Part 2

-- Jumala, Jumala, ääntelee hän itsekseen, -- kiivas Jumala, mistä hän on oppinut lastukiehkuroita sillä lailla kiertelemään ranteittensa ympäri? Mistä vikuroimaan päätä kallelle, mistä puhumaan silmillään, mistä itkemään kuin hullu? Jumala, Jumala, sisareni henki elää siinä lapsessa! Lapsi raukka, käärme on tuleva luoksesi moninaisissa muodoissa!!

Saunassa on tikua, vaari huomaa, että täällä pyörtyy, jollei siirry raikkaaseen ilmaan. Hän lähtee siis, kulkien seinää myöten, asettuu kynnykselle, ottaa kouraansa lunta ja vie otsalleen. Tuulen kohina kuuluu ikäänkuin etäältä. Hiillos riutuu, lunta sataa suurina hiutaleina... Kirjava keto kesällä, ihmisikä kirjavampi!!

Hänkin oli nuori ja ajeli Alhon herran kanssa metsästysretkillä ja pidoissa. Iloinen oli herra, hurja hevonen, välkkyvät valjaat ja rohkea renki. Kun he riensivät kylän halki ja ihmisten korviin sattui heidän kulkustensa kilinä, niin jo karkasi ovensuihin lapsia ja tyttöjä ikkunoihin, mutta joka tiellä sattui olemaan, sai korjautua syrjään minkä pääsi. Sillä herra saattoi olla sillä tuulella, että antoi mennä vaikka ihmisten päällitse, jolleivät hankeen osanneet.

-- Ann' mennä, Akku, ann' mennä! huusi herra, kun ei itse halunnut olla ohjaksissa. -- Saat hyvän ryypyn, jos tunnissa ollaan perillä.

Tunnissa oltiin ja ryyppy saatiin, mutta ori oli vaahdossa eikä moneen päivään kyennyt ajettavaksi...

Oli pakkanen ja tähdet tuikkivat. Oli jo kulunut tuntikausi siitä, kun oli käsketty valjastamaan hevosia, mutta yhä kuului hoilotus ja rähinä herrojen kamarista. Siellä laulettiin ja huudettiin ja lasit kilisivät. Akustia paleli. Hän painiskeli Kankaanpään kuskin kanssa lämpimäkseen. Toisia miehiä oli nukkunut rekiin. Vihdoin viimein ovet avautuivat ja Alhon hevosta huudettiin portaiden eteen. Herra sieltä tulla luhjusteli, piika talutti toiselta puolen, isäntä-patruuna toiselta. He tepastelivat lumessa, ikäänkuin olisivat opettaneet lasta kävelemään ja vihdoin retkauttivat "lapsen" Akustin rekeen. Se vain mörisi sieltä, kun peitettiin vällyihin, ja antoi rauhallisesti viedä kotiin asti.

Mutta kun se oli selvempänä, niin silloin ei ajettukaan kotiin vaan ajettiin kestikievariin. Ja siellä palveli yhteen aikaan Akustin nuori sisar, Milja.

Hiki nousee vanhan miehen otsalle, kun hän näitä muistelee. Vuodet eivät ole saaneet mitään haihtumaan hänen mielestään. Yhtä selvästi kuin kiukaan tuossa ja riutuvat hiilet ja lavitsan ja nokisen hangon, jota pitelee käsissään, muistaa hän keltaiseksi maalatun kestikievarirakennuksen, vinttikaivon maantien laidassa, peltitaulun, jossa oli hevosenkuva ja kestikievarin nimi sekä virstamäärät likikestikievareihin... Lasikuistilta tultiin saliin, pöydällä ovensuussa oli päiväkirja ja mustepullo, ikkunoissa punaisesta paperista tehtyjä kukkasia... Milja tulee saliin punaposkisena, rinnat korkeina. Herra lähenee häntä, taputtaa poskea, tarttuu vyötäisiin. Akusti näkee kaikki ikkunasta. Hänen verensä alkaa kiehua, häntä pyörryttää...

Ei hän enää tiedä mitä tekee...

