Part 1

PILAN PIPPURIA JA IVAN SUOLAA

Kirj.

Larin-Kyösti

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1921.

Motto

Toiset on luotu luojan töihin, toiset on luotu myyrän öihin, toiset nostavat taiteen puun luomaan kirkkaita kukkiaan, toiset kalvaa sen kuin luun juuria järsien alla maan.

SISÄLLYS:

Minun viinitarhani. Salonkisoinnuttajat. Sielunerittelyä. Lystikäs leipuri. Ahne-Antti. Syntipukari. Laiskurin lohdutus. Uni. Kapakkanero. Uhmaaja- yli-ihminen. Remu Rymysen päiväkirjasta. Muistojuhla. Sammuttaja. Nukkuva kaupunki. Käärmeenpistoksia. Papinsälli. Asiansa toimittanut. Runoilija-arvostelija. Kaupunginvouti. Veli Apollossa. Sotainen mies. Vänrikki. Nuuskarasiaritarit. Virantavoittelija. Ajatelma. Korkeat telineet. Kompia, 1, 2. Kivittäjä. Kuvia runohevosnäyttelystä. Häämuisto. Mahorkka-Mikon lohdutus. Kuu ja kukot. Alibi. Tuttua tuoksua. Laulavalle asuintoverille. Ylioppilaan huokaus. Eräälle näyttelijälle. Runoräätälit. Valheellinen nainen. Lemmenkateutta. Naamiaisten jälkeen. Muistikirjaan. Raha ja rakkaus. Naisjuristi. Eräälle lauluperhoselle. Tanssihaluiselle neidille. Viekas mies. Maineen matkoilla. Hampaankoloon. Kallis aika. Eräälle Thalian templin suntiolle. Laureatus. Pilanäytelmää. Post spectaculum. Onneton runoilija. Luoja. Muisto. Kunnia. Mietelmä. Kiertokulkua. Khodjá. Arvostelija. Pieni pilapommi. Qvasi Mefisto. Pilaa pilasta. Kompa. Eräälle taiteentuhrijalle. I. A. Krylov'ille. Hautakirjoitus. Metamorfosi. Veli Markkus. Tuhlari. Kompa. Nurja käänne. »Vesi vanhin voitehista.» Antti ja Liisa. Hidas Hippo. Arka asia. Runoa pyytävälle. Narrinlauluja 1, 2.

PILATARINOITA

Jalopeura ja aasit. Pormestarin pula. Professori. Käkeä kuulemassa. Hauturin valitus. Koirankujeita. Kävi tanssi tanhualla. Taiteilija ja yleisö.

Minun viinitarhani.

Henkeni viinitarhaa viljelen ja puristelen, poljen rypäleitä, saa mehu käydä, nähdä vaahto vaivan, saa paisutella täysiks tynnyreitä, mut viinikivet kylväin maahan kaivan.

Nyt ootan päivän paistetta ja raadan, kun aika on, saa tulppa tulvan päästää, ma nuoren viinin vanhaan leiliin kaadan, sit' ensin maistan; jos on makeaa, niin osan ystäville tahdon säästää, muun kanssa kauniin armaani ma maistan.

Nyt päivänpaistehessa tarhassain kuin Diogenes pohkeitani paistan. Kun viini loppuu, uutta tehdä saan, jos katkeralta tuntuu maultaan, niin oiva keino silloin mull' on: ma pilan pippurilla kirvennän nyt juoman, täytän monen homepullon ja väärät nimiliput kiinnitän kuin naurutuuli, oikku, järki määrää, niiss' sanat »myrkky» on tai »hullun huvitusta»; sen väitän, ei oo tääkään viini väärää, sen viinikaupille ma pilkkahintaan myyn, hän kiskoo voiton, myy sen houkkioille, kai ystäväni pienen pilan huomaa ja sulaa homeeriseen hymyilyyn, mut narrit ivalleni irvistää ja noituu nestettä kuin taikajuomaa.

Käyn, katson valheen varjo-elämää, niin turhuuksien turuja ma harhaan, kun silmä hulluin huviin väsähtää, ma palaan omaan pieneen viinitarhaan.

