Chapter 4

Mutta Jumala oli niin tahtonut. Helena vei minut hetken odotettuani talliin, silitteli ja hyväili minua. Minä näin ilon kyyneleen hänen silmissään, vaikka niissä samalla olikin surullista osanottoa, Luultavasti oli isäntäni vaarallisesti sairaana. -- Seuraavana päivänä sain viedä armaani kirkolle, jossa entisiä hevostuttaviani luulin saavani tavata, mutta, ei; hän seisatti minut vaan hetkeksi erään talon luo, josta niin kummallinen haju levisi ilmaan, aivankuin siellä olisi ollut kaikki maailman yrtit koossa. Sieltä tuli hän pari pientä pulloa kädessä ja heti palasimme me suoraan kotia.

Viikko kului. Eräänä aamuna kuulin puhetta pihalta, Helenan ja isäntäni äänet.

»Tuohan, rakas ystäväni se tänne, minulla on sitä ikävä», kuulin isäntäni sanovan. »Eihän se hevosen syy ole, jos kärryjen pyörä ojaan menee. Miksi en ohjannut häntä paremmin.»

Helena tuli talliin ja saattoi minut ulos. Tuvan rappusilla istui isäntäni vaaleana sairaan näköisenä, päässä valkea puhdas liina.

»Kuinka tottelevainen ja tyyni se rajupää on sinun käsissäsi», sanoi isäntä.

»No, ketä se sitten tottelisi, jollei omaa kasvattajaansa», sanoi Helena, taputtaen minua kaulalle. Hän oli oikeassa. Häntä olin valmis tottelemaan, vaikka kuolemaan olisi käskenyt.

»Sinä rakastat sitä hevosta», sanoi kysyvällä äänellä isäntäni, katsoen hellästi Helenaa.

»Kuinka en omaa Mikkoani rakastaisi», sanoi Helena.

»Tahtoisitko sen omaksesi?» kysyi isäntäni.

»Jos minä rikas olisin, niin maksaisin hänestä vaikka mitkä rahat.»

»Tehdään vaihtokauppa», sanoi nuori mies. »Minä annan Mikon sinulle, anna sinä minulle itsesi. Saat minut vielä kaupanpäällisiksi.»

Helena punastui.

»Armas Helena», jatkoi isäntäni. »Se on Jumalan sallimus, että minä niin ihmeellisellä tavalla tulin sinun luoksesi. Sinä olet minulle todistanut, ett'en vertaistasi sydäntä mistään löytää voi. Minä lupaan parantaa itseni. Ei viinan tippa tästä lähtien kurkkuani saa kostuttaa.»

Helena ei vastannut mitään, saattoi vaan minut takaisin talliin.

Seuraavana päivänä lähdimme kaikki kolme matkalla, jota kesti aamusta iltapuoleen asti. Vihdoin kuitenkin saavuimme perille, suurenlaisen talonpoikaistalon edustalle. Viikon päästä sen jälkeen ajoi isäntäni minulla pappilaan ja kolme viikkoa myöhemmin sain viedä Helenan ja isäntäni juhlapuvussa kirkolle.

Kotimatkalla näin vilahduksella, kuinka isäntä suuteli Helenaa.

»Mikon ansio se on, että me yhteen jouduimme», kuulin Helenan sanovan.

Siitä saakka olen ollut uudessa kodissani. Aina olen tyytyväinen ja iloinen ollut, sillä Helenan kasvoista olen aina onnen nähnyt heijastavan.

Tähän loppuu minun kertomukseni. Kun luulen, että siitä monelle voipi iloa ja hyötyä olla, olen sen kertoa tahtonut; mutta kun en itse kirjoittaa osaa, on sen minun puolestani tehnyt ystäväni Matti.

VIIMEISEN KERRAN,

OTJON VETÄJÄT.

Inkeriläinen pilkkajuttu.

