Chapter 3

Kylän pojat kyllä hammasta purivat, tytöt kyllä surkuttelivat Helenan kovaa kohtaloa, mutta eiväthän pojat mitä noidalle voineet ja tytöistä moni ajatteli, että kun Helena on tieltä pois saatu, niin saadaanpahan pojat taasen liikkeelle.

Olivathan kylän paraat pojat vaan Helenan tähden häähommansa jättäneet.

Helenan tila oli kamala. Teillä tietymättömillä oli Matti. Jos hän olisi tietänyt hänen kuolleen, olisi hän vähemmän lukua pitänyt, mihin hänet myytiin. Mutta jos hän vielä elossa oli, jos hän palaisi hääpäivän jälkeen! Haamuna liikkui hän kujassa lehmiä hyväillen, tietämättä missä hän oli, ketä hän puhutteli. Syödä ei hän voinut ollenkaan ja laihtui päivä päivältä niin, ettei poskien ihanasta punasta enää jälkiäkään ollut jälellä. Silmien alle ilmaantuivat mustat kaaret, saattaen polosen äidin epätoivoon. Haudan kolkkous vallitsi Koivulassa, jossa ennen niin suloinen kotilämpö, niin onnellinen, hiljainen perhe-elämä oli vallinnut.

III.

Helena on kihloissa. Häävarustukset ovat valmiina. Äiti panee huokaellen, itkusta turvonnein silmin, iltasta pöytään. Synkkänä, äänetönnä istuu Helena penkillä, kädet veltosti ristissä polvilla, pää kallellaan ikkunan reunaa vasten. Hänen silmänsä tuijottavat haaveksivasti metsään, aivankuin näkisi hän sieltä kaivatun ystävänsä tulevan.

»Katso äiti, tuolla hän tulee, kuinka uljaalta hän näyttää.»

Äiti kuulee hänen houreensa, mutta ei sano sanaakaan. Hänen sydämmensä on niin täynnä, että sieltä itkua purkaus pääsisi ensimmäiseksi, jos puhua yrittäisi.

Samassa astuu tupaan Rist-Riehkalan Katri.

»No, mitenkä se morsian jaksaa,» hän heti ovella alkoi. »Ai, ai, laiha yhäti vaan... Pitäisi syödä paremmin... No niinhän ne morsiamet ovat aina: ennen häitä laihtuvat ja vaalenevat, häitten jälkeen rupeavat pulleiksi punakoiksi käymään.»

»No, vieläkö sinua mahtava sulhasesi pelottaa,» kysyi hän, käyden Helenan viereen istumaan.

»Ei,» vastasi Helena koneentapaisesti.

»Se on oikein, tyttöseni. Mitä sinä hänestä pelkäät. Ei hän sinulle pahaa tee... Ja mikä mahtava emäntä sinusta tulee... Sellainen suuri kartano, viisi lypsävää lehmää, lampaita kymmenittäin ja hevoset ja hopeaiset siiat ja mitä vaan toivoa saattaa. Kuuluu olevan paljon puhasta rahaakin... Ja kaikki ihmiset sinua silloin pelkäävät, kunnioittavat. Eikö se ole ihmeellistä, kuinka Jumala johtaa meidän askeleitamme. Kukapa olisi kuukausi sitten uskonut sinun tulevan Louhelan Antin mahtavaksi emännäksi... Mutta muista Helena, mitä Herra on sinulle käskenyt. Kärsivällisyydellä ja Jumalan polvella on sinun ohjattava hänen askeleensa oikealle tielle, ettet sinä pahennukseksi tulisi.»

»Katso tässä,» sanoi hän ottaen sisälöstään palan leipää. »Tämän voileivän olen minä sinulle siunannut. Kolmea apostolin kirjasta olen lukenut kolme lukua kustakin ja kolme kertaa olen sille suoloja riputtanut siitä suuresta suolakontista, joka on jo kolmelle sukupolvelle onneksi ja menestykseksi ollut. Syö se maata käydessäsi ja lue sitten kolme kertaa Isämeitä ja Uskontunnustus ja Herrasiunatkoon. Se sinulle onnen tuopi.»

