. Hanni hakee sitä päänsä päältä, mutta ei näe mitään. Samassa kahahtaa maasta päin ja pensaikosta syöksähtää esiin koira... Outo eläin näillä mailla ja Hanni sekä pelästyy että ilostuu. Se on sileäpintainen jäniskoira ja antaa ystävällisesti silittää itseään.
Äkkiä viilähtää ilmassa vihellys ja sen tiensä häviää koira.
Hanni jää hämmästyneenä paikoilleen. Ensin havahtuu hänessä ajatus, että jos se olikin vain tyhjä näky, mutta eihän hän koskaan ennen ole "liikoja" nähnyt. Tai jos se olikin joku metsän elävä, mutta ei ne ole ennen tulleet silityttämään selkiään... Koira se oli ja isäntä sitä vihelsi luokseen. Mutta kuka on isäntä, voisiko olla joku kylästä? Mutta tuskinpa niillä olisi noin hoikkamahaisia koiria... Hänen sydämensä alkaa lyödä täynnä uteliaisuutta ja odotusta.
Samassa ilmestyy metsästä aukean laitaan kaksi miestä, pyssyt selässä. Toinen on iso ja musta, toinen hoikka ja nuori. Se iso on puettu harmaaseen takkiin, jonka hihansuissa on vihreää kangasta ja edessä kiiltäviä nappeja. Molempien saappaat ulottuvat polvien yläpuolelle. Hanni katselee heitä piiloutuneena puun taakse ja jota likemmä he tulevat sitä kiihkeämmin lyö hänen sydämensä. Ne ovat hienoja herroja, mahtavat olla kirkonkyläläisiä!
Samassa nostaa se nuori päätään, huomaa kalliolla ihmisen ja molemmat herrat alkavat huutaa häntä alas sieltä. He ovat kulkeneet eksyksissä, sade on heitä valellut, he ovat jo kironneet koko metsästysretken ja käyvät hyvilleen, kun vihdoinkin saavat käsiinsä ihmisolennon.
Hanni on punastunut, painanut alas silmänsä, tehnyt syvän niiauksen ja astuu nyt herrojen edellä Pimeääpirttiä kohti. Häntä hävettää kauheasti hänen risaiset vaatteensa...
-- Tyttö siellä! kuulee hän hetkisen perästä äänen: -- mihin perkeleeseen sinulla on kiire?
Se oli suuri joka puhui ja Hanni huomasi äänestä, että puhe oli leikkiä eikä pahoin tarkoitettu. Mutta kuitenkin hän hytkähti ja odottaessaan herroja, jotka olivat jääneet vähän matkan päähän, vavistutti häntä omituisesti. Hän pisti käden taskuunsa, irroitti uutisleipäpalasestaan hitusen sydäntä ja rupesi ajatuksissaan vanuttelemaan sitä sormiensa välissä.
-- Mikä sinun nimesi on? kysyi herra, hymyillen mustien viiksiensä alta.
Hanni vastasi hämillään, käsi yhä taskussa. Ihmeellistä ruotsia puhuivat herrat keskenään. Kyllä hän sen ymmärsi, mutta ei se ollut sellaista kuin äidin puhe. Vai mahtoiko äiti puhua huonosti? Eikä taas ollut suomikaan oikeata suomea, sellaista jota kotona puhuttiin.
-- Vai Hanni!
Komean herran ääni helähti ikään kuin hänen silmänsä vasta sillä hetkellä olisivat auenneet näkemään, kuka siinä hänen edellään astui. Hannin poskilta oli veri purskahtamaisillaan esiin. Suuri herra nauroi ja kääntyi ruotsiksi toverinsa puoleen.
-- Kyösti sinä, katsopa! Tyttölapsi ei ole hullumman näköinen. Piru vie. Noo, Hanni, mitä siellä sinun taskussasi oikein on?
