Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

PILVEN HATTAROITA I

Pieniä kyhäelmiä

Kirj.

Matti Kurikka

WSOY, Porvoo, 1886.

SISÄLLYS:

Pilven hattaroita Syvällä tammen juuret Hautajaiset Kirppu ja kärpänen Pekka parka Kilu-Kalle

PILVEN HATTAROITA.

On helteinen kesäpäivä. Ilma värisee auringon paistaa räkittäessä sinisellä taivaalla, saviperäinen maa halkeilee kuivuudesta, niittäjää odottelee pitkä kylvöheinä, hiljaa aaltoillen tukahduttavan etelätuulen heikoista löyhäyksistä, pääskyset lentää piirtelevät korkealla taivaan laella, hikisenä takoo talonpoika viikatettaan, lähteäkseen huomisaamuna heinää kaatamaan.

Huolettomana käyskentelee kujasilla talon kuusitoista vuotias poika, joka nyt on kotiluonnon helmassa uusia voimia koulutyöhönsä hankkimassa. Hatuttapäin, paljain jaloin tallustaa hän eteenpäin, taivaalla hyöriviä lintuja katsellen. Vuorotellen nousevat ja taasen maahan painuvat hänen jalkansa aivan kuin olisi joku outo voima pannut hänet tuohon pää pystyssä astumaan. Välistä seisattuu hän, tarkastaa jotakin paikkaa taivaalla, tarkastaa ja lähtee uudestaan tietä mittaamaan. Nyt nojaa hän levollisesti aitaa vasten, itäiseen taivaan rajaan tuijottaen, mutta tuota ei kauan kestä, pian on hän taasen liikkeessä. Tuonne kummulle näkyvät häntä askeleensa johtavan.--Niin, sinne hän meneekin. Jo kiipee hän pengertä pitkin, jo heittäytyy hän tuuhean koivun varjoon selälleen pehmeälle sammalikolle. Käykö hän nukkumaan? Ei! Levällään ovat hänen silmänsä yhäti taivaasen käännettyinä.--Nyt ei ole enää näkyvissä lintujakaan. Muutamat hajanaiset pilven hattarat vaan hämmentävät taivaan sinistä yksitoikkoisuutta. Niin, pilven hattarat! Niitähän hän näkyykin tarkastavan... Tuohon monimutkaiseen pilven lohkareesen näkyvät hänen ajatuksensa kiintyneen. Sitä ovat hänen silmänsä seuranneet taivaan rajalta asti.

Mitä ihmeellistä on hän nyt tuossa pilvessä löytänyt?----Hm! Pilvi kun pilvi! Tosin omituisen näköinen, mutta onhan niitä kummempiakin nähty.----

Mutta kas, kuinka se muuttuu vähitellen, kun sitä vähän aikaa tarkemmin katselee.--Se rupeaa jakaantumaan. Kas, nyt se jo on kahtia lohennut. Suurempi ryhmä kiitää edelle, menee jo tuon ylempänä olevan sinisen-harmaan hattaran sivuitse... Omituista! Katsoppas vaan noita tarkemmin! Mitä näetkään niistä? Mitä ihmeellisimpiä utukuvia. Tuossa aivan kuin istuisi äiti pienokainen sylissä. Isä istuu hänen rinnallaan tyytyväisenä lastaan katsellen... Nyt eroaa mies omaisistaan yhä kauemmas, tuskin voi sitä enää silmät eroittaa, niin se haihtuu jo näkyvistä... Äiti istuu yhä entisellä paikallaan. Kas, äkkiä tempaa tuuli lapsen hänen sylistään. Hän ei huomaa sitä lainkaan, vaan tuudittelee yhäti. Nyt katoaa hänkin näkyvistä, mutta lapsesta on tullut reipas, sotaisan näköinen ritari. Harniskaan ja kypäriin puettuna istuu hän uljaan sotaoriin selässä kädessä kilpi ja miekka. Hänen jälestään kiitää sotureita taajoissa riveissä. Mikä urhea sankarijoukko! Luulisi kuulevansa oriin korskunnan, heidän aseittensa kalskeen.

