Chapter 3

"No, braat [veikko] älähän tuossa!" virkkoi hän ystävällisesti. Sitä ei Paavali kuitenkaan ollut kuulevinaankaan.

"No mutta braat, olehan nyt siivolla. Miksikä sinä kutkutat?" jatkoi yhä leivänpaistaja nauraen.

Nyt vilkasi hän kuitenkin kiukaan suulle ja huomasi, ken se siellä kutkutti.

Kohta oli hän jaloillaan.

Pikku ruhtinaasta oli tuo erinomaisen hupaista, ja hän nauraa kikatti kaikesta sydämmestään. Paavali taputti Kallea olkapäälle aikoen juuri sanoa jotakin, kun sisään astui pikku ruhtinaan opettaja.

Tämä viittasi ankarasti Aleksanterille, käskien tätä seuraamaan itseään.

"Hän on täällä minun kanssani!" virkkoi Paavali mahtavasti.

"Mutta minä vaadin häntä kohta seuraamaan itseäni", vastasi opettaja röyhkeästi.

"Kuinka rohkenette?" aikoi Paavali ärjäistä.

"Ja siihen olen saanut täyden vallan Hänen Majesteetiltaan", lisäsi hovimies, taluttaen pojan kädestä ulos.

Paavali parka! Perintöruhtinaana tuolla tavoin kohdeltu. Hän kuitenkin hillitsi itsensä kääntyen ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, Kalleen.

"Sinä nimitit minua äsken braatiksi. Tästä lähtien saat minua siksi aina nimittää", sanoi hän taputtaen vielä kerran häntä olkapäälle. Sitten läksi Paavali. Kovasti oli keisarinna häntä kohdellut, ylpeitä olivat hovimiehet häntä kohtaan olleet, mutta näin röyhkeästi ei häntä toki oltu vielä loukattu oman poikansa silmien edessä.

VII.

Taas suuri hyppäys ajassa. Venäjän valtaistuimelle on vihdoin noussut Paavali Ensimmäinen, neljänkymmenen kahden vuoden vanhana. Tukala oli tuo pitkä odotuksen aika ollut. Hellä, jos vähän jurokin nuorukainen on muuttunut ankaraksi, jäykäksi mieheksi, jonka kasvoista heijastaa kaikki se katkeruus, joka hänen sielunsa on aikojen kuluessa täyttänyt.

Elämä hovissa on myöskin muuttunut. Nyt ei ole enää käskemässä nainen, johon kaikenlaisia elementtiä on vaikuttamassa, nyt on valtaistuimella mies, jonka edessä on polvilleen heittäydyttävä, kuten ennenmuinoin vanhain tsaarien aikoina. Välistä kyllä vielä tuo entinen herttaisuus, kuni aurinko syksyisellä taivaalla, pääsee pilven kolosta paistamaan, mutta silloin kuin tuo synkkä sumu poistuu, silloin kuin keisarin otsa kirkkaammin, hellemmin loistaa, silloin on se vaarallisin kaikista. Voi sitä, joka ihanan auringon paisteessa unohtaa myrskyn mahdollisuuden! Elämänsä se Siperian kaukaisilla mailla nääntyä saa.

Tämmöiseksi kuvataan yleiseen Paavali Ensimmäistä. Harvat, hyvin harvat vaan tietävät kertoa siitä kuinka hänen oikkunsa eivät lainkaan olleet niin silmäänpistäviä, kun hän Inkerin maaseuduilla kuleskeli talonpoikain keskellä. Ei ole liioin annettu selitystä sille, miksikä hän keskelle suomalaista paikkakuntaa Hatsinan kylään rakennutti muhkean hovinsa ikävään, syrjäiseen paikkaan, jonka kuivuutta ainoastaan pieni mitätön puro kostutteli, vieläpä otti hovinsa palvelijoiksi ainoastaan suomalaisia.

