Part 14
Äkkiä, vähää ennen illallista, kun istuttiin virvokehuoneessa rikkomassa pähkinöitä, muistui hänen mieleensä, mitä hän oli Hannille luvannut. Mutta, hyvä Jumala, miten hän saattaisi alkaa, kun oli ihan varma siitä, että Hanni oli erehtynyt! Samassa kääntyi tuomari Berg hänen puoleensa ja virkkoi:
-- Palveleeko se todella nyt herrasväellä se herttainen tyttö sieltä sydänmailta?
Aino joutui ihan suunniltaan. Hän ei ollut uskaltanut mainita Hannin nimeä ja nyt he _itse_ alkoivat puhua hänestä. Aino punastui ja painoi alas katseensa. Herrat eivät olleet hämillään vähääkään.
-- Mikä sen nimi nyt olikaan? Hanni, eikö totta. Se oli harvinaisen sievä ja hieno talonpoikaistytöksi.
-- Niin oli! huudahti Kyösti, -- en ikinä unohda sitä, kun me Oton kanssa kuljettuamme eksyksissä väsyksiin asti huomasimme sen tytön kalliolla keskellä keltaista metsää, varjostamassa kädellä kasvojaan auringolta, joka laski...
-- Ja se torppa muutenkin! sanoi Wahlberg laulavalla ruotsalaisella ääntämisellään. -- Suloinen paikka siinä järvensä rannalla. Ikävä vain, että Otto ajoi pois ne väet. Hän suuttui aivan turhanpäiten.
-- Olisin utelias tietämään, jatkoi Berg, -- onko se lapsi voinut sietää ilmaa täällä kirkonkylässä, kadottamatta luontaista suloaan.
-- Kyllä hän on muuttunut, sanoi Aino hämillään.
-- Onko? huudahti Kyösti. -- Ei hän ainakaan silloin ollut, kun pappilassa hänet näin.
-- Kyllä hän nyt on! sanoi Aino hiljaa ja yritti katsahtaa herroihin tutkivasti.
-- Sääli, sääli! lausui Björkell.
Ja herrat pysyivät ihan muuttumattomina, eivät kalvenneet, eivät punastuneet, ei pieninkään piirre kasvoissa osoittanut mitään... Aino ei ymmärtänyt mitä uskoa. Hanni oli varmaan erehtynyt. Häntä alkoi jo hävettää ja harmittaa, että hän oli ottanut sen asian niin vakavalta kannalta ja niin pyhästi päättänyt puolustaa viatonta tyttöä.
Tanssisävel soi vielä aamulla Ainon korvissa, kun Hanni astui huoneeseen, puusylys käsivarsilla. Taaskin jäi salin ovi raolle ja pesävalkean väräjävässä valossa näkyi joulukuusen oksia. Ainon valkea puku oli sohvalla ja tuolilla hänen vuoteensa vieressä oli kotiljonkihelyjä. Hanni astui varpaillaan ja painui pesän ääreen. Kun tuohet käpertyen alkoivat syttyä, lehahti seinille ja kattoon valo ja Hannin kädet ja ruumis liikkuivat sen päällä pimeinä möhkäleinä.
Aino oli vakuutettu siitä, että Hanni on kuvitellut kaikki tyynni. Herrat eivät olisi saattaneet puhua sillä tavalla, jos he olisivat olleet syylliset. Hän kohoutui istumaan sänkyynsä, haukotteli ja kaarsi käsivarret niskaansa.
-- Kuule nyt, Hanni, alkoi hän vakavasti, -- ehkei se asia ollut niin vaarallinen. Sinä olet ehkä ottanut todeksi leikin, joka ei ensinkään ollut pahoin tarkoitettu...
Hanni kavahti ylös ja astui vuoteen ääreen, kädellään pidellen esiliinaa, jossa oli ruusuja.
-- Puhuiko neiti minusta?
-- Puhuin... nimittäin he itse alkoivat puhua. Eivät he tiedä sinua loukanneensa.