No, mitä on tuo vaalea hattara tämän yläpuolella? Mikä kuvarikkaus siinäkin! Tuossa istuu nuori neitonen rukkinsa ääressä syviin mietteisin vaipuneena. Hänen silmänsä ovat alas painuneina, ne seuraavat taisteluun rientäviä uroita... Kuinka kirkas kyynel vierähti hänen rinnalleen, kuinka kirkas, monivärinen. Hänen takanaan seisoo synkän näköinen, parrakas mies. Salavihkaa katselee hän neitoseen... Mitä miettineekin hän? Hyvää, rehellistä ei se ainakaan ole. Aavistamatta hänen salaisia tuumiaan, istuu viaton impi värähtämättä paikallaan, yhäti surumielisenä alas tuijottaen.

Vaan mitä elämää on tuolla takimaisessa tummemmassa hattarassa? Mitä on tuo oikeastaan? Odotahan. Jo rupeaa se selviämään.

Aivan on, kuni istuttaisin siinä oikeutta. Juhlallisena, arvokkaana istuu tuomari korkealla sijallaan; hänen ympärillään on joukko totisen, vakavan näköisiä miehiä. Jäykkänä pelottomana seisoo syytetty tuomiota odottaen. Ken tuo syytetty nuori mies? Hän näyttää tutulta.--Jo nousee tuomari seisoalleen. Kädessä on hänellä paperi. Hän viittaa syyllistä lähemmäs. Mutta--mitä nyt? Pilvi saapui juuri tuon ylempänä olevan hattaran kohdalle, jo katosi neitonen näkymättömiin.

Mitä! Tuossa tunkeutuu hän näkyviin ihmisten välistä. Hän lähestyy tuomaria, puhuu jotakin. Kaikki kuuntelevat kummastuneina. Ja kas, tuomari vastaa jotakin lempeästi, viittaa syytetylle... Nyt lausuu syytetty jotakin,--hänen syliinsä vaipuu impi, hänen pelastajansa... Nyt työntää impi sulhonsa luotaan, viittaa kädellään länteen. Pois lähtee nuori mies.

Hyvän matkaa edellä kiitää soturijoukko, yhäti on päällikkö----Mitä! Hänethän me äsken oikeudessa näimmekin--Niin, hän se olikin!

Länttä kohden kiiruhtaa hän yhäti joukkoineen. Mitä on sitten siellä lännessä? Toden totta! Tuolta taivaan ääreltä rupeaa jotakin näkymään. Mitä?--Sieltä kuuluu melua----Kas! Synkkä, musta pilvi nousee.-- Pilvikön vaan? Ei! Julma, hävitystä uhkaava vihollislauma sieltä vierii näkyviin... Se nousee yhäti, lähestyy. Uljaasti rientävät sankarit sitä vastaan... Voi, voi! Kuinka heidän käyneekään!

--Uh, millainen leimaus, mimmoinen jyräys! Taistelu on alkanut. Vielä on pystyssä urhea joukko! Nyt nyt!--Ei voi eroittaa enää taistelevia toisistaan. Uudet välähdykset, uudet jyräykset todistavat vaan, että ottelua yhä kestää.----

Kiireesti nousee nuorukainen koivun alta, juoksu jalassa rientää hän kotia kohden. Mutta turhaan. Hänet saavuttaa rankka sade. Tuolla pensaassa odottaa hän nyt myrskyn ohimenoa. Suotta ei hän sitä odotakaan. Jyry alkaa vaieta, myrsky taukoo... Musta pilvi rupeaa ohi menemään. Sininen taivas jo aukeaa tuolta läntiseltä taivaan rajalta.-- Hetkinen vielä, niin myrsky on ohitse. Ukkosen pilvi alkaa jo painua itäiselle taivaan rajalle... Pian on se kokonaan näkymättömissä.

