Part 13

Hän on saanut kirjeen Kyöstiltä eikä ole ensinkään tyytyväinen. Poika tuntuu jo kylmenevän. Parissa ensi kirjeessä oli tulta ja tunnetta -- ja tässä! Ah, ei kannata lukea uudestaan, ei säilyttää! Miehissä ei ole uskollisuutta. Parempaa hän oli pikku Kyöstistä luullut. Hän oli ottanut Kyöstin suosioonsa juuri siksi, ettei tämä ollut niinkuin muut, vaan oli ollut turmeltumaton, melkein lapsi, ja hän oli luottanut Kyöstin tunteisiin, kun tämä vakuutti, että hän kuolemaan saakka tulee jumaloimaan häntä, Esteriä. Ja kuukauden kuluttua tällainen kirje!... Sillaikaa hänen oma miehensä ei edes viitsi lohduttaa häntä. Tänne hän on hänet raastanut iloisesta kotikaupungista, tällaiseen pahanpäiväiseen kylään, jossa kuolee ikävään! Oo, toisenlaiseksi hän oli kuvitellut olon Kankaanpään armona!

-- Kuule Hanni! virkkaa Ester-rouva äkkiä ja hänen epäluulonsa herää, -- miksi sinä olet itkenyt? Mitä sinä teit patruunan kamarissa äsken? Oo, oo, oo... vai niin, vai niin, sinä... sinä...

Hänen mieleensä muistuvat puheet, mitä hän on kuullut miehensä metsästysretkiltä sydänmaan torpissa... Metsästysretket hän vielä suo anteeksi, mutta jos hän täällä kotona...! Hän työntää kovalla kädellä syrjään Hannin, hänen äänensä sihisee ja silmistä säteilee tulikiven karva. Hiukset hajallaan karkaa hän miehensä työhuonetta kohti. Mutta pehtori sattuu olemaan vastaanottohuoneessa. Patruuna on kutsuttanut hänet luokseen. Hän seisoo ovensuussa.

-- Nygård pitää huolta siitä, ettei se Jokelan renki enää tule kartanoon, virkkaa patruuna kirjoituspöytänsä äärestä. -- Toinen hevonenkin on lähetettävä päivätyöhön. Vieköön sen sanan kotiin...

-- Ei hänessä nyt ole lähtijää, puhuu Nygård, murtaen uusmaalaista ruotsiaan. -- Hän makaa tuvassa eikä pääse liikkumaan.

Patruuna kohottaa päätään.

-- Ei se ole vaarallista. Antaa sille pari viinaryyppyä, niin se paranee. Se tekee niille niin hyvää. Millä tässä muuten ohjaisi laiskoja torpparinrenkejä, jollei nyrkillään.

Patruuna kääntyy kirjoituspöytäänsä päin osoittaakseen, ettei hänellä ole mitään lisättävää, mutta pehtori jää yhä ovensuuhun. Se on voimakas, nuori mies. Häntä on erityisesti suositettu patruunalle, ja tämä onkin tähän asti ollut häneen hyvin tyytyväinen.

-- Kyllä minun mielipiteeni on, alkaa hän hetkisen perästä, -- ettei torpparien hevosilta voi vaatia samaa kuin talon hevosilta...

Patruuna nostaa kummastuneena päätänsä ja pehtori jatkaa:

-- Ne ovat työssä koko viikon huonolla ruoalla ja kartanon hevoset...

-- Olenko minä kysynyt teidän mielipidettänne? katkaisee patruuna. -- Minä ilmoitan mielipiteeni ja te panette sen täytäntöön. Kyllä minä tunnen nuo vanhat viisut torpparien hevosista ja kartanon hevosista. Menkää hiiteen niine viisuinenne! Suomalainen talonpoika on niin saamaton ja laiska, ettei hän muuta tekisi kuin pankolla makaisi...

