Part 6

-- Sinulla näkyy olevan erinomaiset käsitykset tytöistä. Minä en koskaan kieli. Uskallanpa väittää, että Harjulan Mikko, niin poika kuin onkin, kielii kymmenen vertaa enemmän kuin minä.

-- Se on totta, huudahti Mark kiihkeästi. Hän on hirveä kielikello, ja sellainen on Emmakin. Huh, minä halveksin sellaisia ihmisiä.

-- Niin minäkin. Sen lisäksi halveksin sellaisia ihmisiä, jotka epäilevät toisten kielivän.

Ja tämän nuolen lingottuaan Ulla nopeasti käänsi selkänsä pojalle ja hyppäsi ulos ladosta.

-- Ulla, Ulla, huusi Mark hänen jälkeensä kuroittaen päätään oviaukosta. Suutuitko minuun? Nyt kai et enää tule tänne?

-- Saa nähdä, vastasi Ulla päätään kääntämättä ja juoksi ahon poikki kotiinpäin.

Hän myöhästyi aterialta. Isä loi häneen moittivan silmäyksen, ja äiti ravisti nuhdellen päätään. Hengästyneenä Ulla istuutui paikalleen Jojun viereen. Luotuaan pikaisen silmäyksen ruokapöytään hän huokasi helpotuksesta. Onni, että oli perunoita. Niitä saattoi aina jonkun kätkeä taskuunsa. Ja ohukaisia tai pannukakkua oli myös, koska pöydällä oli hillovati. Hän vetäisi ruokaliinansa syliin ja kääri siihen nopeasti pari perunaa sekä leipäviipaleen. Esiliinan tasku oli onneksi niin iso, että käärö mahtui siihen. Jälkiruoaksi oli todella pannukakkua. Ullan palanen katosi nopeasti taskuun sekin.

Ei kai Joju huomannut? Ja jos huomasikin, ei se haitannut. Itse hän usein kätki sokeria ja leipää taskuihinsa antaakseen hevosille.

-- Sinähän olet tänään kovin nälissäsi, Ulla, sanoi äiti, kun Ulla hiljaisella äänellä pyysi neljättä leipäviipaletta. Ulla punastui. Hän oli todella nälkäinen, ja suurimman osan päivällisestään hän oli säästänyt Markille.

-- Ulla ja Liisi, tulkaa puutarhaan herneitä poimimaan, sanoi Martta päivällisen jälkeen. -- Me aiomme tänään ripustaa sokeriherneitä kuivumaan.

Tytöt tekivät tyytymättömiä vastaväitteitä.

-- Ei lainkaan vastustella, sanoi Martta päättävästi. -- Liisi on koko aamupäivän maleksinut sisässä lukemassa ja Ulla on juoksennellut metsissä. Nyt tehdään työtä. Eikö niin, äiti?

-- Luonnollisesti, myönsi äiti. Totelkaa nyt vain napisematta. Tuossa on vasu kumpaisellekin.

-- Tule sinäkin, Tyyra, koetti Liisi houkutella.

Tyyra väänsi pienen punaisen suunsa vastahakoiseen nipistykseen ja pudisti päätään.

-- Tulisin kovin mielelläni, sanoi hän ystävällisesti, mutta minun täytyy kirjoittaa kirjeitä.

-- Sinä kirjoitat aina kirjeitä, kun sinua pyydetään tekemään jotain vastenmielistä, sanoi Liisi.

-- Todellako? Tyyra näytti kovin hämmästyneeltä. -- Katso, minulla on hyvin paljon ystäviä, ja tiedäthän, että hyvin kasvatettu ihminen vastaa kirjeisiin, joita hänelle kirjoitetaan. Se kuuluu sivistykseen.

Liisi kohautti olkapäitään.

-- Sormiani kihelmöi tuo Tyyran "hyvin kasvatettu". Jospa hän joskus edes suuttuisi, mutta hän on aina yhtä kohtelias ja hillitty, torui hän Ullalle astuessaan vasu käsivarrellaan puutarhaan.

