Part 10

Seuraavana päivänä rupesivat Kankaanpään tanssit tekemään kiusaa. Ei hän olisi niin tahtonut, jollei Kyösti-herra olisi ollut kartanossa. Hän ymmärsi, ettei hän saa häntä nähdä, sillä herrasväki oli tietysti sisähuoneissa ja tanssit ovat tuvassa, mutta kuitenkin hänen teki mieli Kankaanpäähän. Kieltäisiköhän äiti, jos tietäisi kaikki...? Hanni oli kahden vaiheilla aina iltaan asti, mutta kun Loviisa alkoi tehdä lähtöä, niin pukeutui hänkin vihreään hameeseensa, ja kun Loviisa kehoitti, viskasi hänkin huivin korviinsa ja päätti tämän ainoan kerran lähteä katsomaan, vain katsomaan. Sittenhän rippikoulukin alkaa eikä hän enää pääse.

Ilta oli tyyni, pilvet hajaantuivat ja kuunpuolikas nousi järven takaa. Ilma oli leuto ja tie paksuna liejuna. Pientaren vierelle oli astuttu kapea polku kivenkovaksi ja sitä kulkivat tytöt perätysten.

-- Kas, huudahti Loviisa äkkiä. -- Tuolla tulevat juustoherrat!

Hanni erotti etäältä kolme miehistä olentoa. Loviisa rupesi laulamaan ja nauramaan. Hanni pyysi häntä olemaan hiljaa, mutta hän vain yltyi. Vihdoin herrat tulivat luo, tervehtivät kohteliaasti ja kysyivät, sopiiko tulla saattamaan. Loviisa vastasi tiukasti, ettei ensinkään tarvitse, mutta he tulivat kuitenkin eikä Loviisa enää estellytkään. Puhuttiin jotakin, joka ei Hannista ollut mitään ja jota hän ei ymmärtänyt. Vihdoin sanottiin jotakin hänestä, Hannista.

-- Se on minun ystäväni, sanoi Loviisa, -- ei sille saa tehdä pahaa.

-- Pahaa! huudahti yksi herroista. -- Kuka nyt sellaiselle sirkkuselle. Syliini otan ja kannan.

Hannin sydän hytkähti, hän tuli likemmä Loviisaa ja korjasi huivia silmilleen. Hän käsitti, että herrat tekivät hänestä ja Loviisasta pilkkaa. Heitä huvitti kiusoitella heitä, nyppiä käsivarsista ja nauraa heille.

Astuttiin meijerirakennuksen ohi, jossa herrat asuivat, mutta he saattoivat tyttöjä aina Kankaanpään riihille asti. Siitä he kääntyivät.

Päärakennuksen pitkä ruuturivi oli heleässä valaistuksessa. Ikkunoissa riippui hienoja pitsiuutimia ja kasvien lomitse loistivat kynttiläkruunut. Hannin valtasi kuumeinen halu päästä likemmä. Hän tarttui Loviisan käteen ja veti häntä mukaansa. He menivät pihaan, kiersivät rakennuksen kulman ja tulivat puutarhaan. Hiekka narisi jalkojen alla ja tulet ikkunoista valaisivat nurmikkoa ja ränstyneitä kukkalavoja. Huoneissa oli peilejä ja tauluja. Kuului laulua ja ihmisten puhetta. Hannin olisi tehnyt mieli nousta parvekkeelle, jonne johtivat portaat puutarhasta, mutta hän ei uskaltanut. Äkkiä likeni pari naista ikkunaa ja siihen he jäivät puhelemaan. Hanni ja Loviisa karkasivat syrjään ja seisahtuivat aidan suojaan, missä oli varjoa.

-- Tuo nainen on pappilan Aino, selitti Loviisa. -- Se kuuluu olevan hyvä tyttö, kehuvat palvelijat. Toista en tunne. Vaikka olisi armon ruotsalaisia tuttavia, kun on noin hiukset pörröllään... Mutta eikö jo mentäisi?