-- Vai eivät tiedä! Minä olin silloin vielä lapsi, en ymmärtänyt enkä osannut niin pahaksi ottaa, mutta nyt tiedän... tiedän mikä heillä oli mielessä...
-- Älä nyt kiivastu, Hanni, ehkä he vain leikillä houkuttelivat polvelleen...
-- Leikkiäkö lie ollut! Sen minä vain tiedän, että kiinni ottivat, suuta antoivat ja olkiin yrittivät kaataa. Jollei Kyösti-herraa olisi ollut ja jollei äiti olisi tullut, niin...
-- Hiljaa, hiljaa, Hanni, mamma tulee.
-- Tulkoon, kuulkoon! Sen minä vain tiedän, että totta puhun, vaikkapa tämä maa minut nielisi, vaikkapa viimeiselle tuomiolle vietäisiin...
Epätoivoissaan heristeli hän käsiään vuodetta kohti, jossa Aino lepäsi. Ruustinna riensi pelästyneenä huoneeseen ja saatuaan kuulla, mistä oli kysymys, tarttui Hannin käsivarteen.
-- Kaikki tyynni sinä olet valehdellut, lausui hän ankarasti. -- Rovasti on puhunut herrojen kanssa. Kukaan heistä ei ole sinuun edes koskenutkaan ja täällä sinä kehtaat likajuttujasi vielä neidillekin puhua. Hävytön! Kuka sinuun viitsisi, tuollaiseen! Nyt saat laittaa tavarasi kuntoon ja tuon tien lähteä kotiisi tai mihin tahdot, tartuttaisit vielä lapsiin valheesi... Kehtaat vielä nauraa! Pois siitä, taikka minä annan sinulle selkäsaunan. Olet vielä lapsi ja vitsa on ainoa mikä tuollaiseen pystyy...
Hanni nauroi. Hänen ruumiinsa hytkyi, olisi luullut hänen itkevän, mutta silmiin ei tullut ainoaakaan kyyneltä. Äkkiä hän totistui, painoi hampaat kokoon, iski ruustinnaan silmänsä ja sanoi hetkisen perästä:
-- Onko rovasti kysynyt patruunalta itseltään ja onko patruuna itsekin kieltänyt?
-- On, on!
-- Mutta herra Åkerfeltilta ei ole kysytty, huusi Hanni voitonriemuisena. -- Kysytäänpä vielä häneltä!
-- On jo kysytty kaikilta. Pois täältä nyt, nyt et enää voi meitä pettää.
-- Mutta Kyösti-herralta ei ole kysytty! huusi Hanni kurkkunsa ja keuhkojensa täydeltä. -- Jos kaikki muut valehtelevatkin, niin ei _hän_!
Ruustinna karkasi hätäännyksissään ovelle.
-- Anttu, Anttu, tule toki tänne, tämä tyttö käyttäytyy ihan kuin hullu. Aino-lapseni, rauhoitu...
Mutta kun rovasti ehti huoneeseen, oli Hanni polvillaan Aino-neidin vuoteen ääressä.
-- Neiti kulta, hyvä, rakas neiti, rukoili hän. -- Uskokaa neiti minua, auttaahan neiti minua! Neiti on ainoa, johon tässä hädässä voin turvata.
-- En tiedä, en tiedä, vaikeroi Aino, itkien ja käsiään väännellen.
Rovasti tarttui Hannia käsivarteen ja laahasi hänet huoneesta.
-- Kaikki sinä olet valehdellut! sanoi hän ankarasti. -- Ja ensi työkseni täytyy minun ilmoittaa asiasta vanhemmillesi. Et enää voi käydä rippikoulua muitten kanssa...
-- Ei ei, ei! huusi Hanni mielipuolen raivolla, -- vanhemmilleni ei saa ilmoittaa mitään! Minä menen itse heidän luokseen ja kerron kaikki. Mutta ensin täytyy herrojen tunnustaa, ensin menen herrojen puheille...
