Part 5

-- Ulla, sanoi hän moittivasti. Et taaskaan ole tuonut Berengariaa sisään leikkituvasta. Se olisi varmaan saanut jäädä sinne koko yöksi, ellen minä olisi sitä huomannut ja tuonut sisään.

Tyyra pyyhki kyyneleet silmistään ja katseli Lottia, joka ojensi nukkea Ullalle.

-- Mitä! huudahti hän. Vieläkö te leikitte nukeilla? Suuret tytöt! Ulla, kuinka vanha sinä olet?

-- Kaksitoista vuotta, mutisi Ulla.

-- Taivas! Ja onko tuo kuvatus sinun nukkesi?

Ulla silmäili Berengaria rukkaa. Se oli todella ruma. Nenä oli kulunut miltei kokonaan pois ja tukasta, joka joskus oli ollut vaalea ja kiharainen, oli jäljellä vain joku takkuinen suortuva. Katkenneesta jalasta tippui sahajauhoja.

-- Se on minun vanha nukkeni, sopersi hän häpeissään. -- Vie pois se, Lotti, en minä siitä välitä. Miksi toit sen tänne?

Lotti otti hyljätyn nuken ja painoi sen sydäntään vastaan.

-- Tätä ei Berengaria ikinä anna anteeksi sinulle, Ulla, sanoi hän hitaasti ja painokkaasti.

Tyyra puhkesi nauramaan.

-- Hän on mainio. Luulenpa, että hän loukkaantui neiti Berengarian puolesta.

-- Eikö sinulla sitten ole nukkeja? kysyi Ulla.

-- Oo, kai minulla niitä on jossakin vielä tallella. Mutta enhän toki niillä enää leiki. Meillä Helsingissä on jo toiset huvit minun iälläni. Me käymme tanssiaisissa ja luistinradalla ja teatterissa.

Ulla ja Lotti seisoivat sanattomina. Lotti painoi nukkejaan yhä tiukemmin sydämelleen. Sitten hän kääntyi ja luotuaan vihamielisen katseen Tyyraan hän lausui Ullalle:

-- Koska sinä et enää huoli Berengariasta, otan minä sen kasvatuslapsekseni. Eihän se voi ilman äitiä olla.

Ja sydämeen asti loukkautuneena äidintunteissaan Lotti poistui huoneesta.

Ulla tunsi katkeraa katumusta. Hän oli kieltänyt lapsuutensa toverin. Oli hyljännyt nukke raukkansa, uskollisen ystävänsä. Oli menetellyt kuin Juudas.

Tyyra oli tullut hyvälle tuulelle.

-- Uh, sanoi hän, anna hänen viedä nukkensa. Minä opetan sinua tanssimaan. Se on paljon hauskempaa kuin nukeilla leikkiminen. Osaatko kotiljongia?

-- En osaa lainkaan tanssia. "Vedä verkaa, kudo sarkaa", sen osaan, ja "Kiikkuri, kaakkuri, kirjava lintu". Riikka on ne meille opettanut. Ja purppuria osaan myös jonkin verran, sitä tanssitaan täällä häissä. Ja Martin Vappua tanssivat muonamiehen tytöt joskus lauantaisin.

-- Ne ovat tietysti kaikki talonpoikaistansseja. Emme me niitä Helsingissä tanssi.

-- Purppuri on oikein hauskaa, selitti Ulla innostuen. Sitä tanssitaan näin ja samalla lauletaan.

Hän otti muutamia tanssiaskeleita purppurin tahdissa laulaen:

"Lanttuloodaa, lanttuloodaa, perunoita, perunoita, lanttuloodaa."

Tyyra oli kohottanut kädet kasvoilleen ja nauroi, niin että hytkyi.

-- Kauheaa! huusi hän. Sinähän olet täydellinen maamoukka. Odotas, nyt minä tanssin.

Hän kohotti hiukan hameitaan ja alkoi hyräillen tanssia valssia kevyesti ja sirosti.

Ulla oli punastunut hiusmartoa myöten. Pöllö, puhisi hän itselleen, pöllö.

Ja sitten hän huokasi. Tyyra oli ihana, saavuttamaton.

-- Tule mukaan, hyräili Tyyra, minä opetan sinullekin. Tämä on Donau-Wellen. Se on toista kuin sinun lanttuloodasi.