Salonkisoinnuttajat.

Kai ootte jotain yli-ihmisluokkaa, on teillä tarkat kaavat, huonetaulut, salonkisoittonne nyt muodin muokkaa, kuin heisimadot teiltä luistaa laulut.

Soi säkeet kuusta, ruusupuusta, muusta, naissuosiosta kilpalauluun käytte, ja pistinmiekkanne on tehty puusta; te suuren luonnon unhoittaneen näytte.

Te kirjastoissa pengotte ja luette, te runovarkaat, vaihdatte vain vaiheet, te omaa mitätöntä minää tuette, vain uuteen narrinpukuun puette aiheet.

Soi sirot sonetit ja loppusoinnut, kun tuumii, tuhrii, sievistellen sorvaa, on valhe virsissänne vaikeroinut, se sisällyksen syvyyden kai korvaa.

On säkeissänne kursaileva käytös, mi kultakansin peittää salinpöytää. »Tekijä esille!» on loppunäytös ja laakeri, min pokkuroiden löytää.

Te, »tekotavan taiturit», te loitte sen hengenhallan, joka taimet kaasi, töin turhin tyhmyyden kun laakeroitte; kaikk' aasin tuntee, vaan ei ketään aasi.

Nyt idätätte itkusipulinne, kun taidatte sen tyhjän helkkeen homman, mua inhoittaa jo runoripulinne ja veistän vilpistänne verikomman.

Sielunerittelyä.

Sun sielus erittelen palasiksi kuin kelloseppä purkaa kehnon kellon, min oma tyhmyytesi kerran särki. Sen kultakuori loistaa kimmeltäin, lie sisävärkkein laita niin ja näin, mihinkään kelpaavan ei kello näy, se seisahtuu kun hiukankin se käy, ja mullakin jo alkaa seistä järki.

Lystikäs leipuri.

Hän joi niinkuin vain leipuri voi, hän leipänsä joi.

Ahne-Antti.

1.

Hän säästää rahaa ja naulaa, nastaa, hän säästää pihkaa ja puuta, pahkaa, ei kylve saunassa, säästää vastaa, kun pelkää, kuluisi liiaks nahkaa.

2.

Niin kirkoss' säästää hän sielunhöylää, ei ääntään vaivaa hän moneen virteen, jos ei ois nuora niin hiiden kallis, ois aikaa sitten jo mennyt hirteen.

Syntipukari.

(Eräälle runosepolle).

Sä kuvaat syntiä ja hiukan syntiäkin teet, ja runoilusi viihtyy siinä ainoastaan, ma anteeks annan kaikki pikkusyntisi, en suurta syntiäsi runoutta vastaan.

Laiskurin lohdutus.

Tuomiopäivään saakka nukkuisin, en heräis tähtienkään tuolla puolla, kun kalma kynnykseeni kolkuttaa, niin luulen, etten edes viitsis kuolla.

Uni.

Näin unta, että sua suutelin, ja silmin kerjäsin mä lisää, kun ovikoputukseen heräsin: sun miehes arvokkaana astui sisään.

»Mies, nouse!», huus hän, ryhtyi ilveilyyn, »myöhemmin herätä et voisi!» Ma lausuin: »tietäisitpä unen syyn, näin myöhään et mua herättänyt oisi!»

Kapakkanero.

Hän estetikko on, niin aateveljet väittää, ja omaa herkullisen, hienostuneen aistin. En koskaan oo ma kuullut hänen aatelmistaan, mut tiedän, tarkemmin hän ryhtyy ruokalistaan kuin Brandes, vaikk' ei aina tiedä, mitä söisi, ja vihdoin, niinkuin runokirjaa repelöisi, hän tilattuaan leikkaa nerokkaasti paistin.

Uhmaaja- yli-ihminen.

»Enfalden hoppar tankens afgrund öfver». J. J. Wecksell.

Hän istuu kapakassa, ei ketään muuta huomaa, ja sauhuss' sakeassa hän latkii bolssijuomaa.

On miehissäkin ero, ja häll' on neropatti, hän vait on, siks on nero, vaikk' kukkaross' on matti.