Hanni vetää esiin leipäpalasen ja kääntyy arasti herroihin päin. Mutta samassa tulee herra ihan hänen likelleen, suu hymyssä ja silmät verestävinä. Se nostaa hänen olkapäälleen kätensä, joka on valkea kuin maito ja niin pehmeä, että sormus välkkyy lihan sisästä. Hannin tekisi mieli lähteä karkuun...
Hänestä tuntuu siltä kuin säde noista mustista silmistä olisi pistänyt häntä sydämeen. Hän hapuilee huivia, joka on valunut päästä ja verhoaa sillä hartioitaan, jottei pinta paistaisi röijyn läpi.
-- Kas, kainostelee! sanoo herra ja vetää pois kätensä. -- Kyösti sinä, luonnontutkijana pitäisi sinun iloita jokaisesta kauniista ihmiseksemplaarista... Kas poikaa kun punastuu. Ei tyttö ymmärrä ruotsia ja entä jos ymmärtäisikin!
He luulevat, ettei Hanni ymmärrä ruotsia... Äh, kuinka häntä harmittaa heidän puheensa! Hän tahtoisi itkeä, torua...
-- Noo, Hanni, joko kilpajuoksu taas alkaa!
Mutta Hannipa ei enää tottele heidän komentoaan. Hän ei ole kuulevinaankaan, hän astuu juoksujalan. Äkkiä huomaa hän, ettei herroja kuulu, ja kun hän kääntyy, näkee hän heidän pysähtyneen peltojen laitaan.
Se mitä he näkevät, valmistaa heille täydellisen yllätyksen: punaiseksi maalattuja rakennuksia, valkeita ikkunapieliä täällä keskellä sydänmaata! Puhdas piha, siisti aita ympärillä, portti, kirjavia kukkia, ruusunpensaita -- mistä koko tämä komeus on eksynyt tänne! Ja noin korkeat ikkunat ja kamarissa uutimet... Mutta nähdessään vieraat livistää tavallinen talonpoikainen lapsilauma pelästyneenä porstuaan ja karvat pystyssä, häntä pörröllään, pahasti mouruten, kiipeää kissa tikapuille, joita koirat haukkuen kiertävät.
Portaille ilmestyy keski-ikäinen talonpoikaisvaimo, mutta vetäytyy kiireesti takaisin.
-- Niitä ne on kirkonkylän herroja. Meidän oma patruuna... kuuluu kuiskauksena tuvassa.
-- Ja tuolla tulee veneellä lisää, kähisevät lapset sulloutuneina ikkunaan katselemaan.
-- Jos se koira syö Missen! itkevät toiset.
-- Äiti, onko se keisari, kun sillä on noin kiiltävät napit?
Lapset eivät saa vastausta kysymyksiinsä. Hetkisen seisoo äiti kuin kivettyneenä. Hän ei ole Otto-herraa nähnyt sitten kuin sinä syksyisenä yönä siellä Kankaanpäässä, kun hän hätä rinnassa hiipi hänen ikkunansa alle rukoilemaan ja sai neuvon mennä naimisiin jonkun siistin renkimiehen kanssa. Ja nyt on hän täällä hänen ja hänen renkimiehensä pakopaikassa.
Mutta entä, jollei hän häntä tuntisi, jollei vanha patruuna olisikaan mitään puhunut!... Hänpä ei panekaan kenkiä jalkaan eikä muuta parempia vaatteita, ehkei hän tunne ensinkään!
Hanni karkaa sisään, levoton riemu kasvoilla.
-- Äiti, äiti, herroja!
Huvi silmillä astuu Liena kuistille, mutta patruuna tuskin vastaa hänen tervehdykseensä. Hän puhuu toverilleen, huitoo käsiään ja äänessä on pidätettyä ärtyä.
