Part 8

He tulivat touhukkaina ja palvelusintoisina. Tyyrakin tarjoutui auttamaan. Martta komensi Liisin ja hänet kattamaan pöydän. Ulla sai olla keittiöapulaisena.

-- Kuka tarjoilee, kun kaikki palvelijat ovat ulkotöissä? kysyi Liisi.

-- Minä, kuului Martan vastaus.

-- Mutta rakas Martta, eihän se sovi. Ajatteles, miltä se näyttäisi, jos pappilan oma tytär tarjoaa pöydässä, sanoi Tyyra.

-- Niin, ei se mitenkään ole soveliasta, säesti Liisi Tyyraa.

-- En minä aio esiintyäkään pappilan neitinä. Ei kumpikaan herroista ole minua nähnyt, ja jos he joskus jäljestäpäin minut näkevätkin, olen nyt niin pöhöttynyt, että heidän on mahdoton minua tuntea.

-- Se on kyllä totta. Kyllä sinun naamataulusi on nykyään jokseenkin vaikeasti tunnettavissa, arveli Ulla luoden arvostelevan katseen Martan pieniin silmiin ja pulleihin poskiin.

-- Pöytä on katettu, ilmoitti Tyyra. Mitäs arvelet, Martta, eikö se ole soma?

Tyyran työ oli tosiaan onnistunut hyvin. Lumivalkea liina, pappilan parhaat porsliinit, kiilloitetut hopeat ja kirkasväriset kukat antoivat ruokapöydälle soman ja aistikkaan näön.

-- Kaunis on, sanoi Martta hyväksyvästi. Mutta avaapas ikkuna, Tyyra hyvä, täällä on minusta niin kummallinen haju.

-- Se johtuu kai ammoniakista, jolla Liisi kirkasti hopeat, sanoi Tyyra heittäen ikkunan selälleen.

Vieraat kutsuttiin pöytään. Pikkupojat eivät päässeet mukaan, heidän oli määrä syödä jäljestäpäin Martan kanssa. Kun Martta hiukset jakaukselle tiukasti vedettynä, valkoinen pitsilaite päässä ja esiliina edessä ilmestyi sisään kantaen liemimaljaa, oli Minna kadottaa mielenmalttinsa, ja Joju huudahti puoliääneen:

-- Martta! -- Mitäs -- -- --

Mutta jotenkin kovakourainen nipistys Tyyran sormista sai hänet vaikenemaan.

Minna ei sanonut mitään. Hän näytti sekä pelästyneeltä että huvittuneelta. Vieraat silmäilivät kummastuneina vuoroin pyöreäposkista sisäkköä vuoroin nuoria emäntiään, joiden kasvot eivät vielä olleet tottuneet teeskentelyyn, joten niiden ilme oli selittämättömän hassunkurinen.

Mutta hassunkuriseksi muuttui heidän oma ilmeensäkin, kun he maistoivat lientä. Siinä oli omituinen maku.

Niin, liemi maistui todella ihmeelliseltä. Minna loi kysyvän katseen Liisiin, Liisi silmäili Tyyraa, Tyyra Ullaa.

-- Mitä kumman maustetta Martta oli sekoittanut liemeen? Se oli ilkeätä.

Jokainen tyhjensi kuitenkin lautasensa säädyllisesti ja mukisematta paitsi Joju, joka jokseenkin mielenosoituksellisesti työnsi omansa syrjään.

Seuraava ruokalaji oli onnistunut, samoin jälkiruoka, "köyhiä ritareita", ja mieliala, joka liemen aikana oli tuntuvasti laskeutunut, kohosi jälleen. Amerikkalaiset vieraat kuvasivat hauskasti Suuren Lännen oloja, he olivat huomanneet emäntiensä kiusallisen hämmennyksen ja tahtoivat haihduttaa sen. Niinpä soikin ruokasalista pian hilpeä nauru. Mutta keittiössä istui Martta raukka puulaatikolla tyhjentymätön liemilautanen edessään. Kyyneleet tippuivat pitkin hänen pöhöttyneitä poskiaan. Hän oli ilmetty suru ja epätoivo.