On kaikki turhaa, tuhmaa!» hän hiljaa on kuin hiiri, mut nyt hän uhkuu uhmaa, kun saapuu iltapiiri.

Kas pöydälle hän kiipee kuin vuorta yli vatsain, saa tuulta suureen siipeen, pois laukkaa runoratsain.

Hän kohoo, nousee maasta, jää usviin rotkon nielut, maan kääpiöt ja saasta, muut kurjat pikkusielut.

Ja lauseet tulvaa suusta kuin tulivuorten laavat, nyt kannustaa hän kuusta, sen tähdet nähdä saavat.

Haa! Maailma on kurja! Hän alku«aikaan harhaa, kuin tulikotka hurja hän polttaa taivaan tarhaa.

Hän hosuu, pienet painaa, ne puristaa kuin villat, kuin suuri Nietzsche-vainaa luo yli-ihmissillat.

Hän loistaa lausein, riimein, soi keihään kalske, rymy. Hän alas astuu viimein, on homeerinen hymy.

Muut humalassa huikkii, soi ilve, kehno kasku, — hän nousee, yöhön luikkii, jää maksamatta lasku.

Remu Rymysen päiväkirjasta.

Viinakurrilta lainan sain, siksi juon minä maanantain; jotta poistan höyryn häivän, juon ma vielä tiistaipäivän; koska keskiviikko paistaa, tahdon tiistain maljan maistaa; tuorstaina kun täysi oon, katson tyhjään kukkaroon; kun ei mua vaatteet paina, voin ne juoda perjantaina; päätän niinkuin alkaa sainkin täsmällensä lauvantainkin; sunnuntain' ei maistu viini, silloin, nääs, on krouvit kiinni.

Muistojuhla.

Ukko Collin täytti äsken kuusikymmentä, kultahäiden vuoksko juhlittihin miestä? Ei, hän piintynyt on vanhapoika, nytpä akat alkoi suuta piestä, että herrat sai vain syytä juominkeihin. Klubiss' ilo räiskähti ja naamat paistoi, koska puheen päätti arvon raatimies muistuttaen miehen sankaraikaa: »Veli Collin! Et sä kuulu enkeleihin, lemmen tähden veli kuolee niinkuin eli; siit' on neljäkymmentä nyt ajastaikaa — —, juokaamme sen hetken malja, jolloin veli ensi kerran kielletystä puusta maistoi!»

Sinä yönä joka virkarouva ties, miksi puheen piti arvon raatimies.

Sammuttaja,

Kas ruiskumestar' Rankka hän taitaa tulipalot sammuttaa ja läpi pätsinkin hän tiensä raivaa, mut krouvissa se työ on vaikeempaa: ei janontultaan sammuksiin hän saa, kun vanha viinamato alkaa kaivaa.

Nukkuva kaupunki.

Ma lasna kauan katsoin vuorias, niin suurilta myös ihmiseskin näytti, nyt miesnä vuorelta sua hetken katsoin, näin kääpiös —, ne tuskin tuuman täytti.

Käärmeenpistoksia.

Ukko Liinus tuli usein kouluun päissään, kouluss' opetti hän käärmeennahka käissään keinon estää käärmeen myrkytystä suositellen viinan vastatyrkytystä. »Maisteria taitaa», kuiskas muuan silloin, »käärme pistää aina aamuin, illoin!»

Papinsälli.

»Miksi, Aapo, asut aina viimeisessä kerroksessa?»

Aapo kädet ristiin sulki, huokasi ja lausui julki: »Palkan saan ma vaivastani, lähell' oon näin taivastani!»

Asiansa toimittanut.

»Mies, joudu!», vaimo varoitti, »käy kauppalaan ja osta kynttilöitä, mut muista, ettes eksy kapakkaan, niin pistät kynttiläsi vakan alle vaan siell' loilottaissas pitkin pöhnä=öitä.» Mies kotiin hoippui kolmen päivän päästä, nyt vaimo päästi oikein pitkän ruikun: »No, entä kynttilät?» — Mies sanoi: »säästä, en niitä saanut, sain vain pienen tuikun.»

talituikku = pieni kynttilä, tuikku = pieni humala, ryyppy.