Koko kylän väki on mitä kiireimmässä heinäntouhussa. Naiset haravoivat luokoa »vaaluille» tahi ajavat karheita ko'ompaan, miehet panevat kuormia ja purkavat niitä »sarraimiin», tyttöhulikot haravoivat karisteita, pojannaskalit, jotka eivät vielä jaksa hangolla lepeitä antaa, laittavat kuormaa, pienet paitaressut odottelevat päästäkseen kuorman päältä liukumaan, kun sitä sarraimeen viemään lähdetään ja kaikkein pienimmät piimäsuut piehtaroivat heinissä, imevät peukaloaan tahi huutaa mankuvat: »nännää!» Otsa hiessä hommataan. Minkä ahkerampi akka, sen harvemmin menee hän lapsensa suuta tukkeamaan, minkä laiskempi ukko, sen useammin panee hän piippunysänsä tulelle.

»No, mikä huuto siellä?»

Eräät kyläläiset, joitten niitty on äärimmäisenä päivännousuun päin, hosuvat haravillaan jotakin ja rientävät huutaen muihin päin. Jotakin harmaata näkyy nurmen sängellä. Jokin elävä! Mikä tuo mahtanee olla? Se lähestyy, ja pian on koko kylän väki juoksujalassa, rientäen suin päin mitä tuiminta kyytiä jäletysten. Niityn penkereellä kasvaa tuuhea, yksinäinen koivu. Sen ympärille kokoontuvat kaikki. Tuo kummitus on noussut puuhun.

»Mikähän tuo lienee?» kysyy yksi joukosta hengästyksissään.

»Ole vait!» ärjäsee toinen. »Kuka sen tietää.»

»Katsos pakanaa», sanoo taasen joku pienen vaitiolon jälkeen, jolla välin kukin suu auki, hengitystään pidätellen, on katsellut kummaa eläintä, »sylkee kouraansa ja näyttää kulakkaa vielä.»

»Vaan mitenkä saisimme sen sieltä käsiimme?» Kas siinä kysymys, johon ei ollut helppo vastata. Tuumailtiin siinä sinne tänne. Kukaan ei tohtinut puuhun kavuta. Lopulta tultiin siihen päätökseen, että koivu oli sahattava kumoon. Ja kohta lähetettiin pari poikaa sahaa noutamaan kolmen virstan päästä.

»Mutta meillähän on vielä karheet korjaamatta!» virkkoi yksi isännistä, kun tuossa hetken aikaa oli tuumailtu, tupakoittu.

»No, niin tässä on muillakin!» arveli toinen, »mutta ei nyt auta sitä katsoa. Ties kuinka kallis tuo eläin lieneekin. Ehkä saamme kymmeniä ruplia siitä.»

»Ehkä satojakin!» tokasi kolmas. »Rahat jaamme sitten kristillisesti», vakuutti vanhin joukosta.

»Minä ostan rahoilla itselleni verkahameen», sanoi yksi naisista.

»Ja minä lehmän», lisäsi toinen yhtä totisena.

Viimein tuli saha. Nyhrystettiin siinä sitte tuokion, puu kaatui ja eläin tupsahti maahan sen mukana. Rohkein joukosta kolautti sitä haravan lavalla ja jo joutui eläin riemuitsevain voittajain käsiin.

Paljain käsin sitä ei kumminkaan kiinni ottaa saanut, sillä se olisi siitä pilaantunut, kuten viisain joukosta vakuutti. Lakkiinsa oli sen joku pojista kaapannut ja nyt aika hamppua niityllä olevan maitopytyn luo. Ei ollut aikaa enää pestä tai kuivata pyttyä, sinne työnnettiin aarre lakin mukana.

Vaan nytkös pulaan jouduttiin. Mitä nyt oli tehtävä? Pietariin pitäisi se viedä, mutta kellekä voitaisiin niin kallis aarre uskoa. Ukot olivat juuri päättäneet sitä lähteä miehissä »kyöräämään» kaupunkiin, kun akat ilmoittivat, ett'ei he suinkaan aikoneet uskoa niin suurta rahasummaa uhkojen huostaan.

»Koht'sillään likittelette te ne puhtaaksi!» intti äkäisin joukosta.

