Chapter 2

Konsuli A. oli naimisissa nuoren, suloisen ranskalaisen kanssa. Hän oli tutustunut neiti C:n kanssa Pietarissa, voittanut kaunottaren sydämmen ja tuonut hänet voitokkaana sankarina kotikaupunkiinsa. Onnellisina elelivät he jo toista vuotta yhdessä, tosin pariisittaren oikut välistä nostivat pilvenhattaroita avioelämän kirkkaalle taivaalle, mutta konsuli oli löytänyt erinomaisen keinon, millä hän ne aina poisti ennenkuin uhkaaviksikaan ehtivät kasvaa. Hän tunnusti silloin aina olevansa väärässä, pyysi anteeksi vaimoltaan, ja tämä, tuntien itsensä olevan väärässä, tuli ensin noloksi, rupesi sitten nauramaan, -- ja aurinko paistoi taasen entistä kirkkaammin... Mutta sattuipa tapaus, joka häiritsi konsulin perheonnen. He olivat aina toivoneet tilaisuutta, päästä joksikin aikaa Pariisin ihmis-pyörteessä oleskelemaan, mutta konsulin monimutkaiset ja usein kireätkin asiat estivät yhäti heitä matkalle lähtemästä. Mutta nyt tuli äkkiä tärkeä asia, joka vaati konsulia pikemmiten Bordeauxiin lähtemään; tilaisuus olisi nyt ollut Pariisissakin käväsemään, mutta suureksi onnettomuudeksi oli nuoren rouvan tila sellainen, ettei hän mitenkään voinut mukaan lähteä. Ei auttanut muu, kuin että konsuli yksin lähti matkalle. Kun hänellä ei aikaa ollut tuhlata, päättikin hän lähteä heti paikalla ja kiireellisten valmistusten jälkeen oli konsuli jo rautatieasemalla nuoren vaimonsa saattamana. Vielä muutamia herttaisia hyvästijättösanoja, kello löi kolmannen kerran, konduktööri vihelsi, -- mutta mitä nyt! Rouva hyppäsi äkkiä lähemmäs sitä avonaista ikkunaa, jossa konsuli istui ja vapisevalla äänellä huudahti: »Älä Herran tähden kysy keneltäkään Pariisissa, mikä on Ravallaque de Paris.» Veturi vihelsi ja juna läksi.

»Älä Herran tähden kysy Pariisissa, mikä on Ravellaque de Paris,» tuumaili konsuli. »Mitä hän sillä tarkoitti? Miksei hän siitä minulle mitään virkkanut?»

Kauan arveli konsuli tuon salaperäisen neuvon tarkoitusta... Jo rupesi häntä koko asia suututtamaan, ja tavattuaan vaunussa erään tuttavan, unohti hän koko asian sillä kertaa.

* * * * *

Konsuli A. on Pariisissa. Hän päätti viipyä viikon päivät »maailman pääkaupungissa» ja koetti käyttää aikaansa niin hyvin kuin mahdollista. Milloin käyskenteli hän boulevardeilla, milloin teki visiittejä, milloin istui teatterissa tahi oli kaupungin merkillisyyksiä katsomassa. Eräänä iltana oli hän vaimonsa lapsuudenystävän madame de P:n luona pidoissa. Madame de P. oli sivistynyt, erittäin vilkasluontoinen ja hauska nainen. Hänestä tarttui koko iloinen tuuli koko seuraan ja reipas tanssi, vilkas keskustelu oli jo paraimmillaan. Konsuli tanssi Madame de P:n nuoren, kauniin tyttären kanssa franseesia. Puhuttiin siinä teatterista, puhuttiin konsulin kaukaisesta kodista ja muusta sellaisesta, mikä kielelle sattui. Äkkiä johtui konsulille mieleen Ravellaque de Paris, jonka hän jo oli aivan unohtanut ja hän kysästä tokasee: »voitteko, hyvä neiti, sanoa, mikä on Ravallaque de Paris. -- Tuli ja leimaus! Neiti de P., joka äsken vielä niin veitikkamaisesti oli konsulille hymyillyt, niin lämpimiä pariisilaissilmäyksiä antanut, hän mulautti nyt loukkaantuneena tuimasti silmiään, katsahti halveksivasti kavaljeeriinsa ja läksi kiirein askelin kesken franseesia toiseen huoneesen. Yleinen häiriö ja hämmästys oli tuosta seurauksena. Konsuli joutui tapauksesta niin hämilleen, ettei hän sanaa suustansa saanut. Ja hän huomasi, kuinka joka puolella salaperäisesti kuiskailtiin, hänelle äkäisiä silmäyksiä heitettiin. Hetkisen päästä astui madame de P. itse häntä kohden, jäykkänä ja juhlallisena kuni ruhtinatar.