Runoilija-arvostelija.

Sä elät aina muiden muruilla valossa töitäs aina arastat myyt rihkamasi kauppaturuilla, varjossa aihees aina varastat.

Kaupunginvouti.

Hän virkahuoneesta krouvihin souti ja kuukauspalkkansa krouvista nouti, yöt kurkkua voiti, työt hoiti — kun jouti, kun oli vain kaupunginvouti.

Veli Apollossa.

(E. L:lle.)

Miss' on nyt varjos, veli Apollossa? Ain yhteen tultiin, vaikka eri teitä tutkimaan viinin, taiteen temppeleitä; niin harvoin yhdessä nyt nähdään meitä, kasvakoon varjos, veli, »Apollossa».

Apollo = entinen ravintola Helsingissä.

Sotainen mies.

Hänen murha-aseensa kupeella soi, ja kannus katuun kaikaa, ei rauhan aikana tappaa hän voi, siks tappaa hän aikaa.

Julaistu v. 1908.

Vänrikki.

(Kuva entisiltä ajoilta).

Hän käy, ja tähdet kimmeltää, ne lentää kirkon varjoon pois, mut rintaan nuoren vänrikin ne lentää, lentää harvemmin, miks ei ne lentää vois!

Hän käy kuin ois hän keisari, on arka arvo kasvoillaan, ei kuule hän, ei mitään nää, ja olkapäällä kimmeltää yks pieni tähti vaan.

Nuuskarasiaritarit.

Ne nuuskarasioiden ritarit, ne kellertävän talon orjat, ne neuvospöydän ääress' istuivat, ja niskat oli nöyrännorjat.

Ne palkaks saivat nuuskarasiat, ja nuuskall' oli idän tuoksu, siit' tuli porstuoissa pokkurointi ja virkarappusissa juoksu.

Ja sitä nuuskaa paljon jauhettiin, sit' toivat kannusherrat, kaanit, kun mustat sotnjat miekoin maasta nous, yön piiskurit ja huligaanit.

Mut kerran piru nuuskaan sekoitti kai jotain hiiden taikahiivaa, niin hännysherrat joutui hämminkiin: »kai hornan henget meitä riivaa!»

Nyt niskat kyyryssä ne pakeni pois vapauden suurta puuskaa, ne salaa kultakannen kiinni löi, ei kukaan enään niellyt nuuskaa.

Ne neuvospöydän luota syöksyivät pois sinne, missä yö on musta, ei Suomess' ole kuultu milloinkaan niin ankarata aivastusta.

Kirjoitettu suurlakon jälkeisenä aikana.

Virantavoittelija.

Hän teki valituksen paikkaan ylempään, ja siitä syntyi pieni virkakynäsota, se päättyi kilpailijan tappioksi. Oi, isänmaa, mies sotainen tää vastaanota, kuin luotu on hän sotakomisarioksi.

Kirjoitettu sortoajalla noin v. 1904, 1905.

Ajatelma.

Ei vapauden suurin vihamies oo Nero, jonka tähden kansa hyytyy, vaan nöyrä orja, joka kaulass' ies ja täysin vatsoin kaikkeen tyytyy.

Korkeat telineet.

Sä luulet, että korkeet telineet sun kaataa korkealta; ei korkeet telineet luo suurta taidetta. Jos kaadut omaa patsastasi luoden, mies raukka, putoot aivan matalalta.

Kompia.

(Aleksis Kiven kohtalon johdosta).

1.

Yöhuuhkat huus: »On raaka laulus laatu!» Sait sielus sairaaks, vamman tyhjään vatsaan. Kun kivenhakkaajaks ei sua saatu, sait nimes muistoks kylmän kivipatsaan.

2.

Langeten kivenheittoon tuntee tuskan luissaan, mut toiset kohoo kiveen kompastuissaan.

Kivittäjä.

Sä taiteen vaakamestarina mittaat ja annat tuomiosi nuijan paukkua, kun et voi nousta tähdeks etkä kuuksi, sait taiteellisen taidon niitä haukkua.