-- Ja valehtelet vanhemmillesi, niinkuin olet meillekin valehdellut. Katuisit jo, nuori tyttö, ja tunnustaisit kaikki, niin voisit vielä saada anteeksiantamusta ja armoa, saisit jäädä palvelemaan hyvään paikkaasi ja kävisit siivosti rippikoulusi loppuun asti.
Hanni kuuli rovastin äänen ikään kuin jostakin kuopasta. Hänen sydämensä jyskytteli ja joka jäsen vapisi. Kurkussa poltti ja silmiä kirveli. Nyt vain kiireesti Kankaanpäähän! Ei enää ole muuta neuvoa. Heidän täytyy tunnustaa ja antaa hänelle kunnia takaisin, ennen kuin kukaan on ehtinyt käydä kielimässä äidille...
Piiat kuiskailivat ja nauroivat keskenään, lapset välttivät Hannia ja ruustinna ei antanut hänelle mitään käskyjä. Kaikki kohtelivat häntä ikään kuin ei häntä olisi ollut. Mutta saavat nähdä, saavat nähdä!
Ilma oli leuto, lunta oli tullut yöllä, ainoastaan yhden reen jäljet johtivat pappilaan. Pellot olivat sileinä, valkeina kenttinä, jostakin näkyi kiven kylkeä ja ojansyvennystä. Hautausmaan portille oli ajautunut aika kinos ja vain ristien päät pistivät esiin lumesta. Kylään tullessa näkyi joku akka kaivolla ja ukko risutukillaan. Hanni tervehti heitä, uhallakin iloisesti ja ystävällisesti ja paljastaen kasvonsa.
Hänen oli kuuma, jalat olivat läpimärät. Kankaanpään tienhaarassa tuli Janne häntä vastaan, tervehti hitaalla tavallaan ja sanoi olevansa menossa neulomaneitiä hakemaan, ylihuomenna on kaupungissa tanssit, herrasväet menevät kaikki sinne ja armon vaatteita pitää korjata.
Kankaanpäässä näyttiin vielä nukkuvan. Nyymanni oli lapioimassa tietä ja koirat kellittelivät lumessa. Kuuset seisoivat tanssiaisillan jäljeltä vielä portaiden edessä ja paperilyhdyt riippuivat pyöreinä lumikerinä oksilla. Keskellä pihaa oli lyhteitä keppien nenässä, nekin lumen alla.
-- No, mitäs kuuluu? kysäisi Nyymanni, kohottaen lakkiaan.
-- Ei liiemmäisiä. Taitavat herrasväet vielä nukkua.
Hannin posket hehkuivat ikään kuin koko hänen levottomuutensa olisi läähättänyt niiden alla, mutta hänen suunsa oli hymyssä ja hän hyväili koiria kuin vanhoja ystäviä ainakin. Hetkeksi hän jäi miettimään, menisikö sisään isoista portaista vaiko keittiön tietä, mutta meni sitten isoista portaista. Koirat saattoivat hänet ovelle asti ja Nyymanni vilkaisi nauraen hänen jälkeensä.
Hän katsahti sisään eteisen lasiovesta. Lattialla oli suuri matka-arkku ja vaatekaapin ovet olivat auki. Salista ilmestyi kaapin eteen pörröpää neiti, esiliina vyöllä. Hän hyräili hiljaa jotakin iloista nuottia ja alkoi panna vaatteita matka-arkkuun. Hanni ymmärsi, että se oli se uusi kamarineitsyt.
-- Lina, kom hit, kuului äkkiä herranääni patruunan huoneitten takaa.
Nainen ei ollut kuulevinaan, jatkoi vain hyräilyään. Pari kolme kertaa antoi hän huutaa itseään ennen kuin läksi. Odotushuoneessa tuli maisteri Björkell jo häntä vastaan. Hän oli alusvaatteisillaan ja laski käsivartensa Linan vyötäisten ympäri.
