Part 7

-- Turhaa hoppua, sanoi Elviira rouva kuivasti. -- Me emme anna kaikenlaisten päähänpistojen ja haaveiden vaikuttaa menettelytapaamme. Mark on köyhä poika, jonka itse täytyy ansaita elatuksensa. Hänet on siis valmistettava siihen.

-- Elviira on aivan oikeassa, mutta poika on vielä niin nuori ja tuntee sitä paitsi ankaraa vastenmielisyyttä sitä kutsumusta kohtaan, jonka olette hänelle valinneet, lausui pastori kohteliaasti.

-- Hui hai, pojalla on vastenmielisyys kaikkeen työhön. Viuluaan hän vinguttaisi, se on ainoa työ, joka ei hänelle ole vastenmielinen. Mutta sillä hän ei elä.

-- Ehkäpä sentään, kuului Minnan ääni vienona. Hän oli istunut Mooses herran vieressä ja ahkerasti sopotellut hänelle. -- Jos hänestä tulee etevä viulunsoittaja, voi hän kyllä elättää itsensä.

-- Niin, jos -- ja sitä paitsi, rakas Minna, kaikki taiteilijat ovat enemmän tai vähemmän huonoa väkeä, maankiertäjiä ja synnintekijöitä. Meidän kotimme on kristillinen koti, siinä ei kasvateta taiteilijoita.

-- Äiti puhuu kuin minun suullani, yhtyi Jaakko puheeseen. -- Markus on uppiniskainen poika ja tarvitsee lujaa ohjausta ja ennen kaikkea työtä.

Minna loi harmistuneen katseen itsetietoiseen ylioppilaaseen ja toisen, vetoavan Mooses herraan, joka tanakkana ja lempeänä pää vinossa istui tuolillaan.

-- Setä, kuiskasi hän, -- sinä lupasit auttaa Markia.

Mooses herra yskäisi pari kertaa ja ryhtyi harvakseen puhumaan silmät maahan luotuina.

-- Minun mielestäni Mark voi vielä ainakin vuoden olla täällä meillä. Jos hän olisi oma poikamme, emme häntä niin varhain lähettäisi palvelukseen vieraisiin.

-- Oma poikamme! Elviira rouvan ääni oli masentava. -- Meidän poikamme ei koskaan vinguttaisi viulua. Marttinen on luvannut ottaa hänet puotiinsa, ja sinne hän saa mennä.

Mooses loi haileansinisistä silmistään tyynen katseen vaimoonsa. Hänen hyvänsuovilla kasvoillaan asui luja päättäväisyys.

-- Ei poika nyt vielä mene minnekään. Ja jos Minna tahtoo pari kertaa viikossa soittaa hänen kanssaan, ei se minusta haittaa. Saamme silloin mekin kodissamme kuulla vähän soitantoa. Miksi meillä muuten on soittokone? Niin kallis kapinekin vielä.

Elviira rouvan suu oli kuin kapea viiva, mutta hän ei enää vastustanut. Kun Mooses kerran asettui takajaloilleen, oli turha panna vastaan. Se ei tapahtunut usein, mutta silloin hänen täytyi saada tahtonsa perille.

-- No niin, Mooses hyvä, sanoi hän kylmällä äänellä, -- sinä olet isäntä talossa. Mutta muista varotustani, jos pojasta tulee heittiö vielä kerran elämässä.

-- Oi täti kulta, sanoi Minna iloisesti, -- hän on niin kelpo poika, ei hänestä heittiötä tule. Kyllä tädin hyvät opetukset häneen sen verran vaikuttavat. Ja sedän esimerkki.

-- Imartelija! -- Elviira rouvan ääni oli kuitenkin hiukan leppeämpi. -- Kutsu Markus tänne, sanoi hän Jaakolle.

Mark tuli sisään kalpeana ja kiihtyneenä. Hän oli nähdessään pastorin ja Minnan ajavan Harjulaan arvannut, millä asioilla he kulkivat.