-- Olen varma siitä, että tämäkin rustholli tässä maksaa ihan mitättömän veron, jonkin kymmenmarkkasen vuodessa. Se olisi niin Liljefeltin vanhuksien kaltaista. Heidän alustalaistensa piti saada elää muka onnellisina, se tahtoo sanoa laiskuudessa ja epärehellisyydessä. Kyll'on aika todenteolla käydä kiinni ohjaksiin. Kyllä minä huomaan, että talonpoikaa pitää kohdella oikeudella, muttei koskaan hyvyydellä... Piru vieköön, voisinpa vannoa, että tälläkin torpalla on aika säästöt, koska on riittänyt varaa punamaaliin, sillä suomalainen talonpoika ei ensi hädässä pane rahoja sellaisiin. Menepä sinä vain kaivelemaan ryysyjen joukkoon tuvan sänkypohjalle, niin tapaat siellä satoja markkoja homehtuneina kuparirahoina...
Liena ymmärtää joka sanan, mutta enemmän kuin niiden kovuus koskee häneen Otto-herran näkeminen. Ensi hetkessä näytti hän kovin vieraalta, mutta jota enemmän häntä katsoo, sitä enemmän muistuttaa hän entistä Otto-herraa. Liena tuntee ruumiinsa läpi käyvän omituisen hellyyden väristyksen. Tuo, tuo mies se on, joka täytti hänen elämänsä lyhyellä onnella ja loppumattomilla tuskilla...
-- No, akka siinä, toimita tulta kamariin, etkö näe, että vaatteemme ovat likomärät.
Nämä sanat vaikuttavat. Liena rientää avaamaan kamarin ovea, lähettää lapset tyhjentämään kananpesiä ja toimittaa Hannin takaisin metsään hakemaan lehmiä. Tuntuu vähän helpommalta, kun Hanni on poissa. Kunhan ei vain vaari palaisi järveltä. Hän, hän hakee vielä varmaan riitaa.
Herrat ovat menneet rantaan venettä vastaan, joka likenee suurella rähinällä. Siinä on neljä herraa ja kaksi soutajaa.
-- Tämä Lassi on juonut itsensä juovuksiin ja ollut kaatamaisillaan koko veneen, huutaa joku.
-- Se joutui eväskopan viereen istumaan ja lupasi mättää vettä, mutta kaivoikin esiin konjakkipullon...
-- Helkkarissa, mitä me sitten teemme!
-- Ovat juoneet kuin porsaat, virkkaa muuan vanha herra viluisen ja paleltuneen näköisenä.
Kuusi herra ja yhtä monta koiraa astuu ylös rannasta. Soutajat kantavat eväitä, jotka ovat kopassa ja vettäpitävällä sadetakilla peitetyt.
-- Minun selässäni ei ole kuivaa langanpätkääkään, valittaa joku.
-- Minä voin pusertaa jokikisen rääsyn, joka on ympärilläni.
-- Ovatpa nämä sydänmaita!
-- Me olemme tavanneet niin äärettömän soman tytön, selittää Kyösti Åkerfelt viattomasti.
-- Soo, sydän on jo ilmiliekissä!
-- Kas poikaa, kun punastuu!
Hämmästyksen huudahdus pääsee herroilta, kun he astuvat huoneeseen, jossa tuli jo räiskyy pesässä.
-- Täällähän me elämme oikein herroiksi!
-- Täällähän on aivan... aivan... minä totisesti en löydä sanoja tulkitsemaan hämmästystäni.
-- Voinpa antaa pääni pantiksi, huudahtaa Otto-herra äkkiä, -- että täällä taas tapaan jonkun Liljefeltin vanhan rengin tai piian. Minä olen jo pari kertaa tullut tällaiseen huoneeseen, joka on ihan Minette-tädin tyyliin.
-- Odotapa, täällä on valokuva seinällä. Eivätkö nämä juuri liene Liljefeltejä?
-- Totisesti! Täti silkkileningissä ja juhlamyssy päässä, kädessä sukkakudin!... Saatte nähdä, että kun minä rupean kysymään veroa ja kontrahtia, niin sanotaan, että ollaan vanhoja palvelijoita ja patruuna lupasi niin ja niin ja armo antoi niin ja niin. Minä osaan läksyn vallan ulkoa!
-- He näkyvät pitäneen täydellistä naima-asiatoimistoa...