Hanni tunsi ruumistaan puistattavan ja sydänalaansa nousevan sen ilkeän, kuvottavan tuskan, joka siellä usein viime aikoina oli ollut. Hän palasi takaisin portaille. Hän ei tietänyt, minne joutuisi. Ei tahtonut lähteä pois toimittamatta asiaansa eikä voinut sisäänkään mennä. Vihdoin läksi hän maantielle kävelemään ja koirat tulivat hänen kanssaan. Hän oli hiestynyt läpimäräksi, helmat lyödä loksahtelivat kenkiä vastaan.
Jolleivät he tunnusta, jolleivät he tunnusta -- mitä hän sitten tekee?
Heidän _täytyy_, heidän _täytyy_ tunnustaa!
Hän ajatteli moneen kertaan valmiiksi mitä hän heille sanoisi, mutta kun hän vihdoin seisoi heidän edessään, oli hän unohtanut kaikki tyynni.
Herrat olivat patruunan työhuoneessa, ilman kauluksia, tohvelit jalassa ja paperossit hampaissa. Ovi sisähuoneeseen oli auki ja sieltä näkyi vuoteet, joista vasta oli noustu. Björkell loikoi sohvalla, Lindström istui keinutuolissa ja patruuna käveli edestakaisin lattialla. Astuessaan huoneeseen kuuli Hanni jonkun sanan ja hänelle tuli paikalla se tunne, että he puhuivat hänestä. Hän vapisi ja koko huone huojui hänen silmissään, niinkuin hän olisi seisonut laivan kannella. Mutta hän tiesi, että nyt pitää puhua, vaikka siihen paikkaan kuolisi, ja hän seisahtui veripunaisella, kostealla kädellään pitelemään kiinni oven pielestä ja iski silmät selällään eteensä, herroihin päin.
-- Herrat ovat sanoneet, että minä olen valehdellut ja armo on käynyt pappilassa puhumassa, että minä olen valehdellut... Minä _en_ olisi mitään puhunut siitä illasta, mutta kun minua hätyytettiin, niin minun täytyi sanoa... että herrat sillä lailla minulle tekivät. Herrat on hyvät ja myöntää sen ja sanoo armolle ja rovastille, että minä en ole valehdellut...
Hän katkaisi äkkiä lauseensa, ikään kuin ääni olisi loppunut. Hänen silmänsä kiilsivät kuumeisina, sieraimet ja suupielet vavahtelivat, rinta nousi ja laski, laiha, veripunainen käsi piteli ikään kuin kynsiksi koukistuneena kiinni oven pielestä.
Herrat vaihtelivat silmäyksiä ja kuiskasivat jotakin toisilleen. Eivät he käyneet vakaviksi, kuten Hanni oli odottanut. Eivät näyttäneet häpeävänkään. Tuomari Lindström tuli ystävällisesti Hannin luo, taputti häntä poskelle ja puhui hiljaa, katsoen suoraan silmiin:
-- Tyttö-kulta, mitä sinä leikistä suutut, sinä järkevä ja kaunis tyttö...
Hanni vetäytyi pois hänen kätensä alta, katsoi närkästyneesti ja sanoi:
-- Herrat on nyt hyvät ja sanoo armolle, että minä en ole valehdellut...
-- Kas, kas sitä tyttöä! Sanotaan, sanotaan, tule nyt vain tänne istumaan...
Lassi-herra veti hänet pöydän ääreen ja kaikki kolme kokoontuivat hänen ympärilleen. He tulivat ihan likelle ja heidän katseensa alkoivat häntä polttaa.
-- Herrat on hyvät ja sanoo sen, toisteli hän rukoillen.
Lassi-herra silitteli hänen hiuksiaan.
-- Mutta tyttöseni, mitä se nyt sitten tekee, jos joku kylän ämmä sanoo, että sinä olet "valehdellut". Eihän kaikista puheista tarvitse välittää.
-- Ei kylän ämmät mitään olisi sanoneet, jollei armo olisi alkanut! tiuskaisi Hanni.
-- Hyvä, hyvä! kuiskasivat herrat toisilleen ja purskahtivat nauruun.