Huomattavaa on, että hän Suomen (Finljanski) rykmenttiin otti ainoastaan rekryyttiä Hatsinan likitienoilta ja perusti omannimisensä (Pavlovski) rykmentin, johonka vielä tänäpäivänä otetaan ainoastaan sellaisia jäntteröitä, keskikasvuisia miehiä, joilla nimenomaan on suuret kasvot ja leveä, jos mahdollista vähän pysty nenä, kuten oli Paavalilla itsellään ja kuten tiedetään suomalaisella rodulla ylimalkaan olevan.

Pietarin päivänä vuonna 1800 vihittiin uusi Kolppanan kirkko. Se on rakettu nelikulmaisista paksuista paasista, kuten kaikki Paavalin rakennukset Hatsinan tienoilla. Sen korkea, suippo torni, jonka huipussa kukko yhäti pyörähtelee mahtavasti seudun yli katsellen, on vielä tänä päivänä matkustajan huomiota puoleensa kääntämässä. Se muistuttaa aina jotakin salaperäistä tapausta, jonka enää tietää kertoa vaan joku vanhus syrjäisimmässä kylässä.

Kerrotaan, että aina odottamattomien tapausten edellä tornista kuuluu öisin hiljainen kumina, aivan kuin kellot itsekseen hiljalleen soisivat. Kansantaru tietää vielä, että kun kirkko oli valmiiksi saatu, huomattiin ett'ei ollut yhtään ihmishenkeä rakennettaissa menetetty, joka muka on ihan välttämätöntä, jos kirkolle menestystä toivoo. Mutta kun kirkon vahti ensi kerran oli tuon salaperäisen kuminan kuullut ja sen tähden yöllä kirkkoon meni, sanotaan kirkonhaltijan hänelle kamealla äänellä huutaneen:

"Rakennettaissa en ole yhtään ihmissielua saanut, mutta kerran tulee se Pietarin päivä, jolloin maa koko kirkon jumalanpalveluksen aikana nielee syvyyteensä."--

Paaritsan kylässä Kolppanan seurakuntaa on veroton maatila, joka nyt on lohottu kolmeen osaan. Tämän maatilan omistajia kutsutaan vielä tänä päivänä "kuninkaan braatoiksi". Suvun vanhimman hallussa on vielä Paavali keisarin omakätisiä kirjoituksia 13 ja 31 päivältä Lokakuuta 1799, joilla hän lahjoittaa tämän maatilan Kaarle Jordaninpojalle Sykiäiselle ikuiseksi omaisuudeksi, vapauttaa hänet vaimoineen, lapsineen kaikista veroista, vieläpä pojat sotapalveluksestakin. Yleiseen nimitetään heitä nykyjään Lokottajiksi, jonka haukkumanimen Kaarle ukko kuuluu saaneen siitä, että hän oli naapuriensa puolesta puhua "lokottanut" herroja vastaan.

Lyngällään on jo se rakennus, jossa Paavalin sanotaan usein vieraissa käyneen, ja joll'ei muistoa olisi jälellä, ei voisi aavistaakaan, että noitten köyhien talonpoikain isoisä oli aina ollut tervetullut keisarin hoviin ja saanut keisaria "braatikseen" nimittää--kuten kerrotaan.

HAUTAJAISET.

Ei tarvinnut tänä vuonna kevättä odotella. Se tuli tupsahti ensin tuulineen, sateineen ja sitten kirkkahine taivaineen, lämpimine öineen, että tuskin ennätti kantapäällään pyörähtää ennenkuin sai talvinutun kevät nuttuun muuttaa.

Tuossa eräänä Huhtikuun maanantaina,--se oli ensimmäinen oikein kaunis maanantai--otin varhain aamulla keveämmät vaatteet päälleni ja läksin raikasta kevätilmaa hengittämään. Voi kuinka suloiselta se tuntui! Niinkuin kala, joka turhaan maalla on vettä haukotellut, veteen päästyään iloisena lähtee sitä piirtelemään, niin vei minutkin vieno länsi-tuuli mukanaan yhä kauemmas itää kohden. Jouduin viimein kauppatorille ja siitä rantaan. En tiedä itsekään, mikä siihen oli syynä, mutta jäätä pitkin minä vaan läksin Viaporia kohden astumaan. Käyskentelin tuossa jonkun matkaa, niin näinpäs muutamien sotamiesten tulevan vastaani. Tulin lähemmäs.--Neljä venäläistä sotamiestä vetää kelkassa pitkää likasista laudoista hätimmiten kokoon kyhättyä pitkulaista kirstua.