Hanni tahtoi vielä viipyä, sillä hän toivoi näkevänsä Kyösti-herran, vaikkapa vain vilahdukselta. Ikkunaan tulikin herra ja nainen. He jäivät katselemaan kuuta. Mutta se herra ei ollut Kyösti-herra.

Loviisa hiipi jo aitaa myöten, hyvän matkan päässä Hannista. Hanni sai juosta saavuttaakseen hänet. Voi, hän olisi paljoa mieluummin odottanut siinä ikkunoiden alla...! Jo kuului viulun kimeitä ääniä...

Tuvan eteisessä oli poikia ja tyttöjä kinastelemassa. Kun ovi avautui, pulpahti viulun räminä ja kuumuus, jalkojen kopina ja lampun käry. Sillä siellä oli kuumaa kuin saunassa ja lamppu kärysi katossa. Penkillä oli parikymmentä istujaa ja permannolla istuttiin sakeissa parvissa. Tuskin oli Hanni ehtinyt nurkkaan istumaan, kun hänen eteensä ilmestyi hoikka, iloinen mies, joka hihallaan pyyhki hikeä otsaltaan. Nyymannihan se olikin.

-- Eikös tyttöä tanssita? kysyi hän, tarttui käsivarsiin ja läksi viemään. Hanni yritti jotakin sanoa, mutta ei siinä kuulunut kuin jalkojen kopina ja viulun vingunta. He menivät kovaa vauhtia, moneen, moneen kertaan ympäri huoneen. Hanni ei voinut sille mitään, että tuntui hauskalta. Hän meni kuin virran mukana. Tuli niin vari, että hiki valui alas selkää, kädet olivat kuin keitetyt ja jo alkoi pyörryttää. Ei oikein tietänyt, olivatko jalat maassa vaiko ilmassa. Hän pyyteli Nyymannia lakkaamaan, mutta Nyymanni tarttui vain lujemmin kiinni, läähätti, puhalsi, jytkytti ja kieputteli. Vihdoin viimein hän pysähtyi ja heitti tanssitoverinsa irti keskellä lattiaa. Hanni lensi hänen käsistään pitkien matkojen päähän, nurin narin toisten päälle. He rupesivat nauramaan ja vetivät polvelleen lepäämään, mutta siitä koppasi toinen mies ja taas alkoi kieputus lattialla. Hauskaa se oli! Mutta voi sitä kuumuutta! Joku poikaviikari tuli pistämään jalkojaan tanssivien eteen ja joku pari siinä kaatuikin, mutta toiset vain hihkaisivat mennessään. Vähän väliä pistäysivät miehet eteisessä, siellä oli olutkori ja sama vanha akka, joka oli kehunut kylvettäneensä patruunaa lapsesta asti, kauppasi olutta.

Tuskin oli kuitenkaan ehditty päästä ilojen makuun, kun eräs sisätytöistä henki kurkussa tuli sanomaan, että patruuna kieltää tanssimasta. Viulun ääni kuului portaille, kun herrasväki tuli kuuta katselemaan, ja siitä saivat tietää, että on tanssit. Patruuna suuttui ja sanoi, että hänen talossaan pitää olla järjestystä.

-- Kyllä he itse tanssia rötköttävät, mutta meitä kielletään, huusi joku.

Samassa tuli toinen sisätyttö sanomaan, että armon tuli sääli, kun hän kuuli, että kiellettiin tanssimasta, ja nyt herrasväki laittaa väelle jotakin oikein hauskaa, joka samalla on paljon parempaa ja opettavampaa kuin tanssit, näin lauantai-iltana.

No, sitten kelpaa käydä odottamaan. Ei se armo sittenkään taida olla mikään paha ihminen... Mutta voi sitä toki sill'aikaa tanssiakin, kunhan ei viulu soi, etteivät kuule. Ja nyt se onkin vielä hauskempaa, kun se on kiellettyä...