Akkoja ei myöskään voitu yksin laskea. »Ettepä tekään maahhua antaisi», arvelivat ukot, ja niin päätettiin lähteä sekä miehet että naiset, ja tuuma pantiin jo toimeen seuraavana aamuna varhain päivän noustessa. Oli sitä siinä juhlasaatto; viidellätoista hevosella ajaa kömyytettiin kuni Hietamäen hienot herrat, morsianta Tuutarista ottamaan tullessaan. Muutamat olivat vielä panneet kalisevan kulkusen aisan sakaraan, jotta nähtäisi, ettei siinä kulussa ollut mitään »naukumamman poikia.»

Sattuipa tuttavia tiellä vastaan.

»No, mihinkä teitä Jumala viepi?»

»Ei meitä Jumala vie», vastattiin, »itsehän me päätäkauten matkalle lähdettiin.»

»No, millekä asioille?»

»Ka kumman elävän kiinni saimme ja sitä nyt Linnaan kyyditsemme.»

»Kummanko elävän. Minkä?»

»Mikähän lieneekin, siivekäs kissa tahi muu hameriikin otus.»

»Näyttäkäähän. Ehkä minä sen tunnen.»

»Sinäkö?» huusivat matkalaiset pilkallisesti ja läksivät taasen hyvää kyytiä ajamaan.

Jopa saavuttiin Pulkkahan ja päätettiin kerrankin oikein herroiksi mennä tsajua juomaan.

»Mutta yhden pitää aina olla vahdissa», arveli Kolovan Pietari, viisain joukossa.

»Emme me sitä teidän haltuunne usko!» tokasi Turilan Mari. »Meistä akoista jääköön myöskin yksi vahtiin. Jää sinä Liispetta kuoma», sanoi hän yhdelle.

»No, jäänpähän», vastasi tämä.

Nyt mentiin trahteeriin, jakaannuttiin eri pöytien ympärille ja komennettiin mahtavasti »tsaj!»

»Minä en ole vielä koskaan tsajua juonut sokurin kanssa», vakuutti eräs piirusilmäinen nuori mies. »Ennen paimenessa ollessa teimme kyllä 'saun'akan hau'emarjakukan' lehdistä tsajua.»

»Teittekö tsajua?» kysyi nauraen »polavoi», joka juuri tsajua oli siihen pöytään tuonut.

»Teimmepä niinkin. -- Älä naura yhtään! -- Otimme niitä lehtiä, kuivasimme ja hakkasimme hienoksi, niistä sitten keitimme vanhan kattilan pohjalla tsajua. Hyväähän se muuten olisi ollut, joll'emme liian väkeväksi sitä keittäneet olisi. Mepäs sitä juotiin vaan, vaikka vesi silmistä tippui -- ilman sokuria tietysti.»

Näin kertoi Kelon Paavo.

»No, kuka valajaksi käypi?» kysyttiin. »Juoppi, sinähän olet tottunut siihen kullanvedossa.»

»No, olkoon menneeksi!» Juoppi kääri oikean hihansa vähän ylemmäs, otti suuremman »tsainiekan», kaasi siitä »kipetkua» tsainiekkaan ja kunkin kupin pohjaan.

»Meidän keittämämme tsaju oli ihan mustaa. Niinhän tämä on kuin paljasta varistettua vettä!» sanoi Paavo, aikoen ruveta juomaan. »Vai niin!» sanoi hän huomattuaan muitten huuhtovan sillä vaan kuppiaan. Jo seisoivat taas kaikki kupit rinnatusten lautasillaan, odotellen uutta voitelua, ja Juoppi aloitti tärkeän tehtävänsä. Hän tipautti pienemmästä tsaniekasta kunkin kupin pohjaan mustaa, höyryävää nestettä, kaasi suuremmasta pienemmän täyteen ja tästä taasen kuppiloihin. Kun näin kolmas osa kupin valkoista sisäpintaa oli tuon mustan tsajunesteen peitossa, täytettiin ne kipetkulla -- oikein herroiksi yli reunojen, Nyt veti kukin kupin eteensä, otti palan sokuria, kaasi kupistansa lautaselle, asetti lautasen sitten vasemman käden sormien päähän, tahi antaen lautasen olla pöydän reunalla, kyyristyi niin, että suu tuli lautasen tasalle, puri sirpaleen sokuria, työntäen sen huulen ja ikenien väliin, mutristi silmät sirrilleen, huulet lautasen reunalle, puhalteli hiukan ja alkoi varovasti rytystää tulikuumaa herkkua.