Vaan hattarat! Kuinka on taistelu päättynyt?... Kova on se ollut! Rivit ovat harvenneet, hajonneet... Poissa on päällikkö.--Tuolla makaa hän verissään. Ken se hänen vieressään polvillaan? Hänen äitinsä haamu! Kas kuinka se tuijottaa rakkaansa vaaleisin kasvoihin.--Ja tuolla istuu vainajan morsian mustan kosijansa rinnalla. Kyyneleitä ei polonen vuodata, hänen silmänsä ovat kuivuneet. Pirullinen hymy huulilla, katselee julmuri onnetonta uhriaan... Vaan mitä nyt?... Äidin haamu ilmaantuu! Se lähestyy kovaonnista, koskettaa häntä oikealla kädellään, ja--kuolleena vaipuu nuori vaimo kauhean miehensä jalkojen juureen.

Nuorukainen nousee pensaasta, lähtee reippaasti kotiin astumaan. Mikä loiste hänen kasvoissaan! Sadeko olisi hänet siihen määrään virkistänyt?--Ei! Hän oli taivaalla nähnyt jotakin, mitä ennen ei ollut aavistanut, ihmiselämän iloineen, suruineen! Hän oli löytänyt alan, jolla saattoi vast'edes mietteensä näkyvään muotoon luoda.

SYVÄLLÄ TAMMEN JUURET.

I.

Yksinään seisoi Kolppanan synkän erämaan sydämmessä pienoinen tölli viime vuosisadan keskipalkoilla. Sodan myrsky oli pyyhkäissyt seudun autioksi asukkaista. Siellä täällä oli toki vielä joku lujempi käsi pysytteleinyt turpeessaan kiinni. Semmoinen oli myöskin tämän, Erätöllin, rauhallinen isäntä. Kyttä-Kaarleksi häntä yleensä nimitettiin. Aikoinaan oli hän ruotsalaisten riveissä taistellut Pietari Suuren sotalaumoja vastaan, oli joutunut vangiksi ja, päästyään vapaaksi sitten, saanut haltuunsa tämän töllin ynnä pienen maatilkun sen vieressä. Täällä eleskeli hän nyt nuoren kasvattinsa kanssa, jonka hän maantieltä oli nälkään nääntyneen suomalaisen vaimoihmisen rinnalta korjannut. Vanhan lehmänsä antimilla ja sillä vähällä, mitä vanhus pienestä pellostaan kokohon sai, elättivät he itseään, mutta erittäinkin metsän riistalla, sillä metsästys oli toki vanhuksen hartainta työtä. Vuosia kului hiljalleen ja pieni Mari kasvoi jo reippaaksi immeksi. Näytti siltä, kuin olisi vanhus täällä saanut elää elämänsä loppuun kaukana maailman melskeestä. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Eräänä kesäpäivänä ilmaantui niille tienoille loistava metsästäjäseura. Pian äkkäsivät vieraat Erätöllin ja päättivät asettua hetkeksi levähtämään. Nytkös töllissä elämä syntyi. Näytti siltä, kuin olisi rauhallisen peipposparin pesälle eksynyt parvi muukalaisia kirjavia lintuja, jotka siinä hyörivät, siksattivat ja kotkottivat mitä liekkin kieltä, josta ei nämä ymmärtäneet sanaakaan. Tyytymättömänä istui vanhus ovensuunpenkillä, äänetönnä katsellen odottamattomia rauhanhäiritsijöitä. Hän kyllä venättä osasi, mutta sitä eivät nuo puhuneet. Suurempi hätä oli Mari raukalla. Hän ennätti kuitenkin vieraitten näkyvistä piiloutua syvälle kiukaan koloon vaatteitten alle, ja siellä oli hän nyt kättyrässä tohtimatta hengittääkään. Kun vieraat olivat lähteneet, ja tyttö viimein uskalsi tulla näkyviin, huomasi hän suureksi kauhukseen, että ne olivat vieneet "äijän" [isoisä] mukanaan. Suuressa tuskassa ja toivottomuudessa vietti Mari suuren osan päiväänsä, kunnes viimein vanhus palasi. Hän kertoi olleensa vierailla oppaana ja sanoi saaneensa kultarahan palkaksi. Nyt muuttui silmänräpäyksessä Marin suru suurimmaksi riemuksi. Säihkyvin silmin katseli hän ihmeellistä aarretta, ihmetellen sen loistoa ja painoa.

