Chapter 2

"Tässä on tuomisia sinulle, lapsukaiseni", virkkoi hän, lempeästi katsoen nuoren ruhtinaan tulisiin silmiin ja ojentaen hänelle korillisen kauniita, punaisia marjoja.

"Mansikoita! Voi, voi" huudahti lapsi riemuiten. "Minä lähden kohta papalleni näyttämään!" Tämän sanottuaan vikelsi hän rappusia ylös ja pujahti sisään.

"Kun hän nyt tulisi tänne," huokasi vaimo, tuijottaen oveen, jonka pikku ruhtinas oli lonkalleen jättänyt.

"Kuule akka", lausui hänelle samassa opettaja, joka oli oppilaan perässä kampuroinut. "Tiedätkö ken tuo lapsi on?"

"Tiedän kyllä!" lausui vaimo välinpitämättömällä äänellä.

"No, kuinka rohkenet sinä sinutella häntä?" kysyi toinen. Muista vast'edes...!"

"Minä olen sinutellut tuota lasta jo seitsemän vuotta, enkä tarvitse siinä teidän neuvojanne", lausui vaimo, joka ei ollut kukaan muu kuin Kyttä-Kaarlen tytär Mari, vanha tuttavamme.

Kohta kuin hän oli kasvatusisänsä kuoleman jälkeen Erätöllistä Pietarhoviin muuttanut, kulki läpi valtakunnan se riemusanoma, että perintöruhtinas Pietarille oli poika syntynyt. Tämän pojan imettäjäksi määrättiin Mari "koska hän oli niin puhdasverinen ja terve ihminen"... Mutta pian tapahtui suuri muutos. Hän naitettiin eräälle Paaritsan kylän miehelle Kolppanan seurakunnassa, jota miestä hän ennen ei ollut nähnytkään... Kerrottiin, että se tapahtui keisarinna Elisabetin tahdosta. Josko perintöruhtinas oli siihen myöskin suostunut, sitä ei Mari saanut tietää, mutta ei hän sitä uskonut, koska Pietari herra vielä päivää ennen hänen lähtöään oli hänelle niin ystävällinen ollut.

Näin oli Mari joutunut suomalaisen talonpojan vaimoksi, ja semmoisena hän nyt seisoi kuusivuotiaan poikansa kanssa tuossa Pietarhovin keisarillisen palatsin edustalla.

"Kuinka rohkenet sinä?" aikoi juuri saksalainen opettaja kiukustuneena ärjäistä rohkealle vaimolle, kun perintöruhtinas Pietari ilmaantui verannalle. Tuossa nyt seisoi taasen Marin silmien edessä hänen rakas Pietarinsa, mutta suuresti muuttuneena entisestä. Hän oli useita vuosia oleskellut minkä missäkin, niin ett'ei Mari ollut häntä moneen vuoteen saanut nähdäkään.

"Tule tänne!" kuuli Mari hänen lausuvan, entisellä tutulla äänellään, vaikka siinä nyt olikin jonkullainen arvollisuuden väreily.

Vapisevin polvin astui Mari perintöruhtinaan luo, joka ojensi hänelle kätensä, kysyen: "Mitä kuuluu?"

"Olen nyt leski. Mieheni kuoli jättäen minut lapseni kanssa kurjuuteen."

Perintöruhtinas pyysi hänet sisälle.

Kun pojat olivat kahden kesken jääneet verannalle, katselivat he ensin toisiaan hetkisen, pikkuruhtinas erittäinkin tutkivasti.

"Mistä olet sinä kotoisin?" kysyi ruhtinas viimein.

Talonpoika ei vastannut mitään. Ruhtinas teki uudestaan saman kysymyksen, luonnollisesti venäjäksi.

"En ymmärrä", vastasi nyt toinen suomeksi.

Nyt kävi pikku ruhtinas läpi koko kielivarastonsa.

Hän kysyi saksaksi ensin, mutta se ei tietysti auttanut.

Nyt tuli ranskan vuoro.