»Pyydän anteeksi, arvoisa herra, mutta tämän jälkeen on meidän välillämme seurustelu mahdotonta.» Hän kumarsi jäykästi ja läksi. Konsuli löysi ainoan pelastuksensa siinä, että kiireimmiten läksi päällysnuttuansa etsimään, viskasi sen harteilleen, tempasi hattunsa ja keppinsä, ja oli nopeammin kuin tavallista kadulla.

»Mitä hittoa tämä nyt on!» sai hän vihdoin äännähtäneeksi. »Mitä se nyt on sitten tuo pirullinen Ravallaque de Paris?... Mutia olkoon mitä hyvänsä, kyllä minä sentään olin aika aasi tehdessäni sellaisen kysymyksen nuorelle naiselle. Ties hiis, mitä hävytöntä lienekin!» Hän läksi hitaasti astelemaan asuntoansa kohti, sytytti sikarin ja tuumaili. -- Mutta minkä enemmän hän asiata aprikoi, sen rauhattomammaksi hän tuli.

Sattuipa hänelle vastaan tulemaan harmaatukkainen, ketteräjalkainen herra, joka pyysi hänen sikaristaan tulta omaansa.

»Jos kysyisi tuolta,» ajatteli konsuli. »Hän ei siitä loukkaannu, vaikka se hävytöntäkin olisi.»

Ojentaessaan sikarinsa vanhalle herralle virkkoi hän siis: »Sallitteko, että teen Teille pienen kysymyksen?»

»Olkaa niin hyvä,» vastasi ystävällisesti vanha herra, nykien paraillaan ensimmäisiä savuja syttyneestä sikaristaan.

»Mitä on Ravallaque de Paris?»

Ei tarvinnut konsulin toistaa kysymystään. Vanha herra sylkäsi vimmastuen, viskasi havanna-sikarinsa lokaan, pyörähti hänen luotansa ja meni niin että »tukka löyhki ja palttoo hulmusi.»

»No nyt on hitto!» ärjäsi itsekseen konsuli, tuijottaen poistuvan vanhuksen jälkeen. Tämähän rupeaa käymään kiusalliseksi. Mitä se sitten on?

Hän aikoi lähteä kotiin päin, mutta ei saanut enää rauhaa... Hän oli niin äkänen, että puristi nyrkkiä ajatuksissaan rakkaalle vaimollensa, joka oli hänet tällaiseen pulaan saattanut. Samalla kuin uteliaisuus yhäti kasvoi, tuli hänen tilansa yhä tukalammaksi.

»Enhän saa yöunta, jos nyt nukkumaan menen», ajatteli hän ja päätti ottaa asiasta selvän, maksoi mitä maksoi. -- Mutta kuinka? -- Hän näki poliisin seisovan kadun kulmassa.

»Ahaa», ajatteli hän. »Tuolta nyt ainakin siihen vastauksen saan, hän ei siitä ainakaan voi loukkaantua».

Konsuli lähestyi poliisia.

»Suokaa anteeksi, että häiritsen», alotti hän.

»Mitä vielä,» vastasi kohteliaasti poliisi, »kuinka on minulla kunnia olla Teille avuksi?»