-- Renkien ja piikojen välistä -- niin!
Huoneen lattialle tuodaan olkia ja ryijyä levitetään niiden päälle. Herrat riisuvat saappaansa ja sukkansa, toiset antavat housunsakin tupaan kuivamaan ja asettuvat permannolle tulen ääreen. Pyssyjä, metsästyslaukkuja on huiskin haiskin, valkean valossa erottautuu lattialla saappaan jälkiä ja veritahroja jäniksistä. Torpan pikkupojat pannaan kuivaamaan pyssyjä, tytöt laittamaan ruokaa koirille. Ja missä se nyt on se kaunis tyttö? Sopii tulla tänne ottamaan esiin eväitä... Vai ei ole saapuvilla! Sitten saa Kyösti hoitaa emännänvirkaa. Torpanvaimon sopii valmistaa jänis illalliseksi. Niitä on siellä kuinka paljon hyvänsä, toiset lienevät jo pahentuneetkin. Soutajat voivat neuvoa, missä ne ovat.
Äkkiä alkaa muuan herroista, Lassi Lindström, nauraa. Hän nauraa ihan katketakseen. Herranen aika kuinka se oli hullua.
-- Mikä, mikä? Mikä nyt on?
-- Ajattelen vain sitä jänistä! kitisee hän kesken nauruaan. -- Kun sen vatsa oli täynnä kuusenhavuja...
Nyt purskahtavat toisetkin nauruun. Kyösti koettaa pidättää, mutta ei onnistu. Hänen käy sääli vanhaa herraa, jota on pilkattu ja joka loukkaantuneena siirtää syrjään totiansa. Se on tehty kahvikuppiin, koska laseista on puute. Vanha herra Wahlberg on jo ovella, kun huomaa, ettei hänellä ole sukkia eikä kenkiä eikä housujakaan. Silloin hän palaa paikoilleen.
Nyt nauravat Lassi Lindström ja Kyösti Åkerfelt ihan katketakseen, Evert Björkell hymyilee väsyneesti, Otto von Holten ja Hektor Berg pidättävät lystiään.
Kaarle Juhana Wahlberg on harmaatukkainen valkopartainen herra, Kankaanpään nuoren armon sukulaisia Tukholmasta. Hän on aikoinaan ollut hyvä laulaja ja iloinen seuramies. Nyt ei hänellä ole virkaa eikä kotia -- loistoajoista ei ole jäänyt muuta kuin hieno käytös, komea ulkomuoto ja hyvä sydän. Kankaanpään herrasväki on pyytänyt häntä viettämään talven luonaan alarakennuksessa, josta hänelle on luovutettu sali ja kamari. Wahlberg on kaiken ikänsä elänyt Tukholmassa, nähnyt jäniksen vain eläintarhoissa, ja hänen ensimmäisellä metsästysretkellään on tehty se kepponen, että on otettu ammuttu jänis, istutettu se keskelle ahoa, houkuteltu häntä ampumaan ja kun jänis kolmannella laukauksella on kaatunut ja metsästäjä voitonriemusta väristen tulee luo, niin hän tapaa sen sisuksen täynnä kuusenhavuja, koira kekkaloi ilkkuen ympärillä ja kaikilla ahon laidoilla nauretaan...
Se on jo liikaa vanhalle miehelle, se menee jo sopivaisuuden rajojen ulkopuolelle ja hän vannoo tuhat tulimmaista, että tämä metsästysretki on oleva ensimmäinen ja viimeinen...
Lassi Lindström on varatuomari lähikaupungista. Hän on pikkuinen, ketterä mies, pyöreäkasvoinen, iholtaan kellertävän harmaa, nenä potaatinmuotoinen, silmät pienet ja ympyriäiset; muuten kaikin puolin apinan näköinen. Hän on velkaa kaikille ihmisille, hänellä on maksamattomia laskuja joka kaupungissa. Hän on hyväsydäminen ja aina iloinen.