"Parlez vous po fransuski?" kysyi hän kiukustuneena, huomatessaan kielitaitonsa loppuvan. Ei tästäkään muuta apua kuin, että opettaja, joka oli kysymykset kuullut, nauraen tuli saapuville.

"Kysykää häneltä, monsieur, mitä kieltä hän osaa", käski ruhtinas.

"Ei hän osaa muuta kuin 'po tshuhonski'", vakuutti opettaja.

"No puhukaa hänelle 'po tshuhonski'", sanoi oppilas.

"En minä sellaista kieltä puhu!" vastasi opettaja ylenkatseellisesti vilkaisten köyhään poikaan.

"Miksi ette?"

"Ei kukaan sivistynyt sitä kieltä puhu."

"Eikö kukaan sivistynyt?"

Sillä välin oli pikku talonpoika äimänä kuunnellut outoa keskustelua, joka nähtävästi koski häntä. Kahden kesken pienen herran kanssa olisi hän kyllä vielä joten kuten toimeen tullut, mutta kun tuo harmaatukkainen pörri lähestyi, loppui hänen rohkeutensa. Vetäytyen pari askelta taakse päin, vilkasi hän apua etsien ovelle päin, minkä taakse oli nähnyt äitinsä katoavan, mutta kun ei sieltä äitiäkään kuulunut, rupesivat suupielet yhä enemmän värähtelemään, silmiin nousi pari kirkasta helmeä ja pian saivat kasvot kauhean muodon. Punaisen sinisenä seisoi hän ensin pari kolme sekunttia suu reppanallaan, kädet silmillä, kunnes esille surkea parkaus pyrskähti, huomauttaen muita hänen tilastaan.

"No mitä nyt!" huudahtaa pikku ruhtinas säikähtäen. Esille juoksee kohta äiti sisältä ruveten torumaan parkujaa.

"Kalle, mikä sinulle tuli?"

"Minua peloittaa!" änkytti poika.

"Ole nyt hiljaa! Voi häpeä, häpeä! Tulit kerran kuninkaan linnaan ja täällä rupesit tuolla tavoin--häpeä, häpeä..." Näin torui äiti... Jo vaikeni poika.

"Pappa", virkkoi pikku Paavali kuin Kallen parkauksesta syntynyt häiriö oli ohitse. "Minä tahdon oppia puhumaan 'po tshuhonski'".

"Tahdotko", lausui perintöruhtinas hymyillen. "Kunhan kasvat vähän suuremmaksi, niin saat kyllä."

Opettaja sai kovan yskän ja katosi näkyvistä.

"Vai, tahtooko hän oppia suomea!" huudahti Mari suomeksi ja lisäsi sitten venäjäksi suomalaisella murteellaan "Jumala sinua siunatkoon lapsukaiseni."

Kun nyt Mari hyvästi rupesi jättämään, huomasi perintöruhtinas, kuinka hän äärettömällä hellyydellä lausui hyvästi Paavalille, mutta tuossa hellässä katseessa oli jotakin katkeraa surumielisyyttä. Pietari herra käsitti kyllä syyn.

"Suutele imettäjääsi!" käski hän poikaansa.

Hämillään lähestyi ruhtinas talonpoikais-vaimoa. Säihkyvin silmin painoi silloin Mari ylhäisen lapsen syliinsä, karkeat kyynelkarpaleet vierähtivät hänen silmistään ruhtinaan poskille. Näytti siltä kuin tuo suutelo olisi hänen otsaltaan rypyt poistanut, hänen poskilleen entisen sulon tuonut.

Iloisena, tyytyväisenä läksi jo Mari poikansa kanssa pitkin hovin puiston käytävää astumaan, poveensa piilottaen kilisevää kukkaroa, jonka Pietari herra erotessaan oli hänelle antanut.

"Jumala häntä siunatkoon!" huokasi vaimo... "Minä pidän kyllä huolen sinusta! Kun käteni saan vapaaksi, silloin en sinua unohda! Niinhän hän sanoi... Ja hän kyllä sanansa pitää." Näin tuumaili Mari itsekseen. Oikealla kädellään talutti hän poika naskalia, joka kompastellen koetti tepsuttaa äitinsä rinnalla... Kallekaan ei tyhjin kourin hovista lähtenyt. Hänellä oli jotakin kainalossa, jota hän alinomaa kumartui katsomaan. Siellä hirnui uljas harmaa sotaorit, pienen ruhtinaan itsensä antama,--kiitos äsköiselle parkaukselle.

