Part 17

Jo, jo Jeanette hänet tunsi! Se oli Janne, mörökölli, Kankaanpään hovinarri! Mutta koko tämä komento tuntui niin hullulta, ettei hän ymmärtänyt, tekivätkö he hänestä pilaa... vai näkikö hän unta, vai... Vaari oli vaipunut portaille istumaan, hänen sumeat silmänsä kiinnittyivät Hanniin niin kiihkeinä kuin hän Hannin huulilta olisi odottanut kohtalonsa ratkaisua. Janne, tukeva, jäntevä mies, seisoi Jeanetten edessä vakavana, jäykkänä, silmät hartaasti tähdättyinä hänen kasvoihinsa, ikään kuin hänen tuomionsa olisi ollut tulossa, niin ikään Jeanetten huulilta.

-- Hän rakastaa sinua, alkoi vaari. -- Hän sanoo rakastaneensa sinua jo silloin, kun kävitte rippikoulua yhdessä. Hän sanoo, että pappilaiset ja kankaanpääläiset tekivät sinulle väärin. Hän sinut löysi tieltä sinäkin yönä, kun makasit tainnoksissa Suurenkuusen mäen takana. Sinä olisit kuollut sinne ilman häntä.

-- Jospa olisinkin kuollut! ääntää Jeanette tuskin kuuluvasti.

-- Hän, tämä Janne, sinut sitten vei sairashuoneeseen, kun sinä siellä kestikievarissa olit oikein sairastunut. Ei tämä Janne ole köyhä. Hänellä on rahoja. Hän vie sinut Amerikkaan ja siellä voitte elää onnellisina.

Ukko koettaa puhua iloisesti ja houkuttelevasti, mutta ei hän saa Jeanettea innostumaan. Hän tuijottaa kolkosti eteensä ja on hyvin kalpea kasvoiltaan.

-- Mitäs sanot, Hanni?

-- Ei siitä tule mitään, virkkaa Jeanette vihdoin. -- Janne on hyvin ystävällinen, mutta... mutta en minä hänelle voi mennä.

-- Aiotko sitten jatkaa tätä tällaista elämää? kysyy vaari ja äänessä helähtää entisaikojen pelottavaa kalsketta.

Jeanette aikoi ensin vastata, että hän kyllä heittää tämän paikan ja että Aino-neiti toimittaa hänelle toisen, mutta sitten hän muisti, että se kysymys oli jäänyt kokonaan ratkaisematta. Hänen puheensa vaarin kanssa keskeytyi sentään samassa, sillä hotellin rouva tuli huutamaan Jeanettea ja kuullessaan, että ukko oli sukulainen, käski viedä hänet tuvan puolelle ja toimittaa hänelle kahvia.

Jeanette kahvitti ja ruokitti miehet, antoi vaarille matkarahaa ja erosi heistä. Mutta seuraavana päivänä hämärissä, juuri kun hän oli sytyttämässä lamppuja, avautui ovi ja vaari astui suoraa päätä ravintolahuoneeseen. Jeanette, joka kaiken päivää oli odottanut Aino-neitiä, luuli hänen tulevan ja hämmästyi, kun se olikin vaari. Ukko asteli kiirein, varmoin askelin, hänen poskillaan oli sinipunerva väri ja silmissä omituinen välke. Jeanette pelästyi. Kunhan ei sittenkin olisi ymmärryksessä vikaa! Ei hän ennen tuollainen ollut...

Oli tyyni, keväinen ilta, päivän ja hämärän taitteessa. Lumet olivat jo melkein poissa, ainoastaan yöksi pakasti. Iltarusko hohti punaisena taivaalla ja kuun kalpea puolisko välkkyi kattojen päällitse.

-- Mennään nyt jonnekin, jonne ei tule muita, sanoi vaari eikä edes toivottanut hyvää iltaa.

-- Minä en ehdi nyt! On niin myöhäistä, että jo voi tulla vieraita... Ehkä menisitte tuvan puolelle lepäämään, puhui Jeanette hätäisesti.

-- Minun pitää puhua sinulle.