Kuvia runohevosnäyttelystä.

l.

On siellä monta korskaa kuohilasta, on monta pattijalkaa, vauhkovammaa, mi pyrkii kilpajuoksuun karsinasta, kun sinne pyrkii monta tyhmää tammaa.

2.

Hevostohtorilautakunta se tarkistaa ja häärää, hevoshuijarit hinnan määrää, runoratsut kiskovat unta.

3.

(Eläkejaon johdosta.)

On pyörinyt noppa, moni mies sitä nokki, kuta useampi kokki, sitä sekavampi soppa.

4.

Valtio, sä kiltti täti oot, kuin tuhlarpoikaa meitä hoivaat, hellit, näin varoitat: tee, poika, parannus, niin vääryydestä tehdään oikeus, saat viideks vuodeks kalliit karamellit. —

O.-kylä 7.5.20.

Häämuisto.

Olin kerran maalla häissä, morsioon ma aivan suotta taisin olla pihkaantunut, siitä on jo monta vuotta... — Kohtasinpa miehen äsken, lausuin: »hauskat oli haanne, vaan en muista, minä vuonna, muistaa ehkä oma päänne.»

Päätään raappi mies ja mietti: »Annas muistan, häitä hankin vuonna..., (eihän sentään muisti huku) jolloin veistin navetankin, hirressä on vuosiluku.»

Mahorkka-Mikon lohdutus.

Mahorkka-Mikkopa ei koskaan eronnut »keisarinsaunapiippu»-nysästänsä, vaikk' kyllä eronnut ois eukostaan; hän kuoli nurkantakusia kylväissänsä. Ja Mikon eukko, hellä huoneenristi, nyt rakkaan piipun, massin arkkuun pisti ja virkkoi: »tupakkaa nyt sull' on, ukkokulta, ja siellä, missä oot, sull' on kai kyllä tulta!»

Kuu ja kukot.

Kun »korpikyyneltä» miehet tuotti yo muuttui päiväksi, kun ne riekui, ne saaren kukkoja myöskin juotti mi erhein kiihkeinä kuulle kiekui.

Alibi.

»Miss' olit — vastaa Heipparjalli! — kuun ensi päivän edellisnä yönä, kun papin karsinasta vietiin sika?» niin tutki tuomari, ja vastas Heipparjalli: »On tutkinnossa tehty pieni vika, ma olin kyökissänne, piika sen niin salli.» Huus tuomari: »ei totuus viihdy heittiössä, sen yön ma itse olin keittiössä.»

Tuttua tuoksua.

Mist' äkkiä sait runoos ruusun tuoksun tuntui kuin runoistas se oisi paras? Sen tuoksun tunsin pitkän matkan päästä niin jouduit kiinni, hajuvesivaras.

Laulavalle asuintoveville.

Ma nöyränä kärsin laulelmaas' ja tukkoja korviini käärin; oi, armoa, mielilauluni taas sinä laulat kuin ennen ja — väärin.

Ylioppilaan huokaus.

Mistä saisin, mistä saisin kaksikymmentä penniä vaan? Kotiini ma kirjoittaisin, rahaa, rahaa tarvitaan, mistä postimerkin saan, vuokrarouva on kiukuissaan, kaksikymmentä penniä vaan!

Eräälle näyttelijälle.

Hän suurin ilmein kättään huitoin huutaa, käy yhä mahdottoman mahtavaksi. — Oi, Thalia, jo käytä templis luutaa, miesraukka laita ratavartijaksi.

Runoräätälit.

Ne pienet runoräätälit, ne helyriimein räätälöi ja pikku neulanpistoillaan ne narrinpaitaa nästäröi.

Ne matkii hetken muotia, on uudet muka aattehet, on aatteet nurinkäännetyt kuin juutalaisten vaattehet.

Ja turhuuksien turulla ne eduistansa elämöi, taas runonarriverstaissaan ne riimilöi ja räätälöi.

Valheellinen nainen.

Sä valhekyynelilläs keimaat vain, ain paisut niinkuin pieni pesusieni, vain pieness' olet ollut suuri ain kuin suuress' aina olet ollut pieni.