"Äiti", yritti poika sanomaan, mutta kompastui käytävän käänteessä.

Kun vihdoin oltiin puutarhan ulkopuolella, kysyi taasen poika.

"Mitä se kuninkaan poika sanoi, jotta minä olin hänen poikansa näköinen?"

"Ei nyt ole aikaa poikaseni. Kiiruhtakaamme nyt vaan hevosen luo. Pitkä matka on edessämme," vastasi äiti, tahtomatta ruveta selittämään.

"Kuinka pitkä?" kysyi poika.

"No kuinka pitkä oli kotoa tänne?"

"Ah niin! Neljäkymmentä virstaa!"

Pian olivat äiti ja poika matkalla Paaritsaan.

IV.

Aikoja on kulunut. Keisarinna Elisabet on jo haudassa, Pietari herrakaan ei enää ole olemassa. Hän "sai kätensä vapaiksi", mutta se tuli hänen omaksi turmiokseen. Katariina Toinen on nyt Venäjän valtaistuimella... Kaikki menee taasen entistä menoaan. Ihmiset ovat jo täydellisesti perehtyneet uusiin oloihin. Ja suuriko muutos olikaan. Olihan vanhan "rouan" sijaan vaan tullut nuori Katariina. Ja muutos tuli niin äkkiä, että nukkuva kansa tuskin ennätti herätä, kun se takaisin uneen tuuditettiin.--

Perintöruhtinaan nimeä kantaa nyt reipas nuorukainen, Paavali. Hän on jo täysi-ikäiseksi julistettu.

Onneton nuorukainen! Lapsuuden muistot vyörivat hänen mielessään sekavana sumupilvenä vaan. Hän olisi niin monessa asiassa tahtonut selitystä, varmuutta saada. Mutta keltä? Äiti, keisarinna, ei kohtele häntä äidin hellyydellä, kaikkea muuta; hovimiehet katsovat häneen kylmyydellä, melkein ivalla... Ja kaikkein harmillisinta on, että nuo äidin "neuvon-antajat" kohtelevat häntä sellaisella masentavalla ylenkatseella, että hän usein rupeaa epäilemään, onko hän lainkaan Venäjän perintöruhtinas. Synkkänä salaisuutena on hänellä isänsä surma yhäti. Hän ei silloin asioita käsittänyt, mutta nyt hänessä nousi pakostakin se ajatus, että hänenhän sen pitäisi tuolla käskemässä olla, jos hän kerran Pietari III:n poika oli, kuten sanottiin. Hän olisi ollut valmis ajattelemaan kauheampaakin.

Ikävällä oli hän odotellut taasen kevään tuloa. Talvella täytyi aina olla noitten inhoittavien hovimiesten näkyvissä, joita hän ei voinut kärsiä. Kesällä saattoi sen sijaan vapaasti liikkua metsästyksillä ja tutkimusretkillä.

Jo olivatkin Pietarin puistot muuttuneet viheriöiksi, puitten lehdet kyllä vielä olivat pienenlaisia, mutta sen ihanampi oli tuoksu, jota tuulen löyhäykset levittelivät ihmisistä vilisevien katujen tukahduttamaan ilmaan. Usein nähtiin perintöruhtinaan, ajatuksiin vaipuneena, kävelevän varhain aamusin kesäpuistossa muitten vielä nukkuessa.

Niinpä oli Paavali taasen eräänä kauniina toukokuun aamuna kävelyllä virkistämässä itseään, haihduttamassa niitä synkkiä jälkiä, jotka yön unet olivat hänen sieluunsa painaneet. Hän kävi hitaasti eteenpäin aivan puiston aidan vieressä, seisattui välistä, pisti kepillään reiän tuoreesen käytävän hiekkaan, pisti toisen, kolmannen, ja pian muodostui siihen jonkinlainen kuvio. Hän katsoa tuijotti siihen hetkisen ja läksi sitten taasen eteenpäin keppi selän takana.