-- Hän on todellakin hyvin kasvatettu, huokasi Ulla, joka yhä ihaili Tyyraa, joskaan ei enää niin sokeasti.

-- Teeskentelijä hän on, itsekäs ja hemmoteltu olio. Pidän paljon enemmän Jojusta, vaikka hän on vallaton ja juonikas.

Liisi ja Ulla poimivat nyreinä herneitä. Liisi oli jättänyt kirjansa jännittävimpään kohtaan, siihen, missä Regina von Emmeritz saa tiedon Kustaa Aadolfin kuolemasta. Ulla puolestaan oli kuin tulisilla hiilillä. Hän ei vielä ollut ennättänyt tyhjentää taskuaan. Mitä jos käärö putoaakin maahan ja Liisi huomaa sen! Hänen liikkeensä kävivät varovaisiksi ja kömpelöiksi, kumartuessaan hän joka kerran painoi kädellä esiliinan taskua. Ellei Liisi olisi ollut niin kiintynyt omiin ajatuksiinsa, ei sisaren omituinen käytös olisi jäänyt häneltä huomaamatta. Mutta suuresti häntä hämmästytti, kun Ullan vasu oli herneenpalkoja täynnä, silloin kun hänen omansa vasta oli puolillaan.

-- Kas, joko sinä olet valmis, huudahti hän. Mikä sinuun nyt meni, kun olet noin harvinaisen joutuisa?

Ulla loi epäröivän katseen Liisiin. Mitä jos kertoisi hänelle Markista. Liisi osasi mainiosti säilyttää salaisuuksia, aivan toisin kuin Martta, joka oli tihkuva kuin seula. Tuokion hän punnitsi. Sitten hän muisti Markin sanat: "Et kai aio kieliä?"

Hän kääntyi nopeasti poispäin jättäen Liisin tuskaisen näköisenä riipimään palkoja.

Ulla juoksutti vasunsa keittiöön, mutta juuri kun hän oli poismenossa, huomasi Martta hänet ja komensi:

-- Älä mene vielä, Ulla, palot on pujotettava lankaan myös.

Ulla alistui kuolemaantuomitun toivottomalla tyyneydellä. Ei auttanut estellä, silloin kun äiti ja Martta olivat yhtä mieltä. Hermostunein sormin hän pujotteli palkoja lankaan ajatellen huolestuneena suojattiaan. Mitähän Mark arveli, kun hän niin kauan viipyi? Luuli varmaan hänen todella suuttuneen.

-- Ulla, jos sinä teet noin hätäistä ja huolimatonta työtä, saat pujotella toisen mokoman lisäksi, keskeytti Martan ankara ääni hänen mietteensä.

Ulla loi sisareen vimmastuneen katseen. Kiusoittava Martta!

Vihdoin! Ullan rinnasta kohosi helpotuksen huokaus, nopeasti hän heitti herneenpalkorihman pöydälle Martan eteen ja kiiti ulos.

Mark loikoili sammaleilla, kun hänen suojelijattarensa nopeasta juoksusta hengästyneenä ryömi sisään oviaukosta.

-- Minä jo luulin, ettet enää tulisikaan, sanoi poika nyrpeänä.

-- En päässyt ennen tulemaan, vastasi Ulla nöyrästi. Tässä on sinulle vähän ruokaa.

Markin kasvot kirkastuivat.

-- Mainio tyttö. Olenkin niin nälkäinen, kuin olisin seitsemän viikkoa paastonnut.

Syntyi lyhyt äänettömyys, jonka kuluessa Mark söi. Ulla katseli ääneti ihmetellen, miten sirosti ja hienosti poika osasi syödä, vaikka hänen täytyi tyytyä pelkkiin sormiin veitsen ja kahvelin asemesta.

-- Ja nyt seikkailemaan, sanoi Mark karistellen viimeisenkin murun vaatteiltaan. -- Viulu mukaan ja sitten matkaan.

-- Mutta jos sattuu joku Harjulalaisista tai muu tuttava sinut näkemään?

-- Pitäisi oikeastaan pukeutua valepukuun, virkkoi Mark otsa rypyssä.

Ulla hypähti pystyyn.