Muutaman viikon päästä tultiin taasen vanhusta oppaaksi ottamaan. Tällä kertaa ei Mari ennättänytkään piiloon--suureksi onnettomuudekseen, sillä vaikka nyt vieraita olikin vaan kaksi, toinen nuori, toinen vanha herra, oli Mari pahemmassa kuin pulassa. Ne eivät tahtoneet mitenkään jättää häntä rauhaan kysymyksiltään ja silmäyksiltään. Erittäinkin oli tuo nuorempi ilkeä.

Kun syksy alkoi lähestyä rupesivat nämä kaksi yhä useammin täällä vieraissa käymään. Silloin tällöin tuli tuo nuorempi ihan yksinkin. Pietari herraksi oli Kyttä-Kaarle kuullut muitten häntä kutsuneen ja siksipä rupesi hänkin häntä nimittämään,--välistä paljaaksi Pietariksikin,--ja heistä tuli hyvät ystävykset. Terve tullut oli Erätölliin aina Pietari herra. Eikä hän koskaan lähtenyt sieltä pistämättä rahakolikkoa ukon kouraan. Ihmekö sitten jos vanhuksella oli ruskeassa kolpitsakaapissa "väkevääkin" tämän vieraan varalle. Vaikka yhäti ujona, palveli häntä Marikin aina mielihyvällä. Ensin oli Mari kyllä häntä pelännyt ja sanonut Pietari herraa "pahaksi", mutta nyt oli päinvastoin. Hän rohkeni jo katsoa Pietaria silmiinkin, ja äijänsä kanssa puhui hän Pietari herrasta aina mitä suurimmalla hellyydellä.

Eräänä syys-iltana oli Mari yksinään kotona. Vanhus oli mennyt kylään ja luvannut vasta seuraavana aamuna palata. Kolpitsan vieressä istui Mari jakkaralla rukkinsa ääressä iltaa viettäen. Ei häntä peloittanut. Hän oli niin tottunut täällä metsän sydämmessä yksin olemaan, oli niin monta syys-iltaa katsellut ikkunasta noita liikkuvia lyhty-paria, jotka Venäjän synkkiä erämaita öisin valaisevat, oli saanut tottua kuuntelemaan nälkäisten susien kamalaa ulvontaa. Hän luki silloin vaan iltarukouksensa, kuten äijänsä oli opettanut, ja tirkisteli sitten pelotta pienestä ikkunasta rösöisiä petoja, jotka ulkona vongeltelivat.

Nyt oli luonto ääneti. Kun rukki vaikeni, säesti ainoastaan siristävän sirkan loppumaton laulu hiljalleen äänettömyyttä, sillä eihän Mari usein sitä kuullutkaan. Rukin surina ja sirkan sirinä,--siinä kylliksi Mari neitosen ratoksi. Yhtä ahkeria kuin ne olivat milloin vuoroin, milloin yht'aikaa yksitoikkoista virttänsä vetämään, yhtä väsymätön oli hän niitä kuuntelemaan. Hänen päänsä oli painuneena eteenpäin, hänen vaaleat, purkaantuneet lettinsä peittivät osaksi valkeata, puoleksi paljasta rintaansa. Suuret siniset silmät katsoa tuijottivat kärpäseen, joka kuontalolaudalla hieroi yhteen takakoipiaan ja siipiään, ikäänkuin varustautuen johonkin suureen yritykseen. Vielä oli rukki liikkeessä, vielä olivat sormetkin työssä olevinaan, vaan pian taukosi rukki hyrräämästä kokonaan, päivettyneet kädet vaipuivat hervottomina lepäämään vaalealle esiliinalle. Sirkkakin vaikeni hetkeksi, ikäänkuin ei se olisi tahtonut häiritä rakkaan emäntänsä mietteitä.