Hänen emännänylpeytensä oli saanut auttamattoman kolauksen. Mitä äiti sanoo maistaessaan lientä!

Ja mistä johtui ellottava maku? Ranssuhan oli vasta eilen illalla vääntänyt kanan niskan nurin. Ja se oli ohut terve kana.

Mikä oli tämä maku liemessä?

Äkkiä hän kirkaisi. Se oli bentsiinin maku. Liisi oli kirkastanut hopealusikat bentsiinillä. Niin sen täytyi olla!

Hän syöksyi ruokasaliin, missä Liisi ja Tyyra paraillaan tyhjensivät pöytää hekin matalalla äänellä keskustellen onnettomasta liemestä.

-- Liisi, kiilloititko hopeat ammoniakilla?

-- En, sanoi Liisi, bentsiinillä. Eikö niin pitänyt olla?

Martta vaipui istumaan lähimmälle tuolille.

-- Sinä olet ikuisiksi ajoiksi häväissyt pappilan maineen, voihki hän.

Liisi mutisi nolona: -- Bentsiinillähän tahrat pestään.

-- Tietäähän sen lapsikin, että hopeat kiilloitetaan liitujauhoilla ja ammoniakilla. Siinä sen näkee, mitä siitä tulee, kun ei ole minkäänlaisia halua käytännöllisiin toimiin. Tule keittiöön pesemään onnettomat lusikkasi kuumalla vedellä.

Heti päivällisen jälkeen saapuivat pastori ja Anna rouva. Nyt saivat lapset poistua, sillä isällä ja äidillä oli vieraiden kanssa paljon sellaista puhumista, mikä ei ollut pikku korvia varten.

Anna oli syvästi liikuttunut tavatessaan lapsuudentoverinsa. Hän oli Ulrikia kymmenen vuotta vanhempi, mutta heillä oli paljon yhteisiä muistoja, sekä suloisia että katkeria. Katkeria vältettiin, mutta ne olivat mukana antaen keskustelulle hillityn, surunvoittoisen sävyn.

Insinööri Hassel oli hienotunteisesti vetäytynyt syrjemmälle. Hän jutteli Minnan kanssa. Hän oli raskasmielinen, mutta älykäs ja tietorikas mies. Minna kuunteli mielenkiinnolla hänen puhettaan.

-- Kristiina täti muuttaa piakkoin Kaunialaan asumaan, kertoi Ulrik Schöring. Hän on luvannut auttaa minua ja emännöidä kuin kotonaan. Hän on nuortunut ja virkistynyt päästessään takaisin Kaunialaan. Anna on kai ystävällinen ja tulee sinne nyt pian. Teidän kahden, Kristiina tädin ja Annan, pitää auttaa minua saamaan koti entiselleen.

Anna loi häneen kysyvän katseen. Saiko Ulrik vallita Kaunialassa mielensä mukaan? Insinööri Hassel oli kai antanut hänelle täydet valtuudet.

-- Kyllä minä tulen, sanoi hän iloisesti hymyillen ja lisäsi: Jospa äitisi vielä eläisi!

Ulrik Schöringin kasvot synkistyivät.

-- Minä en lainkaan tiennyt hänen kärsineen puutetta. Hän oli tottunut komeuteen ja mukavaan elämään ja sai elää köyhän tavoin. Elviira ja Alma tädeille on minun vaikea antaa anteeksi. He olivat kuitenkin läheisiä sukulaisia.

-- He olisivat kumpikin ottaneet hänet luokseen, mutta hän muutti mieluummin Kristiina tädin luo. Ei hänelläkään paljon ollut, mutta Olivialle hän kyllä koetti asettaa elämän mukavaksi.

-- Äiti parka. Kristiina täti on ollut suurenmoinen, Anna. Hän se antoi minulle matkarahat Amerikkaa varten. Häntä ja ystävääni Hasselia on minun kiittäminen siitä, että nyt olen mies ja seison omilla jaloillani.

Taaskin loi Anna kysyvän katseen, miltei surullisen, sukulaiseensa.