Hän antoi Helenalle leipäpalan, jonka tyttö pisti poveensa.

Vielä rupatti Katri kauan aikaa, ja läksi viimein, luvaten seuraavana päivänä tulla auttamaan...

Hänen mentyään istui Helena vielä kauan ikkunan kohdalla; äiti puuhasi yhäti, tupaa siivoten ja ruokia seuraavaksi päiväksi valmistaen. Hän ei huomannutkaan, että Helena nousi penkiltä, hiipi ulos ja läksi hitaasti metsään päin kävelemään.

Helena tuli metsän reunaan, tunkeutui tiheän pensaikon läpi ja pyrki yhä kauemmas aivankuin olisi salainen voima hänen askeleitaan yhäti eteenpäin johdattanut. Hänen silmänsä tuijottivat haaveksivasti eteensä, hänen hiuksensa olivat hajallaan, kesäisen yön viileys ei häneen tuntunut.

Jo levitti aamunkoi punaisen vaippansa itäiselle taivaalle, linnut heräsivät unestaan ruveten vierastaan viserryksillä tervehtimään. Helena istui matalalla kivellä, lirisevän puron reunalla, joka vasta oli keväisestä kiireestään päässyt ja nyt rauhallisena suuteli kevätaurinkoa etsivien pulpukaisten päitä. Mitä ajatteli neito, minne oli mielikuvitus hänen sielunsa liidättänyt?... Äsken luuli hän olevansa matkalla taivaasen, jonne hänen sulhonsakin oli mennyt. Hänen jälkiään oli hän seurannut läpi niittyjen, metsikköjen, mutta puron kosteaan laaksoon tultuaan, heräsi hän unelmistaan. Nyt luuli hän olevansa hylätty kerjäläistyttö, jolla ei ollut ketään omaisia, ketään ystäviä. Linnut vaan hänelle ystävyyttään osoittivat, niitten laulua hän nyt istahti kuuntelemaan, sillä hän ymmärsi niin hyvin heidän puheensa, »Tule meidän seuraamme», lauloivat he, »meillä ei ole suruja ei huolia, aamun koittaessa alkaa ilomme ja illan tultua nukumme tyytyväisinä oksallemme riemuiten seuraavaa aamun pikaisesta tulosta». -- Ja Helena luuli lintu olevansa, hän rupesi laulaa hyrisemään itsekseen ja sai linnutkin äänettöminä itseään kuuntelemaan.

Mutta eipä siinä kyllä. Metsän reunaan ilmaantui harmahtava eläin ihailemaan hänen lauluaan; se astui hitaasti häntä kohden, tavan takaa seisattuen aivan kuin lupaa pyytäen lähestyäkseen.

Ja Helena huomasi eläimen. Hän oli monta kertaa ennen sitä säikähtäen pakoon juossut, mutta nyt ei hän säikähtänyt... Päinvastoin viittasi hän sille kädellään sanoen: »Tule, tule tänne susirukka, älä pelkää... Olkaamme me ystävyksiä... Yksin hylättynä, vihattuna kuleksit sinä metsässä, yksin olen minäkin». Ja susi lähestyi häntä askel askeleelta pelokkaasti hiipien ja häntäänsä ystävyyden merkiksi häilyttäen. Sen silmistä loisti niin ihmeellinen kirkkaus. Helena tuijotti kauan sen silmiin aivankuin hän olisi ennen muinoin ne nähnyt, ja rupesi eläintä silittelemään. Ja susi ymmärsi Helenaa, se nuoleksi nöyrästi hänen käsiään, murisi ystävyyden merkiksi ja koetti kaikin tavoin osoittaa, kuinka äärettömästi hän oli hänelle kiitollinen.