-- Äh siinä, vieläkös naurat, vieläkös heiluttelet itseäsi herrojen edessä, vieläkös päästät kamariisi? Äh siinä, rukoiletkos, kadutkos...?

Jo, jo lakkasi liikkumasta, jo lähti henki, silmät nurin...

Jumalan kiitos, nyt se on pelastettu!

Vaari suistuu permannolle ja hänen ajatuksensa katkeavat...

Tuulee, koivu kaivon luona huojuu ja humisee. Lumi menee valkeina kiehkuroina nurkkiin ja soliin. Tienpaikat tasaantuvat tasaantumistaan, pellonaidan syrjälle on jo syntynyt harja, jonka pää on kiertynyt koreaksi kaareksi kuin laine.

-- Jokos sauna joutuu? kysyy Liena ovelta, mutta ei saa vastausta. Hän luulee, ettei vaari ole saunassa, ja on jo astumaisillaan hänen päälleen. Äkkiä hän huomaa vanhuksen permannolla ja alkaa liikutella häntä, mutta kun ei saa henkiin, karkaa voivotellen ja päivitellen talliin, jossa tietää Kallen olevan illastamassa hevosia.

-- Tule, hyvä ihminen, auttamaan, hän huutaa jo oven takana, -- vaari on saanut häkää päähänsä.

Kallelta ei tule vastausta. Hän sekoittaa jauhoja ruuheen. Hangon haarat koluuttavat ruuhen pohjaa, varsi keikkuu Kallen pään päällä ja hänen kainalonsa alitse koettaa Pikku päästä nuolemaan jauhoja silpuksien päältä. Leikillä nipistelee se isäntänsä hihaa ja isäntä puhelee sille ystävällisesti kuin hyvälle toverille. Tallin seinät ovat homeenkarvaiset, lyhty seisoo nurin käännetyn saavin pohjalla ja talikynttilässä on pitkä karsi. Liena raottaa ovea ja uudistaa sanansa kiivaasti.

-- No vielähän tästä nyt ehtii, selittää Kalle vain ja juottaa vielä hevosen, ennenkuin lähtee liikkeelle.

Lumihangessa saavat he vaarin tointumaan ja heidän käsivarsiensa varassa astelee hän tupaan.

Siellä ovat lapset jo asettuneet aterialle. He kuorivat perunoita kilpaa. Hannin edessä pöydän nurkalla on suuri, kellertävä kasa, hänen poskensa hehkuvat ja innoissaan, huomaamatta mitään ympärillään, vetelee hän kuorta yhä uusista perunoista.

-- Minä voitin, minä voitin! huutaa hän ennen kuin viimeinen peruna vielä on kuorittukaan.

-- Niin, puolustautuu Jussi, vanhin pojista, nyrpeästi, -- kun minulta putosi puukko. Isä, kuulkaas, ottakaas minulta, minun perunani ovat suuremmat, tuo Hanni tekee aina petosta, se ottaa niin pieniä...

-- Pikemminhän taas suuren kuorii kuin pienen, sanoo Hanni ja kastaa jo perunaa suolakalakuppiin. -- Äiti ottaa Hannilta. Makeammat pienet ovat kuin suuret. Äiti ottaa nyt Hannilta.

-- Entäs kuka antaa vaarille? kysyy isä vakavasti, -- ettekös näe, että vaari on sairaana.

Hanni heitältää niskaansa.

-- Hanni vain ei anna! huudahtaa hän säihkyvin silmin ja hänen kasvonsa käyvät veripunaisiksi.

-- Aijai! Entä jos vaari kuolisi!

Silloin Hanni pyyhkäisee perunakasan pöydän kulmalta esiliinaansa, sitaisee suutaan hihaansa ja karkaa vuoteen ääreen, johon vaari on laitettu pitkäkseen.

-- Ottakaa, vaari-kulta, ottakaa kaikki!

Vaari katsahtaa lapseen arasti, ikäänkuin olisi tehnyt sille väärin ja laskee kätensä pellavankarvaiselle päälaelle.