Juuri kun hän astui puiston portin kohdalle, hyöntäsi hänen eteensä talonpoikaisnuorukainen, lähes hänen pituisensa.

"Mitä, mitä sinä aiot?" kysäsi ruhtinas ankarasti.

"Pyydän nöyrimmästi anteeksi. Minut lähetti tänne eräs onneton kuoleva vaimo sanomaan sinulle nämä sanat: 'Imettäjäsi odottaa sinua Kolppanan Erätöllissä. Hänellä on sinulle kirje isältäsi!'" Nöyrästi kumarrettuaan pyörähti nuorukainen portista ulos. Ennenkuin ruhtinas ennätti sanaakaan virkkaa, oli hän näkymättömissä.

"Minun imettäjäni..." toisti hämmästyneenä Paavali, "kirje isältäni! Mitä, mitä tämä merkitsee?--Hän on jo poissa!----Olisiko mahdollista! Niin! Minä muistan aivan hyvin, kuinka hän kävi Pietarhovissa... He olivat kahden kesken sisällä----Voi taivas! Ehkä saan selityksen kaikelle!----Sinne lähden välttämättä.----Kolppanan Erätölli!----Kuinka sen löydän?"

Näin tuumaili nuori perintöruhtinas kiiruhtaen hoville päin.

"Missä on isäni vanha 'Jägermeister'", kysyi hän soitettuaan kultanappi-palvelijan huoneesensa.

"Kyllä hän on täällä hovissa, Teidän Korkeutenne;" vastasi palvelija.

"Heti tänne hänet!" komensi ruhtinas.

"Heti paikalla, Teidän----" mutisi palvelija, mennessään. Hetkisen päästä saapui Jägermeister.

"Tiedättekö, missä Kolppana on?", kysyi Paavali.

"Voi rakas ruhtinaani! Kuinka en nyt minä sitä tietäisi. Vaikka minun tukkani onkin valkeaksi käynyt, on muistini yhäti vielä kuin partaveitsi. Aina teidän isävainaannekin, kepeät mullat hänen siunatulle haudalleen, aina kysyi minulta, kun hän jotain unohtanut oli... Hän nimittikin minua siitä syystä 'muistikirjakseen', jos suvaitsette minun sitä ilmoittaa".

"Tiedätte siis myöskin missä siellä Erätölli on?" keskeytti nuori ruhtinas.

"Ka kuinka en minä sitä tietäisi", aloitti taasen hovimies. "Unohtumattomina ovat mielessäni pysyneet ne hauskat hetket, mitkä onnettoman isävainaanne seurassa sain siellä viettää. Hauskat, sanon minä, sillä hän sanoi niitä hauskoiksi, ja mikä hänestä oli hauskaa, se oli hauskaa minustakin. Siellä asusti siihen aikaan eräs suomalainen metsästäjä, jolla oli nuori kasvatti ... ja tästä--jos sallitte minun siitä kertoa--piti isävainajanne hyvin paljon--ja suloinen, ihmeen ihana tuo impi olikin."

"Mikä hänen nimensä oli?" kysyi ruhtinas uteliaasti.

"Niin, senkin muistan aivan hyvin. Eikä se ollut huonompi, rumempi kuin tyttökään... Päin vastoin sopi se hänelle erinomaisen hyvin. Sitä aina isävainajannekin sanoi. Hänen nimensä oli sama kuin vapahtajamme äidillä----" jutteli vanhus.

"Siis Maria."

"----ja jos todella kukaan syntinen ansaitsee olla Pyhän Marian kaima, niin ansaitsi sen ainakin hän, niin puhdas ja siveä hän oli----ainakin siihen aikaan."

"Mutta eikö hän sittemmin ollut minun imettäjänäni?" kysyi ruhtinas.

"Hm. Kyllähän se on totta", lausui vanhus hämillään, "mutta kaunis ja viehättävä oli hän silloinkin, vaikka olikin suomalainen."