»Sinulla on varmaankin nälkä, ystäväni», sanoi Helena hetkisen päästä, ruveten taskustaan jotakin syötävää etsimään. Povestaan löysikin hän vihdoin leipäpalan ja ahnaasti tempasi susi sen hänen kädestään...

IV.

Koivulassa vietetään häitä. Voitokkaana istuu Louhelan Antti pöydän päässä, vieressään nuori ihana Helena. Hääväki liikkuu vapaasti, se on jo tottunut Antin seuraan. Onhan Antti nyt kylän vävy ja suojelija. Helenan katseesta välkkyy tavaton onnellisuus, hänen silmänsä säihkyvät riemusta, mutta jotakin salaperäistä heijastuu kuitenkin hänen kasvoistaan.

»Enkö minä sitä sanonut», sanoo Rist-Riehkalan Katri Helenan äidille. »Kun se kerran on tapahtunut, niin ei se häntä enää peloita. Ja teki se siunaamani leipäpytkykin oman vaikutuksensa».

»Ihmeellistä», sanoi Helenan äiti. »Eilen illalla oli hän vielä ihan sekasin ja tänä aamuna puhui hän jo ihan niinkuin toinen ihminen. Näytti oikein riemuitsevan onnestaan, suuteli ja hyväili minua niin, että minä olin pyörälle käydä. Herran tiet ovat käsittämättömät».

Hääriemu oli noussut korkeimmilleen, nuoret tanssivat, vanhat puhelivat vilkkaasti, mitkä vuoden toiveista, mitkä Helenan tulevaisuudesta. Silloin aukeni tuvan ovi. Silmänräpäyksessä vaikenivat leikit, hämmästyneinä tekivät kaikki tietä tulijalle.

»Mitä nyt?» kysyi kummastuen Antti.

»Herra Jumala!» kuului talon emännän kiljahdus väkijoukosta.

»Matti!»

Ennenkuin kukaan muu ehti sanaakaan sanomaan, astui tulija Louhelan Antin luo ja kauhea taistelu alkoi. Mutta jos oli Antti harteva, niin oli Matilla työntekijän rautakourat. Jäykkänä korisi hetkisen päästä Antti lattialla. Matti oli hänet kuristanut...

Kamala oli ollut ensimmäinen kohtaus, mutta se riemu, mikä ensi kauhistuksen jälkeen pääsi vallalle oli kahta suurempi. Nyt vasta kun tuon seudun hirmuisen painajaisen Matti oli tunkiolle heittänyt, tunsi jokainen sanomattoman helpotuksen. Kun sitten koko hääväki oli saanut Matilta kuulla, kuinka tuo noita oli hänet vironsudeksi manannut ja kuinka hän sitten leipäsuolan Helenalta saatuaan takaisia oli ihmiseksi tullut, silloin vasta kaikille selveni, millaisesta paholaisesta he olivat pelastuneet.

Salaa haudattiin samana yönä Louhelan Antin ruumis metsän syvimpään sopukkaan, Matti vietti kohta sen jälkeen häänsä Helenan kanssa, mutta pitkiin aikoihin ei koko paikkakunnalla löytynyt muita kuin Matti, joka uskalsi mennä Louhelan Antin haudan läheisyyteen.

HEVOSEN KERTOMUS.