"Mitä teillä tuossa kirstussa on?" kysyin venäjäksi.

"Toverimme ruumis!" vastasi yksi miehistä murteellisella suomenkielellä.

"Suomalaisiako" huudahdin ja läksin heidän mukanaan kaupunkiin päin astumaan.

Rupesin kyselemään minkä mitäkin tuosta vainajasta.

"Oliko tuo toverinne myöskin suomalainen?" kysyin.

"Ei suomalainen, vaan karljak," vastasi taasen tuo äsköinen.

"Mistä hän oli kotosin?" kysyin taasen.

"Tverski gubernista!"

"Vai niin", ajattelin. "Siis Tverin suomalaista veljeäni tuolla tavoin viimeiseen lepokammioon kyörätään."

"No tautiinko hän kuoli vai kuin?"

"Ei. Hän hukkui tän'aamuna", oli vastaus.

"No kuinka sitten?"

"No, ka hän mitä lie mennyt jäältä noutamaan ja putosikin jään alle."

"Pianko hänet pelastettiin?"

"Ei siinä ollut puolta tuntia aikaa, niin hän jo vedettiin jäälle, no kuollut se jo oli."

"No mitäs te silloin teitte?" kysyin.

"Ka me vietiin hänet kasiirmiin, pappi siunasi ruumiin, tehtihin arkku ja nyt hautahan viedään."

Nuo viimeiset sanat toivat mukanaan syvän huokauksen. Vainajalla näkyi ystäviä olleen.

"Tunnetteko te hänen kotioloistaan?" kysyin taasen.

"Ka miks'en minä niitä tietäisi, kun naapurista olen," sanoi mies. "Kyllähän siellä surkiasti on asiat."

Nyt kertoi sotamies oudolla murteellaan tuon onnettoman kotioloista. Kaksi vuotta sitten oli Miikkula--se oli vainajan nimi--sotamieheksi viety. Hän oli juuri ennättänyt naimisiin mennä erään varakkaamman talon tyttären kanssa, joka hänen köyhyydestään ja vanhempiensa kiellosta huolimatta oli hänelle vaimoksi ruvennut. Miikkula oli luullut varmaan vapaaksi pääsevänsä, koska oli ainoa täysi-ikäinen poika talossa. Hänellä oli nimittäin toinen kymmenvuotias veli. Mutta kuinka lie käynytkin. Useat muut, joilla ei mitään oikeutta ollut, jäivät kotiin, mutta Miikkula "sluuspaan" vietiin. Lienevätkö nuo muut sitten "pistäneet" tohtoreille, vai mikä lie syynä ollut. Sinne jäi hänen nuori suloinen vaimonsa itkemään, sinne hänen kivuloinen emonsa suremaan, köyhyyttä kärsimään. Hän oli juuri mieheksi päässyt; oli näyttänyt siltä kuin uusi aurinko olisi taivaalle noussut. Kirkkaana oli vanhan vaimon otsa loistanut, olivatpa hänen silmänsä säkenöineet, kun hänen poikansa hänelle nuoren, reippaan miniän toi ja voimakkain käsin uuden kodin heille rakensi.

Kaksi vuotta oli nyt polonen erillään omaisistaan ollut. Muutaman kerran oli hän saanut komppanian kirjurin kirjoittamaan sinne kotiin muutamia riviä, mutta kotoa ei hän ollut sanaakaan saanut. Siellä ei kukaan kirjoittaa osannut.