Noinko pienet vaatimukset oli Gustaava Blylodhin ja Herman Schöringin pojanpojalla? Oli tyytyväinen siihen, että sai toisen palkkalaisena vallita isäinsä kartanossa. Niin, niin, Jonatan sanoisi tietysti, että nöyryys ja vaatimattomuus on hyvä avu. Mutta sittenkin -- korkeammalle hän oli toivonut Ulrik Schöringin lentävän. Ei koskaan vielä ollut kukaan Schöring ollut toisen käskyläinen. He olivat isästä poikaan olleet joko upseereita tai tilanomistajia, ylpeätä, käskevää, elämänkauneutta rakastavaa väkeä.

-- Läksin täältä, kertoi Schöring edelleen isäntäväelleen, katkeroituneena, miltei toivotonna. Minulta oli mennyt koti, morsian, asemani. Suomeen en tahtonut jäädä, olin elänyt kuin rikkaan miehen poika, en tahtonut kärsiä köyhyyden häpeätä. Amerikka lupasi kultaa, ja minä olin lujasti päättänyt valloittaa itselleni rikkauksia. Nyt jäljestäpäin olen usein nauranut omaa lapsellista itseäni. Mitä merkitsin minä, pieni suomalainen vänrikki, tuossa jättiläiskuilussa, joka kurimoihinsa oli niellyt tuhansia? Mitä merkitsi joku Schöring kaukaisesta Suomesta ovelien, tarmokkaiden jenkkien joukossa? Ellei Fred Hassel olisi tullut avukseni, olisin kenties minäkin sortunut kuten moni ennen minua Amerikassa. Hän oli itse pari vuotta sitten tullut Amerikkaan. Tarmokas, sitkeä, viisas -- hän taisteli vimmatun lailla. Hänellä oli Euroopassa pieni vaimo, ja hän kamppaili heidän yhteisen onnensa puolesta. Sattuma vei meidät yhteen, hän tuki ja kannusti minua. Paljon olemme kokeneet ja kärsineet yhdessä, mutta hänellä oli enemmän tietoja kuin minulla -- oli Saksassa suorittanut insinööritutkinnon -- ja hän saavutti vähitellen askel askeleelta itselleen aseman. Kerron joskus toiste teille hänen surullisen tarinansa.

Fred Hassel läheni nyt heitä.

-- Eikö ole aika lähteä? kysyi hän.

-- Hyvinkin, vastasi Ulrik Schöring nopeasti katsoen kelloaan. -- Olemme viipyneet täällä miltei koko päivän.

Vieraat olivat lähteneet. Pastori ja hänen vaimonsa keskustelivat vielä kauan vaikutelmistaan. Minna kiirehti Martan luo, joka surkeana makasi kapeassa vuoteessaan. Hänelle oli päivä ollut menetetty taistelutantere.

Minna lohdutti häntä kertomalla vieraista, varsinkin herra Hasselista. Martta kuunteli jännittyneenä.

Miksi ei Minna maininnut sanaakaan Ulrik Schöringistä?

-- Muistatko, miten häntä ennen ihailit?

Minna käänsi kasvonsa poispäin.

-- Koulutytön hullutuksia. Teet minulle palveluksen, Martta, ellet puhu enää noista ajoista.

NELJÄSTOISTA LUKU

-- En todella ymmärrä, miten saamme kaikki työt tehdyksi, valitti äiti. Ranssu on taas lähtenyt kotiin. Tällä kertaa hänen isänsä on lyönyt kirveellä polveensa ja on heikkona sairaana.

-- Sepä surullista, sanoi pastori kohottaen hajamielisen näköisenä päänsä kirjastaan.

-- Niin, surullista se kyllä on, varsinkin meille. Jos oikein tunnen Ranssun metkut, ei isän polvea vaivaa mikään. Mutta Ranssua tarvitaan kotona heinäniityllä.

-- Se on minunkin käsitykseni asiasta, huomautti Martta. Aina kun on kiire aika, sairastuu joku Ranssun omaisista, ja me jäämme vaille renkipoikaa juuri silloin kun häntä paraiten tarvitsisimme.