Kovan onnen pojaksi minä näytin maailmaan tulleen. Tallissa oli silloin niin hirveän kylmä, että hampaat suussani kolisivat. Äitini maidolla tosin itseäni lämmittää koetin, vaan ei sekään auttanut. Mutta ehkä se lie onneksi ollutkin, että talvella synnyin. Emäntä otti minut tupaan, jossa minulle nurkkaan laitettiin oma asuinhuoneeni. Tosin oli se vaan muutamasta laudasta tehdyllä laipiolla muusta huoneesta eroitettu, mutta omani se oli kuitenkin. Sain siinä olla ja elellä aivan mieleni mukaan. Ja emännän tytär oli niin herttanen, niin herttanen minua kohtaan, antoi aina sormensa minun imettäväkseni; taputteli minua ja syyhytti korvien takaa. Kun sitten keväällä takasin talliin pääsin, en enää omasta äidistäni huolinut laisinkaan, eikä hänkään näyttänyt minusta välittävän. Tosin minä joskus pyrin hänen kanssaan leikkimään, mutta kun hän niin sydämmettömästi kumisti minulle korviaan, jätin hänet rauhaan. Kesällä tuli minusta ja Helenasta, -- niin se emäntä tytärtään kutsui, minä kyllä koetin välistä ystäväni nimeä lausua, mutta eihän jäykkä kieleni siihen koskaan pystynyt, tuli vaan aina ihahaa tahi öhöhöö. ei mitään muuta -- niin, minusta ja Helenasta tuli kesällä vielä paremmat ystävät. Yhdessä kävimme suolaheinässä, yhdessä lojoimme tuolla tuuhean puun siimeksessä. Me olimme hyvin harvapuheisia, erittäinkin minä, mutta johan tiedättekin mikä siihen oli syynä. Sen sijaan ymmärsi Helena minua niin erinomaisen hyvin. Kun minä vaan hännälläni kärpästä tavotin, arvasi hän heti, että nyt siellä taasen on joku minua kiusaamassa. Kärpäset olivat muuten meidän pahempia vihamiehiämme. Heinäaikana olimme kovassa työssä, Helena hikoili kaiket päivät enkä minäkään laiskana ollut. Kun heinäkuormaa rattaille pantiin, tasoittelin minä sitä joka puolelta ja kun äitini sitä rupesi latoon vetämään, seurasin minä aina mukana, pitäen silmällä, ettei se kaatumaan pääsisi. Ja jos joku heinätullo kuormasta putosi, korjasin sen aina minä yhdessä Helenan kanssa. Ne oli onnelliset ajat, ne. Ei ollut huolia, ei suruja, kukat, taivaan linnut, kaikki olivat ystäviämme, -- paitsi kärpäset, niin, mutta kenenkä ystäviä ne ovatkaan, mokomat --.

Sillä tavalla minä siis kasvoin. Seuraavana talvena asuin äitini kanssa tallissa ja meistä tuli taasen hyvät ystävät. Taisi muija arvella, että parempi tuo poika-nulikka rattona, kuin ei ketään.

Aina ne vanhat akatkin poikien seuraa etsivät, mutta johan se lie sellaista maailman meno. -- Kun rekikeli oli tullut, rupesi Helena opettamaan minua tyhjää vesikelkkaa perässäni vetämään. Ensin olin tuohon leikkiin vähän tyytymätön, mutta kun näin, kuinka hän raukka vesisaaviakin siinä vetää resuutti, rupesin katumaan ilkeyttäni. Mutta ei siinä hyvä tahtokaan riittänyt. Olin niin hiiden tottumaton sellaiseen, arvaahan sen, kun ei milloinkaan ollut vielä koettanut, mutta totuin siihen sentään viimein. Tyhjillään sitä sitten vetelin perässäni, kunnes opin ymmärtämään, mitä se Helena sillä tarkoitti, kun hän suupieliäni oikeaan tahi vasempaan nyki. Mutta ei se lyönyt, ei milloinkaan. Kevätpuolella talvea minä jo ystävätäni kulettelin perässäni, kuni mikäkin mestari. Ja lystiä se olikin, kun vaan ensin tottui.