Lemmenkateutta.

Sinä häilyvä oot kuin ruovonpää ja rannalla välkkyvä santa, nyt kiittelet taivaan ylkää vaan, jolla tuhat on morsianta.

Sä keimeän kaino siskoni, mun veljenä muistoosi suljet, sä peiliisi katsot ja huokailet ja iltakirkkohon kuljet.

Naamiaisten jälkeen.

Oi, musta domino, sun katsees tuikkaa, kun kuljet nauraen ja naamioin, suus keimaellen supsuttaa ja suikkaa, kuherruskyyhkyseltä näytät noin. Sun kauneutes arvo arvaillaan, kun yöllä naamiosi riisutaan, pois kaikki katsojasi yöhön luikkaa, kun muistutat vain vanhaa, kuivaa kuikkaa.

Käkisalmessa kesällä 1919.

Muistikirjaan.

Kun muistikirjaas piirsin pienen runon, nyt pieni palkka annettava sun on, ma pyydän siis... no niin, kun hymyilet, ma vaadin, vaadin... nyt sä lymyilet... säkeestä vaadin yhden suudelman. Kun muistikirjas täyteen kirjoitan, nuor' armautes on vielä anomatta ja monta säkeen sanaa sanomatta. —

Raha ja rakkaus.

(Vanhanpojan päiväkirjasta).

»Miks itselles et vaimoa jo ota?» ne kysyy, »oisko siinä pelkkää pahaa?» Ma vastaan: »rakkaus on sota, ja sotaan, tiedät, tarvitaan nyt ensiks rahaa, toiseks rahaa vaan ja kolmanneksi rahaa!»

Naisjuristi.

Ei lempeen valmistu vaan tutkintoon, lain aan hän tuntee, tokko tuntee oon, naisparka lasketaan kai sairaspaariin, kun ei oo vielä päässyt naimakaariin.

Eräälle lauluperhoselle.

Kas päiväperhonen hyräilee, kas päiväperhon on lysti olla, se leijaa kukkien nurmikolla ja omaa laulua kuuntelee.

Se kaunis perhonen karkeloi, ja kirjokiillot on sillä vyöllä, ei tiedä synnistä sydänyöllä, kun vaara varjosta tulla voi.

Niin lennä päivällä perho vaan, kun sun on nuorena lysti olla, muut säistää sonettisoittelolla ja suitsuvat tunnetuoksujaan.

Tanssihaluiselle neidille.

Sun kanssas tanssin yhden kerran vaan, mut synti sadoin kerroin aina kostaa: nyt missä kaduilla sun kohtaankaan, saan iät kaiket lakkiani nostaa.

Viekas mies.

Hän viekas on, myös viisas mielestänsä, hän kehvelsi jo kolmet näytelmänsä, ei niillä maassa muka ole vertaa, lie viekas, koska yleisömme toiveetkin tuo peijakas jo petti kolme kertaa.

Maineen matkoilla.

Suomen laivat ne laskettaa, ne Suomen mainetta kantaa, ylpeinä purjehet pullistuu, kun ne laskevat outoa rantaa.

Mitäpä ne laivat liikuttaa pois uusia ulapoita: meidänpä laivat ne kiikuttaa sitä meidän hyvää voita.

Hampaankoloon.

Myy miehet metsää, tyytyy tyhjään oloon ja kauppaharmin kätkee hampaankoloon, puut seilaa muille maille myötätuuleen ja hammastikkuina ne palaa huuleen.

Kallis aika.

Niin kallis on nyt aika ankara, saa näppiänsä täällä moni nuolla, niin paljon kiskoo haudankaivaja, ettei nyt kannata ees nälkään kuolla.

Eräälle Thalian templin suntiolle.

Sinuss' on aina ollut jotain tyhjän liikaa, turhuuden turulla sen huusit aina julki. Itseäs suurempana mainees kulki, kun kuljit taiteellisen toimetonna. Sä suuren ruumiis pienen sielun kätket luupanssariin kuin raskas kilpikonna.

Laureatus.