Elikö hänen äitinsä, oliko nuori vaimonsa terve, oliko siellä ehkä pienokainen isäänsä odottamassa--siitä ei hän vuoden päiviin ollut mitään tietoja saanut. Sattuipa sitten seuraavana vuonna samalta seudulta tämä samanen poika, joka vainaasta puhui, tänne joutumaan sotapalvelukseen. Wasilij oli hänen nimensä. Häneltä sai hän nyt suulliset terveiset: Hänen äitinsä ja pieni veljensä oli kuollut kulkutautiin. Nyt eli hänen vaimoparkansa pienokaisen kanssa sillä mitä vaivoin kokohon sai. Hänen anoppinsa oli kumminkin salaa auttanut tytärtään hädässä, mutta tämän ainoankin turvan pyyhkäsi kulkutauti elävitten joukosta. Ankara oli Herran rangaistus tottelematonta tytärtä kohtaan. Parempien aikojen toivo piti häntä kumminkin pystyssä, hän teki työtä ja tyytyi vähään. Mutta kuinka kävisi nyt, kun hän ainoan turvansa, ainoan ystävänsä surkean kuolon kuulla saa.

Näin kertoi sotilas hiljaisella äänellä, ja minä näin hänen pyyhkivän kirkkaat kyynelhelmet poskiltaan. Yhtä kirkkaat ne olivat, paljon syvempää surua, sääliä ne todistivat, kuin hienoimman immen kyyneltipat, jotka puudratulta poskelta maahan vierähtelevät--Niin! Erehtymättä voi sanoa, että onnellinen se ylhäinen, se rikas, jonka komeassa saattoväessä tuommoisia kyyneleitä vuodatetaan.--

Huomaamattani olimme jo tulleet rantaan. Sotamiehet, joita oli neljä henkeä, nostivat varovasti ruumiinarkun kelkasta. Kukin nosti oman kolkkansa olalleen, ja näin sitä sitten jatkettiin matkaa läpi kaupungin. Minä olin viidentenä saattojoukossa. Ihmiset seisattuivat tuota kummaa katsomaan. Näin erään hienon herran hävyttömästi myhähtäen sylkäsevän--mokomalle näylle, näin jonkun neiden kummastuksella, säälillä, melkein inholla katsovan minua poloista, joka noita kurjia olentoja seurasin, mutta näinpä myöskin sotamiehen, joka kunnioitusta seisattui vainajalle antamaan.

Minä en kumminkaan noihin mielenosoituksiin huomiotani kääntänyt. Astuin vaan syviin mietteisin vaipuneena eteenpäin.

Heikin kadun kulmassa kohtasimme juhlallisen surusaaton. Kaksi mustaa hevosta veti mustissa hopealla kirjailluissa vaunuissa ylellisesti koristeltua ruumiinarkkua, joka oli melkein kokonaan peitetty viheriän ja valkean kirjavilla seppeleillä. Totisena könötti kuski korkealla istuimellaan mustissa vaatteissa päätään liikuttamatta, silmiään räpäyttämättä aivankuin olisi samasta puusta ollut tehty, kuin vaunutkin. Vakavana arvokkaana istui jumaluus-tieteen professori ensimmäisen vosikan roskassa. Sitten seurasi loppumaton jono saattajia. Ensimmäisten kasvot olivat itkusta punaisina. Keltä kultakin vieri par'aikaa katkeran murheen kyyneleitä,--siltä ainakin näytti. He kuiskailivat silloin tällöin salavihkaa toisilleen,--tietysti muistellen vainaan hyviä töitä ja ansioita.

"Ketä tuossa hautaan viedään?" kysyin eräältä vanhalta vaimoihmiseltä, joka kiirein askelin riensi sivuitseni.

"No, se on se rikas vanhapoika Rosenberg," virkkoi vaimo ja meni menojaan.

"Vai niin!" ajattelin. Olin saanut tietää tarpeeksi. Jo oli siis kuolemaan vaipunut tuo kitsas ukko, joka niin kauan oli lukuisten, ahnaitten perillisten kuolemaansa odottaa antanut. Nyt käsitin millaisilla kyyneleillä nuo posket oli kasteltu, ymmärsin, mitä noilla oli kuiskaeltavana toisilleen.--Testamenttia ei oltu vielä avattu.