»Minä olen muukalainen,» alotti konsuli, »olen ensi kertaa täällä Pariisissa. Satunnaisesta syystä pyytäsin Teitä vastaamaan minulle pieneen kysymykseen.»

»Minä pyydän --»

»Tahdotteko tehdä hyvin, sanoa minulle, mitä on Ravallaque de Paris?»

»Mitä!» virkkoi poliisi, mutta hänen lempeät kasvonsa yrmistyivät, ja ojentautuen pitkin pituuttaan jäykäksi kuin vahtisotamies, lausui hän käskevällä äänellä: »Herra hyvä, Te seuraatte minua poliisikonttooriin».

»No mutta --?»

»Ei sanaakaan enää!»

Turhaan yritti konsuli selityksiin ruveta. Ensiksi ei hän säikäyksestä ja yhä kasvavasta sekavuudesta tahtonut saada kieltä palvelusta tekemään, toiseksi tukkesi poliisimies heti paikalla hänen suunsa, kun hän jo oli alkuun päästä...

Tultiin poliisikonttooriin. Saattaja pyysi konsulin astumaan erääsen hämärään huoneesen, joka kyllä oli jotenkin siisti, mutta jossa ikkunat olivat lujasti raudoitetut; ovenkin pani poliisi mennessään kaksinkertaisesti lukkoon. Hiki virtasi konsulin otsalta hänen heittäytyessään kovalle sohvalle, ajatukset liitelivät kuni myllynpyöränä päässä, eihän saanut vyyhdin päästä alkua kiinni, eikä loppua löytänyt. Kauppa-asia Bordeauxissa huomenna, kaunis neiti de P., vaimo kotona -- ehkäpä kuinka sairaana... Kaiken tuon lisäksi tuli vielä hirveä jano...

Jo avattiin ovi, sisään astui äsköinen tuttava. Hän ei sanonut sanaakaan, viittasi vaan vankia perässään astumaan. Konsuli astui poliisin perässä pitkän jymisevän holvikäytävän toiseen päähän. Ovi avattiin, ja he astuivat suureen eteiseen, jossa kymmenkunta poliisimiestä istui hauskasti keskustellen. Mutta heidän sisään astuttuaan vaikeni keskustelu kuni ukkosen lyömällä, halveksivalla ivalla ja muutamat melkein petomaisella kostonhimolla konsuliin tuijottivat; hän voi lukea heidän kasvoissaan sanat: tuoko se siis on? Kylläpäs satuit!

Poliisi avasi ison oven ja käski konsulin astumaan sisään. Suuressa virastohuoneessa istui vanhanlainen harteva mies, jonka rypistettyjen, mustien kulmakarvojen alta pienet mutta pelottavan terävät silmät vilkuivat. Hänen kummallakin puolellaan istui virkamies virkanuttu päällä. Salin nurkassa oikealla istui vielä pöydän ääressä kuivunut virkamies, joka, jättäen työnsä, rupesi ivallisella hymyllä salaa konsuliamme tarkastelemaan.

»Astukaa lähemmäs», sanoi päämies.

Konsuli totteli.

»Mikä on Teidän nimenne?»

Konsuli ilmoitti nimensä.

»Mistä maasta?

»Suomesta!»

»Siis Venäjältä,» oikasi päämies.

Konsulin teki mieli oikasta, mutta hänen rohkeutensa oli mennyt. Hänet, ylpeän konsulin, oli pahantekijän nöyryys vallannut.

Päämiehen oikealla puolella istuva mies selaili sillä välin erästä suurta kirjaa ja näytti viimein erästä paikkaa päämiehelle.

»Te olette ensi kerran Pariisissa?» sanoi päämies.

»Niin!»

»Saatte mennä ulos!»

Konsuli saatettiin eteiseen takaisin. Hetkisen kuluttua kutsuttiin hän uudelleen sisälle ja päämies lausui:

»Tällä kertaa Te pääsette vähällä, mutta voi Teitä, jos vielä kerran tulette tällaisesta rikoksesta syytetyksi. Teillä on 24 tuntia aikaa matkustaa Ranskan rajojen ulkopuolelle».