Vihdoin tulee Janne ilmoittamaan, että saa tulla. Silloin kaikki karkaavat ovea kohti, joku menee kiireessä nurin, mutta se on vain hauskaa.

Vanha taloudenhoitajatar entisen herrasväen ajoilta kiehuu vihasta ja vimmasta, kun väkijoukko tulee kyökkiin. Tällaista ylenannettua komentoa lauantai-iltana! Pyyhkikööt edes jalkansa älköötkä päästäkö koiria tullessaan...

Keittiön pöydät ovat täynnä komeita ruokavateja ja juomatarjottimia. Pitkänä jonona astuu häärivien piikojen ohitse koko tanssijajoukko tuvasta. Rasvatut saappaat ja hikiset vaatteet hajuavat. Ruokasalista näkyy katettu pöytä elävine kukkasineen, hopea-astioineen, pulloineen. Kelpaisipas siihen istuutua syömään, kelpaisipas tuosta kopata viinikarahvi taskuunsa!

Suuresta salista on nuoralla erotettu kulma katsojille. Hei sitä komeutta! Kultaa ja peilejä, tauluja, silkkiä samettia... Pyöreän pöydän ääressä toisessa kulmassa istuu naisia ja herroja. Siellä on yksi niistä herroista, jotka kävivät Pimeässäpirtissä. Pörrötukkainen neiti menee soittokoneen ääreen ja alkaa soittaa rimputtaa iloista nuottia. Äkkiä lentävät ovet salin perältä auki ja sisään karkaa olento, korea kuin elävä nukke. Herrasväet, jotka istuvat pöydän ääressä, rupeavat taputtamaan käsiään ja korea nukke hymyilee, kumartaa ja alkaa sitten laulaa.

Tottakai sen jokainen tuntee: se on Kankaanpään nuori armo itse!

Hänellä on ihkasen lyhyt silkkihame, pitkät sukat ja kultasolkisissa kengissä korkeat korot. Hihoja ei ole ensinkään ja olkapäillä vain kaitaiset nauhat. Rinnalta nousee kaunis kukkakimppu ja paljaalla kaulalla kiiltää helmiä. Tukassa on korea, kimalteleva höyhen ja kädessä viuhka, jonka hän panee rintansa eteen, kun painuu alaspäin.

Heleällä äänellä hän rallattaa, ravistaa päätään, näyttää hampaita, vetää ylös kulmakarvoja, näyttää surulliselta, näyttää vihaiselta, kertoo jotakin hauskaa ja vihdoin purskahtaa nauruun ja karkaa pois samasta ovesta, josta tuli.

Mutta herrasväki pöydän ääressä nauraa menehtyäkseen ja pui käsiään ja huutaa "bravo, bravo!" Ne ovat tietysti ymmärtäneet, mitä armo lauloi. Kankaanpään kuski, puutarhuri ja sisätytöt nauravat hekin ja taputtavat käsiään. He viittaavat kiihkeästi tupaväkeä taputtamaan. Silloin alkaa salissa paukkua. Pojat ja nuoremmat miehet taputtavat kuin palkintoa saadakseen, sillä se on heistä hauskaa. Vihdoin täytyy herrasväen huutaa: "hss!"

Armo tulee uudestaan esille, kumartaa ystävällisesti ja laulaa nyt jotakin niin surullista, että lopulta itkee. Mutta herrasväet pöydän ääressä nauravat ääneen. Ei laulu heitä laisinkaan itketä. Ja sitten taputetaan ja huudetaan vielä vimmatummin kuin äsken. Kerran vielä aukeavat ovet, armo tulee ulos ja kumartaa asettaen jalkansa ristiin. Korvissa, kaulalla ja tukassa välkkyvät helyt. Käsivarret, kaula ja niska ovat valkoiset kuin maito. Hänen oikea kätensä painuu rintaa vastaan, ikään kuin varjellakseen hametta aukeamasta... Sitten hän häviää eikä enää tule.