Mitä mietiskeli Mari? Hän näytti niin suruiselta. Mitä surua olisi hänellä ollut? Eikö hän ollut keskellä elämän iloisinta kukkakenttää? Olihan hän täyttämäisillään seitsemäntoista, olihan hän terve, huoleton, saihan hän vapaana liidellä erämaan polkuja. Kasvatusisänsä rakasti häntä kuin taivaallista olentoa jonka hän sanoi Jumalan lähettäneen hänen vanhuutensa päiviä sulostuttamaan. Vai olisiko impi surrut kesän lähtöä, olisiko hän kammonnut kolkon talven tuloa? Ei! Jotakin erinomaista liikkui hänen rinnassaan. Suottako se noin valtavasti olisi aaltoillut. Ei noin syviä huokauksia jokapäiväiset syyt voineet esille tuoda.

Äkkiä kuuli hän koputusta ikkunassa. Aivan kuin unen utuisilta mailta viskattuna kolkkoon todellisuuteen, hypähti hän säikähtyneenä jakkaraltaan.

"Ken se? Tähän aikaan?" kysyi hän itsekseen, rientäen pää aivan pöpperössä ovea avaamaan.

"Hyvä ilta!" lausui joku tullen pimeästä näkyviin.

"Pietari herra! Näin myöhään!" huudahti Mari joutuen vielä enemmän sekasin.

"Ethän toki minua ulos ajane, vaikka näin myöhään tulenkin?" kysyi vieras painuen raskaasti oven suuhun lavitsalle.

Nyt huomasi Mari, että vieras oli aivan riutuneen näköinen ja riensi vettä noutamaan. Pian oli hän taasen tuvassa.

Vieras oli sillä välin heittäytynyt vuoteelle.

"Kiitos, tyttöseni, kiitos!" soperti tämä tarttuen ahnaasti vesikauhaan.

"Ohhoo, sepä maistui... Olen kulkenut koko iltapuolen erämaassa eksyksissä ja, joll'en olisi täältä pilkoittavaa valoa huomannut, olisin ollut hukassa". Näin kertoi Pietari herra hetkisen päästä.

"No, tahtonette syödäksenne", lausui Mari ruveten pöytää kattamaan. Käännettyään oikeinpäin valkean pöytälaudan, asetti hän sille pienen, puhtaan puulautasen. Sitten veti hän kiukaan suulta pienen mustettuneen savipadan esille, jonka hän toi lautaselle. Porstuan kaapissa olevasta kiulusta kaasi hän rahkamaitoa, Pietari herran herkkua, puukuppiin ja liidätti sen pöydälle. Pöytäkaapista otti hän nyt puulusikan ja veitsen, asettaen lusikan sievästi maitokupin viereen. Nyt tuli pöydän takana penkinkulmauksessa olevan leipäkannikan vuoro. Reippaasti sovitti neitonen sen uhkeata rintaansa vastaan ja leikata karautti muutamia kelpo viipaleita. Vielä tuli ruskeasta kolpitsakaapista näkyviin valkea pullo ynnä jalaton pikari. Ja nyt oli iltanen valmis.

Pää kätensä nojassa oli ylhäinen vieras katsellut suloisen immen reippaita liikkeitä.

"Eikö sinulla ole täällä ikävä?" kysyi hän käytyänsä istumaan pöytään.

"Mikä ikävä minulla olisi?" vastasi Mari luoden silmänsä maahan.

"Eikö sinulla ole ketään, jota ikävöitsisit, sukulaista----"

Mari antoi kieltävän vastauksen.

"--tahi sulhasta?" kysyi Pietari katsoen terävästi tyttöön.

Mari punastui.

"Kas niin, sinulla on sulhanen!"

"Eipä olekaan! Kuka minusta huolisi."

"Kukako sinusta huolisi. Heh! Jos minä olisin talonpoika, pitäisimpä suurimpana onnenani saada sinut vaimokseni", virkkoi Pietari äänellä, joka ei pilkkaa todistanut.

Mari punastui yhä enemmän.

"Tulisitko minulle?" kysyi nuori herra.