Katsellessani tuota irvikuvaa, olin hetkeksi unohtanut sotilasystäväni. He olivat parikymmentä askelta perässäni.

"Ennen yhdyn tuohon kurjan näköiseen seuraan, jossa todellinen veljellinen murhe parina karkeana kyyneleenä ilmi tulee, kuin tähän juhlasaattoon, jossa satoja kyyneleitä vuodatetaan, kaikki teeskentelyn ja vilpin puristamia." Näin ajattelin ja seisatuin silmänräpäykseksi. Silloin huomasin erään herran puhuttelevan sotamiehiä. Minä lähestyin.

"Menkää matkoihinne tästä surusaattoa häiritsemästä moisine koiranraatoinenne!" sanoi herrasmies.

"Hävetkää! Oletteko te parempi kuin tuokaan," vastasin harmistuneena röyhkeälle. Sotamiehiin kääntyen sanoin ystävällisesti: "Tulkaa vaan. Älkää olko millännekään." Ja sotamiehet läksivätkin eteenpäin astumaan.

Erikin kadulla on erään talon edessä tiileillä täytetty aituus, joka anastaa puolen katua. Tuohon ahdelmukseen oli kokoontunut talvisaikana tavallista enemmän lunta. Vaikka muualla jo oli aivan paljasta, oli tässä vielä paha kuoppainen, likainen lumikinos. Tuossa hakkasi paraillaan kaksi miestä viimeisiä talvenjäännöksiä, ja olivat sulkeneet kadun käsirattaillaan.

Surusaatto seisattui. Sotamiehet astuivat rivakkaasti eteenpäin, minä seurasin, ja niin menimme surusaaton ohitse. Mitkä äkäset katseet, mitkä uhkaavat silmäniskut kohtasivat sotamiehiä. Näytti siltä kuin nuo olisivat pitäneet koko juhlallisuuden saastutettuna.

Jo tultiin hautausmaalle.

"Onko hauta jo kaivettu?" kysyin.

"Kukapa sen olisi kaivanut," vastasi Wasilij. "Täällä 'sässynässä' on lapioita."

Saavuttiin sille paikalle, johon alhaisia sotamiehiä kuopataan.

Minusta tuntui niin kummalliselta. Haudataan noin vaan mies, joka muutamia tuntia sitten vielä huokaili armastaan ikävöiden, parempia aikoja toivoen,--noin vaan ilman melua, ilman pappia, ilman omaisten kyyneleitä.

"Etpä arvannut nuori mies, että Venäjän valtamerestä tulet temmatuksi Suomeen, äitisi helmaan nukkumaan," ajattelin koettaen outoja tunteita haihduttaa.

Äkkiä pyysin miehiä keskeyttämään työnsä.

"Miksikä?" kysyi Wasilij.

"Avatkaa tämä arkku," pyysin. "Minä tahtoisin nähdä tuon onnettoman ystävänne ruumiin."

"Jos te ette olisi niin ihmeellisen ystävällinen meitä kohtaan ollut, niin emme sitä tekisi, mutta nyt sen teemme," lausui Wasilij, jolla näkyi olevan komentovalta muitten yli. "Jos kuitenkin sallitte meidän kaivaa hauta valmiiksi ensin, niin sitten----." Minä suostuin siihen.

Sillä välin alkoi lutherilaiselta hautausmaalta kuulua laulua, luultavasti herra Rosenbergin haudalta. Olin kuulevinani professorin mahtavan hautajaispuheen, olin näkevinäni sukulaisten kyyneleet, seppeletulvan juhlallisen hautaustoimituksen jälkeen, jota ainoastaan muutamien nyyhkytykset häiritsivät, niin luulimpa istuessani tuon alhaisen sotamiehen ruumiinarkun alapäässä, näkeväni jo uljaan hautakiven, johon suurilla kultakirjaimilla oli piirretty "suuren" vainajan nimi, syntymä- ja kuolinvuosi, vieläpä kaunis runopätkäkin.-- Ja mitä varten tuo kaikki? Oliko tuo vanhapoika kaiken sen ansainnut? Miksi oli juhlasaatto niin suuri ja komea? Miksi oli jumaluustieteen professori tullut hautausta toimittamaan? Miksi nuo seppeleet ja kyyneleet? Kaikki siksi, että vainajan oli eläessään onnistunut toisten tappiolla, työmiesten hiellä--ja millä kaikella--kasvattaa perimänsä puolen miljoonan omaisuuden kaksinkertaiseksi.