Toisen oven suuhun on sill'aikaa tullut useita herroja ja heidän joukossaan on taas pari niitä, jotka syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä. He taputtavat käsiään, kuiskailevat keskenään ja nauravat. Rengit ja piiat katselevat salin koreuksia ja hymähtävät, mutta eivät puhu mitään.

Nuoret herrasväet nousevat pöydästään, menevät soittokoneen ääreen ja laulavat monessa äänessä lauluja, jotka palvelusväkikin tuntee. Heidän laulaessaan tulee saliin patruunan harmaankirjava koira. Se nuuskii ihmisiä, jotka seisovat nuoran takana, ikään kuin kysyäkseen heiltä, kenen luvalla he ovat tulleet tänne, ja poistuu sitten herrojen luo, antaakseen heidän silittää itseään.

Armo astuu nyt esiin toisessa asussa. Pianpa hän muuttikin karvaa! Tuskin samaksi tuntisi. Housut ovat jalassa ja korkearuojuiset saappaat, pyssy olalla ja pieni sotilaslakki päässä. Kovin ovat housut ahtaat eikä häntä muutenkaan sotilaaksi luulisi. Mutta koreasti hän laulaa. Herrasväki ei sentään taputa yhtä innokkaasti kuin äsken.

Hän tulee huoneeseen vielä kolmannen kerran ja taaskin uudessa puvussa. Hänellä on nyt lyhyt hame, pienet pitsihihat, helmiä kaulassa, hattu päässä ja hatussa pitkä sulka. Hänen kanssaan on poika, jonka kädessä on pitkä seiväs ja housut ulottuvat vain polviin. He laulavat yhdessä ja poika koettaa ottaa armolta punaista kukkaa, mutta armo ei tahdo antaa, kujeilee vain. Vihdoin poika ryöstää kukan ja karkaa armon kaulaan.

Nyt taputetaan taas kovasti ja huudetaan, niin että huoneet kaikuvat, mutta armo ei enää mene pois, vaan hymyilee ja kumartelee herrasväen pöydän edessä, astelee sitten nuoran laidalle, hymyilee väelleen, nostaa kättään ja nyökäyttää päätään. Väki ymmärtää, että nyt saa poistua, nyt on näytäntö lopussa. Mutta ennen kuin he ovat päässeet keittiöön vievän käytävän ovesta, tukkii armo sormellaan nenänsä ja juoksee avaamaan ovea, joka vie parvekkeelle.

-- Luuletteko, että he ymmärsivät mitään? kysyy hän sitten vierailtaan. -- Heille olisi ehkä pitänyt selittää.

-- Mutta huomasittehan, hyvä rouva, kuinka innoissaan he olivat! selittivät vieraat yhteen ääneen.

-- No sepä hauskaa. Minun käy heitä välistä sääli, kun heillä ei ole mitään huvia.

Ulkona on kuutamo. Ääneti kulkee kansa alas keittiön portaita ja kappaleen pihamaata, mutta sitten aletaan puhua.

-- Mitäs tuo nyt oli olevinaan?

-- Oli mitä oli, olihan se hauskaa.

-- Teatteria se oli!

-- Olisihan tuo samalla voinut tulla paitasillaan.

-- Ehkä se olikin paitasillaan, noin pitsitetythän sillä kuuluu olevan paidat.

-- Mutta koreasti se laulaa rallatti.

-- Korville minä antaisin, jos patruunan sijassa olisin.

Hanni erosi heistä ja alkoi kiireesti astua kotia kohti. Hän oli kuin huumeessa.

Se nuori herra, joka otti armolta kukan ja joka syleili häntä, oli Kyösti-herra.

* * * * *

Maanantaina vihdoin piti rippikoulun alkaa.