Nuoren miehen kasvoille kohoaa veri ja oikea käsi pusertuu nyrkiksi, mutta hän ei sano mitään. Samassa kuuluu eteisestä silkin kahinaa ja Ester-rouva ilmestyy ovelle. Hän hymyilee ja lähenee pehtoria ystävällisesti. Hän tahtoo kostaa miehelleen, hän tahtoo suututtaa tätä. Siksi ojentaa hän pehtorille kätensä. Väljä hiha valuu syrjään ja valkoinen käsivarsi tulee näkyviin.

-- Mitä kuuluu, herra Nygård? kysyy hän lämpimästi.

Mutta Nygård tekee kohteliaan kumarruksen ja lähtee ääneti, armon käteen kajoamatta huoneesta.

Otto-herra on noussut seisomaan. Hän on raivoissaan, hän tahtoisi heittäytyä tuon naisen niskaan ja surmata hänet.

-- Oo, oo! ilkkuu Ester. -- Sano minulle, mitä teit sillaikaa, kun minä olin ajelemassa?... oo, joko peloittaa...

-- Aijai mikä jyry siellä taas käy! kuiskailevat piiat keskenään ja hiipivät ruokasalin ovelle kuuntelemaan.

Hanni on vaipunut istumaan suurelle matka-arkulle, joka seisoo välikamarin nurkassa. Hänen silmänsä ovat kuivat ja posket palavat, hänen päänsä on painunut seinää vastaan. Oi äiti, äiti, tämän kaiken sinä tiesit, tätä kaikkea sinä pelkäsit! Ja minä, syntinen lapsi, minä en luottanut sinuun! Nyt tuntuvat sen miehen kädensijat pitkin ruumista!

Heta-mamsselli pistää neulan rintapieleensä, oikaisee selkäänsä, nostaa silmälasit otsalle ja katsahtaa Hanniin rasittuneine, punottavine silmineen.

-- Niin, niin, tällaisessa talossa on vaarallista olla. Vanhallekin. Saatikka sitten nuorelle.

Hanni ei vastaa, ja mamsselli päästää lasit takaisin silmilleen, ottaa neulansa ja alkaa penkoa silkkikappaleiden joukossa.

-- Katso, puhuu hän hetkisen perästä, -- ihmisen sisässä on peto, ja kun turvaton tulee lähelle, niin se herää... Ei pitäisi turvattoman mennä petoeläimen lähelle... Nouse ylös, tyttö-raukka, hänen armonsa tulee...!

Vanha mamsselli viskaa työn käsistään ja karkaa Hannin luo herättääkseen häntä.

-- Hänen armonsa tulee, sanoo hän hätäännyksissään. -- Nouse ylös, tyttö-raukka!

Hanni pääsee ylös, mutta ei jaksa paeta. Hän kuuntelee emäntänsä nuhteita vastaan sanomatta, ikään kuin ei hän ymmärtäisi mitään. Vasta kun armo nostaa kätensä ja lyö, herää Hanni, ojentuu suoraksi ja lupaa lyödä takaisin. Hän lähtee pois täältä, hän ei ole tämän talon palvelija, kenelläkään ei ole oikeutta tulla häntä lyömään!...

Armo menee huoneesta sähisten kuin käärme. Vanhan mamssellin silmissä on kyyneliä.

-- Laita, lapsi-raukka, kokoon vaatteesi, kuiskaa hän, -- ja lähde pois pappilaan.

-- Niin minä teenkin! huutaa Hanni vimmoissaan. -- En hetkeä, en silmänräpäystä minä ole tässä talossa... Voi, äiti, voi äiti! ääntää hän samassa itsekseen ja hänen kyyneleensä alkavat uudestaan valua.

* * * * *

Jumala oli hänelle sentään laupias, kun antoi armon suuttua juuri sinä iltana. Hän pääsi pappilaan niin myöhään, että kaikki jo nukkuivat, ja seuraavana päivänä tuli isä.