»Kuulkaas», alkoi taasen Paavo.

»Suus kiinni nyt», ärjäsi Turilan Mari. »Onko tässä nyt aikaa kuuntelemaan sinun lorujasi. Juo nyt äläkä palpata.»

»Kyllä tämä on parempaa kuin se, mitä me keitimme, mutta se olikin paljon väkevämpää. Mutta, en minä kuitenkaan tuosta pidä lukua; minä syön mieluummin pelkkää sokuria.»

Näin arveli Kelon Paavo.

»Oho, poika!»

»Katsokaas vaan tuota purlakkaa!»

»Senkin hölöhuuli!» sateli hänelle vastaukseksi ja sokuriastia muuttui hänen edestään pöydän toiseen päähän.

»Kauankos tuo mörtsi ne sisäänsä purnuaisi», lisäsi vielä joku.

Tällä välin oli trahteerin edustalle kokoontunut joukko uteliaita.

»Mitä teillä on siinä pytyssä?» kysyivät he.

»Mitä se teitä liikuttaa?»

»Ei, ei, mutta mehän kysymme vaan. Ei me puhuta kellekään.»

»Ei sittenkään!»

»Ne ovat varastaneet jotain!» lausui joku taaemmista.

»Mekö varastaneet? Suus kiini, kuka se olikaan!» Syyllisestä ei saatu selkoa.

»Niin, no, miksi ette sano sitten. Voihan kuka tahansa ajatella, että teillä on siellä joku varastettu kallis kapine, kun ette -- -- -- --»

»Sanotaanko heille?» kysyy nyt Liispetta vahtikumppaniltaan. Ja nyt päätettiin kertoa kaikki tyyni.

»No, kuulkaa sitten!» alkoi mies ja kertoi tarkasti alusta alkaen, kuinka eilisiltana siihen ja siihen aikaan, kun hän jo oli saanut latoon tuoduksi niin ja niin monta heinäkuormaa ja niin ja niin paljo vielä oli jälellä, kuinka hän nojatessaan heinäkuormaa vasten juuri tuumaili sitä ja sitä, kun äkkiä kuului melu päivännousun puolesta, kuinka hän oli säikähtynyt, luullen naapurinsa hulluksi tulleen ja niin edespäin. Suu auki kuuntelivat ääneti purkkaloiset.

»Onko sillä sarvet?» kysyi joku joukosta pelokkaasti, kun kertoja vihdoin oli niin kauaksi päässyt, että sai selitetyksi, mitenkä eläin pyttyyn saatiin.

»Odotahan!» vastasi kertoja.

»Ei se siihen vielä loppunut», ja hän jatkoi taasen kertomistaan. Siitä ei näkynyt aikovan loppua tullakaan. Hänet keskeytti kuitenkin Liispetta.

»Sitä en todellakaan muista», sanoi tämä sormi huulella, »oliko sillä sarvet vai ei, mutta kyllä minä luulen, kyllä minä muistan nähneeni vilahduksella jotain sellaista.» Niin jutteli Liispetta, pyyhkien pulleata nenäänsä sormillaan.

»No, näyttäkäähän tuota!» sanoi taasen joku tavottaen pytyn kantta.

»Oletko koskematta, senkin lontus!» ärjysi vahtimies. »Päästät sen pakoon vielä, niin meidät piru perii.»

»Onko sillä kaksi, vai neljä jalkaa?» kysyttiin taasen.

»Sitäkään en tullut siinä kiireessä katsoneeksi», vakuutti taasen Liispetta, »mutta häntä sillä on. Jalkoja en ihmeeksikään muista.»

Nyt tultiin vahteja tsajulle kutsumaan. Kelon Paavo ja Turilan Mari tulivat vahtiin.