Kai rovastikin aikoinaan oli pitänyt rippikoulua ihanteellisena laitoksena, jossa nuorten piti valmistua elämän retkelle, erottamaan hyvää ja pahaa, oppia ajattelemaan ja sovittamaan Vapahtajan neuvoja elämään. Mutta hänen vaatimuksensa olivat siitä alentuneet. Kunhan sai lapset edes puhtaasti lukemaan. Alussa hän oli vaatinut paljon, sekä ulkolukua että sisälukua, ja joka ei osannut, sai mennä laiskankouluun. Mutta joka vuosi tuli kymmenkunta sellaista ihmisalkua, etteivät ne parantuneet laiskankoulussakaan, vaan vetelehtivät vuodesta vuoteen rippikoulussa, harmina ja pahennuksena uusille oppilaille. Sen tähden oli jo parina viime vuonna päästetty kaikki urakalla, sekä ne, jotka osasivat, että ne, jotka eivät osanneet. Ja se oli rovastin mielestä näyttäytynyt miltei käytännöllisimmäksi keinoksi.

Kovaa oli se rippikoulun pitäminen! Istua kuumassa, ahtaassa huoneessa neljä tai viisi tuntia perätysten, ajamassa mitä yksinkertaisimpia asioita mitä tyhmimpiin päihin. Kun sai sellaisia vastauksia, että on "kolme Jumalaa, oikea Jumala ja Jeesus ja Pyhä Henki" tai että "Jumala on syntinen" tai että "Jumalaa rukoillaan vain kirkossa" tai että "Jeesus ristiinnaulittiin pahain tekoinsa tähden" -- niin kyllä ihanteellisuus meni menojaan.

Lapset kokoontuivat kello 10 maanantaiaamuna pitäjäntuvalle ja siellä heistä seulottiin pois mahdottomimmat, sellaiset, jotka eivät ensinkään saaneet sanasta kiinni. Toisten kanssa alettiin sitten.

Ensin tuntui Hannista hyvin juhlalliselta. Rovasti istui totisena pöydän takana. Hän oli mustissa vaatteissa, ainoastaan kaulus oli valkoinen ja paksut kultavitjat riippuivat taskusta. Hänen silmänsä näyttivät siltä kuin hän olisi osannut katsoa ihmisen sydämeen asti. Häntä täytyi pelätä ja totella melkeinpä kuin Jumalaa itseään.

Toisilla tytöillä oli uudet, kauniit vaatteet ja silkit päässä. Toiset olivat lainavaatteissa, eräänkin tytön kengät olivat hyvin isot ja hihat ylettyivät käsien yli. Monet olivat ihan risaisissa vaatteissa. Erään tytön pää oli pörrötetty melkein niinkuin armon pää. Se oli pitkä ja varmaankin jo hyvin vanha tyttö. Ensin tuntui hullunkuriselta kuunnella, kun toiset lukivat oikein huonosti. Ihan väkisin tuppasi naurattamaan. Mutta rovasti suuttui ja silloin räiskyivät nurkat. Toiset pantiin seisomaan koko tunniksi. Toiset itkivät pelosta, toiset olivat kuin kivet: eivät itkeneet eivätkä nauraneet, sama, sanoi heille hyvää tai pahaa. Hanni sai aina kiitosta, hän ei koskaan vastannut väärin ja osasi lukea mistä kirjasta tahansa. Rovastikin nähtävästi piti hänestä, koska hän aina pani hänet oikaisemaan tyhmiä tyttöjä. Mutta kyllä hän toisille teki kiusaa niinkuin tahallaan. Eräs tytöistä valehteli niin, ettei voinut ensinkään luottaa sen puheisiin, ja kun eräältä tytöltä katosi kukkaro, luulivat kaikki hänen sen ottaneen. Se kuului olleen kesti-akan tyttö takakyliltä. Sitä rovasti vähän väliä huusi ja aina se vastasi nurinpäin. Rovasti torui, sanoi kanaksi ja lehmäksi ja tomppeliksi, antoi seisoa, pani nurkkaan ja tukisti. Mutta ei se välittänyt mistään, teki mitä käskettiin, ei itkenyt eikä nauranut.