Mari oli ääneti.

"Vastaa nyt leikillä. Tulisitko vaimokseni jos talonpoika olisin"? kysyi Pietari jääden uteliaana vastausta odottamaan.

Pienen sisällisen taistelun jälkeen, jonka häveliäisyys ja pelko oli aikaan saanut, nosti neito äkkiä silmänsä, vastaten painolla: "Tulisin!" ja läksi kiireesti ulos.

"Olisiko hän minuun rakastunut?" tuumaili Pietari herra. "Hm! Sepä olisi romantillista, jos naisin hänet täällä, sanoen itseni joksikin hovin palvelijaksi ... mutta ei! Hän on liian viaton, liian pyhä sellaisen petoksen uhriksi... Ja mitäpä jos vaimoni siitä tiedon saisi?... Miks'en ole hänen vertaisensa! Täällä silloin yhdessä metsästellä, kuherrella saisimme. Minun ei tarvitsi nähdä noita inhoittavia hovimiesten naamoja, ei hengittää hovin tukahduhtavaa ilmaa."

Mari tuli takasin, taarituoppi kädessä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut... Hänen silmänsä eivät olleet aivan samallaiset kuin ulos mennessä... Kasvot näyttivät pestyiltä. Vieras herkesi jo syömästä, juotuaan vähän taaria tuopista.

"No mitä nyt on tehtävä Mari kulta?" alkoi hänkin semmoisella äänellä kuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Ajatko sinä nyt minut tuonne yön selkään."

"Minäkö ajaisin sinut! Enhän toki. Jää tänne vaan yöksi. Ethän sinä minulle mitään pahaa tehne. Minä luotan sinuun... Äijäni vuode on tämän yön tyhjänä; saat maata siinä". Näin jutteli tyttö kaikessa viattomuudessaan.

"Voi kuinka puhdas, viaton on hänen sielunsa. Harvinainen olento on hän", ajatteli hovimies, ja siltä näytti kuin olisi hän sydämmessään päättänyt kunniansa kautta olla "tekemättä mitään pahaa" immelle, joka häneen niin lapsellisella varmuudella luotti. Lapsi parka! Kuinka olisi hän voinut pelätä vaaraa, jota hän ei tuntenutkaan.

Pietariherra kyllä käsitti velvollisuutensa ja päätti seurata sen vaatimuksia, mutta kun veneen kerran kosken niskaan asti päästää, ei sitä voi estää alas menemästä.

Myöhään yöhön istuivat ystävykset pakinoiden minkä mistäkin. Pietari oli jo istahtanut Marin viereen, oli ottanut hänen kätensä omaansa, painanut hänen päänsä rinnoilleen--syleillyt häntä.----

Kun auringon ensi säteet pilkistivät tuuheitten kuusien lävitse metsästäjän asuntoon, tapasivat ne siellä kaksi taivaallisen onnen hurmaamaa rakastajaa, jotka vastanaineiksi olisi luullut.

II.

Kevät on tullut. Kyttä-Kaarle on kuollut. Hän luuli kasvattaneensa Marinsa niin kaukana kaikesta maailman turmeluksesta, että kun hän eräänä iltana, kaupungista palatessaan, tapasi kasvattinsa vaaleana pienoinen lapsi sylissä, sai hän sellaisen iskun sydämmeensä, ett'eivät hänen riutuneet voimansa sitä kestäneet.

"Kun minä kerran vuoteen omaksi joudun, niin en siitä koskaan enää nouse", oli hän aina sanonut.

Nyt joutui hän vuoteesen, ja hänen sanansa kävivät toteen.

Voi Mariparan tilaa! Tuolla porstuassa venyi penkillä hänen rakkaan kasvattajansa ruumis vaatteen peitossa. Hän oli saanut sen sinne viedyksi ponnistettuaan viimeiset voimansa. Tuskin jaksoi hän vielä lehmän lypsää, ja kaikki oli kuitenkin hänen hartioillaan. Tuolla olkivuoteella uinaili pienoinen hento olento puhtaissa kapaloissa, äitiä luokseen odotellen. Nyt vasta huomasi onneton äiti, mitä on maailma, nyt käsitti hän kuinka yksin hän oli täällä, kun toinen häneltä turvaa, suojaa oli vaatimassa.