»Muistatko sinä, kuoma, kuinka monta jalkaa sillä on», kysyi Lispetta Marilta, »kaksiko vai neljä?»

»Kaksi, kaksi! Näinhän minä, kuinka se istui puussa kuni ihminen ja heristi meille kulakkaa.»

»Voi hyvät ystävät!» alkoi nyt eräs vanha Pulkkalan eukko, joka tähän asti totisena ääneti oli kuunnellut. »Ei se sitten ole hyvä elävä.»

»Kuinka niin?» kysyttiin.

»Onko se karvainen?» kysyi hän vielä.

»On! Vaalean harmaa ja siivekäs!» selitti Mari.

»Ei epäilemistäkään! Se on piru itse, ihan oikea perkele!»

»No, älähän toki! Olisko piru noin pieni?»

»Kyllähän se itsensä kuinka pieneksi tahansa saa. Minä olen sen itse nähnyt ja tiedän kyllä millainen se on.»

»No hiisi!» tuumaili Paavo peloissaan.

Ja nytkös melu nousi. Trahteerista hyökkäsivät tsajunjuojat ulos, luullen kalliin otuksen pakoon päässeen.

»Se on piru itse, ihan oikea perkele!» huusi Paavo.

»Mitä nyt on tehtävä?» voivotteli Mari.

Innokas neuvottelu syntyi. Muutamien selitysten jälkeen ei kukaan epäillyt, että heillä oli elävä piru pytyssä. Ja harkittiimpa nyt sinne sekä tänne. Poltettaisiinko se vai upotettaisiin? -- -- Päätettiinpä kaikissa tapauksissa viedä se kuitenkin Pietariin. Siellä saataisiin kyllä viisaammilta neuvoa.

»Vaan jos me laskettaisiin se pakoon», ehdoitta Paavo, mutta sitä ei otettu korviinkaan. Lähdettiin siis matkalle taasen.

Puolipäivän aikaan tultiin Moskovan portille, jossa juotettiin hevoset. Nytpä pisti Kolovan Pietarin päähän uusi ajatus.

»Onko täällä linnassa myytävänä vaikka mitä?» kysyi hän vesialtaan vartijalta.

»No, se on tietty!» vastasi tämä hymyillen.

»No, hyvä!» arveli Pietari. »Miks'ei täällä myytävänä sitten olisi tuollaisia pieniä pirujakin», kuiskasi hän naapurinsa korvaan.

»Mutta kalliitapa ne lienevät!»

»Se on tietty!»

»Meidän pitää ottaa siis selvä siitä, missä täällä on piruja myytävänä, Sinne varmaan tämäkin ostetaan.» Näin puhui Kolovan Pietari ja veteli tyytyväisenä pitkää partaansa sormiensa lävitse.

»Kyllä sen sentään näkee, kellä ei päässä ruumenia ole», lausui tuohon Kelon Paavo mielissään, ja taasen kulettiin jonkun matkaa pitkin leveätä prospektia. Jo tultiin Moikan sillan korvalle. Eräältä vorniekalta kysyy nyt Pietari, jotta missä täällä tsorttia olisi myytävänä. Vorniekka luuli pirun kuvia tarkoitettavan ja neuvoi puodin.

»Enkös minä sanonut!» huudahti Pietari ja riemuiten ajettiin neuvotulle puodille. Pietari ja Mari astuivat puotiin.

»Hyvä päivä!» lausui Pietari.

»Mitä asiata?» kysytään.

»Paljonko maksatte te elävästä pirusta?»

»Kyllä minä teille --» ärjäsi ryssä, tavottaen kohennuskoukkua nurkasta ja suin päin syöksyivät pirun kauppiaat ulos.

»Valehteli, vorniekan riivattu!» puhisi Pietari äkeissään.

»No, mitä nyt?»

»Eihän näissä puotiloissa niin kallista tavaraa osteta», sanoi hän nousten rattaille. »Nevskillä sellaisia kauppoja tehdään.»