Vähitellen sentään komentoon tottui. Hannista kävi aika pitkäksi. Häntä nukutti ja ajatukset liikkuivat muualla. Varsinkin piti ajatella Kyösti-herraa.

Välistä, kun pappilaan tuli vieraita tai rovastille sattui työtä, saivat rippikoululaiset odottaa. He vetelehtivät silloin maantiellä, joka kulki pitäjäntuvan ohitse. Milloin kastui, milloin paleli. He keksivät kerran odottaessaan ruveta hippasille ja juoksivat hautausmaan ja pitäjäntuvan väliä, mutta silloin menivät kylän uskovaiset kantelemaan rovastille, että rippikoululapset tanssivat maantiellä ja häpäisevät koko pitäjän. Silloin saivat lapset rovastilta kovat nuhteet.

Ruustinna oli saanut kuulla, että Salmisella asui näppärä tyttö, joka kävi rippikoulua. Hän tarvitsi juuri sellaista nuorta tyttöä leikkimään lasten kanssa ja hän lähti Salmiskalta kuulostamaan, millainen Hanni oli. Tuntikauden he Salmiskan kanssa juttelivat kahvipannun ääressä, moittivat Kankaanpään nuorta herrasväkeä, kehuivat vanhoja ja Salmiska kertoi kaikki, mitä tiesi Hannin äidistä ja Hannista. Ruustinna päätti ottaa Hannin lapsenpiiaksi pappilaan. Tosin hän vielä oli nuori, mutta koska oli tarkka ja vilkas tyttö, niin varmaan pian oppisi.

Turhaan tuli Kalle Pimeästäpirtistä noutamaan tytärtään kotiin. Ikävä häntä oli ollut, oli tuntunut siltä, kuin joku aina olisi puuttunut. Äiti itki itkemistään ja väitti, ettei Hanni enää milloinkaan palaa. Mutta parasta kai se oli, että hän jäi kirkonkylään, kun oli saanut hyvän paikan ja vanhempien asuminen torpassa oli epävarmaa. Kalle esitti surunsa ruustinnalle ja kertoi, kuinka mitättömistä syistä patruuna oli suuttunut. He olivat alussa aikoneet kääntyä oikeuteen, mutta taisipa olla parasta sovinnolla erota torpasta.

Hanni kertoi isälleen, miten hyvä hänen on pappilassa. Hän saa nukkua lasten kamarissa ja syödä melkein samaa ruokaa kuin herrasväki. Hänen työnään on järjestää huoneissa, tarjota kahvia, leikkiä lasten kanssa, lukea heille satukirjoista ja parsia heidän sukkansa. Lapset ovat kiltit ja Aino-neiti vasta on hyvä. Pitää ihan vertaisenaan.

Yhtä tapausta Hanni ei kertonut isälleen. Pappilassa oli ollut herroja yötä, kunnanlääkäri ja metsäherra. Aamulla oli ruustinna lähettänyt Hannin viemään heille kahvia ja Hanni oli tullut heidän huoneestaan hätäännyksissään, itku kurkussa. Silloin oli ruustinna vienyt hänet peräkamariin ja puhunut hänen kanssaan kahden kesken, puhunut kovia sanoja. Hän oli pannut kaikki Hannin syyksi, vaikka Hanni tiesi, ettei hän ollut mitään tehnyt.

Aino-neiti lähetti Hannin pikku siskoille tulijaisiksi vehnäleipää ja piparkakkuja. Hanni itki isän nähdessään ja lähetti tuhansia terveisiä äidille ja vaarille ja Jussille ja kaikille muille siskoille, pikku Liisalle varsinkin, ja Misselle ja Omenalle ja kaikille, kaikille... Hänestä tuntui ero isästä niin raskaalta, että sydän oli haljeta. Mutta isä siunaili hyvää herrasväkeä, joka on ottanut hänen tyttärensä suojaansa ja vakuutti, että äidinkin varmaan nyt tulee paljon turvallisempi olla.