"Voi Pietari, Pietari!" huoahti hän itsekseen ottaessaan lapsen syliinsä... Hiljaa huoahti hän, niin hiljaa, että tuskin sen itsekään huomasi, mutta se huokaus tuli syvimmästä sydämmen sopesta, sitä seurasi valtaava kyynelvirta, josta karpaleet valuivat hänen laihoille poskilleen, valkealle rinnalleen ja siitä punaposkisen poika-palleroisen kasvoille. Tyytyväisenä hymyili pienokainen äitinsä sylissä, nuoleksien huuliltaan äitinsä kyyneleitä. Ei hän näkynyt olevan millänsäkään turvattomuudestaan; lapsen salaperäisellä vaistolla katseli hän iloisena valoisata maailmaa, jonka haltiaksi hänet Jumala oli määrännyt, kuten kaikki ihmiset, niin, vielä paljon enemmän.----

Äkkiä hyppäsi Mari seisaalleen, laskettuaan lapsen vuoteelle, ja riensi ulos. Hän kuuli töminää, ikäänkuin joku olisi ratsastanut töllille päin. Totta tosiaan!

Tuolta kiitääkin ratsastaja näkyviin, hän lähestyy.

"Pietari!" huudahti Mari. "Kiitos, Jumalani!"

Pietari herran hämmästys oli suuri, saatuaan kuulla, mitä hänen poissa ollessaan oli tapahtunut. Hänen omatuntonsa sanoi, että hän oli syypää vanhuksen äkkinäiseen kuolemaan. Pian haihtuivat kuitenkin nämä ikävät ajatukset, kun hän tupaan astuttuaan, näki lapsensa, oman poikansa olkivuoteella potkivan. Hänen riemunsa oli ääretön.

"Tämä on siis minun poikani, minun esikoiseni!" huudahti hän useita kertoja. Kauan aikaa istui hän sitten vuoteen reunalla lapsi sylissä syviin ajatuksiin vaipuneena. Mari näki hänen jotakin erinomaista miettivän eikä siksi häntä häirinnyt.

"Nyt eivät he saa haukkua minua siitä, ett'ei minulla ole poikaa!" virkkoi hän viimein. "Onhan tämä minun näköiseni?" kysyi hän äkkiä.

"Katso sen silmiä, katso suuta, otsaa!" vastasi Mari. Hänen kasvojaan kirkasti taasen tuo valo, mikä Pietarin oli ensi hetkellä niin suuresti hurmannut.

"Se on päätetty!" sanoi isä äkkiä, nousten seisaalleen. "Tahdotko lähteä minun kanssani, Mari?" kysyi hän.

"Sinun kanssasi! Minne?"

"Etkö luota minuun?"

Mari loi silmänsä maahan.

"Mutta onhan äijä ensin haudattava", virkkoi hän hiljaa.

"Kaikesta pidetään huoli!"

Niin kävikin. Pietari herra toimitti vanhuksen ruumiin hautaan. Marin lehmä ja kaikki, mitä arvokasta löytyi, myytiin, ja Mari muutti lapsineen Pietarhoviin, jossa Pietari herra vakuutti hänelle palveluspaikan toimittaneensa.

III.