Sinä iltana ei Hannia millään tahdo saada panemaan levolle. Heti kylvystä ja illalliselta päästyä alkaa hän kiusata äitiä.

-- Eikö äiti kertoisi sitä Hannin satua?

-- Ei äiti ehdi. Nythän on yö ja kaikki panevat maata.

-- Äiti, mamma! Hanni tahtoisi kuulla sen prinsessa Mirandan laulun.

-- Ei nyt! Ei äiti nyt ehdi.

Mutta Hanni on saanut päähänsä, että hänen juuri tänä iltana pitää saada kuulla sekä satu että laulu, vieläpä nähdä tanssikin, jota äiti osaa tanssia. Hän seuraa äitiä kaikkialle: hän kantaa pois ruokia hänen kanssaan, valmistaa vuoteita hänen avukseen, riisuu pikku siskoja sänkyyn. Vihdoin, kun hän ei enää ymmärrä, miten voisi auttaa, istuutuu hän penkille ja seuraa siitä nyrpeänä äitiä, joka yhä pesee patoja ja kulkee aitoissa. Isä jo panee levolle ja vaari on saatettu saunaan. Hanni yhä kiikkuu penkillä. Vihdoin ottaa äiti vielä luudan ja lakaisee lattian. Hannin on kovin uni, mutta hän ei tahdo nukkua. Hän kimmahtaa ylös nurkastaan, käy äidin helmoihin ja alkaa taaskin pyytää. Sillä tytöllä niitä on sanoja! Se se osaa houkutella. Hän selittää, että vain tahtoisi nähdä unta Mirandasta, ja eihän hän sitä voi, jollei mamma kerro, mamma-kulta!

-- Hannilla ei ensinkään ole sydäntä, selittää äiti, -- kun ei jätä mammaa rauhaan. Mamma on väsyksissä.

Silloin Hanni laskee pienet kädet silmilleen, huokaa ja vaikenee. Sen lapsen huokausta on mahdoton vastustaa.

-- No, tule nyt sitten! sanoo äiti ja vetää hänet pimeän porstuan läpi vieraskamariin.

Ensin siellä on ihan pimeä, mutta äidin taskussa on aina tulitikkuja ja hän sytyttää lampun, joka seisoo pöydällä sohvan edessä. Hän istuutuu nojatuoliin, hengittää syvään ja Hanni kapuaa hänen syliinsä, hiljaa, ylen onnellisena, sydän täynnä lämpöä ja hyväilemisen halua.

Huoneessa on vähän viileä, sillä eihän sitä lämmitetä kuin sen verran, etteivät kukkaset kuole, mutta kaikki on järjestyksessä, hienona ja juhlallisena. Mattojen punaiset raidat helkkyvät maalaamattomalta permannolta, uutimet ovat puhtaat ja läpikuultavat, sänky kohollaan valkeita, pitsitettyjä tyynynpäällyksiä. Seinäpaperit ovat haaltuneet niinkuin kuvatkin, jotka riippuvat seinillä, mutta Hannin mielestä on kaikki täällä niin äärettömän kaunista. Hän on täällä niin ylen onnellinen. Mammakin on niin kokonaan hänen omansa. Hän saa silittää poskia ja tukkaa ja suudella silmiä ja suuta ja otsaa. Miksi mamman silmissä on kyyneleitä? Onhan Hanni mamman luona! Hanni rakastaa mammaa!

-- No, mamma, kerro nyt!... Saahan Hanni sanoa mammalle "sinä". Se on niin hauskaa!

Liena katselee häntä kyyneltensä läpi ja pusertaa häntä rintaansa vastaan. Hanni on sittenkin hänen ainoansa, hänen lohdutuksensa, hänen elämänsä aurinko. Kun saisi hänelle puhua kaikki, uskoutua hänelle kokonaan. Hän, äiti, on avuttomampi kuin lapsi hänen polvellaan, hän tarvitsisi turvaa ja neuvonantajaa.

-- Noo, mamma! kuiskaa Hanni ihan äidin korvan juuressa, salaperäinen odotus silmissä.