Vanhus kulki muitta mutkitta salin ovelle ja avasi sen, se oli jäänyt lukitsematta. Hänen vaatteensa olivat kauhean likaiset ja pahanhajuiset. Ei sitä ulkona portailla ollut niin huomannutkaan. Jeanette pelkäsi, että emäntä tulisi huoneeseen ja tapaisi heidät täällä. Hän koetti keksiä keinoja houkutellakseen ulos ukkoa, mutta vaari ei kuullut eikä nähnyt, seisoi vain liikkumattomana suuren salin ikkunassa, jonne kuun puolisko kalpeasti paistoi. Siinä tutki hän jotakin esinettä risaisen takkinsa alla.

Jeanette päätti antaa hänelle ryypyn ja sillä taivuttaa hänet lähtemään tupaan. Hymysuin, lasi kädessä likeni hän vanhusta, mutta huomaamatta lasia tarttui vanhus sellaisella voimalla hänen käsivarteensa, ettei hän päässyt mihinkään. Eikä tyttö ehtinyt sanoa sanottavaansa, ennen kuin lasi keikahti hänen kädestään ja särkyi. Hänen piti juuri alkaa valitella vahinkoa, kun ukko virkkoi:

-- Hanni!

Hänen äänensä kumahti niin kummallisesti, että Jeanette vavahti.

-- Tyttö, sinun täytyy kuolla!

Jeanette pelästyi ja koetti riuhtaista itsensä irti.

-- Vaari-kulta, puhkesi hän puhumaan, sydämellisesti, täynnä kiehtovaa suloa: -- mitä te puhutte! Minä olen nuori vielä, en minä tahdo kuolla! Luuletteko, etten voi muuttaa elämääni! Voin! Ja pian minä tämän paikan heitänkin. Vaari-kulta, pidittehän te ennen Hannistanne...

-- Pidin, pidin, pääsee vaarilta...

-- No niin. Minä tuon teille uuden ryypyn... Päästäkää irti, vaari-kulta...!

-- Minun täytyy pelastaa sinut, tyttö! Odota nyt, kun minä kerron sinulle!

Jeanette kiemuroi hänen edessään päästäkseen irti, hän itkeä vaikeroi hiljaa ja yrittää tuon tuostakin hymyillä, silmillään ja kuiskeillaan rukoillen vaarilta armoa. Hän pelkää. Hän luulee näkevänsä veripilkun vaarin parran alla, varmaa on, että vaari on tehnyt murhan ja voi tehdä toisenkin... Pitäisiköhän huutaa apua? Hänestä tuntuu siltä kuin ei saisi ääntä nousemaan. Hän ei voi muuta kuin itkeä ja hymyillä, nyyhkyttää ja kuiskata...

-- Kuule nyt, alkaa vaari hätäisesti ja iskee kätensä vieläkin lujemmin Hannin ranteen ympäri. -- Kun ne huhut tulivat sinne Pimeäänpirttiin. että sinä ja patruuna olitte olleet yksissä... Niin äitisi tuli kovin kipeäksi... Hänellä oli suuri sielun tuska ja hän tahtoi pappia. Lapsi syntyi ennen aikojaan ja hän tunsi loppunsa lähestyvän. Silloin hän käski pois kaikki huoneesta, minut vain piti luonaan ja...

Vaari vaikenee äkkiä ja vetää henkeään. Jeanette seisoo liikkumattomana, joka jäsen jännityksessä, silmää räpäyttämättä.

-- Sanoi minulle, jatkaa vaari, -- että minä pelastaisin sinut. Ja sanoi, että Kankaanpään patruuna on sinun isäsi.

Jeanetten silmien editse välähtää ajatuksen nopeudella muisto äidin pelosta ja varoituksista, hänen mieleensä muistuu se yö, jonka herrat viettivät Pimeässäpirtissä... Hänen pingotetut jäsenensä lysähtävät kokoon, tuntuu siltä kuin suonet aukaistaisiin ja elinvoima alkaisi valua pois ruumiista. Hän kaatuu permannolle, pää kolahtaa ikkunan pieleen.