-- Markus, puhui Elviira rouva tuimalla äänellä, -- sinun ei huomenna tarvitse lähteä Marttisen puotiin. Setä on luvannut pitää sinut vielä vuoden kotona. Mutta tämä aika on sinun käytettävä oikein ja taidolla. Pastori on ystävällisesti tarjoutunut antamaan sinulle opetusta. Saat lukea yhdessä Joju Örnfeltin kanssa. Muista olla kiitollinen ja nöyrä ja palkitse sedän ja pastorin hyväntahtoisuus ahkeruudella. Et todellakaan olisi tällaista ansainnut viimeisen kepposesi jälkeen.

Mark kumarsi säteilevänä. Sitten hän nopeasti riensi Mooses herran ja pastorin luo ja painoi kumpaisenkin kädelle suudelman, luotuaan Minnaan kiitollisen katseen hän poistui.

Elviira rouva tohahti.

-- Tuo oli niin hänen tapaistaan. Iso poika suutelee kädelle. Komeljanttitemppuja!

-- Hänen tunteensa ovat läikkyvämmät ja herkemmät kuin meidän pohjoismaalaisten, sanoi pastori. -- Eikö hän olekin etelän lapsia?

-- Jostain Saksasta Albert hänet löysi, orpokodista, sanoi Elviira rouva tuimasti. -- Hän olisi ehkä kadunlakaisija muussa tapauksessa.

Naimi ja Miili tulivat sisään, ja keskustelunaihe vaihtui.

Kun pastori ja Minna pari tuntia myöhemmin ajoivat kotiin, istui Ulla piha-aidalla heitä odottamassa.

-- Onnistuiko? huusi hän jo kaukaa. Hän oli kyllä arvannut, mille asioille oli lähdetty.

-- Joju saa Markista lukutoverin, sanoi pastori vakavasti ja lyhyesti. Ja sen enempää ei Ulla saanut tietää. Mutta sekin riitti. Hän tiesi nyt, ettei Markin tarvinnut ruveta puotipojaksi Marttiselle. Ellei muusta, niin Minnan iloisista kasvoista hän sen huomasi.

KAHDESTOISTA LUKU

-- Tytöt, kutka teistä tahtovat mennä tervehtimään Kristiina tätiä? Pelkään, ettei hän ole oikein terve, kun ei hän viime sunnuntaina ollut kirkossa, sanoi pastorin rouva.

-- Minä kyllä mielelläni lähden, äiti, sanoi Minna.

-- Minä myös. Saanko mennä Minnan mukaan? pyysi Ulla.

-- Saat kyllä, lapseni, mutta älä väsytä tätiä lörpötyksilläsi.

-- Ehkä Tyyrakin tahtoo mennä?

-- Kiitos, täti, hyvin mielelläni, mutta minun jalkani ovat olleet hiukan kipeät. Pelkään rasittuneeni eilen, kun olimme Liisin kanssa postissa jalan.

Liisi hymyili ivallisesti. Tyyra ei ollut lainkaan valittanut väsymystä.

Polku, jota Minna ja Ulla astuivat Kristiina Blylodhin asumukselle, kulki syvän havumetsän halki. Tytöt kävelivät äänettöminä, kumpikin oli herkkä luonnon kauneudelle. Metsän syvä hiljaisuus oli selittämättömän suloinen. Kuului tuskin ainoatakaan ääntä, vanamoiden vieno tuoksu sekaantui mäntyjen pihkanhajuun, ja alhaalla tien oikealla puolen päilyi yksinäisen lammen musta kalvo kelluvine lumpeenlehtineen.

Minna hyräili hiljaa itsekseen. Ulla uneksi. Tuon tuostakin hän pysähtyi ja kuunteli suljetuin silmin.

Metsä puhui.

Tällaiset hiljaiset hetket metsän yksinäisyydessä olivat Ullan onnellisimmat.

Metsästä johti kapea polku niitylle. Silmiä huikaisi -- niin äkillinen oli vaihdos pimennosta vuohensilmiä ja punaisia tervakukkia uhkuvaan aukeamaan.

Ulla syöksyi avosylin kukkien luo.

-- Minä poimin tädille, huudahti hän ahneesti katkaisten kukkien varsia.

-- Jätä kukat rauhaan. Ne ovat paljon kauniimmat omassa ympäristössään. Sinullahan on jo vanamolta tädille.