-- Tyyra, Tyyra, sinä hengästyt, enkelini, kuului ovelta.

Tytöt kääntyivät katsomaan. Ovella seisoivat molempien äidit.

-- Äiti, sinun olisi pitänyt nähdä Ullan äsken tanssivan. Se oli verratonta. Olin nääntyä nauruun.

Alma Örnfelt katseli säälivästi hymyillen Ullaa.

-- Vahinko, ettei teillä täällä maalla ole tanssikoulua, sanoi hän kääntyen Annaan.

Pastorin rouva silitti hämmentyneen Ullan hiuksia.

-- Isä tahtoisi sinua iltarukoukseen, lapsi.

-- Iltarukoukseen? toisti everstinna hiukan hämillään. -- Niin tietysti -- pappilassa. Se on kaunis tapa. Tahdotko, sinäkin, Tyyra enkelini, mennä iltarukoukseen?

-- En, äiti. Olen väsyksissä.

-- Me jäämme tänne, Anna, minä palmikoin Tyyran hiukset yöksi. Hänen täytyy päästä nukkumaan. Ehkä saan illallista hänelle tänne.

Anna nyökkäsi päätään ja poistui Ullan seuraamana.

Salissa odottivat jo toiset. Minna istui soittokoneen ääreen, ja pian kaikuivat kirkkaassa kesäillassa vanhan virren tutut sävelet.

Ulla oli painautunut lähelle äitiä. Hänen sydämensä oli levoton, ajatus harhaili rauhattomana. Hän tuskin kuuli, kun isä tyynellä, hiukan juhlallisella äänellä luki Raamattua.

KAHDEKSAS LUKU

-- Niin, Anna, sanoi everstinna Örnfelt ja laski pöydälle kahvikuppinsa, jätän nyt molemmat enkelini sinun ja miehesi huostaan. Sinä ymmärrät, mitä hellä äidinsydän kärsii luopuessaan lapsistaan, mutta mitä tehdä? Noora on myös lapseni, ja Vilhelm tahtoo välttämättä minut mukaansa Sveitsiin.

-- Pelkään vain, etteivät lapset viihdy meillä. He ovat tottuneet niin peräti toisenlaisiin oloihin, sanoi pastorin rouva hiljaisesti.

-- Se on kyllä totta, mutta Vilhelmin mielestä tekee lapsille hyvää nähdä vaatimattomiakin oloja, se herättää heissä suurempaa kiintymystä kotiin. Näetkös, Anna, me kaksi, Vilhelm ja minä, koetamme kasvattaa lapsemme periaatteiden mukaan. Tiedämme, että esimerkiksi Minna on kaikin puolin hyvin kasvatettu nuori tyttö, sopivaa seuraa kenelle tahansa, ja muut lapsenne ovat myös siivoja, joskin jonkin verran kömpelöitä ja maalaisia. Hovineuvoksetar oli Minnaan hyvin tyytyväinen, voin sinulle kertoa.

Annan poskille kohosi hieno puna.

-- Minna on kyllä hyvä tyttö, sanoi hän.

-- Mikä onni, että saitte hänet Haminaan tyttöopistoon. Olen kuullut hänen ääntävän ranskaa, ja se oli aivan erinomaista. Usko minua, hänen onnistuu päästä hyviin naimisiin.

-- Palatakseni Tyyraan ja Jojuun, olet kai huomannut, että he molemmat ovat hyvin herkkiä ja hienotunteisia. Joju varsinkin on erinomaisen sensible. Häntä tulee kohdella hellävaroen, ei mitenkään loukkaamalla.

-- Toisin sanoen hemmotellen, kuului Elviira rouvan kuiva ääni sohvan kulmasta. Hän oli tähän asti ääneti kuunnellut sisarensa puhetta, niinkuin näytti, syventyneenä villa-alushameen kudontaan.

-- Ei suinkaan, rakas sisar, meidän lapsiamme ei koskaan ole hemmoteltu. Mutta sekä Vilhelm että minä olemme sitä mieltä, että lapsia tulee kohdella hienotunteisesti.

-- Pötyä, lapset tarvitsevat kuria, vastusti Harjulan rouva.

Everstinna hymyili imelästi ja siristi silmiään.