-- Eikö se nyt olisi kaikista viisainta, jos sinä, pikkuinen kaunis Hanni, sulkisit pikku suusi kiinni ja unohtaisit koko juorujutun... Katsos, tässä sinä saat näin kauniin setelin, sillä sinä saat vaikka silkin ja menet kauniisti palveluspaikkaasi takaisin eikä parin päivän perästä kukaan enää muista koko juttua...
Hanni otti setelin, jonka Björkell pisti hänen käteensä, ja katseli sitä ikäänkuin hän hetkisen olisi miettinyt mitä sillä tekisi; sitten hän nosti silmänsä ja otsa rypistyi.
-- Mutta kun koko pitäjä jo pilkkaa minua ja kun pappilasta on ajettu pois eikä rovastikaan enää ota rippikouluun. Ja jos... jos minun vanhempani saavat tietää!
Viime sanat lausui hän hiljaa, epätoivoisen kolkosti.
-- Älä nyt hulluttele, tyttöseni! huudahti Lassi iloisesti, -- ei sinua ajeta pois eikä pilkata ja rippikoulun saat niinikään kunniallisesti lopettaa, jos vain annat heidän uskoa mitä uskovat... Mitä sinä nyt siitä välität, mitä ihmiset sanovat, kun omatuntosi on puhdas!
-- Mutta he vaativat minua myöntämään, että olen valehdellut. Ja minähän _en_ ole valehdellut. Herrojen täytyy, täytyy, täytyy se tunnustaa...
-- Älä huuda, älä huuda, pikku Hanni! Armo vielä makaa...
-- En, en, kunhan herrat tunnustavat. Minä tulin kamariin ja patruuna... otti polvelleen... ja herrat oli kaikki siinä ympärillä ja koskivat ja sitten... joku antoi suuta.
-- Älä huuda, älä huuda, rauhoitti rauhoittamistaan Lassi.
-- Kyllä sinä olet nähnyt unta, virkkoi äkkiä Björkell kylmällä, virallisella äänellä. -- Valhetta tämä on, tyttöraukka. Jonkin ystävällisen sanan sinulle sanoimme, saisit olla siitä kiitollinen. Muuta ei tapahtunut.
Hanni painoi kädet rinnalleen ja alkoi hätäännyksissään katsella ympärilleen.
-- Mutta herrojen täytyy tunnustaa se! kirkaisi hän voimiensa takaa ja karkasi kiinni tuomari Lindströmin käsiin. -- En tiedä... olisiko se ollut leikkiä vaiko mitä... mutta patruuna otti syliinsä ja joku veti kädestä ja joku antoi suuta... Ettekö muista? Voi, _pitää_ muistaa!... Kyösti-herra, Kyösti-herra! pääsi äkkiä ilon huudahdus hänen huuliltaan, kun nuori Åkerfelt ilmestyi huoneeseen. -- Te sen todistatte, te minut pelastatte kuten silloinkin. Voi, te olette niin hyvä ja minä siunaan teitä kuolinpäivääni asti... Sanokaa, sanokaa... armahtakaa! Äitini kuolee, jollette pelasta minua!
Hänen hennot, luisevat kätensä kävivät kiinni Kyöstin käsivarsiin ja hän ravisti niitä voimiensa takaa, ikään kuin saadakseen sillä lailla hänen muistinsa heräämään. Hänen äänensä vapisi uhkan ja kiukun, rukouksen ja hellyyden vaiheilla. Märkä hame kiertyi hänen ruumiinsa ympäri. Hänen poskillaan paloi tumma puna, huulet olivat kuin verille purrut.
-- Kyösti-herra, teidän täytyy minua auttaa, minä vannotan teitä, sanokaa, sanokaa se.
Hän oli heittäytymäisillään polvilleen nuoren herran eteen, kun hän näki samassa vastapäisestä peilistä armon seisovan odotushuoneen ovella, sinisessä aamuviitassaan, hiukset hajalla, suu hymyssä. Kyösti-herrakin huomasi hänet, työnsi Hannin luotaan ja virkkoi:
-- Te erehdytte, Hanni, ei kukaan ole tarkoittanut teille pahaa eikä kukaan ole pahaa tehnyt. Ei minun ole tarvinnut mistään teitä pelastaa.