Konsuli saatettiin kadulle ja laskettiin vapauteen...

Aivankuin paholainen olisi häntä ajanut, riensi hän asuntoonsa, paiskasi tavaransa sikin sokin matkalaukkuunsa ja istui vielä samana iltana pikajunassa matkalla kotimaahan. Ei hän edes muistanut, että hänellä oli tärkeitä asioita Bordeauxiin. Pietarista vasta lähetti hän vaimolleen sähkösanoman, jossa lyhyesti ilmoitti tulonsa.

Asemalla kotikaupungissa oli hänen vaimonsa vaaleana, pahaa aavistavana konsulia vastaanottamassa. Juna seisattui, konsuli astui ulos vaunusta -- --

»Mitä nyt?» kysäsi hätäisesti rouva.

»Ravallaque de Paris!» sai konsuli katkerasti sanotuksi... Rouva kirkasi, pyörtyi ja -- kuoli.

VIRONSUSI

Inkeriläinen satu.

I.

Häät olivat alkaneet. Nuorisoa kokoontui suurissa joukoin häätaloon, mutta suuressa häätuvassa vallitsi kuitenkin hiljaisuus. Naiset seisoivat ääneti, tahi kuiskailivat salaa, pelokkaasti toisilleen, nuoret miehetkin puhuivat aivan kuin olisi kirkkoherra saapuvilla ollut. Kirkkoherra ei kuitenkaan saapuvilla ollut, mutta penkillä pöydän päässä istui harteva, punapartanen mies, jonka tuuheat, ohimoitten puolella ylös pyrkivät kulmakarvat jo yksistään todistivat, ruskeista silmistä ja koukkunenästä puhumattakaan, mikä hän oli miehiänsä. Poppamiehelle aina häissä kunniasija tarjottiin, jotta ei hän nuorille parille mitään onnettomuutta toisi ja ilkeitten muukalaisten vihat karkottaisi. Niinpä istui nyt Louhelan Anttikin kunniasijalla, katseellaan jo arat ihmiset mykistäen ja kulmakarvojensa rypistyksellä hurjimmat rajupäätkin hilliten. Morsian koetti parastansa, tarjosi Antille olutta, toi viinaa, mitä hän vaan halusi ja talossa tarjona löytyi.

Astuipa tupaan nuori, solakkavartaloinen mies, jonka päivettyneet kasvot todistivat lujuutta, avonaiset siniset silmät lempeyttä ja hyvänsuontia, korkea, valkea otsa ymmärrystä, terävyyttä. Kukaan ei häntä tuntenut, kaikki katsoivat häneen kysyvästi.

»Onko täällä häät vai hautajaiset?» kysyi hän vilkkaasti pöydän puoleen astuen.

»Mitä se sinuun koskee», virkkoi synkästi Louhelan Antti.

»Eihän tuo juuri suuresti koskekaan. Ulkona sanottiin minulle täällä häitä vietettävän ja täällä ollaan hiljaa kuin kalassa».

Morsian astui vieraan luo olutta tarjoamaan, samalla kuiskaten hänelle salaa: »Olkaa varovainen, Noita-Antti istuu pöydän päässä».

Vieras otti olut haarikan, astui Antin luo ja virkkoi: »Terve veli, minä kuulin, että olette sydänyöllä kirkkomaalla vieraissa käynyt... Vai sinä se sitten olet se Louhelan Antti, no oikeinpa tuo oli lysti sattumus, että sinut kerran kohtasin».

»Saat olla hiljempaa, jos tahdot tuvassa olla», vastasi ankarasti Antti.

»Hiljempaako? No jo nyt jotakin, ei me nyt hautausmaalla olla. Häät täällä on. Tanssimaan siis nuoret, me laulamme kahden. Ja saattepas silloin kuulla lauluja, jommoisia ette kuuna kullan valkeana ole kuulleet. Vieras kävi istumaan Antin viereen, tyhjensi haarikan.