Kristiina Blylodh asui Kaunialan entisen pehtorin luona kappaleen matkaa maantieltä. Pieni rakennus ympäristöineen oli siisti ja soma. Pihalla prameili keisarinkruunuja, korkeita punaisia harjaneilikoita, helakansinisiä kukonkannuksia ja punaisia ruusuja. Ikkunoilla näkyi runsaasti ruukkukasveja.

Taava, talon emäntä, oli nähnyt Minnan ja Ullan tulevan ja riensi heitä vastaan.

-- Olipa hyvä toki, että pappilan neidit sattuivat tulemaan. Täällä on vanha fröökynä ollut sairaana jo pari päivää. Ei pahasti -- ei pidä säikähtyä -- mutta vuoteessa on ollut. Se leinihän se tahtoo vanhaa ihmistä kiusata. Hain kuppari-Mantan sitä hieromaan.

-- Äiti arvasikin tädin sairastavan, sanoi Minna, -- lähetti linjamenttia. Saan kai mennä sisälle tädin luo?

-- Kysynpähän.

Taava pistäytyi porstuan toiselle puolen sijaitsevaan kamariin, missä Kristiina neiti asui.

-- Saa sinne mennä, ilmoitti hän takaisin tultuaan. Ja minä kysyisin, että voisikohan neidit olla täällä sen aikaa, kuu minä veisin ukolle kahvia niitylle. Lapset meni marjaan, ettei ole talossa ketään.

-- Menkää vain rauhassa, Taava, kyllä me tädistä huolehdimme. -- Ulla voi istua sen aikaa ulkona tai tuvassa, ettei häiritse tätiä.

Minna katosi tädin huoneeseen ja Ulla jäi istumaan kuistille seuranaan kaksi somaa kissanpoikasta. Niiden iloiset kujeet ja hullunkuriset hypähdykset valtasivat hänen huomionsa tykkänään. Hän juoksi niiden jäljestä ulos, heittäytyi vatsalleen nurmikolle ja veti ruohikossa hilkkaansa, jonka pitkiä nauhoja kissanpojat vaanien tavoittelivat.

-- Hyvää päivää, pikku neiti.

Ulla ponnahti pystyyn. Nurmikolla hänen edessään seisoi pitkä solakka mies ratsastussaappaissa.

Ulla tunsi hänet heti. Kreivihän se oli. Kreivi itse.

Huh, kaikkea sitä sattuukin! Mitä ihmeitä hän täällä Tuomaalassa tekee? Ja tunsiko hän Ullan? Kamalaa se olisi. Ullan ensi ajatus oli puikkia pakoon, mutta luotuaan pelästyneen silmäyksen "kreiviin" hän jäi paikalleen.

Oikeastaan tämä ei näyttänyt lainkaan pelottavalta. Ei ainakaan tällä haavaa. Silmissä oli veitikkaa, ja huulien ympärillä värisi, vaikka hän koetti näyttää totiselta.

Tämän huomion tehtyään Ulla rohkaisi mielensä, niiasi syvään ja sopersi:

-- Päivää.

Kreivi astui portaita ylös kuistille -- aikoiko hän Kristiina tädin luo? Ulla juoksi hänen jälkeensä, niiasi uudestaan ja sanoi:

-- Kristiina täti on sairas. Ei sinne pääse.

-- Niinkö? Onko hän pahastikin sairas? Kreivi näytti huolestuneelta.

-- Ei pahasti. Mutta häntä hierotaan. Minna on siellä sisällä ja kuppari-Manta.

-- Onko Minna sisaresi?

-- On.

-- Sitten sinä varmaan olet Pikkupappilasta?

-- Niin olenkin.

-- Luulenpa, että jään tänne kuistille istumaan, kunnes saan kuulla, miten neiti Blylodh jaksaa. Ehkä pikku neiti suvaitsee tehdä minulle seuraa?

Kohteliaasti kumarrellen kreivi viittasi penkkiin. Ulla istuutui punoittavin poskin, kreivi asettui hänen viereensä.