Rakas, herttainen, sokea isä! Ei hän huomannut, missä hädässä Hanni oli. Äiti olisi paikalla nähnyt, mutta isä jutteli ja kertoili kodin kuulumisia ihan rauhallisesti. Hanni kuunteli kyynelsilmin, ja kun uhkasi tulla hetkisen hiljaisuus, niin hän osasi veikeillä ja kysellä ja sekoittaa asiat niin, ettei kukaan tullut kertoneeksi sanaakaan hänen olostaan Kankaanpäässä.

Äidiltä oli kirje Hannille ja sen luettuaan itki Hanni pakahtuakseen. Äidillä oli se tunne, että Hanni on vaarassa, että hänelle jotakin tapahtuu, ettei hän enää koskaan saa nähdä lastansa, omaa rakasta lastansa... Hannipa heittää kaikki ja lähtee vielä tänään isän mukaan! Hänen täytyy saada nähdä äiti, itkeä hänen sylissään ja rukoilla anteeksi. Mutta nyt pani ruustinna vastaan. Joulu oli käsissä ja paljon vieraita tulossa. Jälkeen joulun sopisi Hannin paremmin käydä omaisiaan tervehtimässä.

Silloin iski isä silmää sekä Hannille että ruustinnalle ja sanoi, että heillä parin kuukauden perästä taas Pimeässäpirtissä on ristiäiset. Siksi sopii Hannin tulla. Hanni punastui eikä enää virkkanut mitään, pani vain kokoon makeissäästönsä ja kirjoitti äidille kirjeen, jossa vakuutti, että hänen on täällä kaikin puolin hyvä. Äidin ei ensinkään tarvitse pelätä. Ja joulun jälkeen hän tulee kotiin käymään.

Jumala armahti häntä taaskin! Oikein hänen teki mieli langeta polvilleen kiittämään, sillä puoli tuntia myöhemmin kuin isä oli lähtenyt, ajoi Kankaanpään armo helisevin valjain pappilan pihaan.

IX

Talossa syntyi hälinä. Ruustinnan piti rientää lastenkamariin muuttamaan hametta, hän käski Hannia ja Aino-neitiä vierasta vastaan ja huusi keittiöön, että kahvipannu pantaisiin tulelle.

Hanni ei lähtenyt, häneltä olisi saanut lyödä pään poikki, ennen kuin häntä olisi saatu liikkumaan. Hätäännyksissään ehti hän vain iloita siitä, että isä jo oli lähtenyt. Sillä kyllä hän aavisti, miksi armo oli tullut. Sitä vain ei tietänyt, mille puolelle pappilan herrasväet kallistuisivat. Olisikohan sittenkin pitänyt kertoa heille koko asia heti aamulla? Hän oli kyllä aikonut puhua Aino-neidille, mutta ei muille. Nyt he saavat sen tietää... Sydän sykkien istui hän sukkia parsimassa lastenkamarissa, kuulostellen, mitä salissa tapahtuisi. Vähään aikaan ei saattanut erottaa muuta kuin ääniä, mutta sitten tuli Aino-neiti lastenkamariin. Hän tuli hiljaa kuin hiipimällä ja paeten jotakin. Hänen kasvonsa punoittivat, rinta kohoili. Hän ei tietänyt, pitikö hänen itkeä vaiko nauraa.

-- Hanni, Hanni, kuiskasi hän väräjävällä äänellä, -- mitä... mitä sinä olet voinut tehdä? Se mahtaa olla jotakin hirveää, koska minäkään en saa olla kuulemassa.

Hanni naurahti katkerasti ja viskasi pois työnsä, mutta hän ei ehtinyt selittää mitään, ennen kuin ruustinna huusi pois tyttärensä. Hannia ei käsketty tarjoamaan kahvia, vaan keittiöpiika sai pukea ylleen pyhävaatteet ja viedä saliin kahvitarjottimen. Hannista alkoi tuntua kolkolta, hän tunsi ilmassa, ettei häntä enää tarvita täällä, että kaikki jo ovat häntä vastaan. Ainoastaan lapset telmivät iloisina hänen ympärillään. He hänestä pitivät... No, jahka hän tästä pääsee selittämään herrasväelle, niin tottapahan käsittävät.