"Hän oli siis suomalainen ihan varmaan?"

"Ei hän venättä osannut ensi alussa yhtään, mutta solkkasihan se lopulla jo jotakuinkin."

"Hm", tuumaili Paavali. "Aavistan jotakin odottamatonta. Äitini kylmyys, hovimiesten ylenkatse!----Huomenaamuna lähdemme sinne metsästys-retkelle, me kahden", lisäsi hän.

"Huo----huomenna! Kuten vaan haluatten! Mutta huomennahan on pidot täällä hovissa", huomautti Jägermeister.

"Ei tee mitään!" lausui Paavali. "Lähdemme matkalle jo aamun koittaessa. Siitä ette hiisku kellekään".

Jägermeister lähti, jättäen ruhtinaan ajatuksiinsa.

V.

Jos nyt käymme takaisin sille kankaalle, mitä kahdeksaantoista vuoteen emme ole nähneet, niin tapaamme kyllä vanhan tutun Erätöllin entisellä paikallaan, mutta mikä muutos kuitenkin on sillä välin tapahtunut! Nuo humisevat puut, Marin vanhat ystävät, ovat kyllä vielä yhtä vakavia, ystävällisiä kuin ennenkin, mutta niitten rungot ovat muuttuneet rösöisemmiksi, moni oksa, jolta peipponen ennen Marille pilpatti, on kuivunut ja sen sijaan on ylemmäs uusia vielä mahtavampia ilmaantunut; pieni pelto, jossa ennen niin kaunis oras rehoitti, on ahoksi muuttunut; kaunis koivikko on sen nyt peittänyt, sinne tänne ovat ahkerat muurahaiset perustaneet uudisasutuksen ja näkyvät oikein hyvin jo perehtyvän uudessa kodissaan... Ja minkä näköisenä on itse tölli! Olkikatto on muuttunut rikkatunkioksi, johon pyöreä koivun alku on iskenyt juurensa. Ylpeästi heiluttelee se auringon paisteessa päätään maasta taivasta kohti ponnisteleville vertaisilleen, jotka suurempien varjossa tuskin saavat maistaakaan aamuauringon suloista lämmintä.

"Ylvästele vaan!" arvelevat nämä, "kyllä sieltä pian alas tulet."

Ja vaara sitä todella uhkaakin.

Lyngällään on jo tölli. Joll'ei joku armelias ihmiskäsi olisi sen tueksi paria pönkkää asettanut, olisi sen päivät jo olleet luetut.

Kahdeksantoista vuotta oli Erätölli saanut olla huhkainten asuntona, kun se taasen pääsi ihmisen palvelukseen. Ken oli moisen hökkelin kodikseen ottanut? Käykäämme sisään. Ei ole enää pöytää oikeassa nurkassa, ei ruskeata kolpitsakaappia. Entisistä huonekaluista on jälellä vaan tuo pölkkyjen päälle rakettu vuode, uusia ei ole lainkaan. Vähän olkia on vuoteelle levitetty. Niillä loikoo surkastunut vaimoihminen. Hän on niin ääneti, että joll'ei silloin tällöin hiljaa oikahtaisi, luulisi hänet kuolleeksi.

"Poikani, poikani! Tällä tavoinko annat äitisi kuolla?--Oi, Jumalani! Armahda minua! Lähetä hänet tänne. Muuta en pyydä. Kuolen mielelläni kun hänet vaan nähdä saan". Näin rukoili onneton itsekseen.