Samaan aikaan kun Ranssun kotiinlähtöä pohdittiin pastorin työhuoneessa, käveli noin viisitoistavuotias poika pitkin maantietä pappilaan päin. Huolettomasti viheltäen Napoleonin marssia Alppien yli hän asteli, pieni tuohikontti oli hartioilla, kulunut lippalakki takaraivolla. Hänellä oli vaalea tukka, eloisat, harmaansiniset silmät ja hienopiirteinen suu. Solakkaa, joustavaa vartaloa verhosivat haalistunut pumpulipusero ja karkeat rohdinhousut.

Oli helteinen päivä ja poika näytti väsyneeltä.

-- Puh, jupisi hän puoliääneen. Tämä on kuivaa. Oikein kurkkua polttaa. Kunpa olisi edes kirnupiimää.

Pappilan rakennukset huomatessaan hän kiirehti askeleitaan.

-- Näyttää herrastalolta, mutisi hän. Mutta oli mikä oli, sisään minä menen ja pyydän juotavaa.

Ulla ja Lotti olivat takapihalla kanoja syöttämässä, kun poika astui ohi suunnaten askeleensa keittiötä kohti.

-- Ketä sinä haet? tiukkasi Lotti. Ei meillä päästetä sisään kulkureita.

-- Ole vaiti, Lotti, etkö tiedä, että pappilassa annetaan syötävää ja juotavaa jokaiselle? Se on vanha tapa.

Ulla kääntyi pojan puoleen.

-- Pyytäisin vain jotain juomista. Mikä talo tämä on? sanoi poika.

-- Se on Pikkupappila. Astu sisään keittiöön, niin annan sinulle piimää.

-- Ehkä hän on, raukka, nälissäänkin, ajatteli hän ja katseli poikaa jonkinlaisella kunnioituksella. Kaikki kerjäläiset herättivät Ullassa mielenkiintoa. He olivat hänen mielestään vapaita, onnellisia olentoja, jotka kulkivat minne tahtoivat ja saivat nähdä maailmaa.

Hän juoksi arkihuoneeseen.

-- Siellä on keittiössä poika ja hänellä on varmaan nälkä. Hän on hauskan näköinen ja reipas.

-- Siinä meillä renkipoika parahiksi, nauroi Minna ja seurasi Marttaa keittiöön.

Martta asetti pöydälle perunoita, leipää ja piimää. Poika kiitti ja söi halukkaasti.

-- Mistä sinä olet? kysyi Martta.

-- Tuolta vaan, pitäjän rajalta.

-- Mikä on nimesi?

-- Heikki Heikinpoika.

-- Eikö sinulla ole työtä?

-- Ei tällä kertaa.

-- Kuinka noin suuri ja vahvannäköinen poika kehtaa kulkea maanteitä laiskana, sanoi Martta paraimmalla saarnaäänellään.

-- Kyllä minä ottaisin työtä, kun joku antais.

Martta katosi sisään vanhempain kanssa neuvottelemaan.

-- Hän näyttää siivolta ja näppärältä. Jospa todella ottaisimme hänet koetteeksi muutamaksi päiväksi, siksi aikaa kun Ranssu on poissa.

-- Eikö ole uskallettua ottaa taloon palvelija suoraan maantieltä? virkkoi pastorin rouva. -- Hänellä voi olla pahoja tapoja.

-- Sitä suurempi on velvollisuutemme häntä kohtaan, sanoi pastori vakavasti. -- Kutsu poika tänne, Martta.

Pastorin rouva hymähti. He olivat usein kokeilleet maantienkulkureilla ja muilla sentapaisilla. Ja aina he olivat pettyneet. Ihmisiä ei ollut niin helppo johtaa parannuksen tielle kuin Jonatan luuli.

Poika astui sisään. Ulla pyörähti uteliaana mukaan.

-- Vai haluaisit sinä työhön, nuori mies, alkoi pastori.

Poika pyöritti hattua käsissään ja katseli veitikka silmissä pastoriin.

-- Saishan tuota ruveta.

-- Onko sinulla papinkirja tai työtodistus?

Heikki Heikinpoika näytti hölmistyneeltä.