»Mitä virkaa teillä täällä oikeastaan on poppamiehellä», kysyi hän häävieraisiin kääntyen, »meidän puolella ei hänellä ole muuta tekemistä, kuin laulaa häissä, parantelee elukoita ja karkoittaa luteita vuoteista».

Jo suuttui Antti. Nyrkkinsä hän pöytähän täräytti ja karkealla äänellä urahti: »Jollet nyt leipäläpeäsi tukkea, niin sinut turkanen viepi».

Kovasti tästä säikähti hääväki, joka oli iloisan vieraan leikillisten sanojen ja uskaliaan käytöksen rohkaisemana lähemmäksi pakkautunut, moni naiseläjä itkuun pelosta hyrähti. Vaaleana tuli morsian vieraan luo rukoillen häntä poppamiestä rauhaan jättämään.

»Poppamies olen minä itsekin», virkkoi vieras, »ja sellainen poppamies olenkin, että Louhelan Antin käännän kahdeksaan käppyrään».

Suuri oli yleisön hämmästys, mutta suuri oli uteliaisuuskin. »Nyt tässä kummia nähdä saamme», arvelivat, »kun kaksi tuollaista kerran yhteen sattui».

Antti puri huultansa ja oli ääneti. Hän tiesi kyllä kenen kanssa hän oli tekemisissä, ja pian hänelle selvisi tehtävänsä. Yhdellä kyydillä kaksi asiaa, ajatteli hän.

»Vai olet sinä minun virkaveljeni», lausui nyt Antti ystävällisellä äänellä kaikkien suureksi kummastukseksi.

»Sopiihan sitä kaksikin pirua yhteen kirkkoon, arvelet kaiketi», virkkoi puolestaan ivallisesti tuntematon.

»Vaikkapa niinkin», Antti tuohon vastasi, tarttui haarikkaansa ja tyhjensi sen. Ennenkuin hän sen kuitenkin pöydälle pani, vierähti haarikan pohjaan jotakin.

»Uutta juotavaa», komensi hän. Ja pian olivat haarikat kuohuvaa olutta täynnä. Antti veti vieraan haarikan eteensä.

»No en luullut toden totta tänä iltana virkaveljeä kohtaavani. Mitäs me tässä turhiin loruihin aikaamme kuluttaisimme. Eiköhän lystiksemme koeteta, mitä kumpikin taitaa, noin huvin vuoksi vaan».

»No siihen olen minä valmis», virkkoi vieras.

Tarttuen siihen haarikkaan, joka äsken oli vieraalla ollut, kolautti Antti sitä toiseen ja taasen virkkoi: »Ensin kaulaa kastellaan sitte ihmeitä tekemähän käymme». Hän joi haarikkansa pohjaan ja vieras seurasi esimerkkiä.

Välähtävätpä noidan silmät, kun hän vieraan näki pohjahan asti haarikan tyhjentäneen. Pirullisella riemulla alkoi hän nyt jutella.

»Kernaasti minä vertaiseni kanssa kilpailuun käyn, mutta ken takaa, oletko sinä minun vertaiseni».

»Koetetaan, koetetaan».

»Niin, koettakaahan, silloinhan mekin tiedämme, kuka teistä maailman pääpoppa on ja ketä meidän kunnioittaa ja pelätä tulee», lausui eräs mies häävieraitten keskeltä.

»No, hyvä! Tuokaa uutta olutta», virkkoi Antti.

Olutta tuotiin.

»Valitse nyt itsellesi toinen näistä», jatkoi Antti. »Minä tyydyn siihen, minkä minulle jätät».

Vieras veti eteensä toisen haarikan, yhäti tarkastaen ääneti Anttia. Äkkiä rehahti hän nauramaan, ruveten selittämään häävieraille:

»Tiedättekö te», sanoi hän »missä on noidan voima. Se on siinä, että ei pelkää ketään ja osaa toisia pelotella. Tämä Antti on osannut teitä pelotella ja nyt hän on mahtavin mies keskellänne. Mutta minäpä en häntä pelkää, vaan sanon suoraan, että hän on suuri valehtelija, konna, joka teidän olisi heitettävä ovesta ulos».