Jo on päivä korkealla. Pienet vesatkin levittelevät jo iloisina lehtiään taivaalla rehentelevän auringon paisteessa... Äkkiä kuuluu pamaus, joka vierii puulta puulle, kunnaalta kunnahalle yli soitten, kankahitten ja katoaa viimein kauas maanääriin. Jänis herää aamu-unestaan viidakossa, tetri tuolla lentää räpsyttää, tulee aivan töllin kohdalle, laskeutuu alas, yrittää taasen nousemaan, mutta turhaan; siinä maassa se vielä hetkisen tipikoitsee, availee suutaan muutaman kerran ja jäykkenee viimein veriselle nurmelle ihan töllille tuovan polun viereen. Tuolta rientää jo ampujakin esiin. Öllerö jänis, joka tuohon seisattui unen-pöpperössä töllöttämään, saa häneltä toisen täräyksen tulijaisiksi ja jää liikkumattomaksi... Kohta tallustaa näkyviin toinenkin metsästäjä, harmaapäinen vanhus täysi vastakohta tuolle ensintulleelle nuoremmalle. Mikä eroitus todella noissa kahdessa! Toinen hienoverinen, reipas nuorukainen, jonka verevät kasvot hehkuvat elämänhalusta, toinen paljon kokenut, ryppyinen vanhus, jonka suurta kreikkalais-nenää nuuskaajat saavat kateudella katsella. Sen tiesi vanhus; siksipä hän niin tuntuvasti nenäänsä puhuikin, jotta sen mahtavuus paremmin huomattaisiin. Niin ainakin vakuuttivat kadehtijat. Nuorukaiselta puuttui taasen kokonaan tuo kreikkalainen nenän koriste, pikemmin oli hänellä päin vastoin, mutta sen puutteen korvasi hänellä taasen korkea, älyä, miehuutta todistava otsa, jota kaunis tukka varjosti.

Vaikka väsyksissä, hyppäsi nuorukainen uljaasti kaatuneitten puitten yli töllin eteiselle tantereelle ja otuksista huolimatta suoraan ovelle. Ken olisi se muu ollut, kuin vanha tuttavamme Paavali, Venäjän perintöruhtinas.

"Teidän Korkeutenne, täällä on tetrikin!" huusi vanhus kumartuen jotain maasta nostamaan, mutta Paavali ei sitä enää kuullut. Sisälle riensi hän.

Kuultuaan pamaukset oli vaimo kääntynyt vuoteellaan. Tuossa lepäsi hän nyt tuijottaen ovea kohden. Entiset ajat muistuivat hänen mieleensä. Kuinka monta kertaa oli hänen sydämmensä ilosta värähtänyt tuon äänen kuultuaan, olihan se tuonut hänelle hetkiä, joitten muisteleminen oli hänen kurjan elämänsä ainoana lohdutuksena ollut.

"Hän tulee", huoahti vaimo, "ennenkuin Kallekaan on palannut.--Apua en häneltä kuitenkaan enää tahdo. Nähdä, puhutella vaan ja sitten kuolla."

"Te kutsuitte minua?" lausui perintöruhtinas lähestyen liikutettuna sairasta.

"Tule armahani, tule tänne luokseni, käy tuohon jalkoihini istumaan... Minulla on sinulle paljon sanottavaa". Näin lausui vaimo, ottaen kirjeen, jonka hän ojensi ruhtinaalle.

"Lue tämä! Siinä lienee jotakin, joka puhuu puolestani!" lisäsi hän.

Paavali repäsi kuoren auki.

"Mitä!" huudahti hän, "isäni käsiala".

"Tämä vaimo, poikani imettäjä, on hänelle paljon läheisempi kuin luulisikaan. Hän on poikani Paavalin äiti. Hän itse tietää enemmän kertoa.

Pietarhovissa Toukokuun 4 p. 1761.

Pietari."

"Minun äitini!" huudahti Paavali hämmästyneenä.

Äänettömyys seurasi.

"Sinä hämmästyt", alotti viimein äiti. "Sitä en kummeksi lainkaan. Tiedän, ett'et ole aavistanut äitisi kohtalon näin surkean olevan".

"Kuinka ei isäni sitten ole sinusta huolta pitänyt?"

"Voi poikaseni. Sitä ei Jumala sallinut."

"Kuinka?"

"Sydäntäni ahdistaa kovasti, mutta minä koetan kumminkin kertoa sinulle kaikki."

Nyt kertoi äiti elämäkertansa. Äänetönnä kuunteli poika.

"Mutta saihan isäni sitten 'kätensä vapaiksi'. Kuinka ei hän heti kiiruhtanut sinua pelastamaan?" kysyi poika, kun kertomus alkoi lähetä loppuaan.