Äiti silittää hänen hiuksiaan ja alkaa kertoa. Hän on nuoruudessaan lukenut satunsa ja itse sepittänyt lisää. Hän kuvaa linnaa, jonne johtaa pihlajakuja ja jonka päässä, portilla, kasvaa kaksi korkeaa kuusta. Pihamaalla on punaisia, keltaisia ja valkeita ruusuja ja ruusujen keskellä käyskelee prinsessa Miranda, hoitelee niitä, katkoo kuivia oksia, sitoo ja suojaa tuoreita. Hän on kaunis kuin päivä, hänellä on siniset silmät ja kullankarvainen tukka. Tahtomattaan, ehkäpä tietämättäänkin antaa äiti hänelle omat piirteensä. Hän kuvaa hänet sellaiseksi jollaisena itse nuorena oli, pukee hänet omiin vaatteisiinsakin, vaikka luoden villasta silkkiä.

Kauas kuuluu maine Mirandan kauneudesta ja kosijoita tulee hänelle kaikista maista. Tulee Itämaiden kuuluisa kuningas mustine orjineen ja tuo kultia ja hopeita. Tulee Ahti, meren kuningas, ja tarjoaa kaiken kunniansa. Tulee vihdoin ylpeä Vuorenpeikko, tarjoten rikkautensa. Mutta kaikki hylkää Miranda.

Eräänä iltana on hänen isänsä linnassa kutsut ja paljon kansaa koolla. Puettuna kultaan ja silkkiin loistaa Miranda itse tähtenä muitten keskellä. Äkkiä tulee kansanjoukosta nuorukainen. Hänen päässään ei ole kruunua eikä sormissa sormuksia, ei kukaan edes tiedä, kuka hän on ja miten hän on linnaan päässyt. Hän astuu Mirandan luo, pää pystyssä, keltainen tukka liehuen hartioilla, ja pyytää häntä tanssiin. Ensin Miranda hämmästyy ja närkästyy, mutta pojan katse on niin kirkas, ettei hän voi sitä vastustaa. He alkavat tanssia...

-- Mamma! keskeyttää Hanni loistavin silmin ja sävähtää maahan, -- näytä, tanssi!

-- Ei, ei! kuiskaa äiti pelästyneenä. -- Ei nyt, johan nyt on yö!

-- Mamma, hyvä, kaunis mamma, näytä, tanssi! Hanni on prinsessa, ole sinä nuorukainen...

Kun ei äiti liiku, niin tanssii Hanni yksin, kädet vyötäisillä, hiukset liehahdellen, pää kallellaan, suu hymyssä...

-- Näinkö, mamma? Onko tämä oikein?

Äiti tuntee, että tämä on mielettömyyttä, että tässä pitäisi torua, kiireesti nousta ja palata todellisuuteen. Mutta ennenkuin hän ehtii tehdä päätöstä, kapsahtaa Hanni hiestyneenä, joka jäsen sävähdellen, takaisin hänen polvelleen, kietoo käsivarret kaulaan, avaa suunsa ja peittää sillä koko äidin suun.

-- Kuinka sitten, mamma?

-- Nyt nukkumaan, heti paikalla!

-- Entä loppu, mamma?

-- No, siitä tuli häät, jotka kestivät kahdeksan päivää...

Hän irroittaa Hannin kädet kaulastaan, sammuttaa lampun ja vie Hannin tupaan.

-- Katso, kuinka kaikki nukkuvat, kuiskaa hän nuhdellen. -- Hanni joutuu nyt kanssa. Hanni on niin iso tyttö, että pitää osata itse riisuutua!

Hetkisen vaikenee Hanni ikäänkuin mietteisiin vaipuneena.

-- Luuleeko mamma, että Hanni tuntisi Mirandan linnan, jos joskus näkisi? kysäisee hän äkkiä.

Liena säpsähtää. Sitä mahdollisuutta ei hän ikinä ole tullut ajatelleeksi.

-- Ei Hanni sitä voi nähdä, selittää hän, -- eihän Mirandan linnaa ole missään. Tämä on vain satua kaikki tyynni. Hanni panee nyt kädet ristiin ja siunaa itsensä.