Viel' ostolaakerit sun seinäs täyttää, et kerskaten voi niitä kohta näyttää, kun vaimos niitä kurkun höysteeks' käyttää.

Pilanäytelmää.

»Hyvä, hyvä!» huutaa kansa, naurain ilkkuu innoissansa, eikä huomaa nauravansa omille vioilleen kansa.

Post spectaculum.

Sä, kevyt yleisö, et tohdi suurta surra, kai kovan pähkinän sun annoin purra, kun paljastin sun turhan tyhjyytes alhaisin arki-intohimoines, sun pintapuoles, kiiltokultakuoren vallalla taiteen ikuisen ja nuoren, mi tiensä raivaa läpi rautavuoren.

Siis vaivu, näytelmäni väliverho, viel' aika nostaa taas sun kätköstään. Käy tanssiin, yleisö, sä iltaperho, käy tanssin jälkeen määrääs mässäämään, syö kalaa, että kasvais köyhät aivot! Kun viimein väsyy ruumiis riettaat raivot, »Elävinkuvin» paikkaa kuolleen sielus saumaa, narrien maulla, mi lumoo laumaa. Työhuoneessani puuhaan pitkin öitä, taas paksuun kalloos paiskaan pähkinöitä!

V. 1917.

Onneton runoilija.

— »En tiedä», huokas kerran runoniekka, »miks Runotar mua kaihtaa kaikkialla?» — »Sua kävi tapaamassa», muuan vastas, »ei löytänyt sua koskaan kotosalla!»

Luoja.

Sä luulet, että tyhjästä kuin Luoja luot jotain uutta lainasäkeilläsi. Oi, runoilija ruoja, luot tyhjästä vain omaa — tyhjyyttäsi.

Muisto.

Carl Michael Bellman'in haudalta v. 1900.

Näin haudallas vain kurjan rikkaruohon. — Ei alta helkkyvien haudanhiekkain saa nousta ruusut tosi runoniekkain, niin maine uupuu unhonvirran vuohon.

Mut laulus riemunruusut kukkii aina, ei muiden rikkaruohot paljon paina, maas nosti maineeseen ne seppelöiden kuin hautaas varjostain vuoks turhain töiden.

Kunnia.

Oi, kunnia, sun mihin vertaankaan, sä onnen toivo, onnen perikato! Sun välkkees viekoittava kaukaa on, läheltä lämmötön ja valoton kuin kylmänkimmeltävä — kiiltomato.

Mietelmä,

»Oo uskollinen hautaan saakka!» En usko enään ihmisilveisiin, ma kolkutin, kun painoi tuskan taakka, mut onnellisten ovet suljettiin. Näin aattelin: Sä uskollinen koira, mua itket ehkä yksin haudallain, kun kerran kuollut olen, jäljet löydät. Nuo ihmisrakit, joita inhosin, ne laittaa ystävilleen pitopöydät, ne haudall' loistaa lainalausehin, ne kotiin kiitää, riekuu riemuissaan, kun itse eivät vielä kuolleetkaan nuo armottomat, ahneet arkityössä, mut koira, koira ulvoo yksin yössä.

Kiertokulkua.

Ja mato kalan koukkuun vie, ja ihminen ahmien kalan syö, kun loppuu ihmisen touhu ja työ, niin ruumiissa alkaa madon työ, ei muuta kuin syömistä luonnossa lie.

Khodjá.

Khodjá, sadun salskea poika näki kerran kaivossa kuun, sinne köyden hän laski ja kiskoi ja unhoitti kaiken muun.

Khodjá lens' seljällensä, tuli outohon ratkaisuun, kuun taivaalla huomas ja huusi: »minä taivaalle lennätin kuun!»

Arvostelija.

Sä pienen luontees mukaan muita mittailet, ja pikkusormellasi taiteen vaaka viippuu, ma tunnen arvostelus häilyheitot, vain vatsas oikuista ne usein riippuu.

Pieni pilapommi.

Kun maan ärr, ähvät ja a, äs, ässit, muut pienet pässit käy kimppuun määkien: »pää on pää!» ne kompastuu tähän arkihuviin, kuin peiliin ryntää ne omiin kuviin, ja peili särkyy — muu ehjäks jää.