Seuraavana kesänä kasvoin jo reippaaksi nuorukaiseksi. Välistä unohdin, että eihän sillä Helenalla ollut muuta kuin kaksi jalkaa ja minulla neljä. Niinpä kerran, kun kaivolle yhdessä läksimme, ja Helena tahtoi, että juoksujalkaa menisimme, niin potkasin minä sellaiseen lentoon, että Helena meni päistikkaa ojaan. Mutta en minä pahasisuinen ollut, olisin mennyt vaikka häntä auttamaan, jos olisin ehtinyt ajoissa takasin kääntyä. Eikä se Helena minua siitä torunutkaan, taputti vaan kaulalleni sanoen: so, so Mikko, ei saa niin tuimasti juosta. Minä olin tosin vähän liian rajuluontoinen jo siihen aikaan, mutta täytyihän sitä rakasta emäntäänsä totella.

Mutta vanhan emännän kanssa minä en toimeen tullut. Hän olikin niin hidas, vaikka kolmella jalalla käveli, niistä kolmas puinen, etten minä millään ihmeellä voinut pysyä hänen rinnallaan. Tietäähän sen, kuuma nuoruuden veri.

Seuraavana talvena minä täytin kaksi vuotta. Syntymäpäivääni minä en oikein muista, mutta se oli siihen aikaan, kun lumi-hanki on tallinikkunan yläpuolella, niin että täytyy aina lapiolla ikkunan kohtaan reikä tehdä.

Tänä talvena Helena jo valjasti minut pieneen saahkaan. Ajatelkaas kuinka ylpeä minä olin, saadessani äitini sunnuntaileikit päälleni. Katsokaas meillä hevosilla ei ole mikään häpeä, vaikka äidinkin vaatteisin puetaan. Ihmispojat ne eivät tahtoisi äitinsä hametta päälleen. Mutta ehkä syy onkin siinä, ettei meillä ole mitään erotusta miesten ja naisten puvussa. Kuten sanoin, oli tänä talvena suurimpana huvinamme ajella pitkin jäätietä, minä valjaissa ja Helena saahkassa. Huhhahhei sitä kyytiä. Ei muuta kuin lumi pöllysi ympärillämme. Kyllä se saahka välistä kumoonkin meni ja Helena lumeen tupsahti, mutta niin pian kuin huomasin, että ei se emäntäni enää mukana ollutkaan, käännyin takasin, tahi jäin odottamaan. Punaposkin, valkeana lumesta tulla humppasikin Helena jo luokseni ja sitten sitä taasen lähdettiin.

Kuu kesä vihdoin tuli, sanoi Helena eräänä päivänä: »Nyt Mikkoseni, leikki pois. Tänä kesänä sinunkin pitää ruveta työtä tekemään.» Ei tarvinnut hänen sitä minulle kahta kertaa sanoa. Hänen äänellään oli jo minuun hurmaava vaikutus. Minä olinkin, -- sanonko ma -- minä olin häneen rakastunut. Hän oli niin ihana, niin kaunis, ettei koko maailmassa ollut hänen vertaistaan. Kun hän käänsi minuun kirkkaat silmänsä, siniset kuin taivaan laki, kun minä näin hänen vaaleat suortuvansa, joista muutamat vallattomimmat tunkeutuivat liinan alta otsalle aivankuin tuoreimmat tähkäheinät tallin heinähäkin raosta, kun minä katsoin hänen punasia poskiaan, punasempia kuin mehevimmät apilaankukat, silloin rupesi sydämmeni sykkimään. Jospa en hevonen olisi, jospa olisin paremmin voinut ihastustani todistaa kuin hännän huiskimisella, korvien höristämisellä, jospa olisin muuta puhua voinut kuin tuo yksitoikkoinen »ihoho», niin sydämmeni tunteet olisin purkanut, olisin sanonut, että elää ja kuolla tahdon hänen omanaan, hänen nöyrimpänä palvelijanaan. Matta minä olen hevonen vaan, tosin ori, mutta en mitään muuta kuin orihevonen. Rakkauteni tunnustuksesta ei luonnollisesti koskaan mitään tullut, kunnes -- -- Niin, enhän vielä ole kertomuksessani niin kauas päässyt.