Nyt raivostui Antti. Hänen silmänsä kiiluivat vimmasta, pitkät, harmaat hampaat pyrkivät huulien takaa ikäänkuin saaliin kimppuun, hänen tukkansa nousi pörrölleen ja partaansa hän kädessään veteli silmänräpäyksen, ikäänkuin tuumien, mitenkä on hänen hävytöntä muukalaista rankaistava. Nyt ojensi hän päänsä pystyyn, nosti kätensä vierasta kohti ja lausui:

»Tuonen voimat, turman tuojat, Manalaisten mahtavimmat Tuolle tuokohon häpeän, Iki-itkut ilkiöille. Liian suopea ois surma Liian helppo helvetissä, Ankarista ankarimman, Rangaistuksista rajuimman Ansaitsee hän ainiaaksi.

Korpiksi jos kohoaisi Linnun teitä liitämähän Pellon sontaa sonkimahan Nurmen alta nuokkimahan, Viel' ois kelmillä keveä Liian helppo herjaajalla.

Kalaksi jos katoaisi Järven jätkäksi tulisi Viel' ois heittiöllä helppo Viel' ois vaivat liian lievät.

Sudeksi tuo survatkahan Metsän hulluksi hukaksi Luppakorva luntioksi Häijyksi on hännäkkääksi.

Älköön ilmoisna ikänä Kuuna kullan valkeana Pääskö tuosta pälkähästä Ihmislapsien iloihin Osakkaaksi ihmisonnen, Jollei konsa kuonohonsa Suuhunsa saa suuruseksi Leipäsuolaa leukoihinsa Neijon kaunosen kädestä».

Ei ollut hän vielä loppuun hirmuista kiroustansa sanonut, niin jo rupesi vieras vaalenemaan, horjumaan; kaatui sitten lattialle ja rupesi ylönantamaan.

»Mene kurja tunkiolle saastaisia sisuksiasi tyhjentämään», lisäsi noita, ja tarttuen voimakkain käsin kovaonniseen, raastoi hän koko hääväen kauhistukseksi miehen tunnotonna ulos.

Äänetönnä, kauhusta vavisten seisoivat häävieraat vielä jonkun aikaa, ja rupesivat sitten hitaasti yksitellen kotiinsa vaeltamaan. Ei koskaan näkynyt sen koommin tuota reipasta uljasta muukalaista niillä tienoin, eikä hänen ruumistaankaan kukaan löytänyt. Mutta Louhelan Antin kuuluisuus kasvoi kasvamistaan. Kaikkialla häntä kestittiin ja hyvänä pidettiin, sillä ei kukaan uskaltanut niin vaarallisen miehen vihoihin joutua.

II.

»Voi äiti! Kultaani ei kuulu.»

»Älä lapseni ole vielä huolissasi, kyllä hän vielä tulee. Tapahtuuhan elämässä aina kaikellaista odottamatonta.»

Äiti silitti lohduttavasti tyttärensä vaaleita suortuvia, koettaen näyttäytyä niin iloiselta kuin mahdollista, mutta epätoivo hänenkin kasvoistaan jo kajasti.

Päivä kului, vieri viikko, toinen, mutta kaivattu ei palannut. Jo oli Helena, Koivulan emännän ainoa tytär, itkenyt kuiviin kyyneleensä, vakavana, hiljaa huokaellen työskenteli hänen äitinsä kotoisissa askareissa. Talon työt olivat seisattuneet, sillä ainoa talon mies oli poissa -- tietämättömiin kadonnut. Matti oli nuorena maankulkijana taloon tullut, jäänyt sinne talvipakkasia pakoon, eikä sen koommin talosta lähtenyt. Emäntä kohteli häntä kuni omaa poikaansa ja kesäisissä ulkotöissä, talviaskareissa oli hän Helenan sydämmen voittanut. Yhdessä olivat he kasvaneet ja yhtehen päättivät ikipäiviksi jäädä. Jo oli hääpäivä määrätty Helluntaiksi ja Matti läksi Pietarista häätarpeita hankkimaan, mutta siltä matkalta ei hän milloinkaan palannut. Liekö hänet sitten rosvot surmanneet, vai sudet syöneet.