On aina kehnolla tuhmat sarvet, siks syhyy arvet, ei pässi vahdiks oo kaalimaan, ei taiteen tarha oo kaalimaata, ei pässi ruusuja syödä saata, ei, pässi luotu on pässiks vaan!

Qvasi Mefisto.

On sulla hiukan pirun naamaa, en tiedä, mistä se on saamaa, mut tiedän tään: et nero oo, et ehkä tyhmeliinikään, mut piru seurassas' ois häpeissään.

Pilaa pilasta.

(Eräälle pilalehden toimittajalle).

Kuin pilaks elät, huonon pilas myyt, juot toisten rahat monin juomaveikoin, et tyhjäntoimittaja, itse tiedäkään: oot Luojas pila pienin, huonoin, heikoin.

Kompa.

Henkesi lapsiksi kutsut sa taiteesi tekeleitä, lapsia kyllä ne lie, mut kuolleina syntyneitä.

Eräälle taiteentuhrijalle.

Sä väität tuhlanneesi värin kalliin jo monin markoin moneen paksuun malliin, mut taitees hengetär on heikkorintainen, siks taiteeskin on helppohintainen.

I. A. Krylov'ille,

venäläiselle sadunkertojalle.

Sä eläintarhassasi kerran norsun näit, laiskana vuoteellas kun tapoit täit, niin ymmärsit myös velton kansas vaiheet, sait torakoiltas tarkat satu-aiheet.

Puhtautta rakastava »Aisopos».

Hautakirjoitus.

»Hän ei tanssinut ruusujen päällä!» Niin miehestä mainitaan, mut miehellä riemussa täällä ei jalkoja ollutkaan.

Metamorfosi.

Voi vanhaa naarasjalopeuraa, miks teeskentelet intohimoisuutta, sun kyntes kului, kissaksi jo muutuit? Et tunne taiteen suuntaa uutta, sun taitees on vain vanhaa taitoa, nyt janoot nuorten liehijöiden seuraa kuin vanha kissa nuorta maitoa.

Veli Markkus.

Oi, veli Markkus Markkanen, miks on sun muotos murheinen? Sä moitit uutta kuosia ja luet vain virkavuosia, sun aivos kuluu, vuodet jää, on vatsas täysi, tyhjä pää, kun sull' on vihdoin paljon lampaita ja oma pappila, — ei sull' oo hampaita.

Tuhlari.

Joppi, sä tuhlari oot, sinä tuhlasit pois monet markat, kun kera ystävien kävi kiertäen kuohuvat sarkat.

Joppi, sä tuhlari oot, sanatulvia tuhlasit illoin, yhtä et tuhlannut vain: järkeä, järkeä, oi, sitä sulla ei ollut milloin!

Kompa.

Sä ennen lauloit iantalaulujas ja niillä laakereita veroitit, nyt merilaulaja sä koitat olla, taas tuhman hanhenkynäs teroitit.

Kas varis ei oo kotka kalliolla, se taitaa rääkyä vain tunkiolla.

Nurja käänne.

Kun Heiskan Janne syntyi maailmaan, löys eukot ristinmerkin luoman koivestaan, kas siitäkös nyt kieli kiireen sai, ja saunapuoskarit ne kuiski kummissaan: »se poika kerran on piispa kai!»

— Nyt Janne asuu kirkkorinteen alla ja leivän saa hän hautaa kaivamalla.

»Vesi vanhin voitehista».

Ja vedelle ja senkin semmoiselle se suutar-Jussi nauraa mahtavasti, kun salaa eukoltansa naukkaa viinaa. Mut ihme, huomenis jo vettä juo kuin hevonen ja voihkii iltaan asti, kun pohmeloinen riena häntä piinaa.

Antti ja Liisa.

Poika pimeässä Liisaa muiskas: — »Armas Antti, joku voisi luulla...» — »Liisa, eihän kukaan mitään luule, tahdon tunnustaa, oi, Liisa, kuule...» — »Iske tulta!» Liisa hiljaa kuiskas, »niin voin paremmin ma — kuulla».

Hidas Kippo.