Se oli sitten syksyllä. Vanhaa emäntää näin minä hyvin harvoin. Mutta Helenan kasvoista saatoin lukea, että jotakin surua hänellä oli. Silloin kuulin eräänä päivänä pihalta muutaman vieraan herran puhetta. Minä unohdin mainita, että äitini oli jo kesällä viety pois, eikä sen koommin palannut. Liekö myöty vai minne lie joutunut. -- Nuo vieraat miehet, herroilta ne vaatteista päättäen näyttivät, tulivat talliin, katselivat minua ja juttelivat keskenään, mitä lie jutelleet, minä en sitä ymmärtänyt, vaikka kyllä koetin heihin päin korviani höröstää. Tuli sitten Helena talliin. Hän näytti niin surkean, murheellisen näköiseltä, rupesi itkemään ja rukoilemaan, mutta herrat vaan eivät olleet milläänkään. »Mene palvelukseen», kuulin toisen heistä sanovan. Helena tuli nyt minun luokseni, hyväili ja suuteli minua suuret kyynelkarpalot silmissä.

»Hyvästi Mikkoseni», sanoi hän. »Me emme näe enää milloinkaan toisiamme.»

Kuinka mielelläni olisin häntä lohduttanut, kuinka mielelläni olisin ajanut ulos nuo kovasydämmiset herrat, mutta mitäs voin minä.

Minut vietiin nyt ulos. Vanha emäntä tuli ovelle surkean, vaivasen näköisenä. Kuulin hänen sanovan: »Voi te sydämmettömät kruununmiehet. Eikö minua edes hautaan saa omalla hevosella viedä.» Hän sulki oven, minut sidottiin vieraitten kärrien perään.

»Hyvästi», sai vaan Helena sanotuksi, rupesi katkerasti itkemään ja katosi.

En voi sanoin selittää, kuinka sydämmeni oli raskas, kuinka äärettömästi otin osaa armahani suruun. Me läksiinme liikkeelle ja rakas synnyinkotini katosi näkyvistäni puitten taakse.

Minä sain nyt paljon uutta nähdä, outoa kokea. Juostuani kärrien perässä sen verran, että hiki alkoi leuka-kuoppaa syyhyttää, tulimme herrastalon pihalle, jossa nyt minua pyöritettiin ja katsottiin sekä viimein talliin vietiin.

Tein nyt uusia tuttavuuksia. Siellä oli hevosia tallissa koko joukko. Erittäinkin herätti eräs nuori, pulska liinakko huomiotani, mutta se olikin niin nätti, että harvoin olen hänen vertaistaan hevosmaailmassa nähnyt.

Nyt alkoivat minulle kovat päivät. Joka päivä valjaissa olla sain ja juosta, että kuoha mahastani tippui. Enimmin suututti minua se, että he syyttä, suotta löivät minua. Minä kun oikein parastani panin, niin nuo pakanat vielä selkään sutkivat. Eräänä päivänä kiehuivat sisukseni kotiin palatessamme. Minut riisuttiin ja talutettiin talon rappusien luokse herran eteen. En tiedä itsekään kuinka siinä lie käynyt, mutta kun herra meni taakseni, potkaista läimäytin häntä oikein orihevosen tavalla jalkaan. Herra rupesi vongeltamaan ja talutettiin sisään. Minä sain tallissa rengiltä aimo selkäsaunan. Mutta anteeksi en pyytänyt, en vaikka.

Tämä tapaus se kuitenkin käänsi elämäni suunnan. Kun Wiipurin markkinat olivat kohta sen jälkeen, vietiin minut sinne.