Syrjässä muusta kylästä törrötti Koivula yksinään, sen asukkaatkin olivat tottuneet enimmäkseen erillään muusta kylästä olemaan. Mutta Helena ei huomaamatta jäänyt. Hänen solakka vartalonsa oli jo kauan saanut emäntien silmät kesä-aamuina heinää lyödessä itseensä kiintymään. Kylän pojat tiesivät lopen hyvästi, ettei hänelle kukaan kylän tyttö vertoja vetänyt. Olipa hän kirkkomäellä vieraatkin saanut kysymään: »kenenkä tytär tuo soma tyttö on?»

Jo oli Helenalla sulhasia käynyt iso joukko toista kymmentä, naapuripitäjäänkin oli häntä rahomassa käyty, mutta hän ei ollut enää saatavissa. Matilla oli hänen sydämmensä, Matissa oli hänen elämänsä.

Kylässä tuumittiin ja ihmeteltiin. Minne oli Matti lähtenyt, minne oli hän kadonnut. Olisiko riita syntynyt hänen ja emännän välille, ja hän lähtenyt samaa tietä kuin hän oli tullutkin, vai olisiko Helena hänet hylännyt ja hän siitä syystä ikipäiviksi talon jättänyt. Käytiin kyllä tavan takaa Koivulassa urkkimassa, mutta yhtä vähän antoi äiti kuin tytär tyydyttävän selityksen.

Sunnuntai-iltana oli kylän nuoriso kokoontunut erääsen taloon leikkiä lyömään... Hiki virtasi pelimannin otsalta ja punasina hehkuivat tyttöjen posket.

»Susi, susi, katsokaa, susi istuu tuolla joen penkereellä tänne päin vilkuen», huusi yksi tytöistä syöksyen säikähtyneenä latoon.

Heti tempasivat nuoret miehet mitä aseita käsiinsä saivat ja läksivät petoa hätyyttämään. Pelimanni pani soittokoneensa pölkylle ja lähti ovelta katsomaan.

»No enpä ole ijässäni noin rohkeata sutta nähnyt. Tuskin on vielä hämärtämään ilta käynyt, niin tuo vonkale jo tulee koiria tavottelemaan. Eipä ole pahaksi onneksi pyssymiestä kylässä. Katsokaas vaan tuota pakunaa. Ei ole millänsäkään, vaikka joukko poikia sen kimppuun rientää. Häntäänsä vaan häilyttää.»

»Voi noita pelkureita», äänsi yksi tyttö joukosta. »Eivät uskalla pedon kimppuun käydä.»

»No, jopas tuo läksi kuitenkin astua lönkyttämään metsään päin», virkkoi taasen pelimanni. »Mutta olkaa nyt varoillanne... Vielä se surman muutamalle koiralle tuo, eikä se lapsiakaan pois heitä, jos hampaisiinsa saa.»

Pojat tulivat takasin ja kauan keskusteltiin siitä, kuinka se susi katsoa murjotti ahdistajiinsa, kuinka sillä toisista oli enemmän rusappa toisista harmahtava turkki, millaiset korvat sillä olivat, mutta kaikki olivat samaa mieltä siitä, ettei se laisinkaan hampaitaan irvistänyt, vaan päinvastoin häilytti häntäänsä aivankuin paras kotikoira.

Mutta pianpa haihtui susijuttu, kun kylästä tuli uutinen, että kohtsillään tulee Koivulaan »tupakaiset»... Jokaikinen töppönen silloin kiireemmän kautta liikkeelle läksi, ja kaikki ohjasivat kulkunsa Koivulaa kohden.

Surkeata oli nähdä Helenaa, kun hän kuuli taasen sulhasten tulevan.