Ohjasten perillä läimäytti hän väsynyttä hevoskonkariaan ja ponnistaen voimansa läksi tämä »neljäskyökkää» eteenpäin kompuroimaan.

Jo oli iltapuolta hyvä aika kulunut kun Nevskille saavuttiin. Kysyttiin keltä kutakin, mutta ei tiennyt kukaan, missä tsorttia oli myytävänä, vielä vähemmin missä niitä ostettiin.

Yrittipä jo Pietari passaassiinkin menemään, mutta sieltä kömyytti pois kortavoi, ärjyen: »passol tschuhna!» Koettipa hän kyllä selittää, jotta niin ja niin, -- ja pisti kortavoille kopekan kouraan, mutta pois työnsi tämä sittenkin.

»Jospa edes kuulisi mitä on asiata, senkin ryökäle!»

Jo rupesi into masentumaan. Tehtiin viimeinen yritys. Lähdettiin tallaamaan pitkin Kostinnoin käytäviä.

»Katsokaa! tuossa on ihan samanlainen!» huusi äkkiä joku joukosta,

»No, niin totta onkin!» lisäsi toinen, »tuolla vaan ei ole sarvia.»

»Mutta muuten ihka samanlainen.»

Riemu oli ääretön, melkein ilokyyneleitä vuodatettiin. Nyt astui Pietari puotiin -- tällä kertaa yksin, sillä Turilan Mari oli vähän noin niinkuin -- ymmärättehän -- tullut liian puheliaalle tuulelle.

»Sano niin, jotta --», yritteli Mari rattailta neuvomaan, mutta Liispetta kuoma tukkesi kämmenellään hänen suunsa, sanoen: »Ole nyt hiljaa kuoma!» Ja Mari vaikeni hetkiseksi. Jo tuli Pietari mahtavana takaisin puotimies mukana. Mentiin niitten rattaitten luo, joihin aarre oli säilytetty. Ennenkuin kukaan siinä hurmauksissaan ennätti mitään sanoa, kohotti puotimies pytyn kantta -- ja voi surkeutta suurta! Nuolen nopeudella syöksyy maidon tahraama piru pytystä rattaille, rattailta maahan, maasta seinänvierustalla olevien arkkujen päälle ja siitä katolle -- -- --. Sen sitä näkivätki. -- Kauhistus ääretön. Sillävälin kokoontui joukko kaupunkilaisia ihmettä katsomaan ja näitten nauru karmeli kahta kovemmin onnettomain maalaisten sydämmiä.

»Jo sen perkeleen piru vei!» lausui puotimies hänkin nauraen.

»No, se oli piru kumminkin?» sai Pietari kysytyksi.

»Olihan tuo aika piru, kun noin sukkelasti pakohon liiti, mutta me muuten saamme sellaisia piruju kahdella riunalla 'skolko hoseh'».

»Kahdella riunalla?»

»Onhan noita lento-oravia -- -- --.»

»Lento oravia, otjoko?» änkytti Pietari.

Suurella vaivalla pääsi poloinen kaupunkilaisten pilkkaa pakoon rattailleen. Ja allapäin pahoilla mielin lähdettiin kotiin junaamaan. Mutta sillä ei siitä päästy. Vielä tänäpäivänä kutsutaan saman paikkakunnan asukkaita »otjon vetäjiksi.»

PAPIROSSI.

Leirimuistelma.

Siitä on jo useita vuosia. Olin silloin vapaaehtoisena venäläisessä tarkka-ampuja pataljoonassa. Joutuuhan sitä ihminen eläissään kaikenlaisiin. Eipä tuo juuri hauskalta tuntunut, muuttaessaan valkean ylioppilaslakin karvaiseen univornmlakkiin, somat Rintalan tekemät ruokkeeni leveisiin ryssäin kansalliskaatioihin, kun vapaasta Apollon pojasta jouduin ryssäin komennettavaksi. Mutta vaihtelevaisuus on hupaista, ajattelin ensi kertaa univormuhousuihin astuessani, enkä siinä pettynytkään, en ainakaan mitä vaihtelevaisuuteen tulee. Olihan se vaihtelevaisuutta, kun kello 4 aamulla sai nousta lämpimältä vuoteeltaan, lämpimältä, jollei yöllä ollut teltan katon läpi satanut. Eikä siellä juuri yhtä hyvää ruokaakaan saanut kuin ylioppilastalon ravintolassa, mutta tyytyyhän tuo mies siihenkin, että tyhjän malkkinsa tyydykkeeksi saa tscherkaskihärän lihaa popsia ja voimakasta soppaa särpiä.