Nyt saivat sotilaat haudan valmiiksi. He nousivat haudasta. Lapion kärjellä nostettiin kansi pois ja näkyviini tuli nuoren miehen ruumis. Vaikka keltaiset, kylmät, todistivat nuo kasvot miehuutta ja samalla lempeyttä. Korkea otsa ja tuuheat kulmakarvat, suomalainen nenä, vaaleat viikset kohtalaisen suun yläpuolella, pieni parta--siinä miehen kassojen pääominaisuudet.

Katsellessani tuota vainajata, valtasi minut juhlallinen tunne. Tahdoin puhua paria sanaa koska ei kukaan muukaan tahtonut sanoilla vainajalle hyvästi jättää.

"Hyvät ystävät!" alotin. Sotilaat ottivat lakit päästään ja minä tein samoin. Huomautin ensin siitä, kuinka kohtalo maailmassa viepi ihmisen mukanaan oloihin taisteluihin, joita hän ei voi uneksiakaan, kuinka kaikki saattaa käydä aivan päinvastoin, kuin itse tahtoisimme ja kuinka viimein kuolo meidät tempaa pois usein juuri silloin kuin sitä kaikkein vähimmin odotamme. "Teidän sydäntänne karmelee," jatkoin "mullatessanne ystävänne tänne kaukaiseen maahan, mutta älkää sitä itkekö. Suomi on jo niin monta poikaansa hymyillen ottanut sylihinsä, että tekin huoleti voitte sen haltuun ystävänne uskoa. Tuo vainaja oli Tverin Karjalainen. Mikä oli hänkään muu--kuin suomalainen, sillä suomalaisiahan ovat Tverin Karjalaisetkin. Sano sinä Wasilij kotiin tultuasi, hänen nuorelle vaimollensa, että niin katkera kuin Miikkulan surma onkin, älköön hän kuitenkaan sitä surko, että hänen Miikkulansa Suomehen jäi. Suomi ottaa ilolla syliinsä vaikka kaikki Tverin Karjalaiset!" Siihen lopetin vähäpätöisen puheeni.

Kyynelsilmin tarttui Wasilij nyt käteeni, kiitti ja lausui:

"Minä kerron Helenalle tästä, ja jos hän suostuu, rupean minä Miikkulan sijaan hänen mieheksensä."

Nyt pantiin kansi paikoilleen ja arkku laskettiin hautaan. Heitin kolme lapiollista multaa hautaan ja läksin liikutettuna pois, jättäen heidät hautaa täyttämään.

KIRPPU JA KÄRPÄNEN.

Siihen aikaan kun ne huonot vuodet olivat, oli Leininmäellä niinkuin muuallakin suuri puute elatuksesta. Älkää luulkokaan, että puutetta tunsivat ainoastaan ihmiset ja raavaat; ei suinkaan,--se tuntui talon pienimpiin eläimiin asti. Hämähäkit haihtuivat, torakat kuolivat, kärpäset lentelivät nälissään ja kirppujenkin elatus rupesi hupenemaan. Silloin päätti eräänä päivänä kaksi kuomasta, kirppu ja kärpänen lähteä etsimään muualta parempia oloja. He kuulivat puhuttavan Pietarista,-- sen sokerista ja rasvasista puotimiehistä. Vaikka matka peloitti--sillä he eivät olleet tottuneet omin päin niin pitkiä reisuja tekemään, läksivät kumminkin kulkemaan. Mutta kirppupa ei jaksanutkaan niin sukkelaan hyppiä, että olisi kärpäsen rinnalla pysynyt. Kärpänen läksi edellä lentää sihistämään. Kului siinä päiviä ennenkuin hän Pietariin pääsi. Matka on pitkä ja kärpänen--, tietäähän sen, kuinka kovasti se nyt jaksaa lentää. No tulipahan tuosta viimein kuitenkin Pietariin.-- Voi sitä komeutta ja prameutta, kadutkin noin leveät, rakennukset ylettyvät pilviin asti. Lentää suhahtipa kärpänen eräästä avonaisesta ikkunasta sisälle. Siellä juuri aamiaista pöytään laitetaan. Ukolla oli nälkä. Hänkös nenineen ruu'an ääreen.