-- Kuule, minä käyn noutamassa sinulle jonkun puvuistani.

-- Tytöksikö pukeutuisin? Ei, se on noloa.

Mutta Ulla oli ihastuksissaan.

-- Vaihdetaan nyt heti pukuja. Me voimme aivan hyvin olla mustalaispoika ja mustalaistyttö. Se on hirveän romanttista, eikä kukaan tunne meitä silloin.

Markin myöntymystä odottamatta hän syöksyi ulos ladosta, piiloutui pensaikkoon ja riisui nopeasti hameensa.

-- Kas tässä sinulle! huusi hän, ja Mark näki paljaan ruskean käsivarren kiidättävän latoon vaatemyttyä.

Ladon ovesta lensi hyvin kuluneet housut ja takki.

-- Siinä saat, mutta en minä tästä pidä, huusi Mark ladosta.

Tuokion kuluttua seisoi ladon edustalla kaksi varsin merkillisen näköistä olentoa. Molemmat loivat toisiinsa tarkastavan silmäyksen.

-- En ymmärrä, mikä siinä on, arveli Ulla siristäen silmiään, mutta tuo puku ei näytä oikein sopivan sinulle. Käsivartesi pistävät hihoista kuin piipunvarret ja, sääret näyttävät hirveän pitkiltä. Sinä olet vähän hassunkurisen näköinen.

-- Et kai sinäkään erittäin ihana ole, sanoi Mark loukkaantuneena. -- Ei ikinä minun housuni riipu noin kummallisesti pitkin sääriä.

-- Ei se mitään tee. Sittenpähän eivät tunne meitä. Vaihdetaan vielä päähineitä.

Hän sitoi jäykäksi kangistetun päähineensä Markin kiharaiseen päähän ja kätki omat paksut palmikkonsa pojan haalistuneen olkihatun peittoon.

-- Kas niin, nyt olemme valmiit. Sinun nimesi on Esmeralda, minä olen Tonio. Maltahan.

Hän kumartui ottaakseen maasta linnunsulan ja kiinnitti sen hattuunsa.

-- Korpinsulka, se sopii mustalaispojalle.

-- Variksensulkahan se on.

-- Korpin tai haukan tai ehkä kotkan. Niin juuri, kotkan.

-- Pötyä, näkeehän sen selvästi, että se on variksen sulka.

Ulla käänsi punoittavat kasvonsa pojan puoleen.

-- Sinulla sitten ei ole mielikuvitusta kynnen vertaa. Luuletko minua sokeaksi? Älä turhia väitä, lähdetään.

Mark pisti viulun kainaloonsa. He lähtivät astumaan niityn halki valtatielle.

-- Kenelle minä oikeastaan soitan? kysyi Mark.

-- Tietysti kaikille ihmisille, jotka tulevat meitä vastaan.

Mutkittelevalla metsätiellä he eivät kohdanneet ketään. Mutta kun he olivat kappaleen matkaa kulkeneet maantietä, kohosi heidän edessään pölypilvi, ja kun se läheni, tunsi Ulla kauhukseen pappilan Lujan, joka tasaiseen tapaansa juosta lonkkasi.

-- Kamalaa, läähätti hän. -- Siinä tulee isä. Hän palaa sairasmatkalta.

Ajopelit lähenivät. Pastori itse ajoi. Hän näytti vajonneen syviin ajatuksiin.

-- Voi, voi, vaikeroi Ulla. -- Eikä täällä pääse piiloonkaan.

Molemmat lapset seisoivat kuin maahanjuurtuneina. Ohitse ajaessaan loi pastori heihin hajamielisen katseen. Ulla oli vaistomaisesti vetänyt hatun silmilleen. Vielä kerran loi pastori heihin katseen, tällä kertaa se oli terävämpi, miltei kysyvä. Sitten Luja paransi vauhtiaan ja kiesit katosivat tienkäänteeseen.

Ulla katsoi pelästyneenä toveriinsa.

-- Minä petin isän. Se oli kauheaa, mutta voi, kuinka kamalan jännittävää. Mikä onni, että isä on niin likinäköinen ja hajamielinen.