Hanni meni saattamaan isää rekeen, syötti Pikulle leipää, taputti sen kylkeä, silitti ja hyväili sen turpaa ja uudisti itkien kaikki terveisensä ja sanottavansa. Hän ajoi reen jalaksilla alaportille asti ja palasi siitä pappilaan, mutta Kalle läksi sydänmaahan, jota hän lähes kaksikymmentä vuotta oli pitänyt omanaan ja joka ei enää ollut hänen omansa.

VII

Ruustinnan nimipäivänä -- yhdeksäntenä päivänä joulukuuta -- oli pappilassa aina pidot. Ketään ei erityisesti kutsuttu, mutta kaikki olivat tervetulleet ja kaikki tulivat.

Ystävälliset suojat olivat ahdetut täyteen valoa, salin kattokruunu oli sytytetty, peilipöydillä ja hyllyillä paloi kynttelejä, urkuharmonin kannella seisoi kaksi paksua hopeista haarakynttiläjalkaa. Seinillä oli raamatunlauseita mustilla pohjilla, mustissa puitteissa, ikkunoissa siistit, valkeat uutimet ja hyvin hoidettuja kasveja, huonekaluista ja matoista helotti iloisia, puolivillaan kudottuja värejä. Salin lattialta olivat matot poissa tanssin varalta ja vanhanaikaisen pianon telineillä oli tanssinuotteja.

Pitkin seiniä istui naisia: sohvassa kunniasijalla Kolhon kartanon rouva, everstinna Segerskjöld, joka tyttärineen naapuripitäjästä asti oli vaivautunut onnittelemaan ruustinnaa. Hän oli mustassa, hiukan vanhanaikaisessa silkkipuvussa, pitsimyssy päässä, ja seurasi levottomasti vanhempaa tytärtään, joka oli rakastunut maisteri Holmströmiin. Hartaasti oli hän sentään kuuntelevinaan vierustoverinsa, leskirouva Granin juttuja. Rouva Gran oli alkuaan suurta sukua, mutta hänen avioliittonsa oli ollut "mesallianssi" ja siinä oli tullut vararikko. Nyt ei hänellä ollut kuin pieni eläke, joukko kultasormuksia ja äärettömän paksut kultavitjat, jotka kutsuissa koristivat hänen vanhanaikaisia, kuluneita silkkipukimiaan. Hän oli hyvin lihava, näytti liikkuessaan jättiläiskerältä, ei asunut missään, vaan kierteli seuranaisena pitkin pitäjiä, perheestä perheeseen ja kuljetti mukanaan kaikki juorut. Viimeksi oli hän oleskellut viikon Kankaanpäässä ja kun hän sen mainitsi, unohti everstinna sekä tyttärensä että hänen rakastettunsa.

Rouva Gran oli saanut selville, ettei Ester-rouva ollut mitään "parempaa" sukua. Hänen myötäjäisensä olivat kaikki merkatut E.v.H:lla kruunu yläpuolella. Miksei hän ollut käyttänyt tyttönimeään? Tietysti siksi, ettei sen yläpuolelle olisi sopinut ommella kruunua! Hän oli luultavasti tukholmalaisen ravintoloitsijan tytär!... Mutta muuten oli Kankaanpäässä pidetty kovin hyvänä, oli ollut ruokaa ja juomaa ja iloista seuraa yllin kyllin.