Juteltiin niitä näitä. Ullan teki kovin mieli kysyä kreiviltä, oliko hän todella kreivi vaiko englantilainen lordi ja minne hänen toverinsa oli jäänyt.

Mutta yhtäkkiä kreivi kysyi:

-- Kuinka Esmeralda jaksaa?

Ullan entisestään punaiset posket sävähtivät tulipunaisiksi. Sellainen viekastelijako kreivi olikin? Hän oli siis tietänyt koko ajan. Jospa Ulla sen olisi arvannut, ei olisi viereen istunut. Hän koputti kengän kärjellä lattiaa silmät maahan luotuina ja tunsi, miten itku hitaasti kohosi kurkkuun ja sieltä silmiin. Täytyi lähteä, ennen kuin vedet alkoivat tippua.

Hän nousi lähteäkseen mutisten jotain epäselvää. Mutta kreivi tarttui häntä käteen.

-- Ettehän suuttune, pikku Tonio, pyysi hän. -- Eihän ole minun vikani, että tunsin teidät.

Ulla koetti vetää kättään pois, mutta kreivi sulki sen sitä lujemmin kahteen kouraansa.

Ja yhtäkkiä Ulla muisti rahan, jonka hän oli saanut. Hänen tuli kuuma. Täytyi selittää, etteivät he olleet tavallisia kerjäläisiä. Hän suoristi ryhtiään.

-- Me annoimme ne rahat suutarin lapsille, jotka aina ovat niin nälkäisiä ja repaleisia.

-- Ahaa, te olitte siis jonkinlaisella hyväntekeväisyysretkellä.

-- Ei, se oli oikeastaan Markin tähden.

-- Markin?

-- Niin. Ja nyt Ulla tunsi, että hänen täytyi kertoa koko asia, että kreivi ymmärtäisi, mistä syystä he olivat ryhtyneet semmoiseen seikkailuun. Hän kuvasi kaunopuheisesti Markin olennon, hänen soittohalunsa, hänen tukalan tilansa Harjulassa, jossa ei kukaan ymmärtänyt eikä rakastanut soittoa.

-- Mutta nyt ovat isä ja Minna käyneet Harjulassa puhumassa Markin puolesta. Minna saa kyllä perille, mitä hän tahtoo, hän on niin ihmeellinen.

-- Vai on Minna niin ihmeellinen, sanoi kreivi hitaasti.

-- On, hän on vanhin sisareni, ja kaikki pitävät hänestä. Hän on talvisin Helsingissä vanhan hermostuneen rouvan seurana. Se on tietysti hirveän ikävää. Mutta nyt hän on kotona, ja minä pidän hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta sisaresta.

-- Mikä sinun nimesi on?

-- Ulla, eli oikeastaan Ulriika. Minä olen äidin serkun, Ulrik Schöringin, kaima. Hän asui ennen Kaunialassa, mutta Kauniala myytiin ja hänen täytyi lähteä pois maasta, ja hän oli hirveän onneton ja surullinen. Ja hänellä oli morsian, Harjulan tädin ja Alma tädin nuorin sisar, mutta kun hän tuli köyhäksi, hylkäsi morsian hänet ja meni naimisiin vanhan rikkaan miehen kanssa. Eikö se ollutkin rumasti tehty?

-- Se oli varsin viisasta.

Kreivin ääni oli omituisen katkera. Ulla loi hämmästyneenä häneen katseensa.

-- Minä en ainakaan olisi niin tehnyt. Eikä Minnakaan.

-- Eikö Minnakaan? Oletko siitä niin varma, pikku Ulla?

-- Kyllä. Meillä on kotona valokuva-albumissa Ulrik Schöringin kuva, ja kun Minna kävi Haminassa tyttöopistossa, hän otti kuvan albumista ja kätki sen matkalaukkuunsa. Sitä ei kukaan muu nähnyt kuin minä, ja kuulin Minnan kertovan Martalle, että kaikilla tyttöopiston tytöillä oli oma ihanteensa, jonka kuvaa he säilyttivät tyynynsä alla ja salaa katselivat. Ja hän ihaili Ulrik Schöringiä.

-- Sanoiko hän todella niin? kysyi kreivi kiihkeästi.