No, niin! Minä olin nyt siis ehta sotamies, olkapäilläni olevista nauhoista saattoi vaan minut eroittaa raa'asta sotamiehestä, sillä eihän siinä leirin pölyssä ja hiessä juuri suomalainen ylioppilas naamastani liene heijastanut. Sotamiehet minua kyllä kohtelivat kuin herraa ainakin, nimittivätpä minua »vashe sijaijelstvoksikin», erittäinkin ne, jotka eivät tietäneet, että olin vaan pelkän »tshuhnan» poika.

Vaikealtahan tuo ensin tuntui, marssia täysissä tamineissa tuntikausia, mutta kun olkapää kerran oli tottunut kivärin painosta puutumaan, kun rintaa ei enää ahdistavan sinellirullan alla pakottanut, kun silmät olivat oppineet autuaitten tavalla vasten aurinkoa katsomaan, niin astuihan sitä aivan koneellisesti, sillä tuskin ihminen missään voi muuttua siihen määrään koneeksi kuin harjoituskentällä, jossa kädet ja jalat tuntuvat enemmän tottelevan komentajan kuin omaa tahtoa. Heinäkuu rupesi jo lähenemään loppuaan. Suureen paratiin tehtiin valmistuksia. Päiväkaudet marssittiin, hikoiltiin. Ja jo tulikin tärkeä päivä. Viileänä heloitti aurinko vasta itäisellä taivaan rajalla ylösnoustessamme, siellä täällä kimalteli vielä hopeainen kastehelmi pölyn alla riutuvaa lehteä elvytellen.

Pian oli pataljoona liikkeessä, ja tuimaa kyytiä astuttiin harjoituskentän perälle, jonne joka taholta joukkoja riensi. Hänen Majestettinsa piti vastaanottoparaatin. Kun monta tuntia oli rivissä seistu, tuli korkea seurue ja parati oli pian ohitse. Joukot komennettiin nyt eri taholle ja pieni »leikkisota» seurasi. Tätä kesti taasen useita tunteja ja koko ajan saimme me yhtä mittaa olla liikkeessä. Kello kuudesta kymmeneen olimme saaneet melkein liikkumatta paikallamme seista, kello kymmenestä kahteen marssia, ja usein juoksujalassa. Olimme rientäneet yli soitten, niittyjen, tunkeutuneet läpi nuoren tiheän kuusikon yhä vihollista kohtaamatta, mutta kun se vihdoin tuli näkyviin ja meidät komennettiin maahan pitkällemme ampumaan, tuli tieto, että taistelu jo oli päättynyt.

Nyt ei ollut muuta jälellä kuin lähteä kotiin marssimaan. Matka ei ollut pitkä, mutta aivan tarpeeksi niin väsyneille kuin meille, olihan vaan noin puolentoista peninkulmaa. Laulajat komennettiin pataljoonan etunenään ja niin sitä lähdettiin. Laulu, sellaista ryssäin kiruntaa kuin se olikin, antoi kuitenkin reippaalla tahdillaan hiukan vireyttä jalkoihin, mutta siitä ei kauaksi ollut, pianhan ne uupuivat laulajatkin. Astua nahjustettiin siinä nyt sitä. Minä kuletin jalkoja perässäni, kuten muutkin. Sairasvaunut on kyllä tällaisissa tapauksissa venäläisen vapaehtoisen pelastus, mutta minun kunniantuntoni ei sitä sallinut. »Kestänhän tässä minä jos muutkin», arvelin, ja painaen lakin takaraivolleni astuin eteenpäin. Kulettiin suomalaisen kylän lävitse. Erään talon avonaisesta ikkunasta pyysin vettä kuivan kulkkuni kostukkeeks. Nuori emäntä ottaa kiireimmiten vettä kauhaan, rientää ikkunan luo, minä ojennan jo käteni, mutta samassa kapteeni ärjäsee: »Ei saa erota rivistä!» Ei auttanut muu kuin jättää suloinen vesi ja rientää sukkelaan paikalleni. Kun sieltä taakseni vielä vilkasin, sain harmikseni nähdä, kuinka emäntä tuon kalliin jumalanlahjan maahan heitti.