Hanni tottelee. Mutta päästyään Herran siunaukseen hän keskeyttää äkkiä rukouksensa ja kysyy:

-- Pitääkö rukoilla ainoastaan ihmisten edestä? Eikö eläintenkin edestä?

-- Kyllä. Kaikkien luotujen edestä. Ensin ihmisten, sitten eläinten.

-- Miksi ensin ihmisten?

-- Koska ihmisillä on sielu...

-- Mutta miksei eläimillä ole sielua?

-- Nuku nyt, lapseni, äläkä enää kysele. Kun sinä tulet suureksi, niin sinä ymmärrät kaikki nämä asiat.

-- Äiti, eikö tosiaankaan eläimillä ole sielua?

-- Ei, lapseni.

Äiti korjaa ryijyä Hannin ympärille ja lähtee sulkemaan ovia. Hetkiseksi pysähtyy hän portaille ja vetää henkeään. Ei mistään kuulu elävän ääntä, hiljaa kuin hieno hiekka sihahtaa lumiryöppy ajaessaan ohi, ja korvesta kuuluu kumea kohina, metsän surullinen tuutilaulu nukkuvalle sydänmaalle.

Ei ole Hanni luotu tätä korpea varten. Haudassa hän on täällä. Saleissa hän olisi omansa, silkkiin puettuna, hymyssä ja tanssissa... Kuitenkin: varjele armollinen Jumala sinne joutumasta!

Liena kaapii luudantyvellä lumen porstuan oven välistä ja vetää sen kiinni. Pistää sitten tuvan oven moppiin. Eihän sitä täällä tarvitsisi, sillä ei täällä varkaita liiku... Tuvan pöydällä palaa kitupiikki, ulottaen kuvan pienestä liekistään kattoon asti. Ikkunain alla seisoo Kallen tekeillä oleva työ, ruumisarkku. Pesässä hehkuu hiillos, pankolla torkkuu kissa mustan paidan vieressä. Leveässä sängyssä makaa Kalle ja pienempiä sänkyjä on pitkin peräseinää. Liena kulkee toiselta toiselle peittelemässä lapsia.

Noo! Hanni vain ei vielä nuku, lepää silmät selällään ja tuijottaa kattoon.

-- Mamma, kuiskaa hän, -- Hanni luulee sittenkin, että eläimillä on sielu. Hanni on katsellut Pikun silmiä ja huomannut, että Pikulla on sielu. Kuinka Pikku muuten osaisi nimelleen hirnua? Ja kun Missekin osaa erottaa Jussin Hannista. Mamma, eikö se ole sielua?

-- Kyllähän Hannilla riittää kysymyksiä, sanoo äiti oikein ankarasti, -- mutta nyt pitää nukkua.

-- Mamma, oliko prinsessa Miranda...

-- Ei, tämä ei kelpaa...

Hanni vilkaisee äitiin ja huomaa, että äiti tarkoittaa totta. Silloin hän asettuu huppuun ryijyn sisään ja kääntyy seinään päin.

II

Alhon ja Kankaanpään kartanot olivat parin virstan matkan päässä toisistaan, saman järven rannalla. Alhon omistivat von Holtenit, Kankaanpään Liljefeltit. Molemmat suvut, alkuaan kotoisin Ruotsista, olivat jo vuosisadan hallinneet ja vallinneet kartanojaan, joihin kuului suurin osa pitäjää. Väli perheiden kesken oli vuoroin huonompi, vuoroin parempi. Aina niiden välillä vallitsi pieni kilpailu. Molempien sukujen rouvia oli ammoisista ajoista kutsuttu "armoksi". Alholaiset veivät voiton kankaanpääläisistä pitojen komeudessa ja ylellisyydessä. Kankaanpääläiset elivät yksinkertaisemmin ja aluskunta piti heitä hyvinä haltijoina. Alholaisia pelättiin ja pidettiin kovina haltijoina.