Kohtaus oli vaikuttanut jonkin verran lamauttavasti Ullan seikkailuintoon. Ääneti hän astui Markin rinnalla. Ei edes vanha mummo, joka tulla köpitti heitä vastaan ja jäi tiepuoleen ihmettelemään "maankiertäjiä", herättänyt hänen mielenkiintoaan.

Mutta tuokion kuluttua kohosi maantiellä uusi tomupilvi. Kaksi ratsastajaa kiiti tasaisella tiellä täyttä laukkaa.

Nyt Ulla innostui.

-- Mark, Mark, huusi hän. -- Noille sinun pitää soittaa. Oi, miten komeita he ovat! Varmaan joitakin ulkomaan kreivejä. Asetutaan tähän veräjän kohdalle, tässä on sopiva paikka. Sinä soitat, ja minä avaan heille veräjän. Pian, pian, tulevat.

Tuossa tuokiossa he olivat asettuneet veräjän luo. Mark kohotti viulun leukansa alle ja vetäisi tottuneesti käyrällä. Ulla seisoi vapisevin polvin hänen rinnallaan, käsi veräjän linkulla.

Veräjä aukeni. Ratsastajat pysähtyivät. Ihmettelevä katse sattui hullunkurisiin pikkuolentoihin. Toinen herroista loi uuden tutkivan katseen Markiin ja hätkähti. Kauniit hevoset seisoivat hiljaa, silloin tällöin vain hirnaisten. Mark soitti, mutta oli niin jännittynyt, että pari kertaa vetäisi väärin.

-- Kiitos soitostasi, tyttöseni, sanoi toinen, pitempi ratsumiehistä. -- Soitat oikein hyvin. Oletteko paikkakunnan lapsia?

Mark loi soraansa maahan, häntä hävetti. Mutta Ulla astui esiin ja virkkoi niiaten:

-- Me olemme mustalaisia, hyvä herra, minun nimeni on Tonio, ja sisareni on Esmeralda. Olemme köyhiä ja vainottuja.

Pitempi ratsastajista naurahti.

-- Mustalaiseksi olet sinä, Tonio, varsin vaaleaverinen. Hyvää soitto-onnea, lapset.

Hän sanoi englanninkielellä jotain toverilleen ja ojensi hopearahan Ullalle, toinen ratsastaja teki samoin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kiidättivät ratsut heidät pitkin pölisevää tietä.

-- Loistavaa! Mainiota! huudahti Ulla säteillen onnea ja ylpeyttä. -- Tämähän sujui sunrenmoisesti. Ajatteles, neljä markkaa saimme.

Mutta hän vaikeni nopeasti luotuaan katseen Markiin. Poika oli tummanpunainen, hänen mustat silmänsä leimusivat ja huulet vapisivat.

-- Aasi, aasi, aasi, mutisi hän hampaittensa välistä takoen nyrkkejään toisiinsa.

Hän oli hurjan, miltei villin näköinen.

-- Kuka on aasi, Mark? Miksi olet suuttunut? huudahti säikähtynyt Ulla. -- Kaikkihan kävi hyvin.

-- Hyvin. Niinkö luulet? Mark kääntyi tyttöön raivostuneena. -- Aasi minä olin, kun rupesin tällaiseen narrimaisuuteen. Etkö huomannut, kuinka he nauroivat meille? Pilkkasivat. Ja minä soitin heille kauneimman kappaleeni.

-- Mutta hehän kiittivät sinun soittoasi.

-- Tarvitsiko sinun mennä heille puhumaan pötyä Toniosta ja Esmeraldasta ja mustalaisista? Ja katso tukkaasi.

Ulla vei kätensä päähän. Molemmat palmikot törröttivät jäykkinä kummallakin puolen hatunreunoja. Kauheata! Ja hän oli kohottanut hattuaan! Mitähän kreivit ajattelivat!

-- Kaiken päätteeksi sinä vielä niiasit heille. Kaunis poika!

Ulla oli niin masentunut, ettei saanut sanaa suustaan. Nöyränä, itkua niellen hän astui vimmastuneen Markin jäljestä. Poika harppasi yli maantienojan ja alkoi kiivaasti kävellä ylös metsänrinnettä kadoten lepikkoon.