Mutta ajatelkaas hänen hämmästystään: yksi palvelijoista juoksee hänen kimppuunsa ja uhkaa verkolla kiinni kaapaista. Hänkös siitä ikkunaan, mutta voi onnettomuutta, se ei ollutkaan avonainen. Jäsenet vaan jäsähtivät, kun hän siihen suin päin syöksyi. Ei ollut siinä aikaa voivottelemaan. Vähissä hengin pääsi hän vihdoin avonaisesta ikkunasta ulos.

"Ohhoh!" huokasi raukka käytyään istumaan naapuritalon ikkunan puitteelle.

Jo rupesi päivä iltapuoleksi käymään, eikä ukko ollut vielä leivän sirua tyhjään malkkiinsa saanut, sokerista puhumattakaan.

"Kah!" huudahti hän äkkiä. Juuri siihen huoneesen, jonka ikkunassa hän kökötti, tuotiin samovaari pöydälle. "Vihdoinkin saan sokeria!" arvelee matkalainen ja syöksee suoraa päätä sokeriastian reunalle.

"No mutta ovatpa hävyttömiä!" voihkasi hän, nähtyään sen peitetyksi vaatteella.

Koetti äijä vielä sen päivää Pietarissa onneaan, mutta kaikkialla kävi yhtä hullusti. Eräässä talossa istui hän marmorisen Pietari Suuren nenällä, niin kauan kuin talonväki oli iltasella, arvellen, että lapa nuo ovat ensin syöneet, niin saampahan sitten rauhassa aterioida. Hänen kauhistuksensa oli ääretön, kun talonväen herjettyä, ruoka heti korjattiin pois, vieläpä vietiin pöydältä vaatekin niin, ettei leivän siruistakaan jäänyt muuttolaisparalle.

Jo tuli ikävä kotiin takasin. Hän muisti kuin kylässä usein ruuan annettiin pöydällä läpi yön seista, muisti kuin hänen oli ollut hauskaa pöydällä käyskennellä maistelemassa niistä kaalitipoista, jotka syöjien lusikoista tipahtelivat. Ja kun nälkä yhä enemmän rupesi vatsassa vonkumaan, lähti hän aika hamppua takasin kotikylää kohden viuhtomaan.

Pulkkalaan tultuaan pistäysi hän siihen "trahteeriin", jossa tiesi suomalaisten matkalla ravitsevan itseään. Suureksi ilokseen huomaa hän kirppu-kuomansa istuvan erään lihamiehen kauluksella.

"No hyvä päivä, kuomaseni!" huudahti hän riemastuen.

"Jumal'antakoon," vastasi kirppu nähtävästi närkästyksissään siitä, ett'ei kärpänen ollut malttanut häntä odottaa, kun yhdessä kerran matkustaa olivat päättäneet.

"No, mitä kuuluu?" kysyi kärpänen vähän hämillään huomattuaan toisen närkästyksen.

"Hyvää vaan," virkkoi taasen kirppu, "johan tämä matka nyt luisuu kun tämän matkakumppanin löysin.

"Minä olen jo kotimatkalla, kuoma. Ei kannata sinne mennä. Nälkäänhän ne näännyttävät," vakuutti kärpänen. "Lähdetään yhdessä kotiin takasin!" lisäsi hän.