Tapahtui sitten, että Alhon patruuna kerran, palatessaan yölliseltä retkeltään, tavattiin kuolleena reestään. Murhamiehestä ei näkynyt merkkiä, ehkä taivas itse oli määrännyt iskun varoitukseksi ja hyvitykseksi patruunan ystäville ja koko pitäjälle. Kolkko kuolemantapaus lopetti yhdellä lyönnillä iloisen elämän Alhosta. Armo kääntyi sairaaksi eikä enää vastaanottanut vieraita. Patruuna-vainajan kerrottiin kummittelevan suurissa suojissa sydänyöllä. Hän nähtävästi haki armoaan, koska lakkasi käymästä, kun armo vuoden perästä kuoli.

Nyt joutuivat Alhon alaikäiset lapset, Kustaa ja Otto, Kankaanpään patruunan holhoukseen. Kustaa oli monta vuotta vanhempi Ottoa ja sai pian haltuunsa perintötilansa. Otto pysyi vielä lastenkirjoissa. Kustaa meni naimisiin ja joutui perheelliseksi mieheksi. Ottoa pitivät Kankaanpään vanhat herrasväet miltei omana poikanaan. Eihän heillä ollut perillistä, se oli aina ollut heidän suuri surunsa. Otto sitä jossakin määrin lievensi, hänen hyväkseen he nyt työtä tekivät, häneen kiinnittivät toiveensa.

Otto kävi koulua Helsingissä ja kun hän tuli lomalle kotiin, asui hän tosin Alhossa, mutta häntä odotettiin jo heti seuraavana päivänä Kankaanpäähän käymään ja hän viipyi usein pitempiäkin aikoja. Hän saapui uusissa vaatteissaan, jotka oli saanut koulun päättäjäisiin, ja joka kerta ihmeteltiin hänen kasvamistaan. Hyvänen aika, johan hän oli Minette-tädin pituinen! Kävi sedän korkuiseksi, kasvoi ylitsekin!

-- Mihinkä sinä, poika, oikein aiotkaan? huudahti patruuna, taputtaen häntä olkapäälle. Sitten asetti hän päähänsä silmälasit ja avasi kahisevan paperin, jonka lyseolainen oli antanut hänen käteensä. Hänen sitä tutkiessaan vallitsi huoneessa hiljaisuus, vain ruokasalista kuului kahvikuppien kalina. Patruuna ojensi Oton todistuksen vaimolleen. Minette-rouvan silmät olivat heikot. Hän ei saanut selvää mistään, mutta hän katseli kuitenkin tarkkaavaisesti paperia. Sitten antoi hän sen takaisin Otolle, tarttui hänen käsiinsä, veti hänet luokseen, syleili häntä lämpimästi ja suuteli otsalle. Oton kasvot olivat tämän kestäessä tulipunaiset. Hän pelkäsi, hän oli varma siitä, että se tyttö, se Leni, on jossakin ovenraossa tirkistelemässä ja virnistelemässä.

Setä oli kadonnut työhuoneeseensa ja kun hän sieltä palasi, oli hänen kädessään kultaraha. Sen sai Otto. Sitten tuli jo vapaampi ja parempi olla. Ohjelman virallinen puoli oli ikäänkuin suoritettu ja alettiin seurustella.

-- No, Leni, tuotko meille jo enemmän kahvia? huusi täti. Ihan tahallaan oli hän tänään määrännyt, että Leni tarjoaisi kahvia, jotta nuorten suhde kävisi selväksi, että he käsittäisivät, että toinen on palvelustyttö, toinen herra.

He olivat nimittäin aina näihin asti seurustelleet tovereina, koska sattuivat olemaan yhdenikäiset. Nyt olivat he käyneet liian suuriksi toisilleen.

Leni oli köyhien lapsi, nälkävuosina olivat Kankaanpään herrasväet armahtaneet häntä ja ottaneet hänet taloonsa. Kuka hyvänsä olisi kadehtinut hänen asemaansa, hän oli kerrassaan hyvillä päivillä. Eihän hänellä ollut muuta tekemistä kuin järjestellä herrasväen hienoissa huoneissa, kutoa kankaita, leipoa ja silloin tällöin lukea ääneen armolle. Mutta se kiitämätön letukka ei ensinkään ollut tyytyväinen kohtaloonsa. Se oli iloinen, kaunis tyttö, mutta se ei saanut näyttää kauneuttaan salissa enempää kuin väentuvassakaan. Herrasväen kanssa seurustelemaan oli hän liian huono ja renkien ja piikojen joukossa nauramasta oli armo ankarasti kieltänyt, sillä siihen oli hän liian hyvä. Hän oli siltä väliltä, ja se oli hirveän ikävää ja yksitoikkoista.