-- Luonnollisesti on ero lasten ja lasten välillä. Meidän lapset -- -- --

-- Teidän lapset ovat juuri yhtä juonikkaita ja tottelemattomia kuin muidenkin.

-- Elviira, sinä loukkaat minun tunteitani, ja minun täytyy sanoa -- -- --

Salaisuudeksi jäi mitä Alma sisar aikoi sanoa, sillä ovi aukeni ja Niemelän rouva astui sisään poikansa ja tyttärensä seurassa.

-- Päivää, päivää, rakas Anna. Ja Elviira, mitä kuuluu? Mutta Alma, oletko sinäkin täällä? Sehän oli yllätys. Ja kuinka komea sinä olet, yhtä nuori kuin aina ennenkin. Niin, niin, sinulla on toisenlaiset päivät kuin muilla ihmisillä. Entä pukusi, ohhoh sentään. Me olemme virttyneitä ja haalistuneita pumpuliriepuja sinun silkkisi rinnalla.

-- Etkö sinä, Hilda, muka tiennyt, että Alma oli täällä? kysyi Harjulan rouva pistävästi.

Niemelän rouvaa alkoi yskittää.

-- Kas, kun olin aivan unohtaa esittää sinulle lapseni, Alma. Tämä tässä on vanhin poikani Samuli, tuli keväällä ylioppilaaksi, ja tässä on Viivi.

Samuli kumarsi kömpelösti, ja Viivi niiasi silmät maahan luotuina. Samulilla oli älykkäät, kalpeat kasvot, Viivi oli kesakkoinen ja laiha, mutta terhakan näköinen.

-- Nuoret ovat krokettikentällä. Menkää tekin sinne, sanoi pastorin rouva. Ja, Viivi kulta, pyydä Marttaa tänne.

-- Ajatelkaas, sanoi Niemelän rouva tyhjennettyään kaksi kupillista kahvia. -- Ajatelkaas, mitä Verner kuuli eilen kaupungissa. Kas, minne minun käsityöpussini joutui?

Kotvasen etsittyään hän löysi kuluneen käsityöpussinsa tuolin alta. -- Otin käsityötä mukaani, kun ajattelin, että Anna ehkä tahtoo pitää meidät illallisen yli. Tulee niin harvoin täällä käydyksi, kun matka on pitkä.

-- No, mitä Verner kaupungissa kuuli? kysyi Elviira rouva kärsimättömästi.

Hilda rouva veti sukankutimen esiin pussista, ja saatuaan silmän puikkoon hän alkoi:

-- Niin, kuulkaapas, kun kerrottiin, että Ulrik Schöring muka on nähty siellä.

-- Ulrik Schöring!

Niemelän rouva nautti hämmästyksestä, joka oli nähtävänä läsnäolevien rouvien kasvoilla.

-- Niin, juuri, Ulrik Schöring. Sanoivat hänen liikkuneen sen amerikkalaisen herran seurassa, joka on ostanut Kaunialan.

-- Se nyt on pelkkää puhetta, sanoi Harjulan rouva. Olisihan hän silloin käynyt meilläkin tai pappilassa.

-- Ei ole niinkään sanottu, että häntä haluttaa käydä teillä, sanoi Niemelän rouva merkitsevästi.

-- Olen varma siitä, että on juoruja, arveli Alma Örnfelt.

-- Minä aion ainakin mennä Kristiina Blylodhin luo ottamaan asiasta selkoa, sanoi Niemelän rouva päättäväisesti. Olen aina pitänyt Ulrik Schöringistä ja toivon hartaasti, että hän vielä palaa kotiseudulleen.

-- Hän oli miellyttävä poika, sanoi Anna lämpimästi.

Molemmat toiset naiset olivat ääneti. Sitten sanoi Elviira rouva:

-- Hän oli tuhlari kuten isä ja isoisä. Tuhlari ja huikentelevainen. Amerikka on juuri sopiva maa hänenlaisilleen.

Anna puristi huulensa yhteen. Alma Örnfelt vaihtoi puheenaihetta.

Krokettikentällä olivat nuoret sillä aikaa täydessä toimessa. Pelattiin kolmessa puolueessa. Jaakko ja Minna, Samuli ja Naimi, Viivi ja Miili. Martta oli rientänyt keittiöön huolehtimaan kahvista.