Muut herrat sanoivat vielä jotakin ja armo puhui ja nauroi, mutta Hanni huomasi sen kuin unessa. Hän tuijotti sanaakaan lausumatta Kyösti-herraan ja hänen molempiin silmiinsä tuli suolainen pisara. Vihdoin Kyösti kääntyi pois ja sytytti paperossin. Silloin oikaisi Hanni itsensä suoraksi ja rupesi repimään herrojen antamaa seteliä. Armo tuli hänen eteensä, katsoi vihreähtävällä katseellaan ja komensi. Mutta Hanni nauroi hänelle. Silloin armo polki jalkaa ja löi, mutta Hanni vain nauroi.
Hän hoippui ulos huoneesta, seisahtui hetkeksi portaille ja yhä nauroi. Tuomari Lindström juoksi hänen perässään paljain päin ja pidätti hänet.
-- Älä nyt, älä nyt, Hanni, puheli hän ystävällisesti nuhdellen. -- Mikä sinulla oikeastaan on hätänä? Nuori olet ja kaunis tyttö. Sinä saat koska tahansa paikan, vieläpä paljon paremman ja hauskemman kuin täällä. Tahdotko, niin hankin sinulle paikan kaupungin hienoimmassa hotellissa? Odotas, minä näytän, että hankin sen sinulle ja sielläkös on hauskaa!... No Hanni, älä nyt suutu! Ystäviähän me aina on oltu... Katso, tuossa saat toisen setelin, kun äskeisen niin tyhmästi revit... Saat nähdä, että minä olen ystäväsi ja toimitan sinulle niin hyvän paikan, ettet unissasikaan ole nähnyt.
Hanni oli lakannut nauramasta ja tuijotti kolkosti eteensä. Ei hän seteliä ottanut. Häntä puistatti niin, että hampaat kalisivat.
-- Minä menen lautamiehen luo, virkkoi hän, -- ja haastatan herrat kaikki oikeuteen, vaikka tuomareja olettekin. Tottahan sanotte totuuden, kun laskette kätenne kirjan päälle.
Lassi Lindström hymähti säälien.
-- Sinä olet alaikäinen, lapsi-raukka.
Hanni ei enää kuullut. Hän oli jo portilla. Hän liikkui hoippuen kuin vaate, jota tuuli repii, hiukset hajalla, huivi valuneena hartioille. Mutta tuomari Lassi Lindström pisti setelin liivinsä taskuun ja kiroili sydämensä pohjasta tätä harmillista juttua ja kaunista Ester-rouvaa, joka oli pannut sen alkuun.
X
Lautamiehen väet olivat hyviä ihmisiä. Ystävällisesti kohtelivat he Hannia, vaimo keitti kahvia, kuivatti hänen vaatteensa, ja tarjosi yösijaakin. Mutta auttaa -- sillä tavalla kuin Hanni tahtoi -- he eivät voineet. Hanni oli alaikäinen, isän tai holhoojan täytyi toimittaa haaste hänen puolestaan. Ei siis muuta neuvoa kuin lähteä isän luo Pimeäänpirttiin. Kun Hanni kiitti ja nousi lähteäkseen, kehoitti vaimo vieläkin jäämään yöksi, eihän tänä iltana enää ollut lähtemistä matkalle, oli jo pimeä ja yö yllättämässä. Mutta kello oli vasta kuusi eikä se Hannin mielestä ollut ensinkään myöhäistä. Paljon myöhempään valvottiin pappilassa ja Kankaanpäässä oli päivällinen monesti syöty vasta tähän aikaan päivästä.