Vihdoin läksi armo. Rovasti itse peitti hänet vällyihin seisoen syvässä lumessa paljain päin ja kumarrellen hänen jälkeensä. Hannin mielessä alkoi kiehua, aivan varmaan herrasväki nyt oli uskonut kaikki armon sanat ihan tosiksi... Ja tuossa se vanha mies pokkuroi kuin itse piispan edessä...

Ruustinna tuli huoneeseen kovin kuohuksissaan.

-- Kauniita juttujapa sinusta kuuluu! virkkoi hän. -- No lapset, tulkaa pois nyt siitä Hannin sylistä! Saat mennä rovastin kamariin... No lapset, päästäkää Hanni irti, papalla on asiaa Hannille.

Hanni ei puhunut mitään, katseli vain kysyen ja epäillen ja vihdoin läksi.

Rovasti istui juhlallisena kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli aivan samannäköinen kuin ennen opettaessaan rippikoulussa. Tuolla ankaralla katseella hän oli katsellut sitä tyttöä, joka oli varastanut. Hanni seisahtui ovensuuhun ja tunsi läpitunkevan katseen alla kylmenevänsä jääkylmäksi.

-- No, alkoi rovasti, -- oletpa sinä kauniisti osannut pettää meitä kaikkia! Me olemme luulleet olevamme tekemisissä siveän ja jumalaapelkääväisen tytön kanssa ja sinä olet jo nuorella iälläsi ehtinyt tulla sekä valehtelijaksi että kuudennen käskyn rikkojaksi.

Hanni punehtui niin, että korvalehdet olivat kuin veripisarat ja hänen kätensä kävivät läpimäriksi.

-- Mutta alkakaamme alusta, jatkoi rovasti. -- Miksi sinä karkasit Kankaanpäästä?

Hanni nosti silmänsä maasta ja iski ne säihkyvinä rovastiin.

-- Minä en karannut, minä sanoin armolle, että menen.

-- Mutta kotiin tullessasi et meille puhunut sanaakaan siitä, miksi läksit kartanosta.

-- Minun olisi pitänyt puhua, myönsi Hanni, hypistellen esiliinaansa.

-- Sinä et puhunut siksi, ettei omatuntosi ollut puhdas. Mikset sitten pysynyt kartanossa?

-- Siksi etten voinut!

-- Mikset voinut? kysyi rovasti ikään kuin voitonriemuisena.

-- Siksi etten voinut.

-- Älä huuda. Minä en ole kuuro, kuulen vähemmälläkin. Et enää uskaltanut jäädä kartanoon siksi, että olit heittäytynyt niin heittiöksi, että pelkäsit seurauksia.

-- Minä en ole heittäytynyt miksikään!

-- Vai vielä kehtaat kieltää!

Rovastin nyrkki kolahti pöytään, mutta Hanni ei säikähtänyt.

-- Minä en ole heittäytynyt siksi, miksi minua syytetään.

Hänen äänensä oli niin varma ja katse niin rävähtämätön, että rovasti hetkeksi alkoi epäillä itseään, mutta seuraavassa hetkessä hän ainoastaan hämmästeli suurta paatumusta niin nuoressa tytössä.

-- Jo Salmisen vaimo tiesi kertoa sinusta rumia asioita...

-- Hän valehtelee!

-- Salmisen vaimo, sellainen jumalinen ja kelpo ihminen.

Rovasti oli äärimmilleen hämmästynyt. Miehetkin ovat itkeneet, kun hän on heitä nuhdellut, ja tämä tyttö pysyy kivenkovana väitteessään, vaikka on selviä todistuksia häntä vastaan. No, tottapa sen pikku rikollisen nyt jollakin lailla saa sotkeutumaan sanoihinsa.

-- Miksi sinä sitten läksit Kankaanpäästä? kysyy hän äkkiä lempeästi.

Hanni ei vastaa pitkään aikaan, ja rovasti tuijottaa häneen kuin saaliiseen, jonka jo on kiinni saamaisillaan.

-- Armo löi minua, virkkaa tyttö vihdoin.