-- Kyllä, ja sitten hän vielä sanoi, että sellainen tyttö, joka hylkää ystävänsä rahan tähden, on tunteeton. Ja että Ulrik Schöringin morsian oli sydämetön.

Ja kun hän tuli kotiin tyttöopistosta, kertoi hän Martalle, että kaikki tytöt olivat kauhean uteliaita nähdessään hänen ihanteensa. Ja kauhean kateellisia, sillä Ulrik Schöring on tosiaan hyvin komea poika kadettipuvussaan siinä kuvassa.

-- Oikeinko totta? sanoi kreivi ja näytti miltei poikamaisen nuorelta.

-- Mutta hyväinen aika, huudahti Ulla. -- Nyt minä vasta huomaankin, että te olette hirveästi hänen näköisensä juuri tällä haavaa. Teillä on juuri sellainen suuri nenä kuin hänelläkin.

-- Kuinka se voisi olla mahdollista, sanoi kreivi ja hieroi isoa nenäänsä. -- Mutta kerrohan vielä Ulrik Schöringistä ja Minnasta, anteeksi, Minna neidistä.

Mutta nyt Ulla äkkiä huomasi olleensa liian avomielinen. Voi sentään! Mitähän Minna sanoisi, jos tietäisi, että hän istui täällä lörpöttelemässä hänen ihanteestaan ventovieraalle kreiville, joka lisäksi ehkä ei ollutkaan kreivi, ei edes englantilainen lordi, koska hän saattoi olla noin utelias? Ja mahtoiko hän suuttua siitä suuresta nenästä?

Nyt tuli Taava kotiin niityltä. Kreivin nähdessään hän hän iloisesti huudahti:

-- Olipa hauskaa, että insinöörikin tuli fröökynää kattoon. Se onkin raukka jo ikävöinyt. Jahka ma käyn sisällä sanomassa.

Ulla jäi miettimään: insinööri! Kreivi suli kuin tina tuhkaan.

Taava astui kuppari-Mantan seurassa ulos Kristiina neidin huoneesta.

-- Menkää sisään vain, insinööri. Fröökynä pyysi tulemaan.

-- Saanko minäkin mennä? kysyi Ulla.

-- Menee vaan.

Kristiina täti istui korkeaselkäisessä nojatuolissa suureen saaliin kiedottuna, musta pitsipäähine hiuksilla ja jakkara jalkain alla. Minna oli paraillaan asettamassa tyynyjä hänen selkänsä taakse, kun ovi aukeni ja insinööri, Ulla kintereillään, astui sisään.

Insinööri suuteli Kristiina tätiä kädelle ja kumarsi syvään Minnalle.

Mutta mistä syystä Minna punastui? Sillä punainen hän oli, siitä ei päässyt mihinkään.

Vai johtuiko se siitä, että hän oli ollut kumarassa korjatessaan tädin tyynyjä?

-- Minna, sanoi Kristiina täti, ja hänen äänensä oli juhlallinen, mutta samalla selittämättömän onnellinen. -- Tässä on Ulrik Schöring, sisareni Gustaavan ja lankoni Herman Schöringin poika. Hän on palannut kotiin.

Vanha nainen oli tarttunut Minnan käteen, toisella hän piteli vieraan miehen kättä.

-- Tervehtikää toisianne, lapset.

Minna ojensi rauhallisesti kapean pienen kätensä ja lausui vienosti:

-- Tervetuloa kotimaahan.

Kukaan ei huomannut, että Ulla oli rynnännyt ulos ovesta. Tulipunaisena, silmät vesissä hän oikopäätä syöksyi pihalle. Siellä parin korkean viinimarjapensaan suojassa hän heittäytyi maahan.

Että ihminen saattaakin olla niin viekas ja halpamielinen!

Ja toinen niin typerä ja avomielinen!

Kuinka monta kertaa olikaan isä sanonut hänelle: oma suu tikanpojan surma!

Hän oli lörppö, iankaikkinen, parantumaton lörppö, lörppöjen lörppö.

Liisi taas nauraisi, kun tietäisi.