Vastapäisessä sohvassa istui nimismiehen rouva ja kappalaisen rouva ja heidän välilleen oli joutunut Alhon kartanon ennen aikojaan vanhentunut emäntä, rouva Jenny von Holten, kalpea, laiha, nöyrännäköinen nainen, jonka kasvot kellertävä, epämuodikas silkkipuku teki vieläkin kalpeammaksi. Etempänä salissa istui pienempien kartanoiden rouvia tummissa villapuvuissa, hiukset sileiksi kammattuina, kädet helmassa ristissä. He valittelivat piikojaan, puhuivat lapsistaan, katselivat, miten sohvassa istuvat rouvat käyttäytyivät ja mitä tyttöä mikin herra liehitteli. Nurkassa likellä ruokasalin ovea istui muutamia talonpoikaisemäntiä, kansakoulunopettajatar ja miesopettajan rouva. He eivät kuuluneet pitäjän hienostoon eivätkä yleensä olleet mukana pidoissa. Pappilaan heidät sentään aina kutsuttiin, tänään sitä suuremmalla syyllä, kun emännät pakanalähetyksen hyväksi toimivan ompeluseuran puolesta jo aamulla olivat käyneet ruustinnaa onnittelemassa antaen hänelle lahjaksi tusinan kahvikuppeja.

Ystävällisenä ja hiukan hämillään asteli ruustinna ryhmästä ryhmään. Kolhon everstinnalle virkkoi hän nöyrästi: "Kuinka kovin ystävällistä, että Louise todella vaivautui meille tänään! Ja vielä tällaisella pakkasella! Mutta tottakai me nyt saamme pitää herrasväet luonamme yötä!... Oi, meillä on aina tilaa niin harvinaisille vieraille!"

Kummallista, ettei Kankaanpään herrasväkeä kuulu! Ruustinna ei tiedä pappilalaisten millään tavalla loukanneen heitä. Olisivatko he todella niin ylpeitä, etteivät tahtoisi tulla, jos ovat kuulleet, että pappilaan tulee alhaisempaakin väkeä?... Ruustinna siirtyi toiseen sohvaan ja kysyi Jenny von Holtenilta, mitenkä hänen pienokaisensa jaksavat. Jenny-rouva säpsähti, nousi varovaisesti sohvasta ja istuutui tuolille. Hän oli levoton lapsista, pikku Carl oli ollut kipeänä. Hänen pitäisi oikeastaan lähteä kotiin... Eihän nyt suinkaan! Totta kai Jennyn pitää juoda teetä ja syödä illallista pappilassa. Tee joutuu paikalla. Ja ruustinna työnsi hänet ystävällisesti takaisin sohvaan ja läksi kiiruhtamaan teen tarjoamista.

Keittiön puoli oli ainoana muurahaispesänä: pöydät täynnä posliineja, hilloja, leivoksia, pulloja. Lattialla häärivät piiat toistensa tiellä, tuon tuostakin polkien kissaa hännälle tai koiraa käpälälle. Salmiska piti pääkomentoa ja hänellä oli puoli tusinaa apulaisia, mutta vaikka ruustinna Salmiskaan luottikin, niin piti hänen itsensä välillä käydä katsomassa, olivatko asiat kunnossa.

Lastenkamarissa kävi kova ryty: tuolit olivat käännetyt ylösalaisin ja vuoteita oli pengottu, sillä oli leikitty sokkosilla, hippasilla ja rautatietä.

Salissa kierteli jo teetarjotin ryhmästä ryhmään. Uudet kupit, ompeluseuran lahja, olivat tarjottimella.

-- Kyllä ne ovat kauniit! vakuutti ruustinna moneen kertaan emännille.

-- Minusta ne olisivat saaneet olla vähän iloisemmat, huomautti joku emännistä. -- Kovin ovat valkoiset.

-- Se se juuri on hienoa, selitti kansakoulunopettajan rouva. -- Minä pidän kaikesta kalpeasta.

Samassa juoksi palvelustyttö salin läpi eteiseen ja ruustinna ymmärsi, että joku tulee. Varmaankin kankaanpääläiset, koska kaikki muut jo ovat saapuneet.