-- Miksi armo löi? tarttuu rovasti kiinni hänen sanoihinsa ja jatkaa sitten, kooten ankaruutensa yhteen ponteen: -- siksi, että hän tapasi sinut itse synnin teossa. Vieläkö kiellät, vieläkö väität valheeksi?

Hanni ei enää vastaa, tuijottaa vain maahan.

Rovasti nousee ja astuu Hannin eteen.

-- Nuori tyttö, nuori tyttö, tee jo katumus, nöyrry ja tunnusta syntisi, niin voi sinulle vielä olla anteeksiantamusta ja armoa...

-- En huoli kenenkään armoista. En ole tehnyt sitä, mistä minua syytetään!

-- Nuori tyttö, nuori tyttö! Jollet kadu ja tunnusta syntiäsi, niin et sinä ole mahdollinen enää käymään rippikouluakaan toisten kanssa, vielä vähemmän nauttimaan Herran pyhää ehtoollista...

-- Kysytään kaupungin tuomareilta, he olivat näkemässä...

Hänen varmuutensa on niin järkkymätön, että rovasti vielä kerran joutuu epäilykseen.

-- Kaupungin tuomareilta! pääsee häneltä. -- Ajattele, mitä puhut sivistyneistä herroista, jopa tuomareista. He voisivat haastaa sinut oikeuteen sanoistasi. Siitä tulisi sinulle häpeä elämäsi ajaksi. Ja ajattele vanhempiasi...!

Siihen saakka oli Hanni ollut kova ja paatunut mutta vanhempia mainittaessa alkaa hän horjua. Jos äiti saa tämän tietää -- mieluummin mitä hyvänsä! Tulkoon hän vaikka valehtelijaksi muiden silmissä, kunhan ei vain äiti saa tietää mitään!

-- Vanhemmille ei saa puhua! pyytää hän hiljaa, hätäännyksissään. -- En tahdo, että heille puhutaan. Ei tarvitse puhua, kyllä minä itsekin selkiän tästä asiasta. Herrat tulevat jouluna kartanoon, minä menen puhumaan heille. Siellä on silloin se Kyösti-herrakin Helsingistä... Mutta vanhemmille ei saa mitään sanoa...!

Hän on syyllinen! ajattelee rovasti ja alkaa puhua helvetistä, tuomiosta ja iankaikkisesta kadotuksesta, mutta Hanni astuu huoneesta miltei keveällä mielin, sillä hän oli muistanut Kyösti-herran ja on ihan varma siitä, että tämä auttaa häntä.

-- Voi, voi sitä kovuutta niin nuoressa sydämessä! huokasi ruustinna. -- Ei sen silmässä ollut kyyneltäkään, vaikka sinä niin kauniisti ojensit sitä!

Hän otti nyt vuorostaan Hannin erilleen ja nuhteli häntä, mutta tyttö pysyi vain itsepintaisesti sanoissaan, vieläpä lupasi vaatia sekä patruunan että kaupungin herrat tilinteolle. Ruustinna rupesi pelkäämään, että Hannin seura on vahingollinen lapsille. Jos hänen valheellisuutensa vaikuttaa heidän herkkiin mieliinsä! Mutta ei häntä keskellä joulukiirettä voinut poiskaan ajaa, täytyi vain pitää silmällä ja koettaa taivutella.

Huhu kierteli nyt kylällä ja pitkin pitäjää. Asiasta kerrottiin monella eri tavalla. Salmiska sen tiesi oikein, koska Kankaanpään armo itse oli käynyt hänelle sen kertomassa ja häneltä neuvoa kysymässä. Tunnin olivat parihevoset odottaneet ulkopuolella, kun armo Salmisen kamarissa joi kahvia.

Hanni ei tahtonut liikkua missään, sillä kaikki alkoivat supatella ja katsella, kun hän läheni. Kerran, kun hän oli kelkkamäessä lasten kanssa, tuli Loviisa lähettyville, nauraa tirskui ja puheli: "No, enkö sanonut, ettei se ole niinkään helppoa siveänä tallustella tämän elämän läpi!" Hanni nosti ylpeästi päätään eikä vastannut sanaakaan.