Ja Tyyra! Hän kohottaisi sysimustia kulmakarvojaan ja sanoisi: Sinä olet aivan liian puhelias ja välitön, Ullaseni.

Entä Minna! Niin Minna!

Ulla painoi päänsä ruohikkoon ja voihkaisi tuskasta.

Hän oli paljastanut Minnan salaisuuden, oli avannut hänen sydämensä kirjan Ulrik Schöringin nähtäväksi.

Ei, luettavaksi, niinhän sitä sanotaan. Avannut sydämen kirjan ventovieraan luettavaksi.

Se oli hienosti sanottu. -- Ulla jäi sitä ajattelemaan.

Sitten hän taas kiihkeni, takoi nyrkillään maata.

Katala Ulrik Schöring. Mokomakin urkkija. Ja hän, Ulla, oli luullut häntä kreiviksi.

Kaunis kreivi! Tosiaan.

-- Ulla! Ulla!

Minna huusi. Huutakoon vain! Hän ei enää ikipäivinä näytä silmiään kenellekään ihmiselle maan päällä. Häntä on petetty, kohdeltu kavalasti.

Taas huudettiin.

-- Ulla, joudu. Lähdetään kotiin.

Ulla kurkisti pensaan takaa.

Kas vaan. Kehtasi vielä kulkea Minnan rinnalla. Jos Minna tietäisi! Nyt he astuvat aivan sivuitse, ja Minna ihmettelee, minne hän on joutunut.

Kulkekoot. Hän ei ilmaise itseään. Minna menköön yksin kotiin. Hän ei näyttäydy, ennen kuin petturi on lähtenyt.

Kului hetkinen, äänet häipyivät. Sitten kohotettiin viinimarjapensaiden oksia varovasti ja Ulla tirkisti ympärilleen.

-- Minna on kovin levoton, sanoo levollinen ääni.

Onko moista kuultu!

Siinä seisoo Ulrik Schöring itse ilmi elävänä ratsastuspiiska kädessä ja katselee häntä viattomana kuin kapalovauva.

Ulla kohosi seisomaan ja loi petturiin niin musertavan katseen kuin ikinä saattoi.

-- Ulla, sinä et tervehtinyt serkkuasi, sanoo rikollinen ja kohtaa röyhkeästi tytön leimuavan katseen.

Ei vastausta.

-- Mehän olemme kaimoja.

Synkkä äänettömyys.

-- Ulla, oletko todella minuun suuttunut? Katsos, minä olen elänyt niin kauan Amerikassa villien joukossa, etten enää tiedä kuinka käyttäytyä päästyäni sivistyneitten pariin.

Nopea katse ilmoitti tytön mielenkiinnon heränneen.

-- Ulla, emmekö polta rauhanpiippua?

Ullan kasvot vilkastuivat. Nyt kuului taaskin Minnan ääni.

-- No mutta, Ulla. Missä sinä olit?

Ulla juoksi sisaren luo. Hän ei vastannut sanaakaan Minnan ihmetellessä, missä hän oli piillyt.

He kulkivat takaisin samaa tietä, jota olivat tulleet, Ulrik Schöring ja Minna astuivat rinnan, Ulla pysyttelihe jäljessä.

Kreivi -- ei -- Ulrik Schöring saisi kokea, että hän saattoi olla leppymätön.

Mutta jos hän joskus maailmassa vielä leppyy, täytyy hänen kertoa Ullalle Amerikan villeistä. Oliko hän ehkä ollut intiaanien vankina? Tai kaivanut kultaa Kaliforniassa ja tapellut saaliinhimoisten kullankaivajien kanssa kultamöhkäleistä?

Joka tapauksessa hän tietysti oli kokenut jännittäviä seikkailuja.

Mahtoiko hän tulla pappilaan niitä kertomaan?

KOLMASTOISTA LUKU

Veräjällä kohtasivat Minna ja Ulla Hilda Hanénin. Jo kaukaa saattoi nähdä hänellä olevan uutisia.

-- Tulen juuri teiltä, sanoi hän. Käväisin Harjulassa Elviiran luona enkä voinut samalla olla pistäytymättä pappilassa. Ajatteles, Minna, Ulrik Schöring on todella palannut Amerikasta.