-- E-ei ei satu olemaan. En ole vielä paljon ollutkaan töissä.

-- Hm, on vähän vaikeata ottaa työhön sellaista, jolla ei ole minkäänlaisia papereita. -- Osaatko mitään?

-- Osaan hoitaa hevosta ja kantaa vettä ja pilkkoa halkoja ja käyttää viikatetta.

Pastori kääntyi kysyvästi vaimonsa puoleen. Tämä nyökkäsi hyväksyen.

-- Minkälaisen palkan tahtoisit?

-- Olenpahan ensin ruokapalkalla, pastori määrää sitten työn mukaan.

Asia oli sillä päätetty. Heikki Heikinpoika otettiin pappilaan väliaikaiseksi renkipojaksi. Martta vei hänet väentupaan ja osoitti hänelle Ranssun vuoteen ja pienen kulmakaapin.

-- Enköhän minä saisi maata jossakin vilpoisemmassa, sanoi Heikki luoden epäröivän katseen vuoteeseen.

-- Miksikä ei. Jos mieluummin makaat luhdissa, on meillä yksi tyhjänä. Tuo tuossa pihan perällä. Nyt saat ensi työksesi pilkkoa halkoja ja tuoda minulle keittiöön.

Vähän ajan kuluttua kuului reipasta laulua halkovajasta. Uusi renkipoika siellä heilutti kirvestä paitahihasillaan, hattu niskassa.

-- Kylläpä tässä talossa tyttöjä piisaa, huomautti hän iloisesti, kun Liisi ja Tyyra ja Ulla kulkivat halkovajan ohitse. -- Nyt olen jo laskenut kuusi kappaletta. Onko teitä vielä useampia?

Tytöt pysähtyivät hämmästyneinä, ja Tyyra loi poikaan pitkän katseen ylhäältäpäin.

-- Hirveän nenäkäs tuo poika, sanoi hän puoliääneen, mutta niin selvästi, että Heikki kuuli. Hänen harmaat silmänsä hymyilivät veitikkamaisesti ja kohottaen kätensä ohimolle hän virkkoi:

-- Anteeksi, armollinen neiti, olen niin moukkamainen ja tottumaton herrastapoihin.

Tyyra poistui halveksivan näköisenä.

-- Katso, Tyyra, hän ei osaa käyttäytyä, puolusti Ulla päättäen samalla ruveta kasvattamaan poikaparkaa.

-- Täytyy olla jonkinlainen raja herrasväen ja renkien välillä, sanoi Tyyra. Tulkaa, tytöt, mennään pelaamaan krokettia.

Heikki katseli naurusuin heidän jälkeensä.

-- Pitäisipä vähän nujertaa armollista neitiä, mutisi hän.

Illalla kuului pihalta äänekästä melua, naurua ja huutoja. Äiti katseli ikkunasta ulos keksiäkseen syytä tähän tavallista suurempaan elämään.

Nurmikolla käveli uusi renkipoika päälaellaan. Kaarlo ja Lauri koettivat kirkuen seurata hänen esimerkkiään, ja Lotti heitti kuperkeikkaa. Äiti pudisti päätään.

-- Martta kulta, tuo näyttää liian rajulta. Mene heitä hillitsemään.

Martta juoksi pihalle.

-- Lotti, huusi hän. Taukoa heti. Noin suuri tyttö ja heittää vielä kuperkeikkaa.

-- Meillä on kauhean hauskaa! kirkuivat pikku pojat kilvan. -- Heikki näyttää meille sirkusta. Heikki, näytä tytöillekin, miten apina hakee kirppuja ja miten virtahepo ruiskuttaa vettä.

Heikki oli kohonnut seisomaan nähtävästi hämillään. Portailla seisoi koko pappilan tyttöparvi. Joju, Kaarlo ja Lauri kieppuivat innostuneina Heikin ympärillä.

-- Heikki on paljon hauskempi renkipoika kuin Ranssu, huusi Kaarlo. -- Hän osaa veistää kaarnaveneitä.

-- Ja minulle hän on luvannut laittaa leijan, kirkui Lauri. Heikki, Heikki, älä mene vielä pois.