Ylt'ympäri krokettikenttää istuivat nuoremmat katselijoina osoittaen kiivain elein ja suorasukaisin huudahduksin hyväksymistään tai paheksumistaan pelaajien otteilla.

-- Menkää, te aikaihmiset, nyt jo jonnekin muualle ja heittäkää kenttä meidän haltuun, ehdotti Mikko.

-- Niin, me tahdomme myöskin pelata! huusivat toiset lapset kuorossa. Teidän pelinne on kohta lopussa. Hei, hei, Minna, se oli oiva temppu. Eläköön! Minna ja Jaakko voittivat.

Kuin intiaanit hyökkäsi katselijaparvi kentälle, sieppasi nuijat käsiinsä ja alkoi jakautua puolueisiin.

-- Ollaanko me yhtä puoluetta? kysyi Ulla Tyyralta.

-- Pelaatko sinä hyvin? kysyi tämä.

-- Ulla pelaa huonosti, kirkui Mikko. Tule minun puolelleni. Joju ja Ulla saavat olla yhtä miestä, ja Liisi ja Emma. Kaikki paalun luo!

Ulla pelasi haluttomasti ja alakuloisena. Miksi ei Tyyra voinut ruveta hänen puolelleen! Oi, jospa hän olisi arvannut, kuinka Ulla häntä ihaili. Tyyra olisi voinut olla hänen paras ystävänsä, Emma ei ollut mitään hänen rinnallaan. Mutta Tyyralla oli niin monta ystävää Helsingissä. Ullasta hän ei välittänyt, sen huomasi selvästi.

Elämä on sentään surullista! Mitenkä Minna ja Martta kerran sanoivatkaan? Traagillista, niin juuri, traagillista. Ja tuo Jojukin pelaa niin surkean huonosti. Ei pääse porttien lävitse, ei ajamallakaan. Liisi ja Emma ennättivät ensimmäisinä paaluun.

-- Voitimme. Ja sinä, Mikko, älä lainkaan riitele. Koetit pettää, mutta minä kyllä huomasin metkusi, kehuskeli Emma.

Liisi haukotteli. Kunpa jo menisivät vieraat. Koko iltapuoli kului turhaan. Mikon ja Emman seura ei häntä huvittanut. Oikeastaan hän jo kuuluikin isojen seuraan. Päättävästi hän keikautti niskojaan, niin että pitkä palmikko nytkähti. Toisten vielä kinaillessa siitä, kuka oli pelissä eniten vääryyttä tehnyt, Liisi juoksi mäelle lehtimajaan, jonne Martta oli kantanut kahvitarjottimen. Tekeytyen niin pieneksi kuin mahdollista hän istui Miilin viereen.

Auringon säteet pujottautuivat sisään tiheän lehtikudoksen lävitse ja kikattelivat nuorten tyttöjen vaaleilla kesäpuvuilla ja olkihatuilla. Jaakko ja Samuli olivat ottaneet ylioppilaslakin päästään. Samuli istui Naimin vieressä, jonka posket olivat tavallista punakammat.

Miili esitti panttileikkejä, mutta toisten mielestä oli hauskempi keskustella.

-- Elämä on lyhyt, sanoi Samuli kohottaen silmälasejaan, ja meidän on päästävä selvyyteen niin paljosta.

-- Ette kai aio ruveta taas pohtimaan suuria kysymyksiä? huudahti Miili. Silloin minä saan päänsärkyä.

-- Minä en koskaan keskustele naisten seurassa elämän suurista kysymyksistä, sanoi Jaakko ylimielisesti.

-- Kuulepas tuota! huudahti Viivi. Sen päätöksen kai teit sen jälkeen kuin viimeksi kiistelimme, ja sinä niin loistavasti jouduit tappiolle.

-- Lauletaan, ehdotti Martta. Näen, että Samuli on tuonut kitaransa.

Samuli otti pyynnöstä kitaran ja näppäili sitä hetken.

-- Laulanko Trubaduurin viimeisen rukouksen?

-- Oi laula, pyysivät toiset.

Samuli lauloi, ja toiset kuuntelivat kasvoillaan nuoruuden onnellinen kaihomielisyys.

Liisi hiipi hiljaa pois.

Hän ei ollut löytänyt täälläkään mitä etsi. Hempeämieliset rakkauslaulut ja haaveilu eivät häntä viehättäneet.