Oi, kuinka hänen sydämensä näinä päivinä oli käynyt kovaksi ja kylmäksi. Hänestä tuntui siltä kuin ei hänellä enää olisi mitään maailmassa, jota hän rakastaa, ei mitään, josta hän välittää. Kyösti-herraan hän vielä panee toivoa, hän voi todistaa, millainen patruuna on, jollei kukaan muu todista!

Kuinka kaikki häntä kiusaa ja vaivaa! Hänen on vaikea katsella, kuinka rovasti syö. Häntä kiusaa ruustinna, kun tämä laittaa ruokaa ja maistaa padasta... Hirveää pappilassa olisi, jollei Aino-neitiä olisi. Hän on niin hyvä ja kaunis. Vaikkei Hanni saa hänelle kertoakaan, niin hänen katseensa jo lohduttaa, kun hän katsoo suurilla, ruskeilla silmillään.

Mutta Ainoa loukkaa, että äiti pitää häntä niin lapsena. Johan hän kohta täyttää yhdeksäntoista vuotta! Sitä paitsi hän tietää paljon enemmän kuin äiti luulee. Hän on lukenut ja kuullut ja hän tahtoo tietää, mitä Hanni on tehnyt. Hänen käy Hannia säälikin, jollei hän ole syyllinen... Eräänä iltapäivänä, kun isä on pitäjällä ja äiti navetassa, lakkaa hän äkkiä soittamasta hämysoittojaan ja tulee lastenkamariin.

Hanni istuu jakkaralla valkean ääressä. Sukkakudin on pudonnut hänen käsistään ja hän tuijottaa liekkiin. Oven käydessä säpsähtää hän ja tarttuu kiireesti työhönsä. Aino katselee hämillään lasten leikkiä eikä tiedä mistä päästä alkaa. Vihdoin istuutuu hän Hannin viereen, laskee kätensä hänen olalleen ja virkkaa punastuen:

-- Kuule, kerro nyt minulle kaikki.

-- Minua on kielletty kertomasta neidille.

-- Voi, ei se tee mitään! He luulevat, etten minä mitään tiedä. Minua harmittaa se! Minä en ole ensinkään niin lapsi kuin he luulevat.

Hän sävähti vieläkin punaisemmaksi. Häntä hävetti, että Hannikin, joka oli paljon nuorempi kuin hän, piti häntä niin lapsena.

Hanni hengitti raskaasti, katseli Aino-neidin silmiin ja vihdoin kiersi käsivartensa hänen kaulaansa. Sitten hän alkoi kertoa, kuiskaamalla, hiljaa. Neiti kuunteli häntä kauhistuksissaan, punastuen, kalveten ja vähän väliä huudahdellen. Vihdoin puhkesi vesi hänen silmistään ja hän syleili Hannia.

-- Kuinka sinulle on oltu pahoja! pahoja! kuiskaili hän. -- Mutta älä sure, kaikki käy vielä hyvin. Minä puhun mammalle ja papalle...

-- Ei, ei neiti saa puhua! Johan he suuttuisivat pahanpäiväisesti...

-- Ole huoleti!... Ja nuo herrat, nuo roistot! Minäkin olen heidän kanssaan tanssinut... Mutta nyt, kyllä heidän nyt pitää saada kuulla kunniansa. Minä tulen sinun kanssasi Kankaanpäähän, heidän täytyy pyytä anteeksi sinulta.

-- Mutta jos minun äitini saa tästä tietää, vaikeroi Hanni, -- niin hän kuolee surusta. Sillä hän kielsi minua Kankaanpäähän menemästä. Hän ymmärsi, mitä vaaroja siellä oli -- ja minä lupasin, mutta en totellut...

-- No, mutta eihän nyt äitisi näitä usko sinusta, jos kuuleekin. Ja kuka sinne sydänmaille nyt jouluna...