Otto von Holtenin joulu- ja kesälomia oppi hän pitämään rajapyykkeinä elämänsä tasaisella taipaleella. Otto-herraa odottaessa kävivät työt talossa kuin tanssien. Puiston piti olla ihan järjestyksessä, nurmikot lakaistuina, lavat kylvökunnossa, hedelmäpuut ja pensaat mullitettuina, käytävät hiekoitettuina. Tai piti joulusiivousten olla ohi, oluen pantuna ja leivosten leivottuina.

Helposti saatiin Alhosta tietää, koska hevonen oli lähetetty vastaan asemalle, ja tulon jälkeisenä aamuna alettiin Ottoa hyvissä ajoin odottaa Kankaanpäähän. Leni, jonka kangaspuut olivat ikkunan ääressä, joten hän saattoi nähdä tielle, sai toimekseen valvoa, koska tutut ajopelit ilmestyisivät tienkäänteeseen. Samassa hetkessä pantiin kahvipannu tulelle ja leipäkori täytettiin kaikenlaisilla herkuilla.

Sykkivin sydämin ja salaa katseli Leni uudinten takaa entistä leikkitoveriaan, jonka kanssa ei enää sopinut leikkiä. Kuinka hän oli miehistynyt ja käynyt kauniiksi!

Oli kuin suuri, lämmin laine olisi alkanut nousta tytön sisässä ja posket täyttyivät kuumalla verellä. Hetkisen aikaa hän painoi käsiä rinnalleen, ikäänkuin tyynnyttääkseen aaltoa, mutta astui sitten eteiseen, Otto-herraa vastaan... Täti ja setä siellä jo ihmettelivät kummipoikansa kasvamista, piika auttoi yltä palttoon, armo kävi kiinni käteen, patruuna hartioihin ja niin vietiin nuorukainen saliin. Leniä ei kukaan ollut huomaavinaan.

Hänen lämmin suloinen tunteensa kävi äkkiä katkeraksi, kädet pusertuivat nyrkeiksi ja kyyneleet kohosivat silmiin. Kuinka hän tunsi vihaavansa sekä Ottoa että armoa ja kaikkia. Hänpä ei menekään tarjoamaan kahvia, kun käsketään, hän ei ensinkään näyttäydy.

Mutta hetkisen oltuaan ruokasalissa ja oven takaa kuunneltuaan heidän ääniänsä valtasi hänet niin suuri uteliaisuus, että hän sittenkin päätti tarjota kahvit ja hillot ja omenat -- talviomenat Kankaanpään omasta puutarhasta.

Kaiken aamua oli hän pukeutunut, mutta yhä vielä teki hänen mielensä peilin edessä tarkastaa, olivatko hiukset hyvin. Hän valeli kasvojaan vedellä, mutta yhä ne vaan hehkuivat ja hän astui saliin niin hämillään, että tuskin uskalsi silmiään nostaa...

Otto-herran todistus ei ollut oikein hyvä ja hän selitti voimiensa takaa, että heidän koulussaan ollaan ankarampia kuin missään muissa kouluissa. Mitäpä nuo vanhat ihmiset sitten olisivat ruvenneet poika-raukkaa nuhtelemaan! He uskoivat niin mielellään hänen sanoihinsa. Täti suuteli häntä otsalle ja setä taputti olkapäälle ja veti esiin kultarahansa.