"Sinun kanssasi minä läksisin", virkkoi kylmästi kirppu. "Minulla on nyt parempaakin seuraa." Sinne katosi kirppu pullakan lihamiehen kauluksen alle, jonka liikkeistä kärpänen harmikseen näki, että kirppu oli suuruksella. Ja niin he erosivat. Kärpänen, joka tämän jutun on kertonut, ei sanonut tietävänsä, kuinka kirpun oli käynyt, mutta kyllä hän arveli kirpun tuon samasen lihamiehen seuralaiseksi ruvenneen, koska ei takaisin palannut milloinkaan. Kärpänen taasen eleli iloisena ja onnellisena kuolemaansa asti Leininmäellä. Niin harvoin kuin hän siellä saikin sokeria, oli hän kuitenkin kohtaloonsa tyytyväinen ja kehoitti lapsiansa samaan.

PEKKA PARKA.

Pekka Palovaaran rinnassa kuohuilivat kaikki ne ylevät ajatukset, mitkä nuorukaisen mieltä innostuttavat, hänen tullessaan osakunnan "vastaanotto-viftiltä". Hän oli hiukan noin niinkuin--sellaisella päällä, ettei olisi häikäillyt ryhtyessään poliisin kaulukseen, jos se olisi rohjennut huomauttaa häntä kadulla hiljaa olemaan. Pekka oli ajatteleva nuorukainen. Hänellä oli valmiina jo elämänohjelma: ensin filosofiian kandidaatiksi kolmella lautatuurilla, filosofiiassa, suomessa ja historiassa, ja sitten innokkaasti isänmaan palvelukseen. Jos hänet sitten joskus korotettaisiin,--niin, kyllä hän sitäkin ajatteli--senaattoriksi, ei hänellä ollut mitään sitä vastaan. Varma ei hän kuitenkaan viimeisestä ollut, sillä olihan hän jo kylliksi tullut maailman kehnoutta näkemään, jossa usein etevä mies työnnetään syrjään jonkun kelvottoman suosikin tieltä. Naimis-asioita tuumaili hän myös. Jos se, jota hän rakasti, arveli hän itsekseen, suostuisi häneen,--ka miksi ei hän sitten suostuisi--niin ajatteli hän sopivimmaksi noin vuotta ennen tutkintoa mennä kihloihin, näyttääkseen professoreille vakavat aikeensa, ja sitten tutkinnon suoritettuaan naimisiin. Tuloja hänellä tosin ei silloinkaan vielä olisi tarpeeksi, mutta sen sijaan oli onneksi tuolla valitulla saatavana suuri omaisuus, jahka hänen vanha enonsa kuolisi. Rikkauden tähden hän ei häntä ottanut! Ei suinkaan! Sellainen raukka hän ei ollut.--Tosin nyt tuokin vähän alentavalta tuntui niin suuren miehen alulle, elää vaimonsa rahoilla, mutta olihan hänellä myöhemmin tilaisuus maksaa korkojen kanssa takasin, mitä vaimoltaan saisi. Oo, kuinka suloista oli tulla suureksi mieheksi, hyödyttää isänmaatansa, niittää kunniaa ja kohottaa vaimonsa yhteiskunnan korkeimmille sijoille, ihanaa!

Näin tuumaili Pekka kotia päin hoiperrellessaan. Viimein saapui hän perille, löysi vihdoin avaimensa takin vuorin välistä, hapuroituaan sitä ensin kaikkialta, astui huoneesensa, riisui palttoon päältään ja heittäysi vuoteelle hetkiseksi huokaamaan. Tuossa tuumaili hän vielä hetkisen tekemäänsä oivallista elämänohjelmaa ja määritteli sen tarkasti pienimpiin yksityisseikkoihin asti.

"Mutta jos nämä tuumat menevät myttyyn?" kysyi hän itseltään.

"Mitä vielä! Saapas nähdä niin olen viimeistään kolmen vuoden päästä maisteri. Se on tietty! Ja kun kerran maisteri olen, on tie kaikkialle avoinna. Silloin ei muuta kuin käyn kunniantoukoa leikkaamaa!"