"Sen hän tekikin. Me pääsimme vapaiksi ja meidän kanssa koko Paaritsan kylä. Minulle antoi hän hyvän talon ja rahaakin paljon, mutta kun tuo kauhea tapaus tuli, kun isäsi hirveällä tavalla murhattiin----"

"Murhattiin? Mistä sen tiedät?"

"Kuka ei sitä tietäisi."

"Oletko varma siitä?..."

"No niin ihmiset kertoivat", lausui vaimo hiljaa. Ääni tuli yhä heikommaksi, silloin tällöin avasi hän silmänsä puoleksi auki, mutta puhui enimmäkseen ummessa silmin.

"No kuinka kävi sitten teidän?" kysyi taasen Paavali.

"Muutaman vuoden saimme olla rauhassa," aloitti taasen vaimo, "mutta sitten nousi rettelöitä herrain kanssa. Nämä päättyivät siihen, että jouduimme erään ahnaan julmurin alustalaisiksi... Tämä tiesi että minulla oli hyvät varat. Yhä vähemmäksi kävivät varani, kunnes en veroja jaksanut enää maksaa. Silloin sain muun hyvän päälle raippoja siksi, että olin muka rahani piiloittanut. Taloni otettiin minulta pois ja meidät ajettiin vanhaan saunaamme asumaan... Tämä kaikki tapahtui tänä keväänä..."

"No, miksi et heti minulle tietoa antanut?" kysyi Paavali.

"Hm. Olihan syytä epäilyksiini. Enhän tahtonut sinun onneasi häiritä."

"Minun onneani!"

"Toiseksi en sieltä olisi päässyt sinun puheillesi, vaikka olisin tahtonutkin. Vasta kun tänne pakenimme, saatoin poikani Pietariin lähettää."

"No, tietääkö hän, että poikasi olen?"

Vaimo avasi silmänsä selälleen.

"Kuinka olisin minä sitä kellekään ilmaissut! Enhän toki! Käskihän isäsi minun salaamaan sitä kaikilta."

"Koeta nyt koota voimia. Minä toimitan sinut rauhaan täältä", virkkoi poika kyynelsilmin. Hän käsitti jo kuinka tuo kurjan näköinen vaimo oli saattanut hänen korkean isänsä niin läheisesti itseensä kiinnittää.

"Kiitoksia, armahani! En minä nyt enää apuasi tarvitse... Minä pääsen jo rauhaan.----Lähetä nyt vaan terveisiä isällesi, minä menen hänen luokseen. Siellä olemme yhden vertaisia. Ei kukaan voi eroittaa minua hänestä". Näin sopotti kuoleva hiljalleen.

"Vie hänelle terveisiä... Sano, että minä kostan hänen surmaajilleen", lausui Paavali kyynelsilmin.

"Poikani, älä sitä tee. Kosto ei ole ihmisten, se on Jumalan".

Nyt astui Jägermeister sisään. Ruhtinaan käskystä oli hän viipynyt ulkona jonkun aikaa. Mutta kun tätä ei kuulunut, ikävystyi hän ja pistäysi katsomaan.

"Hiljaa!" osoitti Paavali. Mutta kun hän käänsi päänsä kuolevaan, oli jo viimeinenkin elonmerkki kadonnut.

Paavali nousi seisaalleen.

"Nyt on elämä selvänä edessäni!" lausui hän kovalla äänellä. "Kun Paavali Ensimmäinen on Venäjän valtaistuimella, seisoo tällä paikalla uljas kirkko, jossa joka Pietarin päivänä vietettäköön muistinjuhlaa Pietari Kolmannen ja hänen poikansa äidin kunniaksi".

Hämmästyneenä seisoi vanhus.

"Olisitteko te----" alkoi hän kysyä.

"Sitä ette saa kysyä ennenkuin olen keisarina", keskeytti perintöruhtinas.

"Luulen, että täällä on tapahtunut sellaisia asioita, että Teidän Korkeutenne on suvainnut unohtaa nälkänsä", virkkoi hovimies, kääntäen puheensa toiseen aineesen, huomattuaan, ett'ei tämä tahtonut ruveta selityksiin.