Hetken kuluttua halkaisi pieni vaatemytty ilmaa pudoten Ullan jalkoihin.

-- Ole hyvä ja heitä minun vaatteeni tänne, kuului kiukkuinen ääni lepikosta.

Ulla totteli ja pukeutui ääneti hameeseensa. Surullista kyllä oli Mark kiskaistessaan hilkan päästään katkaissut toisen nauhan, ja hameesta oli ainakin pari nappia poissa. Ulla huokasi alistuvasti. Se tiesi nuhteita kotona.

Hiukan myöhemmin vaelsivat Tonio ja Esmeralda syrjätietä ladolle ääneti ja masentuneina, Mark edellä, Ulla jäljessä. Ulla vaivasi päätään ihmettelemällä, mistä syystä Mark oli suuttunut. Hänen mielestään oli seikkailu täysin onnistunut -- tuommoiset pikkuseikat kuin palmikkojen näkyminen hatun alta eivät merkinneet paljon -- mustalaisistahan saattoi otaksua mitä tahansa. Miten mielenkiintoisilta ja romanttisilta molemmat ratsastajat näyttivät! He olivat varmasti kreivejä tai ehkäpä englantilaisia lordeja -- hehän puhuivat englanninkieltä.

Mutta kohtaus isän kanssa oli nolo. Se painoi mieltä, vieläkin värisytti sitä ajatellessa.

Mahtoiko Jumala vaatia, että tällaisetkin jutut piti kertoa isälle ja äidille?

Sitä sieti ajatella.

Kun seikkailijat olivat saapuneet "luolalle", seisahtui Mark äkkiä Ullan eteen.

-- Anna anteeksi, sanoi hän. -- Minä olin tuhma, oikein tuhma poika.

Hän otti hatun päästään ja taivutti kiharatukkaista päätään Ullan puoleen.

-- Tuossa on. Tukista Markia. Paljon, oikein paljon.

-- Miksi sinä, Mark, suutuit? kysyi Ulla, kun he taas kaikessa sovinnossa istuivat sammaleilla.

Mark rypisti silmäkulmiaan.

-- He nauroivat meille. Minä en siedä, että nauretaan minun soitolleni. Enkä minä huoli heidän rahoistaan.

-- Mitä me niillä sitten teemme ja mistä sinä saat rahoja?

-- Rahat annamme kerjäläisille. Ja minä soitan vain sellaisille, jotka eivät naura minulle.

Ennen kuin Ulla lähti kotiin, kokosivat lapset metsästä suojaavia risuja oviaukon eteen. Ulla juoksi pappilaan vielä noutamaan hevosloimen tallista peitteeksi Markille.

-- Se haisee hirveästi hevoselle, valitti Mark nenäänsä nyrpistäen.

-- Niin, mutta se on lämmin, eivätkä karkulaiset saa olla niin turhantarkkoja, selitti Ulla.

Illalla oli Liisillä uutisia. Hän oli käynyt postissa ja kuullut Harjulan Miililtä, että Mark oli kadonnut.

-- He ovat etsineet häntä joka paikasta, kyselleet asemalta ja muualta, mutta ei kukaan ole häntä nähnyt. Otaksuvat hänen karanneen, hän oli jotain sellaista uhkaillut Emmalle ja Mikolle.

-- Siinä on nyt palkka sedälle ja tädille siitä, että ottivat orvon kotiinsa.

-- Mutta he ovat olleet hyvin kovia Markille. Minusta ei ole ensinkään kumma, että Mark karkasi, huudahti Ulla kiihkeästi.

-- Sinun ei sovi arvostella sedän ja tädin käytöstä. Ja sitä paitsi, mistä sinä tiedät, kuinka pahoja he ovat olleet?

-- Mark on itse -- -- --

Ulla sulki äkkiä suunsa. Likellä piti, ettei hän paljastanut salaisuutta. Nopeasti hän lähti ulos huoneesta.

Minna loi pitkän silmäyksen hänen jälkeensä ja pudisti päätään.