Otto oli aina harmitellut noita tapauksia ja suudelmia. Ihan varmaan se tyttö, se Leni oli jossakin katselemassa! Hän ei voinut kärsiä sitä tyttöä, häntä hävetti muistellakin, että he joskus olivat leikkineet yhdessä. Hän päätti nolata hänet perinpohjin, päätti olla aivan tuntematta häntä. Mutta kun Leni tuli saliin ja seisahtui tädin eteen, niin vilkaisi Otto häneen syrjästä ja hämmästyi, sillä tyttö oli aivan muuttunut: hänen hameensa helmat ulottuivat lattiaan asti, vartalo oli kuin täysikasvaneilla ja päälaelle oli koottu pehmeä, kiiltävä hiusmätäs. Hänen silmänsä olivat hyvin kauniisti maahan luodut. Oton teki äkkiä mieli mennä häntä tervehtimään, oikein kädestä, mutta samassa muisti hän päätöksensä, muisti myöskin, ettei se sedän ja tädin talossa olisi sopinut, ja punastui omia ajatuksiaan. Hän odotti jäävänsä kahdenkesken Lenin kanssa, sillä hän tunsi, että hänen välttämättömästi täytyy saada sanoa hänelle jokin sana. Siihen ei kuitenkaan ilmaantunut tilaisuutta. Rekeen noustessaan vilkaisi hän ikkunoihin ja erotti silloin selvästi uudinharsojen takaa tytön kukoistavat kasvot. Mutta ne hävisivät samassa.

Ensimmäisenä joulupäivänä tuli Otto Kankaanpäähän enemmän saadakseen nähdä Leniä kuin tervehtiäkseen vanhuksia.

Setä nukkui päivällisuntaan ja täti, kissa sylissä, uinui ruokasalin suuressa nojatuolissa. Hän ilostui suuresti, kun Otto tuli, ja rupesi paikalla purkamaan hänelle huoliaan. Hänen oli kesken joulupäivää pitänyt torua Leniä.

-- Jaa, minä en tiedä, mitä minun pitää siitä tytöstä ajatella! huokasi hän. -- Omana lapsenamme olemme häntä pitäneet, kaikki olemme koettaneet hänelle antaa. Näillä omilla käsilläni olen opettanut häntä ompelemaan ja kirjoittamaan ja tänään, ihan yhtäkkiä hän purskahtaa itkuun ja sanoo, että lähtee pois meiltä.

-- Onko se mahdollista! sopersi Otto, peläten että hänen sydämensä tykytys kuuluisi.

-- Hän syyttää minua siitä, ettei saa olla nuori eikä huvitella. Olenko minä koskaan kieltänyt häntä huvittelemasta, kun se tapahtuu sopivaisuuden rajain sisäpuolella, mutta ymmärtäähän jokainen, ettei se sellainen, mitä hän nyt tahtoo, käy päinsä. Hän tahtoisi huomisiin tanssiaisiin, oletko mokomaa kuullut...! Hän aivan unohtaa kuka hän on: kerjäläisvaimon lapsi!

Otto hämmästyi. Vai heidän, herrasväen tanssiaisiin! Niin, olisi se tuntunut aika kummalliselta, jos hän olisi ilmestynyt sinne muitten vieraitten joukkoon... Olisikohan hän saanut tanssia?

-- Kukaan ei voine syyttää minua ylpeydestä, jatkoi vanha rouva kiihkeästi. -- Minä kohtelen renkiä ja piikaa kuin vertaistani, jos he ymmärtävät antaa minulle minun arvoni. Mutta liian tutunomaisiksi eivät he saa ruveta. Sitä minä en kärsi.

-- Tietysti, sopersi Otto. Hänen ajatuksensa kierteli pitkän aikaa, etsien sanoja, joilla taitaisi rauhoittaa loukkaantunutta armoa.

-- Missä... missä se Leni nyt on? kysyi hän vihdoin niin välinpitämättömänä kuin suinkin.

Rouva Liljefelt lähetti palvelijan noutamaan mamsselia. Mutta mamsseli ei tullut.

-- Näetkö sitä sisua. Otto, näetkö!

Otto kävi ensin hyvin neuvottomaksi, mutta hetkisen perästä pääsi hän sanojen päähän kiinni ja sai aikaan enemmän kuin ikinä itsekään olisi voinut toivoa.