-- Heikki menee nukkumaan, sanoi Martta päättävästi. -- Heikin täytyy aikaisin nousta. Antakaa Heikin olla, pojat.

Vastahakoisesti pojat erosivat uudesta leikkitoveristaan.

-- Ei häntä ainakaan hämäläinen hitaus vaivaa, sanoi Minna hymyillen katsellessaan poistuvan Heikin jälkeen.

-- Kunpa ei vain olisi liian vilkas, arveli Martta päätään pudistaen.

-- Hän on sopimattoman rohkea renkipojaksi, muistutti Tyyra. -- En usko äidin pitävän siitä, että Joju seurustelee hänen kanssaan.

Uusi renkipoika tuotti monta päänvaivaa pappilan vanhemmalle väelle ja ennen arvaamatonta huvia nuoremmalle.

-- Heikki ratsasti tänään aidan yli täyttä laukkaa Lujalla, kerrottiin -- tai Heikki hyppäsi riihen katolta alas ja me kaikki jäljestä.

-- Heikki nosti Jojun tallinylisille, kun hän teki minulle kiusaa, kerskui Lauri eräänä päivänä tytöille.

-- Tämä on sietämätöntä, huudahti Tyyra. -- Jos äiti tietäisi!

Hän juoksi talliin Ullan ja Lotin seuraamana. Siellä heitä kohtasi surkea näky. Joju istui nyrkkiä puiden silmät vesissä ylisillä, tikapuut oli nostettu pois.

-- Ulla, mene heti pyytämään setää tänne, sanoi Tyyra. Hän oli aivan kalpea mielenliikutuksesta.

-- Koetapas, huusi Joju kiukkuisesta. -- Ja mitä te akkaväki täällä teette? Tiehenne. Luuletteko minun olevan tyttöjen varassa. Aja heidät ulos, Kaarlo. Kyllä ma itteni pärjään.

Tyyra oli sanattomana. Ulla nauroi.

-- Joju alkaa miehistyä. Lähdetään pois.

-- Mars matkaan, huusi Joju yläilmoista. Pötkikää ja heti kans.

-- Joju kulta, sinä käytät kovin sivistymätöntä kieltä. Mitä äiti sanoisi, jos kuulisi.

-- Kissa minä teidän sivistyksestänne, kuului uhmaileva vastaus.

-- Sehän on kauheata, kuinka hän on muuttunut, valitti Tyyra. Samassa hän huomasi Heikin, joka seisoi oven suussa tadikko kädessä.

Tyyran ryhti jäykistyi. Hän kääntyi Ullan puoleen.

-- Sano hänelle, Ulla, että hän heti pystyttää tikapuut ylisille tai menen kantelemaan sedälle.

-- Uskallapas, kuului taaskin Jojun uhkaava ääni. -- Uskallapas kannella, Tyyra.

Heikki nauroi niin, että valkoiset hampaat kiiluivat ja silmät säteilivät.

-- Hei, Joju, sinusta alkaa mamselli karista. Pääsetkö sieltä?

-- Pääsen kyllä.

Joju tarttui kiinni tallin parsiin ja alkoi varovasti hilata itseään alas. Ottaen hyvän vauhdin hän äkkiä päästi otteensa irti ja tulla kupsahti keskelle tyttöparvea. Likainen ja heinänkorsien vallassa hän oli, mutta ylpeä.

-- Luulitko minua tyttökoululaiseksi? rehenteli hän Tyyralle.

-- Kyllä minun mielestäni isän pitäisi nuhdella Heikkiä, sanoi Martta eräänä päivänä ruokapöydässä. -- Hän villitsee pojat vallan tykkänään ja sitten hänen käytöksensä on aivan sopimaton.

-- Onko hän uppiniskainen? kysyi pastori tuimasti.

-- Ei hän juuri uppiniskainenkaan ole, mutta...

-- Onko hän sopimaton puheissaan?

-- En minä sitäkään voi sanoa, mutta...