KYMMENES LUKU

Heti aamiaisen jälkeen riensi Ulla ulos. Hän oli viettänyt levottoman yön ja ollut varhain jalkeilla, mutta kun hän ei uskaltanut luvatta ottaa syötävää ruokasäiliöstä, oli hänen täytynyt odottaa aamiaiseen asti voidakseen omasta osuudestaan säästää suojatilleen.

Juuri kun hän oli pujahtamassa pihaveräjästä ulos, kuuli hän Minnan äänen takanaan.

-- Minne menet, Ulla?

Ulla sopersi jotakin epämääräistä. Hädissään hän pudotti maahan paperipussin, jossa säilytti Markille vietävän ruoan.

Minna riensi nostamaan sen ennen Ullaa. Hän katseli ensin pussia ja sitten punastuvaa sisartaan.

-- Kenelle sinä ruokaa kuljetat?

Ulla seisoi syyllisen näköisenä.

-- Nyt on kaikki hukassa, ajatteli hän.

Minna laski kätensä hänen olkapäälleen.

-- Nyt sinä rehellisesti kerrot minulle, mitä metkuja on mielessäsi. Kenelle sinä ruokaa kannat? Huomasin jo aamiaispöydässä, että itse olit syömättä ja kätkit osuutesi.

-- Se on salaisuus, sopersi Ulla. -- Olen luvannut olla vaiti.

Minna hymyili. -- Luonnollisesti se on salaisuus. Eikä sinun tarvitse sitä minulle kertoa. Arvaan itsekin. Sitä et voi estää. Onko eilinen ja tämänpäiväinen omituinen käytöksesi jossakin yhteydessä Markin kanssa?

Ulla oli vaiti.

-- Siis on. Sinä tiedät hänen piilopaikkansa. Mutta ymmärrätkö sinä myös, että teet hyvin väärin auttaessasi häntä? Mitä luulet isän ja äidin tästä sanovan?

Ulla purskahti itkuun.

-- Hän on niin onneton -- kuului nyyhkytysten välistä. -- Ja minä olen luvannut, etten petä häntä. Ja hän aikoo rehellisesti elättää itsensä viulunsoitolla. Ja Harjulan setä ja täti ovat tyranneja. Ja kaikkia hyljätyltä pitää auttaa. Ja orpoja. Raamatussakin sanotaan niin.

-- Tietysti. Mutta auttaa järkevästi. Vie minut Markin luo, niin koetan minä puolestani auttaa häntä.

Ulla taisteli kovan taistelun. Tuntui mahdottomalta pettää Mark, mutta olipa hän myös vahvasti ruvennut epäilemään, tokko Mark saattaisi omin neuvoin tulla toimeen. Olisi tietysti suuri helpotus, jos Minna olisi mukana salaisuudessa.

-- Mutta sinä et saa ilmaista Harjulan tädille ja sedälle Markia, ellei hän itse tahdo. Lupaatko sen?

-- Lupaan. Toivon saavani Markin järkiinsä.

Mark loikoi sammaleilla näppäillen hiljaa viulunsa kieliä, kun sisaret saapuivat luolalle. Heidät huomatessaan poika ponnahti pystyyn kuin joustin. Uhkamielinen katse sinkosi Minnaan, toinen sanomattoman halveksiva Ullaan.

-- Petturi, kielikello, kuului yhteenpusertuneiden huulien välistä.

-- Hän arvasi itse, änkytti Ulla syyllisen näköisenä.

Minna nyökkäsi ystävällisesti pojalle.

-- Hyvää päivää, Mark. Sinähän olet löytänyt mainion pesäpaikan itsellesi. Saanko tulla sisään?

Mark oli odottanut musertavaa nuhdesaarnaa. Minnan iloinen, ystävällinen ääni saattoi hänet hämille. -- Mutta se oli tietysti tyttöjen tavallisia metkuja. Hän murjotti äänettömänä, uhkamielisenä.