* * * * *

-- Ulla, sanoi Tyyra illalla, kun molemmat tytöt istuivat salissa selaillen valokuva-albumia. -- Katsopas, miten erilaiset kädet Anna tädillä on kuin minun äidilläni.

Pastorin rouva ja Alma Örnfelt istuivat vieretysten sohvalla. Ulla katseli heitä vertailevasti. Alma täti nojautui sohvan selkämystä vasten suorana ja ryhdikkäänä. Hänen lihavahkoilla, vaaleahipiäisillä kasvoillaan näkyi tuskin ryppyä, tukka oli hyvin käherretty ja kiiltävän musta, puku oli hienoa, vaaleata musliinia, vartalo nuorekas, vyötäisiltä hoikka, sileät ja valkoiset kädet lepäsivät sylissä joutilaina, pari hohtokivistä sormusta välkkyi hyvinhoidetuissa sormissa. Ulla ymmärsi, että hän oli moitteettomasti pukeutunut, komea maailmannainen. Sitten hän loi silmänsä äitiin. Alma tädin rinnalla tämä näytti pieneltä ja hennolta. Kasvot olivat kalpeat ja väsyneet, silmien ja suun ympärillä oli ryppyjä. Ja kädet -- niin, Tyyra oli oikeassa -- ne olivat aivan erilaiset kuin Alma tädin. Laihat ja päivettyneet, siniset suonet hiukan koholla, iho hienoissa rypyissä.

Ulla tunsi selittämätöntä mielipahaa. Miksi ei äiti ollut yhtä komea ja nuoren näköinen kuin Alma täti? Hänen pukunsakin oli niin yksinkertainen, tumma pumpulihame vain. Olisihan hän voinut pukeutua paremmin nyt, kun Örnfeltit olivat täällä. Ja laihoissa sormissa, jotka nytkin niin ahkerasti kuljettivat neulaa, ei ollut muita koristeita kuin kaksi kapeata, sileätä sormusta.

-- Minusta äidin kädet ovat niin hienot ja kauniit, sanoi Tyyra.

Ulla oli ääneti. Hän tunsi tällä hetkellä vastenmielisyyttä ihailtua ystävää kohtaan. Ja samalla ikään kuin jonkinlaista tyytymättömyyttä äitiin. Koko illan tätä tyytymättömyyttä sitten jatkui. Koti tuntui ikävältä, pikku pojat melusivat tavallista enemmän, ruoka oli mautonta. Nyrpeänä hän meni makuulle pieneen, kapeaan sänkyynsä Lotin vuoteen viereen.

Lotti oli pannut kaikki nukkensa, kasvattilapsi Berengaria mukaan luettuna, nukkumaan ja oli jo sikeässä unessa, kun Ulla yhä valvoi. Hän kääntelehti vuoteessaan, potki lakanan yhdeksi mytyksi jalkopäähän, muutti pielusta puolelle ja toiselle, huokaili ja voihki hiljaa itsekseen.

Miksi hän ei saanut unta? Oliko hän tehnyt syntiä? Isä oli usein sanonut, että paha omatunto on huono päänalainen.

Oliko hänellä paha omatunto? Ja mistä?

Hän näki äkkiä edessään kaksi laihaa, hiukan ryppyistä kättä, siniset suonet olivat koholla, sormia koristi vain kaksi kapeaa kultavannetta.

Kädet tuntuivat katsovan häneen, aivan kuin niillä olisi ollut silmät. Ja nyt ne puhuivat.

-- Ulla, sanoivat ne. Sinä halveksit meitä. Häpeät puolestamme. Niinko meidät palkitset? Oletko unohtanut mitä olemme puolestasi tehneet?

Olemme mekin kerran olleet hienot ja valkoiset, sileät ja täyteläiset.

Mutta siitä on kauan. Senjälkeen olemme ommelleet ja parsineet, pesseet ja keittäneet. Olemme kantaneet sinua, kun olit pieni, kostuttaneet polttavaa otsaasi, kun olit sairas. Sinun, sisartesi ja veljiesi tähden olemme kauneutemme kadottaneet.

Ja nyt sinä häpeät meitä. Häpeät äidin käsiä.

Ulla kavahti istumaan vuoteessaan.

-- Äiti, äiti, nyyhkytti hän. Oi, anna anteeksi.