Hän ei sentään ollut virstaakaan kävellyt, kun hän jo katui, sillä minne hän oikeastaan kulkisi, minne joutuisi yöksi? Ei hän tahtonut mennä pappilaan, ei liioin Salmisellekaan. Lähin torppa Pimeäänpirttiin päin oli kahdeksan virstan päässä. Sinne olisi voinut ehtiä, mutta kaikki hänen vaatteensa olivat pappilassa ja väsytti. Tie oli tukossa ja lumi tarttui, oli raskasta kävellä. Hän päätti sittenkin kulkea pappilaan yöksi, tulla juuri ennen maatapanoa ja olla tuvassa. Silloin tuskin kukaan häntä huomaisi. Pianhan hän aamulla kokoaa tavaransa, ottaa kylästä hevosen ja lähtee. Viimeistään illansuussa hän on kotona Pimeässäpirtissä.
Isä seisoessaan hakotukilla alkaa kuulla kulkusen kilinää. Luulee jonkun tulevan kirstua tilaamaan, ei ole millänsäkään, hakkaa vain, jotta kalikat lentelevät! Hevonen tulee likemmä, Hanni kurkistelee malttamattomana molemmin puolin rekeä, isä vain ei tunne. Kuja on niin ummessa, että täytyy ajaa peltoa myöten. Aita on sitä varten avattu ja tienviitaksi nostettu seiväs, olkitukko nenässä. Isä huomaa, että tulijoiden on vaikea päästä, hän lyö kirveensä tukkiin ja tulee avuksi. Ja silloinkos häneltä pääsee ilo ilmoille: "Mamma, mamma, tulepas nyt! Ei nyt hullumpata! Sehän se on se meidän Hanni joka tulee! Pojat, juoskaa pian sanomaan äidille!" Pojat juoksevat ja äiti, joka elää ainaisessa pelossa, että jotakin pahaa tapahtuu, tulee portaille paljain päin, hihat käärittyinä kyynärpäihin asti, silmissä se tavallinen, kysyväinen pelko. Mutta kun hän näkee, mikä sieltä tulee, niin purskahtaa hän itkuun pelkästä ilosta, että hänen pikku Hanninsa palaa ja ihkasen elävänä!... Ja kuka siellä äidin helmoissa huppuroi? Liisu, Liisu, Liisu! Hän on tietysti kasvanut ja hiukset käyneet vieläkin tuuheammiksi kiharoiksi... No tule siskon syliin nyt! Osaatko oikein syleillä? Noin, noin!... Ja siellähän tulee vaarikin, tuttu, katajainen keppi kädessä...
Hanni itkee tätä ajatellessaan ja hänen rintansa paisuu haikeasta onnesta. Voi, ettei hän sentään ole palannut kotiin! Kolme kuukautta hän nyt on kitunut täällä tylyssä, pahassa kirkonkylässä. Kaikki olisi toisin, jos hän ajoissa olisi palannut kotiin! Mutta nyt hän menee eikä mikään enää voi häntä pidättää! Illalla, kun kaikki jo nukkuvat, tarttuu hän äidin käteen, johtaa hänet vieraskamariin, istuttaa tuolille, lankeaa polvilleen hänen eteensä, kätkee kasvot hänen helmoihinsa ja tunnustaa ja rukoilee anteeksi. Oi, kuinka hän tahtoo katua ja pyytää ja itkeä, itkeä pohjia myöten, puhtaaksi koko raskaan sydämensä! Äiti antaa kyyneleensä valua hänen kyyneliinsä, sulkee hänet syliinsä eikä enää muista hänen syntejänsä. Silloin, silloin kun se on tapahtunut, tahtoo hän kiittää hyvää Jumalaa...
Ilma on raskas ja sumuinen kuin keväällä, puut ovat lyöneet kuuraan. Hanni tuntee tavatonta tyhjyyttä sisässään ja muistaa, ettei hän ole syönyt koko päivänä. Mutta hänen mielensä on tyyni, miltei kevyt, eikä hän kanna vihaa ketään kohtaan.
Kun hän tulee Suurenkuusen mäelle, mistä tiet haaraantuvat kaupunkiin, kirkonkylään ja sydänmaahan, alkaa hän kuulla kulkusia. Ihan ovat kuin pappilan kulkuset, lakkaavat soimasta, kilahtavat katkenneesti ja taas lakkaavat soimasta, vähäksi aikaa. Vihdoin alkavat helistä ja Hanni huomaa, että ne lähenevät takaapäin, sydänmaahan vievältä tieltä.