Tilani oli todella kauhea. Olin ennen huomannut, että pitkät taipaleet usein astuu huomaamattaan, kun kiinnittää ajatuksensa johonkin hupaiseen aineesen. Yritin siis jotakin ajattelemaan. -- Mutta mitä? -- Siihen loppui yritykseni. Olin niin ankarassa ruumiillisessa työssä, että kaikki sielun työ oli kerrassaan mahdotonta. En kyennyt edes oikein ajattelemaan sillä hetkellä, kuinka vaikea tilani todella oli.

Nyt avautui eteemme ääretön harjoituskenttä, jonka toisesta reunasta valkoiset telttarivit pilkottivat. Hiki virtasi joka paikasta. Kasvoille ja käsille oli se pölyn kanssa muodostanut lisäkerroksen, josta turhaan yritin päästä pyyhkimällä sitä läpimärällä nenäliinallani. Mieleeni yritti nyt nousta ajatus: »Mitä varten tämä ihmisrääkkäys?» mutta siihen hikeen ja pölyyn sekin takertui.

»Jospa nyt edes olisi yksi papirossi!» tulin äkkiä ajatelleeksi, mutta ei sitäkään lohdutusta. Olin siinä kiireessä aamulla unohtanut nekin. Kysyin vääpeliltä, mutta eihän silläkään tolvanalla niitä ollut. Minun omianihan se oli tottunut polttamaan. Minulla oli, näet, tapana tarjoamalla hänelle hopeaisesta kotelosta silloin tällöin kokonaisen papirossin, osoittaa, että muka pidin häntä muita parempana.

Kuinka siinä ajatuksissani kuitenkin lienen pistänyt käteni vasempaan housuntaskuuni, ja taivahan taatto, -- siellä on jokin esine. Tempaan sen kiireesti ulos. Papirossi! Ihan ehta Laferme papirossi! No voi sinä turkin pippuri! Minkä ihmeen kautta olet sinä sinne joutunut? Etkä ole taittunutkaan, vähän kyllä vääristynyt, mutta et vaan taittunut. Noin vaan vedän sinut kahden sormeni välistä ja nyt olet ihan yhtä suora ja komea kuin vasta makasiinista ostettu. En voinut olla vilkaisematta oikeanpuoliseen naapuriini, aliupseeriin. Hän rykäsi merkiksi, että hän otti osaa ilooni. Mutta vasemmanpuoliselle vieruskumppanillenikos kiire tuli. Hän oli minun opettajani, batjkani, kuten sitä venäjäksi nimitetään. Ei ollut siinä aikaa kuhnailemaan. Pian raapasi hän tulta, piti tikkua kourassaan, kunnes rikki oli palanut, ja ojensi sitte kouransa suuni eteen. Minä imasin, ja voi sitä ihanata makua. Tuntui niinkuin en eläissäni olisi saanut tuota suloista nautintoa. Eikä siinä hevillä savua hennonnut suustaan päästää. Ensin veti sen suuhun, josta se ulkotietä pääsi sieramiin. Kun se sitä tietä oli käynyt keuhkoja kutkuttelemassa, pääsi se vasta suun ja nenän kautta yht'aikaa ulos. Mutta siihen ei sen tehtävä päättynyt. Tyytyväisinä vetivät sitä takanani olevat kaksi miestä suun ja nenän kautta rintoihinsa, jäi siitä vielä niitten jälkeisillekin, ja vielä takarivissäkin olevat saivat savunsekaista pölyä hengittää.