-- Eihän muuten, mutta jos joku kuolisi ja menisivät tilaamaan kirstua. Äiti on kipeä, jos hän pelästyy. Sitä minä niin pelkään!

-- Niitä petoja, niitä petoja! äänteli nuori neiti, kyyneleet vielä silmissä ja kädet puserruksissa. -- Kuinka minä tahtoisin, kuinka minä tahtoisin heille kostaa.

Hänen silmiensä päältä oli äkkiä vedetty kuin vaate, hän näki asiat edessään alasti ja hänelle tuli niistä ajattelemista koko joulunajaksi.

Koko hänen olonsa nousi sotaan. Häntä raivostutti ja hävetti.

Oli hän monta kertaa punastunut miehen katseesta, mutta se oli ollut hänestä hauskaa, sillä hän oli ymmärtänyt, että hän oli kaunis ja että häntä ihailtiin. Oli hän huomannut, että herrat katselivat nuorta Ester-rouvaa, kun hän esiintyi avorintaisissa puvuissaan, ja se oli hänestä näyttänyt hiukan rumalta -- mutta ei hän ollut sitä asiaa käsittänyt näin syväksi. Hän oli itsekin teettänyt hameensa vähän avokaulaisiksi. Se oli hänestä ollut kaunista ja pukevaa. Mikä se sitten oli se "jokin" miehen ja naisen välillä, joka veti heitä toisiinsa?... Ei hän osannut mainita sitä nimeltä, mutta se kuumensi hänen veressään ja teki sydänalaan kiusallisen kivun tunteen... Jos hän, Aino, olisi ollut piikatyttö, ja hänen olisi täytynyt lähteä viemään herroille aamukahvia, niin he äkkiä olisivat voineet karata vuoteistaan ja asettua oven eteen ja alkaa häntäkin... Inhottavaa sitä oli ajatella. Hän koetti peittää silmänsä, tukkia korvansa ja olla kaikkea ajattelematta, mutta se vain tuli mieleen, hänen täytyi Hannin sijasta olla siinä hirveässä hädässä. Oi sitä rumuutta, oi sitä kurjuutta...

Ja se oli sentään se, mitä sanottiin rakkaudeksi! Se oli se, mikä hallitsi maailmaa ja teki ihmiset hulluiksi... Hän olisi tahtonut tietää niin paljon, mutta ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä, äidiltä ei mistään hinnasta. Ei äiti aavistanut eikä saanut aavistaa, että hän näin syntisiä ajatteli!

Syntisiä? Niin, niin, mustia, verisiä, syntisiä. Nuori tyttö ei saa ajatella eikä tutkistella, hänen pitää säilyttää viattomuutensa. Mutta Aino ei voinut olla ajattelematta.

He tekivät Hannin kanssa sopimuksen, että Aino joulutansseissa pitää silmänsä auki, on varuillaan, tarkastelee ja tutkistelee herroja...

Olla varuillaan, pitää silmät auki, kun on kahdeksantoistavuotias ja edessä liukas lattia, kun ympärillä soi soitto, kun pitää tanssista enemmän kuin mistään muusta maan päällä, ja tanssittua talvisen yön umpeensa ei toivo mitään sen hartaammin kuin että ilta taas joutuisi ja uudelleen saisi alkaa liidellä pitkin liukasta lattiaa soiton soidessa! Ei siinä ehdi ajatella, vielä vähemmän olla varuillaan ja pitää silmiä auki. Tanssii vain eikä muista mitään koko maailmasta.

Aino heräsi siihen, että Hanni tuli tekemään tulta hänen huoneeseensa. Hän oli nukkunut keveää, levotonta unta, ja heti kun hän heräsi, valtasi hänet paha omatunto siitä, ettei hän eilisissä tansseissa ollut huomannut herroissa mitään pahaa, ei mitään loukkaavaa, ei mitään syntisiä katseita. Hänellä oli päinvastoin ollut äärettömän hauskaa... Hanni kyykistyi uuninsuun ääreen, salin ovi oli jäänyt auki ja raosta näkyi toinen puoli joulukuusesta, joka oli siirretty nurkkaan, oksilla kimmelsi paperisia helyjä, yleni lippuja ja riippui makeisia... Aino tiesi, että hänen olisi pitänyt soimata herroja ja näyttää, että hän heitä halveksi, mutta hän oli vain hymyillyt heille. Nyt odotti Hanni häneltä lohdutuksen sanoja eikä Aino voinut niitä antaa. Hän sulki silmänsä, ja päätti olla nukkuvinaan.