Minna ei ollut huomaavinaan pojan huonoa tuulta. Hän istui ladon kynnykselle ja otti hatun päästään estääkseen sitä rutistumasta. Auringonsäteet pujahtivat puiden oksien välitse kullaten hänen hiuksensa, nopea kävely oli kohottanut punan hänen muutoin kalpeille poskilleen. Mark tarkasti häntä salaa. Vähitellen pojan kasvojen piirteet pehmenivät, hänen kauneudelle herkkään mieleensä vaikutti Minnan hempeä sulo rauhoittavasti.

Tuokion kesti jännittynyttä, odottavaa hiljaisuutta. Sitten sanoi Minna lähettäen katseensa yli kesäisten, päivänpaisteessa kimmeltävien niittyjen ja vainioiden taustalla kohoavaan tummaan metsään:

-- Kuinka kaunis aamu! Mark, etkö tahtoisi soittaa meille jotain? Oletko soittanut Mozartia? Eikö totta, Mozart sopii tähän tunnelmaan? Tai Schubert?

Mark hätkähti. Hänen silmiinsä tuli kysyvä, iloisen hämmästynyt katse. Mitä tämä oli? Hän oli valmistautunut kohtaamaan nuhteita, ja häntä pyydettiin soittamaan.

-- Kyllä minä osaan soittaa Mozartia, vastasi hän miltei iloisesti. Kasvattiäitini piti hänestä paljon.

-- Rakastiko kasvattiäitisi soittoa?

-- Rakasti. Ja isä myös. He antoivat minulle tämän viulun, ja minä sain opetella soittoa.

Pojan ääni alkoi väristä. Nopeasti hän tarttui viuluunsa, ja pian kaikuivat Mozartin leikkivät, päivänpaisteiset säveleet vanhassa ladossa. Siro, viehkeä menuetti kohotti hymyn kuuntelijain huulille ja pani Minnan kapean jalan liikkumaan hänen siinä istuessaan ladon kynnyksellä. Ulla loisti -- olipa hyvä, että Minna sai nähdä, kuinka taitava Mark oli.

Vähitellen Mark antoi valoisten sävelien vaihtua tummempiin. Viulun kielet kertoivat surusta ja pettymyksestä, yksinäisyydestä ja orpoudesta. Päivänpaiste oli peittynyt pilviin, kirkas onnellinen kevät pimeään syksyyn.

Minna kuunteli liikuttuneena. Hän katseli pojan kalpeita, sielukkaita kasvoja, hänen siroa, hienorakenteista ruumistaan ja asetti hänet ajatuksissaan Harjulan karuun ja sulottomaan ympäristöön. Totisesti, siinä maaperässä ei Markin tapainen voinut menestyä.

Mark lopetti soittonsa ja loi arasti kysyvän katseen Minnaan. Tämä istui yhä ääneti pää käden nojassa. Viimein hän kohotti päänsä ja lausui vitkaan:

-- Minä istun tässä ja ajattelen sinua, Mark. Sinua ja viuluasi. Sinä rakastat varmaan sitä hyvin paljon.

Mark nyökkäsi ääneti. Liikutus pusersi hänen kurkkuaan estäen häntä puhumasta.

-- Rakastatko niin paljon, että sen vuoksi tahtoisit uhrata jotain?

Poika loi häneen silmänsä vakavasti.

-- Rakastan.

-- Katsopas, jos sinun nyt viulusi tähden täytyisi alistua siihen, mikä mielestäsi on ikävintä, jos sinun täytyisi mennä takaisin Harjulaan. Tahtoisitko?

-- Mutta he eivät salli minun soittaa. Jaakko aikoi ottaa viuluni pois. He tahtovat lähettää minut Marttiselle puotipojaksi. Mutta minä en tahdo ruveta kauppiaaksi. En voi seistä siellä myymässä silliä ja saippuaa ja kaikenlaista muuta, mikä haisee niin pahalle. Ja miehet polttavat hirveätä tupakkaa, ja kauppias toruu, ja koko huone on likainen ja pimeä. Oih, en voi, en voi. Tahdon soittaa!

Tässä pojan tasapaino petti. Hän heittäytyi sammalille ja kätki kasvot käsiinsä.