Hektor Berg on niinikään varatuomari lähikaupungista. Hän on kaunis mies, pulska ja harteva, ehkä sentään vähän liian lihava, hyvä laulaja, soittaa pianoa korvakuulon mukaan, maalaa, vaikkei ikinä ole saanut opetusta, ja piirtää hyviä pilakuvia. Taivas on hänelle suonut taipumuksia taiteeseen ja hänestä toivottiin aikoinaan suurta miestä. Nyt istuu hän käräjiä, on ainaisessa rahapulassa, mutta ei sure hänkään huomispäivää.
Evert Björkell kuuluu Kankaanpään patruunan uudempiin tuttavuuksiin. He ovat tutustuneet Tukholmassa. Oikeastaan on Björkell talonpoikaisesta, vieläpä köyhästä kodista, mutta muuan rikas vanha neiti otti hänet kasvatikseen, rakasti häntä rakkaudella, joka oli äidinlempeäkin lämpimämpi, ja jätti hänelle perinnöksi koko omaisuutensa: satatuhatta markkaa rahaa, sormuksensa, rintaneulansa ja joukon hopea-astioita. Björkellillä ei ole syytä kiirehtiä lukujensa valmistumista. Hän on tehnyt pari ulkomaanmatkaa, asuu omassa hauskassa poikamiehenhuoneistossansa Helsingissä ja on nyt tullut metsästämään Kankaanpään maille. Hän on pitkä, harteva, vaatteet uusinta muotia, käyttää tavallisesti silinteriä ja polttaa kalliita sikaareja. Hän on kasvattanut itselleen pienen pukinparran, näyttää väsähtäneeltä, liikkuu huolimattomasti ja veltosti eikä koskaan naura ääneen.
Nuori Kyösti vihdoin on helsinkiläinen ylioppilas, joka on lukenut liian kiivaasti ja jonka täytyy saada oleskella maalla vahvistumassa. Hän on äitinsä silmäterä, kolmen sisaruksen ainoa veli, hento, naisellisen miellyttävä poika, jota on varjeltu kaikesta "pahasta", joka ei polta tupakkaa, ei osaa lyödä korttia eikä iässään ole ottanut ruokaryyppyä tai tuutinkia. Björkell, joka tuntee hänen perheensä ja kotiolonsa, on päättänyt täällä Kankaanpäässä tehdä hänestä miehen. Hänen suosituksestaan poika onkin Kankaanpäähän päässyt.
Kyösti on aina viettänyt kesänsä saaristossa. Oikeaa suomalaista maaseutua on hän nähnyt vain rautatievaunun ikkunasta. Nyt on hän ensi kertaa sisämaassa ja kaikki on hänelle uutta ja ihmeellistä.
Tyttö karkeassa puvussa ja paljasjaloin, mutta nuori ja suloinen, tyttö, joka äkkiarvaamatta ilmestyy metsästä näyttämään eksyneille herroille tietä, tekee häneen valtavan vaikutuksen. Ja sitten tämä sievä torppa täällä keskellä sydänmaata! Riippukoivu aitannurkalla, vinttikaivo, lehmitarha -- kaikki on niin rauhallista, syvää ja kaukaista. Ja sitten tämä huone maalaamattomine permantoineen, jolle on levitetty olkia vuoteiksi! Oi, äidin ja sisarten pitäisi saada nähdä tämä kaikki! Ja heidän pitääkin saada se nähdä. Hän kirjoittaa heille kaikki tyynni, kuvaa sen niin elävästi kuin jos he itse olisivat olleet mukana. Hän vetäytyy huoneen nurkkaan, repäisee pari lehteä taskukirjastaan ja alkaa lyijykynällä:
"Rakas mamma, Maggi, Tuttu ja Lulu! Tämän kirjoitan teille syvällä sydänmaalla, monta peninkulmaa kirkonkylästä. Ympärilläni pauhaavat toverit, mikä istuu tuolilla, mikä loikoo oljilla, joita on levitetty permannolle. Valkea loimuaa maalaisessa takassa ja ikkunasta näkyy peltoa, metsää, voi miten paljon metsää ja järveä! Olimme näihin äärettömiin metsiin jo eksyneet, olimme läpimärät, kun äkkiä näemme kalliolla ihmisolennon, tytön, melkein vielä lapsen, seisovan keltaisten puitten välissä huutelemassa karjaansa. Hän seisoi kivellä, katseli metsään ja hänen ympärillään joka taholla oli sydänmaata. Hän varjosti kädellään silmiään, sillä aurinko oli reväissyt pilvet ja pulpahtanut esiin suureksi, kirkkaaksi tähdeksi, joka valaisi keltaisen metsän, harmaat kalliot ja sinisen järven. Otto alkoi kiireesti huutaa alas tyttöä. Hän tuli kainona, arkana, punoittavin poskin, vaaleat hiukset näkyen huivin alta ja vain silloin tällöin nostaen maasta siniset silmänsä... Minun on niin vaikea kirjoittaa, sillä yhtä mittaa huudetaan nimeäni, nauretaan ja lauletaan... Tytön nimi on Hanni. En tiedä, mihin hän nyt lienee kadonnut, sillä häntä ei näy... Jos te voisitte aavistaa, kuinka hullunkurisilta me kaikki näytämme! Vaatteemme ovat tuvassa kuivamassa ja me... Jatkan paikalla, kun tulee vähänkin hiljaisuutta."
Valmistaessaan illallista kuulee Liena kamarista äänekästä puhetta ja laulua. Lapset ovat kuin hulluina, niitä ei saa millään asettumaan. Mikä pelkää koiria, mikä itkee Misseä, joka on hukassa, mikä tahtoo kamariin katsomaan herroja. Lapset kähisevät jaloissa, riippuvat helmoissa, uskaltavatpa hoilottaakin, kun kuulevat rähinän kamarista. Mutta kun ovi avautuu ja eräs herroista tulee tupaan, pelästyvät he ja karkaavat nurkkiin piiloon.
Se on se pikkuinen, valkeisiin puettu, kasvoiltaan harmaa herra, joka sieltä tulla sipsuttelee. Tarttuu kiinni housuihinsa, jotka riippuvat orrella ja virkkaa:
-- Jokohan kuivavat? Kun kasteli pentele kaikki vaatteemme... Ja mun mitä!... Vaan mitäs se emäntä täällä puuhaa?
Herra kurkistaa pataan, jossa jänis paistuu, taputtaa Lienaa olkapäälle ja katsahtaa hänen kasvoihinsa.
-- Helkkarin nuori ja korea emäntä!
Hän lähtee takaisin kamariin ja hetkisen perästä tulee Kalle ruiskaskeltaan. Nähdessään suuren vieraan veneen rannassa on hän jo alkanut aavistaa jotakin, sitten on hänen korviinsa sattunut hoilotus ja vihdoin on hän soutajilta saanut kuulla, mitä on tapahtunut. He ovat oikaisseet pitkäkseen saunan seinustalle, herrat antoivat näet ryypyt ja ne menivät vähän päähän, kun ollaan tottumattomia. Mutta hyvää se teki, tässä onkin saatu pari päivää soutaa niitä, on käyty kaikki saaret, jäniksiä on tullut niin, että ovat käsiin mädänneet. Aika tekeminen niiden herrojen kanssa on ollut, ovat välistä telmineet, niin että ovat olleet kaatamaisillaan veneen. Se pienempi niistä tuomareista varsinkin on niin leikkisä.
Vai että itse patruuna on täällä! Kalle iloitsee siitä suuresti, sillä nythän on tilaisuutta puhua asiat poikki ja halki. Ovessa karkaavat lapsetkin kertomaan hänelle, että patruuna ja keisari ja muita kirkonkylän herroja on saapunut.
-- Tottahan olet kahvittanut ja syöttänyt? kysyy hän vaimoltaan innoissaan. -- Pitää nyt koettaa olla parauden mukaan!