-- Tiedän sen.

-- Tiedät. Mistä tiedät?

-- Tapasimme hänet juuri Kristiina tädin luona.

-- Enkö ollut oikeassa taannoin? Mutta Alma ja Elviira eivät uskoneet. Eivät tahtoneet uskoa. Ihmekö se, niin pahasti kuin he käyttäytyivät Ulrikia ja hänen äitiänsä kohtaan. Ohhoh. Ulrik rukka, nyt hän saa ruveta pehtoriksi entiseen kotitaloonsa.

-- Pehtoriksi!

-- Niin tai isännöitsijäksi tai miksi sitä sanoisi? Hän on sen amerikkalaisen rahamiehen palveluksessa, hänen, joka on ostanut Kaunialan. Ei tainnut poikaparalla olla onnea Amerikassa. Köyhänä läksi, köyhänä palasi. Mutta tässä minäkin, vanha ihminen, seison höpisemässä. Käy katsomassa, Minna. Ja tuo äiti mukaasi.

Ulla pureskeli miettiväisenä huuliaan. Toisenlaiseksi hän oli kuvitellut Ulrik Schöringin tuloa. Oli sentään vähän noloa ruveta pehtoriksi. Siinä ei ollut mitään romanttista. Se tuli pellolle ja lannalle.

Äiti oli iloinen ja kiihtynyt. Minnan täytyi monta kertaa perinpohjaisesti kuvata, miltä Ulrik Schöring oli näyttänyt, mitä hän oli sanonut, miten Kristiina täti häntä kohteli.

Martta ei ottanut osaa keskusteluun. Hän oli pettynyt. Hän tiesi nyt, että Minnan Rastasnokkakuningas oli Ulrik Schöring. Ja hän oli köyhä, hänestä tuli Kaunialan pehtori, niin oli Hilda täti sanonut.

Tyyra nyrpisti nenäänsä.

-- Hän olisi voinut pysyä Amerikassa, tuo Ulrik Schöring, sanoi hän Ullalle. Hän on meidän pikkuserkku ja -- pehtori! Uh!

Ulla tunsi äkkiä voivansa antaa anteeksi. Raukka! Oliko hänen vikansa, ettei hän ollut löytänyt kultaa Kaliforniasta?

Seuraava päivä oli harmaa ja sateinen. Pastori ja rouva olivat lähteneet pitäjälle. Martta makasi huoneessaan kovan hammastaudin kourissa. Minna istui isän kamarissa, haukotteli salaa ja opetti Jojua ja Markia.

Lastenhuoneessa leikittiin paperinukeilla. Liisi piirusti ja maalasi paperinukkeja, toiset leikkivät. Oikeastaan oli tämmöinen homma alapuolella Liisin harrastuksien, mutta hän piirusti hyvin ja sitä paitsi hänelle oli myönnetty oikeus antaa nukeille nimet. Niillä onkin kaikilla karskit ja ylpeät historialliset nimet. Pojat olivat Lothareja, Waldemareja, Ataulfeja ja Klodovigeja, tyttönuket olivat ruhtinattarien kaimoja järjestään, oli Brunhilda, Teodosia, Klotilda ja Zenobia.

Lotti tenäsi koreita nimiä vastaan, ne olivat niin vaikeat lausua. Ja hänen paperinukkensa eivät olleet mitään ruhtinattaria tai sotapäälliköitä, ne olivat hänen omia pikkulapsiaan ja niillä piti olla pikkulasten nimet. Maija ja Kerttu ja Lassi ja Lilli.

Tyyran nukkein sukunimi oli von Silversvärd. He olivat kauhean ylhäisiä. Ullan nukkeperhe oli köyhä. Isä oli merillä, ja äiti sairasti keuhkotautia, lapsista yksi kävi kadulla soittamassa viulua, toinen lauloi, ja kolmas oli ihmeen ihana, niin että Klodovig prinssi rakastui häneen. Juoni oli jännittävä, ja toiset tytöt jättivät leikkinsä nähdäkseen, saisiko kaunis, mutta köyhä Zenobia prinssin vai pakotettaisiinko tämä ottamaan puolisokseen ylpeä Siegfrida herttuatar.