-- Hm, nauroi pastori. -- En minäkään ymmärrä, mistä häntä oikein nuhtelisin. Hän on kohtelias ja palvelevainen, taitava hän tosin ei ole erinäisissä askareissa. Puutarhatöissä hän on laiska ja haluton, mutta hevoset hän hoitaa mallikelpoisesti. Hänen käytöksensä on tosin aika lailla eroava Ranssun käytöksestä, mutta en oikeastaan tiedä, mistä ottaa kiinni. Hän on raju, mutta ei häijy.

-- Hän on ehkä liian tuttavallinen käytöksessään, huomautti äiti. -- En minäkään pidä siitä, että tytöt ja pojat alinomaa ovat hänen seurassaan.

-- Pojat ovat aina hänen luhdissaan, kun hän on vapaa, sekaantui Tyyra keskusteluun.

-- Hän on niin metka, huusi Kaarlo suu täynnä ruokaa. -- Ja hän antaa jöötä, niin että vinkuu, suutarin pojille, kun he tulevat meitä kiusaamaan.

-- Ei hän pelkää Harjulan Mikkoakaan, kehui pikku Lauri.

-- Hän osaa puhua ranskaakin, selitti Joju.

Kaikki purskahtivat nauruun.

-- Kylläpä olet nenästä vedettävä, veikko rukka, ivaili Tyyra. -- Olisipa se hieno renkipoika, joka osaisi puhua ranskaa.

Iltapuolella ajoivat Tyyra ja Liisi kirkonkylään ostoksille. Heikki lähti ajomieheksi.

Tyyra oli pukeutunut hienosti, hän tahtoi vaikuttaa kirkonkyläläisiin.

-- Kyllä tuo sinun komeutesi on turhanaikaista, sanoi Liisi. -- Ei siellä ole ketään, joka osaa panna arvoa sinun hienouksiisi.

-- Kuka tietää, voisinhan tavata esimerkiksi Hedda Gyllenheimin.

-- Kuka hän on?

-- Etkö tiedä? Hän on paroni Gyllenheimin tytär. Heillähän on iso maatila tässä pitäjässä. Etkö ole kuullut puhuttavan Sarvimäen kartanosta?

-- Olen kyllä. Vai on hän Sarvimäen paronin tytär?

-- On, ja hän on hirveän herttainen. Olimme viime vuonna samoissa kutsuissa setäni luona. Olisi kovin hauska tavata häntä.

-- Onko heillä muita lapsia?

-- Yksi poika. Häntä en ole nähnyt, kuuluu olevan sievä ja sukkela poika, mutta aika vekkuli ja laiska koulussa. Meidän luokan tytöt ovat hirveän ihastuneet häneen. -- Kuule Liisi, sano Heikille, ettei hän vihellä. Se on niin kiusallista.

Tyyra ei milloinkaan puhutellut Heikkiä suoraan. Siten hän osoitti halveksimistaan. Hän ei voinut hyväksyä rengin käytöstä, joka oli hänen mielestään aivan liian vapaa ja tuttavallinen.

Kun tytöt saapuivat postitoimiston kohdalle, huomasivat he portaiden edessä pienet korivaunut. Niissä istui kaunis, vaaleaverinen tyttö.

-- Mutta siinähän Hedda onkin, huudahti Tyyra. -- Minun täytyy tavata hänet. Pysäytä, Heikki, hevonen tässä.

Mutta Heikki käänsikin äkkiä hevosen ja kiidätti sen päinvastaiseen suuntaan. Tyyra ennätti vain nyökätä päätään vaunuissa istuvalle tytölle.

-- Seis, pysäytä, Heikki. Miksi et tottele? Meidänhän pitää mennä postiin.

Mutta Heikki oli kuuro. Vasta kauppiaan kohdalla hän seisautti Lujan.

Tyyra oli niin vimmastunut, että unohti käyttää Liisiä tulkkinaan.

-- Miksi et tottele, kun sinua käsketään, torui hän Heikkiä.

-- Pastori käski ostamaan tupakkaa täältä Marttiselta, kuului vastaus.

-- Tyhmeliini! Olisithan ennättänyt saada tupakan sittenkin. Aja nyt takaisin postiin.