Hänen ei tällä hetkellä tee mieli tavata ketään, kaikista vähemmin rovastia. Hän kääntyy sen tähden ympäri ja alkaa kiireesti astella samaa tienhaaraa, jota on tullutkin, kaupunkiin päin. Silloin kuuluu ääni reestä, totisesti rovastin ääni! He ovat tunteneet hänet ja kutsuvat häntä nimeltä. Hanni ei ole kuulevinaan, astuu vain eteenpäin ja sydän lyö niin, että korvissa kohisee. Mitäpä rovastilla lienee muuta sanomista kuin tahtoisi torua! Eikö häntä vieläkään ole tarpeeksi soimattu! Kaikki aamulliset harmit muistuvat hänen mieleensä ja hänen sisunsa alkaa taas paisua.
Hevonen on seisahtunut.
-- Tule kuulemaan uutisia kodistasi! huutaa rovasti. Hanni hytkähtää. Mitä hän oli kuulevinaan? Uutisia kodista! Mistä he niitä olisivat saaneet! Hän ei pysähdy, mutta siirtää huivin toiselta korvaltaan ja kuuntelee henkeä pidätellen.
-- Me olemme käyneet Pimeässäpirtissä, huutaa nyt vuorostaan renki. -- Sinun äitisi on kuollut!
Hanni painaa kädet rinnalleen ja silmänräpäykseksi valtaa hänet pyörryttävä tunne. Hän ei tiedä seisooko hän vai käveleekö, onko maassa vai ilmassa, valveella vaiko unennäössä.
-- Mutta onko se Hanni? tutkistelee rovasti. -- Tule nyt tänne likemmä. No, ajetaan me sitten sinne. Koska tässä on tienhaara, niin tottahan tässä pääsee kääntymään... Annetaan sen nyt tehdä kiusaa, kylläpähän sydän pehmiää, kun tämän uutisen kuulee.
Hanni pysähtyy lumeen tiepuoleen ja koko hänen olentonsa on jännityksessä. Hetket tuntuvat kamalan pitkiltä, reki lähenee aivan kuin madellen. Vihdoin viimein huohottaa hevonen hänen edessään.
-- Mihinkä sinä pappilasta karkasit? kysyy rovasti ja jatkaa, äänen käydessä lause lauseelta juhlallisemmaksi: -- olisit päässyt kotiin, jos olisit ollut saapuvilla, sillä veljesi tuli noutamaan sekä sinua että minua. Näetkös... äitisi oli äkkiä sairastunut ja tahtoi saada lohdutusta Jumalan sanasta ja vielä viimeisen kerran nähdä lastaan. Sellaista se on ihmisen elämä. Se on niinkuin kukkanen kedolla, koska tuuli puhaltaa sen ylitse, niin ei sitä enää ole. Ei täällä surun ja murheen laaksossa ole pysyväistä asuinsijaa kenelläkään. Kun minä saavuin perille, oli Kaikkiviisas Jumala jo nähnyt hyväksi kutsua pois äitisi. Kauniisti ja rauhallisesti hän oli kuollut, uskossa Vapahtajaansa... Mutta kuuletko sinä edes mitä minä sanon? kysyy rovasti äkkiä kiivaasti ja sekä hän että renki tarkastavat Hannia. Hän seisoo liikkumattomana, ei edes itkekään.
Silloin kun hän rovastin sanoista ymmärsi, että se oli totta, että se todella oli tapahtunut, tuntui siltä kuin ukkonen olisi iskenyt häneen ja polttanut hänet poroksi. Sillä hetkellä se teki kipeää, niin kipeää kuin jos silmähammasta olisi väännetty hohtimilla tai sydäntä raadeltu pihdeillä, mutta sitten meni tunto ikään kuin pois ja piti vain seisoa ja kuunnella eikä voinut liikkua, ei puhua eikä itkeä.