Hän pyysi äitiään kieltämään tupakaisten pidonkin, mutta äiti arveli, että antaahan noitten tulla, haihduttaapa uusi tapaus vähän tytön surua. Jo tulla törmäytti sulhanen pihalle: roteva, ruskea partanen mies, joka ensi silmäyksellä jo säikytti nuorison.

»Herra Jumala!» kuului joukosta. »Tuohan on Louhelan Antti!»

Tukahduttava hiljaisuus vallitsi, kun sulhanen astui puhemiehineen tupaan.

Huultaan purren mulkoilivat kylän nuoret miehet kosijaan, joka uskalsi edes yrittääkään viedä kaunottaren heidän joukostaan; vaaleina, pelokkaina tuijottivat neitoset kuuluisaan poppamieheen, joka niin odottamatta oli tullut heidän sunnuntai-iloansa häiritsemään.

Kosimistemput alkoivat, mutta takasin vei Helena heti paikalla rahat. Sulhanen katsahti ensin kummastuen, mutta pian sen jälkeen ylevällä ivalla morsiameen, vieden rahat hänelle uudelleen... Kun morsian kuitenkin vasten tavallisuutta heti paikalla heitti silkkiliinan rahoineen takasin, loppui Antin kärsivällisyys. Hän ei ollut tottunut vastahakoisuuteen. Uhkaavana nousi hän seisoalleen ja kääntyen yleisöön virkkoi: »Minä tulen vielä kerran takasin, mutta voi teitä, jos tyttö ei silloin rahoja ota vastaan.» Sen sanottuaan läksi hän.

Kauan katsoivat vieraat äänetönnä toisiinsa ja läksivät sitten pelokkaina kotiansa kohden astumaan.

Mutta metsän vierustalla istui taasen susi pitkin kylätietä kulkevia tähystellen. Silloin lausui pelimanni: »Tuo ei hyvää ennusta. Katsokaa tuonne. Siinä on yksi hänen apulaisistaan.»

Nämä sanat lensivät nuolen nopeudella suusta suuhun ja kun muisteltiin poppamiehen viimeisiä sanoja, ei kukaan enää epäillyt, että koko kylä oli hukassa, jos Helena kieltäytyisi Louhelan Antille menemästä. Kylänvanhin jo ajatteli, että siitä voisi suurta hyötyäkin olla, jos sellainen maankuulu mahtava kylän vävyksi saataisiin. Eipä silloin vieraitten vihat raavaisin osuisi, eikä saunoissa kummitukset viihtyisi.

Mutta jumalinen Rist-Riehkalan Katri ei siihen tyytynyt. Hän meni suoraan Koivulan emännän puheille ja selitti, että Jumala sen on sallinut, jotta Helena menisi Louhelan Antille. Kuka sen ties, kuinka hyvä mies hänestä vielä voisi tulla, jos hän kristillisen vaimon saisi. Ehkä hän vielä oikealle tielle perkeleen pauloista palaisi ja iloksi tulisi taivaan valtakunnalle.

Helenan äiti ei kuitenkaan näille puheille korvaansa kääntänyt.

Mutta Antin apulainen, susi, se tuli yhä rohkeammaksi. Kerran kun Helena aamun koittaessa meni kaivolta vettä noutamaan, tuli susi niin lähelle, että hän ämpärin kaivoon viskasi ja hädin tuskin kotiin pakoon pääsi. Ja minne Helena tahi hänen äitinsä läksikään oli susi aina kuni paholainen kintereillä.

Sattuipa nyt kylän vanhimman paras lehmä mahoksi tulemaan ja toisesta talosta kana pesälleen kuolemaan, silloin ei kyläläiset enää tahtoneet kauemmin kärsiä; he kokoontuivat miehissä Koivulaan ja sanoivat emännälle, että tässä ei enää mikään juonittelu auta. Hänen täytyy antaa tyttärensä Louhelan Antille. Silloin hyrähti hellä äiti itkemään ja virkkoi: »Tehkää, mitä te, hyvät naapurit, paraaksi katsotte».

Vielä samana iltana lähetettiin Antille sana, että nyt oli Helena valmis hänelle tulemaan.