Juuri kaikkein jännittävimmässä kohdassa hyökkäsi Kaarlo sisään märkänä ja likaisena.

-- Tulee vieraita, huusi hän hengästyneenä. Kaksi herraa.

Tytöt ryntäsivät ikkunaan niin kiireesti, että paperinuket lensivät pöydältä huiskin haiskin.

Todella. Portaiden eteen ajoivat kiesit, ja niistä nousi kaksi sadetakkeihin kietoutunutta herrasmiestä.

-- Ulrik Schöring! kiljaisi Ulla.

-- Ja amerikkalainen miljoonanomistaja tietysti se toinen, lisäsi Tyyra.

-- Voi, voi, isä ja äiti ovat poissa!

-- Ja Martta hammastaudissa.

-- Pian kertomaan Minnalle.

Martta ilmestyi paksu kääre poskella levottomana ja huolestuneena.

-- Minä en voi mennä tällaisena heitä vastaan. Missä Minna on?

Minna ilmestyi silittäen hätäisesti kädellään hiuksiaan.

-- Lapset menevät kaikki siistiytymään, komensi hän. Kaarlo, sinähän olet likainen kuin possu.

Mark oli koonnut kirjansa ja riensi pois keittiötietä.

-- En tahdo tavata heitä, sanoi hän ohijuostessaan Ullalle. He nauroivat minulle.

Hetkistä myöhemmin istuivat Ulrik Schöring ja mister Hassel salin mahonkisohvan viheriässä sylissä. Mister Hassel oli Amerikan saksalaisia ja puhui hyvin saksaa. Minna oli kiitollinen siitä vähäisestä saksankielentaidostaan, minkä oli tyttöopistossa saanut.

Ovea raotettiin.

-- Minna, saammeko tulla sisään? kuului äänekäs kuiskaus.

Minna loi levottoman katseen vieraisiin. Ehkä he eivät pitäneet lapsista.

-- Antakaa heidän tulla, sanoi Ulrik Schöring.

Samassa oli koko liuta sisällä. Kahdeksan uteliasta silmäparia tähtäsi katseensa harvinaisiin vieraisiin.

-- Eihän heillä ole höyheniä päässään eivätkä he ole kuparikattilan näköisiä, kuului Laurin tyytymätön arvostelu. Hän oli luullut vieraita intiaaneiksi, kun oli kuullut heidän olevan Amerikasta.

-- Olenko jo saanut anteeksi? kysyi Ulrik Schöring matalalla äänellä Ullalta.

-- Kyllä, kuiskasi Ulla punastuen.

Tyyra oli pukeutunut hienoksi. Hän tervehti kylmästi Ulrik Schöringiä. Pehtori ei kiinnostanut häntä, paljon enemmän sitten rikas mister Hassel.

Vieraat, varsinkin Schöring, pahoittelivat, etteivät saaneet tavata pastoria ja hänen vaimoaan.

-- Kyllä he tulevat kotiin iltapuolella, huudahti Ulla.

-- Jääkää meille päivälliseksi, pyysi Kaarlo. Hän oli pian tutustunut uuteen sukulaiseensa.

Minna punnitsi mielessään mahdollisuuksia. Isä olisi pahoillaan, jos vieraat pääsisivät menemään ennen hänen tuloaan. Isä oli niin vieraanvarainen. Ja ehkä äitikin pahoittelisi. Ulrik Schöring oli hänelle niin läheinen.

Hän uudisti lasten kutsun, ja vieraat suostuivat jäämään hetken epäröityään.

Martta vastaanotti tiedon päivällisvieraista ihailtavan alistuvasti. Pöhöttynein poskin, vahvasti kamfertille ja kreosootille tuoksuen hän ryhtyi nostelemaan patoja ja pannuja.

-- Saavat tyytyä siihen, mitä talo tarjoo, vastasi hän filosofisella tyyneydellä Minnan huolestuneeseen tiedusteluun, mitä hän aikoi vieraille antaa. -- Mutta Liisin ja Ullan voit lähettää avukseni.