Pietarhovissa on elämää. Perintöruhtinas on tullut sinne taasen monesta aikaa kesää viettämään. Omituinen kaupunki tuo Pietarhovi. Syntyneenä tuohon keisarillisen kesähuvilan kintereille, riippuu se siinä määrin tuosta elinlähteestään, että kun hovi on tyhjänä korkeista asukkaistaan, on kuni koko kaupunki olisi surkastuneena. Hovin komeita ikkunoita peittävät harmaat verhot, uljaat kuvapatsaat sen seinissä ovat rumiin puukoteloihin suljettuina, suihkulähteet kuivina ja puiston käytävätkin lakaisematta. Ihmiset haukottelevat ikävissään, kauppiaat märräävät ostajien puutetta. Vaan annas olla, kun hovin lippu liehuu tornissa, kun sen korkea omistaja on saapuvilla, silloin on kaupungissa liikettä, elämää, aivan kuin sumuinen syys-taivas äkkiä olisi kirkastunut, lämpimän kevät-auringon ruvettua surkastunutta luontoa virkistämään. Mahtavana keijottaa hovi kaikessa loistossaan suihkulähteistä hajoavan vihmasateen läpi heloittavassa auringon valossa; ihmiset hääräävät ja hommaavat, vosikat kulettavat kilvan "sidokkojaan", mielissään hykertelevät puotimiehet kämmeniään.

Niin on nytkin. Puhtaana, juhlapuvussaan odottaa uhkea puisto korkeita vieraita. Eikä sen kauan tarvitse odottaakaan. Perintöruhtinaan pieni seitsen-vuotias poika on hurmaantunut tähän luonnon ihanuuteen. Siellä nähdäänkin hänen joka päivä kävelevän vanhan harmaapäisen opettajansa mukana.

On lämmin aamu. Aurinko on niin korkealla, että se näkyy jo yli korkeitten puitten hovin päärappusille. Nuori ruhtinas on jo ennättänyt opettajineen luonnon helmaan. Milloin juoksee ketterä poika vanhusta piiloon, milloin vaatii hän opettajaansa kilpaa juoksemaan, aina sen mukaan mitä hänen pieneen päähänsä pistää. Opettajan muistuttaessa, ett'ei hän saanut niin raju olla, vastaa poika, että eihän nyt oppitunti ole ja että olihan hänen isänsä sanonut: "Antaa pojan mellastaa!" Nyt pisti päähän hauska tuuma.

"Ruvetkaamme sotamiehisille, minä olen kapteeni ja te olette rekryytti. Tämä teidän keppinne olkoon pyssy. No, smirnaa!"

Mutta vanhuksellepa ei näkynytkään olevan halua sotatemppuja tekemään.

"Na pletsbo! Miksi ette tee? Pian nyt!" kirkui poika.

"Minä olen vanha jo, lapseni", rupesi hetas vanhus sanomaan, mutta kapteeni ei ollut kuulevinaankaan.

"Hiljaa nyt! sanon minä!" huusi hän koettaen matkia komentajan ääntä.

"No, no!" hymyili vanhus tehden pikku ruhtinaalle mieliksi.

"Na ruuku!" komensi kapteeni.

Rekryytti totteli.

Nyt komensi uljas sotapäällikkö juoksuun, lähtien itse edellä tipsuttamaan; vasta käytävän käänteessä huomasi hän, että rekryytti hymyillen istuikin penkillä.

Se oli hirveä loukkaus Hänen Korkeuttansa vastaan. Kiukustuneena juoksi hän vanhuksen luo, vaatien häntä kiven kovaan heti pystyyn, mutta kun tämä häntä sen sijaan rupesi varoittamaan sanoen, ett'ei hän saa tuolla tavoin käyttäytyä opettajatansa kohtaan, pyrskähti poika itkemään lähtien "isälleen kantelemaan".

Tultuaan hovin edustalle tapasi hän siellä erään talonpoikais-naisen joka pienen pojan kanssa katseli ympärilleen kysyäkseen jotakin. Mikä kuva tuon surupuvussa olevan vaimon kasvoissa! Nuoruuden puna näytti niissä juuri lakastuneen, mutta rypyt otsalla ja laihat poskipielet osoittivat, että se oli karkoittamalla niistä karkoitettu. Silmissä säihkyi vielä tuo hehku, jonka luonto vaan muutamille on antanut, mutta kulmat olivat jo vallan niitten yli saaneet, tuolla syvällä piilossa ne enää pelokkaasti välähtelivät.

"Ketä sinä etsit?" kysyi pikku ruhtinas, unohtaen äsköisen harminsa. Äkkiä kirkastuivat masentuneet vaimon kasvot.