"Niin, sen olen unohtanut", vastasi ruhtinas.

Mentiin siitä kedolle ja ruvettiin aterialle.

Tuskin olivat he ehtineet ruokaryyppynsä ottaa, kun metsästä tuli näkyviin nuorukainen, joka kiirein askelin viuhtoi pussi selässä kohden tölliä. Se oli sama nuorukainen, jonka Paavali oli Kesäpuistossa tavannut...

"Siinäpä hän tuleekin, tuo velipuoleni", virkkoi ruhtinas itsekseen ja viittasi nuorukaisen luokseen.

"Jumalan kiitos! Te ennätitte siis ajoissa?" kysyi nuorukainen ensi asiaksi.

"Juuri paraaksi hänen kuolinvuoteelleen", vastasi Paavali.

"Kuolinvuoteelleen?" huudahti nuorukainen. "No miksi ette antaneet hänelle syötävää?"

Paavali hämmästyi.

"Onko hän siis kuollut?" kysyi vasta tullut epäillen.

"On."

"Siis nälkään!"

"Nälkäänkö?"

Kun pojan ensi suru oli laimennut, ilmoitti Paavali hänelle, että hän aikoi hänestä pitää huolen. Tämä tieto saattoi nuorukaisen entiselleen.

Ennenkuin herrat läksivät, pisti Paavali pojan käteen muutamia seteleitä, käskien hänet kunniallisesti hautaamaan äitinsä Kolppanan kirkkomaahan. Vielä antoi hänelle todistuksen, että hän oli perintöruhtinaan miehiä, ja käski hänen heti hautauksen jälkeen tulemaan Pietariin. Sitten läksivät herrat.

VI.

Ennenkuin tarun loppuhun ryhdymme, käykäämme katsomaan, kuinka Kallen kävi Pietarissa.

Niin. Hän tulikin Paavalin käskyä totellen kohta, äitinsä haudattuaan, Pietariin ja pääsi oman pyyntönsä mukaan leivänpaistajaksi.

"No, mihinkä toimeen sinä kernaimmin haluaisit?" oli Paavali kysynyt.

"Enhän minä tuota tiedä itsekkään, miksi tässä----"

"Tahdotko tulla minun pikentikseni?"

"En, en minä sellaiseksi tahdo."

"No, tahdotko ruveta talliknihdiksi?"

"Enhän minä sellaisia ylhäisiä virkoja ymmärrä. Vaan jos minä pääsen leivänpaistajaksikin tahi muuksi sellaiseksi, niin--"

"No, sinä pääset leivänpaistajaksi!"

Tämmöinen oli se keskustelu, joka hänen toimensa määräsi.

Suuren leipäuunin ääressä sai siis Kalle nyt häärätä aamusta iltaan.

Paavali kävi aina välistä hänen kanssaan siellä suomea paahkuroimassa. Hän oli päättänyt vihdoinkin oppia sitä kieltä puhumaan millä ehdolla hyvänsä.

Näin kului vuosia monta, kuluipa kymmenenkin. Yhäti istui mahtava Katariina Venäjän valtaistuimella, yhäti oli Paavali perintöruhtinaana, yhäti oli Kalle leivänpaistajana.

Paavali oli kuitenkin ottanut sillä välin suuren askeleen. Hän oli mennyt avioliittoon. Kun hän Kallelta kysyi, eikö hän lainkaan naimisiin halunnut, arveli tämä aina, että eihän tässä ole aikaa sellaisiin.

Kerran oli Kalle saanut toimekseen korjata suuren kiukaan arinaa. Juuri kun hän paraillaan oli kiukaassa vatsallaan niin että paljaat jalat vaan näkyivät, sattui Paavali taasen tulemaan, tällä kertaa vanhimman poikansa Aleksanterin kanssa. Hiljaa lähestyi ruhtinas kiukaata ja rupesi kutkuttamaan Kallen jalkapohjia.

Joku toinen olisi, voinut suuttua mokomasta kiusanteosta, mutta sitä ei hyväluontoinen Kalle tehnyt.