Voi sitä komeutta, mitä minä nyt nähdä sain, taloja siellä oli yhtä paljon kuin kotona aidan seipäitä ja tiet ne olivat ihan paljaita, ympyriäisiä kiviä täynnä, niin että oikein tahtoi käydä ensi alussa jalkoja hellistämään, tietäähän sen -- tottumattomuus. Mutta siellä minä vasta sain nähdä hevosia. No, niitä oli monta monituista kertaa enemmän kuin kirkolla. Minut sidottiin ensin eräitten rattaiden perään, jossa sain haisevia heiniä pureksia -- nälissäni. Minulle eivät, näet, antaneet enää sen potkun jälkeen niin paljon kauroja kuin ennen. Siinäkö nyt minua käännettiin ja väännettiin, mikä jalkoja koetti, mikä suuta availi. Jo teki mieli purasemaan, mutta hillitsin kuitenkin itseni, onhan se sydän minullakin, niin hevonen kuin olenkin. Mutta ihan odottamatta sain aika läimäyksen selkääni ruoskalla. Silloin minä näytin heille, etten minä ole mikään leikkikalu. Tempasin itseni irti rattaista ja läksin. Joutui siinä kuka mikin jalkoihini, kaasin siinä pöytiä ja tavaroita, ja siitäkös nyt äläkkä syntyi, rinkeliämmänkin kun pyöräytin ristikerkkää turvalleen likalätäkköön, että ei kerinnyt älähtääkään, yhdeltä ryssältä sinkautin teekyökin jaloissani pyörimään, niin että tulta säihkyi. Se oli tuimaa menoa, uskokaa pois. Kyllä minä tiesin, että auringon nousuun päin se rakas kotini ja armahani oli, mutta sinnepäin en päässyt. Mitenkä siinä kiireessä kuitenkin lienen sekaantunut, mutta takerruinpa niin pahasti rattaitten väliin, etten ihmeeksikään eteenpäin päässyt. -- Ja nyt sain taasen selkääni oikein Porvoon mitalla. Mutta kovan panin minä kovaa vastaan. Kun ne minut sitten valjaisin panivat, rupesin vinkuroimaan ja kun ne löivät, potkasin, potkasin, että aisa rytisi. Kuulin sitten seuraavan keskustelun:

»Mitä ori maksaa?»

»Kolme sataa markkaa.»

»Tuollaisesta pahatapaisesta, oho! Kunhan tuo sinulta itseltäsi ensin hengen ottaa, niin myyt sen kolmesta kymmenestä.»

»Ei ole minun henkeni lasipurkissa.»

»Saviastiassako?»

»No, mistä arvasit! Ihan siinä savipadassa, josta sinun henkesi likaviemäriin viskattiin. Sieltähän se isäsi on sen humalapäissään löytänyt.»

Tuli siihen taasen uusi ostaja. Nuori, pulska mies. Hän taputti minua kaulalle, jutteli minulle ystävällisesti, katsoi hampaitani. Oikein tuntui hyvällä monesta aikaa olla niin hyväntahtoisen ihmisen kanssa tekemisessä.

Ja kuinka kävikään. Hän ajoi minulla, ja kaupat syntyi. Uusi isäntäni vei minut eräälle likaiselle pihalle, jossa sain kauroja ja heiniä eteeni. Jo rupesin toivomaan parempia päiviä, mutta juuri kun olin hyvälle tuulelle tullut, juohtui Helena mieleeni, ja katkera ikävä iloni tukahutti. Jospa vaan yhden kerran saisin vielä häntä nähdä, ajattelin kyyneleet silmissä.

Seisoin siinä sitten kauan, aurinko meni levolle, tuli pimeä syysyö. Ajanratoksi ja kun olin vatsanikin täysin tyydyttänyt, rupesin kuvettani hankaamaan rattaan pyörään. Tekeehän sitä joutenollessaan jos jotakin. Talosta kuului yhäti melua, lauloivat, noituivat ja pitivät mitä jumalattominta elämää. Voi voi sitä maailman menoa sentään, ajattelin. Vaikka ihminen niin paljon korkeammaksi olennoksi luotu on, niin tuolla tavoin hän elää rähmästää; minä en ole kuin tavallinen luontokappale vaan ja näin kiltisti seison paikallani nurkumatta, kiukuttelematta. En ollut siihen asti nähnyt vielä laisinkaan, kuinka kurjaksi Jumalan kuva voipi viinan valtaamana tulla. -- Minä häpeän, toden totta, ruveta teille kertomaan, mitä kaikkea sinä yönä sain kuulla, sain nähdä. Olen hevoseksikin liian hienotunteinen. Te kuulijani kun olette ihmisiä, niin luonnollisesti pahastuisitte hevosen suusta kuullessanne, kuinka ihmisarvoa jo on voitu saastuttaa. Menemme siis sen yön tapahtumain sivuitse.