Kattoon syntyi, suuri, kolmikulmainen valokohta, jossa Hannin liikkeet erottautuivat mustina, muodottomina varjoina, kun hän puhalteli tuleen. Vihdoin hän nousi, varisteli rikkoja sylistään, astui hiljaa vuodetta kohti ja katseli suurin, surullisin silmin. Hän otti tuolilta Ainon vaaleansinisen puvun ja alkoi ihaillen käännellä sitä käsissään. Silloin oli Aina heräävinään, sanoi Hannille huomenta ja kertoi, etteivät kaupungin herrat vielä olleet tulleet, mutta Kankaanpään pitoihin he tulevat ja silloin, silloin...

Hän päätti rehellisesti ottaa selvää asiasta, sillä koko hänen luontonsa nousi sitä vastaan, että Hanni kärsisi syyttömästi.

Mutta kun hän palasi Kankaanpäähän kutsuista, oli kaikki hänen päässään sekaisin. Hän ei käsittänyt mitä uskoa... Hauska ilta se oli ollut. Jo portaitten edessä oli ollut vastassa vihreitä kuusia ja niiden oksilla palamassa kirjavia lyhtyjä. Sali oli miltei tyhjennetty, seinille vain oli jäänyt peilit ja taulut ja kattoon kruunut. Lattia oli tehty liukkaaksi kuin marraskuun jää. Viereinen huone oli muodostettu virvokehuoneeksi, pöydät kukkurallaan hedelmiä ja makeisia. Toisissa huoneissa oli pehmeitä mattoja, patjoja ja sohvia ja amppelit valaisivat punertavilla tai kuunvalonkarvaisella valolla. Herrat olivat hännystakeissa, naiset parhaimmissa puvuissaan, ei mitään talonpoikaisemäntiä eikä kansakoulunopettajia nurkissa istumassa, Ester-rouva itse oli tavattoman yksinkertainen tällä kertaa: vain vaaleankeltainen villahame, hiuksissa ja rinnalla tulipunaisia kukkia.

He olivat todella saapuneet, sekä tuomarit naapurikaupungista että ylioppilas Åkerfelt ja maisteri Björkell Helsingistä. Aino oli asettunut nurkkaan ja tarkasteli heitä sieltä. Maisteri Björkell oli erinomaisen hienon näköinen. Hän esiintyi levollisesti ja varmasti, katsellen kaikkia ikäänkuin ylhäältäpäin. Hän ei nauranut, mutta kasvot pysyivät kaiken aikaa kohteliaina ja sileinä. Hänen pukunsa kiilsi uutuuttaan ja muodikkuuttaan. Vasemman käden pienessä sormessa kimalteli jalokivi. Häntä täytyi kunnioittaa ja pelätä. Aino tunsi, ettei hän hänelle uskaltaisi sanoa sanaakaan, oli sitä paitsi varma, ettei ainakaan hän ollut tehnyt pahaa Hannille.

Tuomari Lassi Lindström oli vähän kuluneen näköinen, hännystakki rypistynyt, valkoinen kaulaliina ennen käytetty. Mutta hän näytti niin perin ystävälliseltä, että se täytyi antaa hänelle anteeksi, hän hymyili kaikille ja tanssitti kaikkia tyttöjä, sekä somia että rumia, vanhempia ja nuoria. Aino tuli vakuuttuneeksi, että hänkin oli viaton, ja turhaan etsittyään vikoja noista muista unohti hän koko tutkijatoimensa ja ainoastaan iloitsi tanssista.