-- Minun mielestäni neidit voivat kävellä sinne. Tässä on parempi syöttöpaikka hevoselle.

-- Niin, kävellään, Tyyra, sanoi Liisi. -- Mutta kyllä Heikin on toteltava, sillon kuin me sanomme. Heikki on hyvin uppiniskainen.

Heikki näytti niin ylenmäärin katuvalta, että Liisi epäili hänen teeskentelevän.

-- Anteeksi, sopersi hän.

Tyyra riensi postitoimistoon, mutta Sarvimäen vaunut olivat jo ajaneet pois. Hän oli syvästi loukkaantunut Heikille.

-- Hedda olisi varmaan kutsunut minut Sarvimäkeen, harmitteli hän kotimatkalla Liisille.

-- Tuskinpa vaan, kuului takaistuimelta kuivasti.

Tyyra käännähti kuin ampiaisenpistosta.

-- Minä pyydän Heikkiä säästämään nenäkkäät huomautuksensa. Tämä on sietämätöntä.

Ärsyttävä vihellys oli ainoa vastaus. Tyyra tunsi suureksi nöyryytyksekseen kyynelten kohoavan silmiinsä.

-- Eikö häntä millään saa masennetuksi?

VIIDESTOISTA LUKU

Hei Maks!

Terve mieheen! Tässä se nyt tulee se lupaamani pöytäkirja. -- V.V:n, toisin sanoen Vapaiden Veikkojen, sihteerin selostus kesähommistaan. Ne on kyllä luonnistuneet muutoin aika nasevasti, mutta Jeremias soikoon, itikat ja kuumuus ovat välistä viedä rohkeuden ja sitten vielä ne tytöt, joita täällä vilisee kuin harmaita katteja.

Mutta alanpahan alusta. Minun puolestani on suunnitelmamme täydessä vauhdissa. Kun tulin kotiin, oli "maman" (mun täytyy sanoa äitipuoltani sillä nimellä) matkavarustuksissa. Hän oli aikeissa lähteä kylpemään jonnekin suutarin hienoon kylpypaikkaan ja fatsin täytyi tietysti seurata mukana, vaikkei mieli tekiskään. Mun fatsini on näes perin kiva äijä, mutta tämä maman pyörtyy heti, ellei saa tahtoaan perille, ja silloin fatsi peljästyy ja myöntyy mihin tahansa.

Hedda ja minä, muistathan, että Hedda on naispuolinen veljeni, oltiin iloissamme, kun maman läksi. Kylläpä nyt elää kelpaa vapaudessa ja ihanuudessa kuin lintunen oksalla tai ryöväri metsässä.

Mutta hast du mir gesehen, kuten saksalainen sanoo. Kun vaunut, joilla maman ja fatsi lähtivät asemalle, palasivat kotiin, eivät ne olleetkaan tyhjät. Niissä istui kaksi olentoa, toinen pitkä ja laiha ja ruudullinen kuin tammilauta, toinen appelsiininvärinen mytty heleänpunainen päivänvarjo kädessään.

Hedda ja minä olimme juuri pihalla heittämässä volangia. Oliot tallustelivat nokka pystyssä meitä kohti.

-- Bon jour, vikisee appelsiinin värinen mytty. Olemmeko Sarvimäellä?

Toinen tammipelilauta hirnuu:

-- Good morning. How do you do? ja sitten vielä jotain siunattua mongerrusta.

-- Herrasväki on tullut väärään paikkaan, sanon minä.

Hedda niiaa ja sanoo: -- Pappa ja mamma ovat matkustaneet pois.

-- Hiljaa, lapset, sanoo täti Louise, joka on tullut portaille. -- Nehän ovat uudet kotiopettajanne.

_Uudet kotiopettajanne!_ Sano Maks, eikö ole hetkiä ihmiselämässä, jolloin lapsen kunnioituksen vanhempiaan kohtaan täytyy väistyä muitten inhimillisten tunteiden tieltä?

-- Yes, yes, hirnuu tammipelilauta ja näyttää pitkiä kellertäviä hampaitaan. -- I am mister Smith. Tämäkö olla young baron?