Aamu alkoi jo heloittaa itäiseltä taivaalta, niin kauniina, niin puhtaana. Mutta minusta tuntui kuin olisi se tahallaan vähän viivytellyt, ettei sen odottamatta ilmaantuessa tarvitsisi kaikkea pahuutta vasten silmiä katsoa. Se on kokenut jo vähäsen. Mutta eihän meidän pitänyt siitä asiasta puhuakaan.

Niin, aamuaurinko oli jo noussut, kun uusi isäntä vihdoin tuli hoiperrellen luokseni ja minua valjastaa tunnistamaan rupesi. Tuo nuori mies, joka eilen illalla vielä näytti niin miellyttävältä, niin puhtaalta muitten rinnalla, hän oli nyt ihan täydessä tellingissä, retkahti rattaille ja huusi minulle: »Anna nyt hepo mennä, että auringon silmille lika räiskyy.» Ja minä läksin. Yön kylmässä seistuani, olinkin halukas jäseniäni pehmittelemään, sillä sivumennen sanoen, minä pidin voimieni mukaan huolta terveydestäni. Kun ei isäntä minua minnekään ohjannut, aloin suunnata askeleeni kotiin päin. Ja liekö siihen syynä ollut sattumus vai minun hevosaistini, jota Jumala ihmisille ei ole antanutkaan, minä löysin tien maantielle ja nyt sitä alettiin kulkea tömistää minun kotiani kohden. Osan matkasta kulin ihan omin päin, mutta kun aloin kotiani lähestyä, heräsi isäntäni -- hän oli, näetten, nukkunut. Istumaan noustuaan rupesi hän silmiään hieromaan ja huusi: »No en ole mokomaa hevosta ennen markkinoilta ostanut. Suoraan menee kotiani kohden.» Hän läppäsi sävyisästi minua lautasille ja taasen lähdettiin eteenpäin viuhtomaan, nyt täysintä ravia. Häntä näkyi huvittavan juoksuni. »Oikeinhan sinä olet mestari juoksemaan, Polleni», virkkoi hän ja uhitti minua yhä kovempaan vauhtiin. Vähän minua harmitti; kun tuo rupesi minua suomalaista hevosta, Polleksi, muukalaisella nimellä kutsumaan, mutta hänen tahtonsa täytin ja heittäysin täyteen laukkaan. Jo alkoi kotini katto näkyä, jo nyykyttivät tuttavat puut minulle päätään, jo näin savun tupruavan oman rakkaan synnyinkotini kiukaasta. Heijaa! Tuossa se on. Minä pyörähdin innoissani, muistamatta olla varovainen, sillasta portille, mutta voi taivahan taattu, kärryjen oikea takapyörä menikin ojaan, ja kärryt kumoon. En seisahtunut enää siinä, nytkäsin -- ja aisat menivät poikki, minä riensin portin eteen. Ja kenen sain minä nähdä! Helena syöksyy puoleksi alastomana tuvasta.

»Mikko», huutaa hän, mutta juoksee heti ojassa voivottelevaa isäntääni auttamaan. Hän talutti tupaan polosen miehen, jonka kasvot olivat aivan verissä. Minä luin ystäväni silmistä moitteen, joka sanoin sanottuna olisi melkein näin: »Mitä olet sinä, rakas Mikko, tehnyt!»