-- En tahdo, en voi, hoki hän kyyneliään pidättäen, hammasta purren.

Minna oli laskeutunut hänen viereensä polvilleen. Hän siveli hiljaa pojan hiuksia.

-- Tiedätkö, Mark, mitä me nyt teemme? Ensiksikin lopetamme tämän lapsellisen latoseikkailun -- sinähän olet jo suuri poika. -- Markin poskille kohosivat veret. -- Sitten menemme pappilaan. Ja siellä isä kyllä keksii jonkin neuvon. Pyydämme häntä puhumaan oikein kauniisti Harjulan sedälle.

-- Setä ei olekaan niin kova, kuului sammaleiden seasta.

-- Ja tädille myös. Ja arvaapas, mitä minä aion pyytää? Pyydän, että sinä saisit ainakin pari kertaa viikossa tulla pappilaan soittamaan minun kanssani. Sillä minä soitan hyvin mielelläni, ja me soitamme yhdessä, sinä ja minä, pianoa ja viulua. Soitamme Mozartia, Schubertia ja Chopinia. Mitä arvelet?

Mark oli kohottanut kyyneleiset kasvonsa tyttöä kohti. Hänen silmänsä säteilivät.

-- Se olisi hirveän hauskaa.

-- Eikö totta? Ja nyt lähdemme. Pappilassa syöt oikein hyvän aamiaisen. Arvaan, etteivät Ullan tuomiset ole olleet kovinkaan runsaat.

Mark oli kuulevinaan pienen ivan väreen tytön äänessä. Taaskin karahtivat veret hänen poskiinsa. Hän suoristi itseään ylpeästi, karisti rikat vaatteistaan ja sanoi hiukan kopeasti:

-- Olen ollut hyvin lapsellinen. Kiitän kutsustanne, hyvä neiti. Mutta on kai parasta, että menen suoraa päätä Harjulaan vastaamaan teostani.

-- Se on oikein, Mark. Mutta etkö tahdo sanoa minua Minnaksi, se on paljon yksinkertaisempaa. Ja kun olet nain lähellä pappilaa, täytyy sinun todella ensin tulla meille isän kanssa neuvottelemaan.

-- Siellä on niin paljon tyttöjä, mutisi Mark.

Minna nauroi hilpeästi.

-- Tytöistä emme välitä, eivät he sinulle pahaa tee. Ullan ja minut sinä jo tunnet. Olemmeko mielestäsi niin pelottavia?

Mark yhtyi vasten tahtoaan hänen nauruunsa, ja Ulla, joka mykkänä katselijana oli seurannut tapauksen kulkua, hymyili ilo kasvoillaan.

Jos kerran isä ja Minna ottivat Markin huostaansa, oli asia oikealla tolalla. Sillä isähän oli pappi, ja Minnaa ei kukaan voinut vastustaa.

YHDESTOISTA LUKU

Pastori ja Minna istuivat Harjulan avarassa salissa, jossa kaikki oli kiiltävän puhdasta ja siistiä. Huonekalut oli peitetty valkoisilla palttinapäällyksillä, kynttiläkruunu ja suuri peili verhottu harsokankaalla suojaksi kärpäsiltä, lattiata peittivät valkoiset matot.

Minna katseli levottomana isän jalkoja. Kunpa hän vain ei jättäisi tahroja Elviira tädin putipuhtaille matoille. Toden totta -- tuossa juuri hänen tuolinsa kohdalla oli maantienpölyä, ja täti oli sen huomannut, sen näki suusta, joka äkkiä pusertui kokoon silmien tarkatessa tahraa. Ja isäparka ei tiennyt mitään rikoksestaan, keinutteli vain tyytyväisenä kiikkutuolissa piippuaan poltellen.

-- Anna ei vaan joutanut tulemaan, sanoi Harjulan rouva. -- Hän melkein kuin karttaa meidän taloa.

-- Annalla oli kaljanpano parhaillaan, selitti pastori. -- Ja tämä Minna vaati minua nyt juuri tänään lähtemään Harjulaan. Hän tahtoi saada asiansa toimitetuksi niin pian kuin mahdollista.