-- Kerran pääsin minä pakenemaan maantielle, puhuu vaari, langeten polvilleen lattialle ja kuiskaten Hannin korvan juureen, -- kun näin patruunan ja hänen jahtiherrojensa tulevan. Silloin minä asetuin keskelle tietä ja huusin kovalla äänellä, että "se on sinun lapsesi, jonka sinä Kankaanpään entisen kasvattimamsselin kanssa teit, se Hanni!..." Sanoivat kalpeaksi käyneen. Ja vaikka se sanoi minua hulluksi ja puhettani valheeksi, niin kyllä se sen omakseen tunnusti, sillä nyt ei sillä ole rauhaa yöllä eikä päivällä. Se elää kuin helvetissä ja juo kuin viimeistä päivää. Eikä sen lähelle enää saa tulla kukaan ihminen, kaikkia se lyö... Hanni-lapseni, alkaa hän hetkisen perästä hellästi ja pehmeästi, -- rukoillaan nyt yhdessä ja sitten...

Hän liittää Hannin kädet ristiin ja rukoilee:

-- Armollinen Jumala, joka olet taivaissa, anna meille anteeksi meidän syntimme, pese meidän sielumme puhtaiksi, älä lue meidän pahoja tekojamme. Monella muotoa me olemme rikkoneet, mutta armollinen Jumala, anna meille anteeksi sinun suuren rakkautesi ja laupeutesi takia...

Hanni avaa silmänsä ja tähtää ne kuun loistavaa puoliskoa kohti. Hänen katseensa on harhaileva ja kiiltävä, ikään kuin se jo liitelisi muilla mailla. Hänen otsaltaan valuu suuria hikikarpaloita ja kädet ovat märkinä.

Äkkiä hän kaikella voimallaan yrittää pystyyn, mutta vaari painaa hänet permantoon.

-- Minä tahdoin sinua armahtaa, mutta koska tämän tiedät, niin ymmärräthän, Hanni, kuiskaa vaari, -- ettei sinun enää käy eläminen. Ole hiljaa nyt, onneton lapsi, niin luen sinulle vielä isämeidän rukouksen.

Tytön ruumis vapisee ja säpsähtelee hänen käsiensä alla. Hän näyttää tahtovan jotakin sanoa, mutta ilmoille ei tule kuin epämääräisiä ääniä. Yhä väkevämmin painaa ukko häntä maata kohti. Äkkiä pääsee häneltä pieni parahdus ja pää kolahtaa lattiaan. Samassa upottaa ukko vanhan, vastahiotun puukkonsa siihen kohtaan, missä sydän lyö ja vapisee...

Jumalan kiitos, että se kävi niin hyvästi, ettei kukaan tullut keskeyttämään ja että lapsi kuoli niin helposti. Vaaria väsytti. Tuntuisi hyvältä oikaista siihen Hannin viereen. Mieli on sentään kevyt ja rauhallinen, sillä onhan lapsi-raukka nyt pelastettu. Nyt on vielä Holtti jäljellä. Kunhan eivät voimat loppuisi kesken ja kunhan eivät ottaisi kiinni ennen aikojaan. No, ei ole pelkoa, tottapahan Jumala aseestaan huolen pitää...

Kuu paistaa heleästi. Pikku Hannin posket valkenevat valkenemistaan ja hänen verensä kierii mustana virtana pitkin permantoa... Niin se oli kuin enkeli ennen, kun se Pimeänpirtin penkillä istui ja katseli kuuta ja piirteli pienillä hyppysillään ilmaan kuvia jäätähtien mukaan, jotka kimmeltelivät ruuduilla. Ja siinä lauloi:

"Ah, mikä taitaapi olla mun kauniimpi katsella kuin tähdet ja tuo kirkas kuu ylhäällä taivaalla."

Vaari oikaisee hänet suoraksi, järjestää hänen helmansa ja asettaa kädet pitkin kylkiä. Vasen käsivarsi käy veriseksi. Vielä viimeisen kerran katselee vaari pikku Hannia ja lukee hiljaa Herran siunauksen.

Sitten hän jättää Hannin kuunvaloon ja hoippuu ulos huoneesta.