Hän astui varpaisillaan pelkässä paidassa äidin makuuhuoneen ovelle ja kurkisti sisään.

Äiti oli jo vuoteessa.

Ulla hiipi hiljaa vuoteen luo ja pujahti peitteen alle äidin viereen.

-- Äiti, äiti, kuiskasi hän taas. Anna anteeksi. Ja hän puristi lujasti äitiä kaulasta.

-- Mitä? kysyi äiti.

Ulla kohotti kädet poskeaan vastaan.

-- Siunatut, rakkaat, väsyneet kädet, kuiskasi hän.

Äiti siveli hänen hiuksiaan hiljakseen.

Hän ymmärsi, että tämä herkkä, ajattelematon hetken lapsi saisi paljon kärsiä maailmassa.

YHDEKSÄS LUKU

Ulla istuu Keinumäen harjalla. Hän on kiivennyt suuren kahdeksan-aisaisen keinun keskilaudalle ja antaa vain silloin tällöin vauhtia raskaalle keinulle, joka hitaasti heilahtaa. Hän katsoo yli metsien ja harjanteiden, yli syvien lukkojen ja kiemurtelevan, keltaiselle hohtavan maantien.

Silmät sulkeutuvat, hän kuiskaa:

"Metsien kaukainen sini."

Se soi kuin vieras laulu, kuin sävel jostain ihanasta salaperäisestä maailmasta.

Kun hän jälleen avasi silmänsä, osuivat ne maantiellä juoksevaan olentoon. Se läheni ja muuttui pojaksi. Ullan kasvot vilkastuivat, hän kurottautui eteenpäin paremmin nähdäkseen. Poika pälyili levottomasti ympärilleen, nyt hän hiljensi vauhtiaan ja käveli hitaasti kahden vaiheilla minnepäin kulkisi.

Ullan uteliaisuus oli herännyt. Hän hypähti keinusta maahan ja lähti juoksemaan vuorta alas maantielle.

Hyväinen aika, sehän oli Harjulan Mark. Oli totta tosiaan. Minne hän oli matkalla? Pappilaan varmaan, koska hän tätä tietä kulki.

Tytön nähtyään poika säpsähti ja kiirehti kulkuaan aikoen hänet sivuuttaa. Mutta Ullasta ei niinkään vähällä päästy.

-- Päivää, Mark, huusi hän hengästyneenä nopeasta juoksusta. Aiotko meille?

-- En, kuului ynseä vastaus.

Ulla alkoi astua rinnan hänen kanssaan. Mark rypisti silmäkulmiaan.

-- Minne tämä tie vie? kysyi hän hetkisen kuluttua Ullalta.

-- Se vie kylään.

-- Onko siellä poliisia?

-- Poliisia?

Ulla oli hämmästyksen ilmikuva. Jännittyneenä hän katseli poikaa. Tämä heitti päänsä taaksepäin ja luoden mustat silmänsä tuikeasti Ullaan hän sanoi:

-- Minä en tahdo nähdä poliisia. Minä olen karkumatkalla.

-- Karkumatkalla! Oletko sinä karannut?

Ullan silmät loistivat, hänelle avautui uusia, ennen arvaamattomia näköaloja. Ihailunsekaisella kammolla hän katseli Markia ja kysyi:

-- Oikeinko totta? Oletko karannut Harjulasta?

Poika nyökkäsi, hänen täyteläiset, kaunismuotoiset huulensa värisivät.

-- He sanoivat minua kerjäläiseksi. Sanoivat, että syön armoleipää. Albert isä ja Berta äiti eivät koskaan niin sanoneet. He sanoivat, että olin heidän poikansa, heidän oma poikansa. Oi, mutta he ovat kuolleet, ja minä olen yksin. Harjulassa minua torutaan, torutaan aina.

-- Minne sinä nyt aiot? kysyi Ulla osaaottavasti.

-- Menen metsiin, asun luolassa, syön marjoja ja juuria. Ja soitan viulua.

Hän osoitti viulukoteloaan.

Ullan posket hehkuivat innostuksesta.

-- Minä tiedän täällä lähellä mainion piilopaikan. Oikein sopivan luolaksi. Sitä ei tunne kukaan muu kuin minä.

Mark loi häneen epäluuloisen syrjäkatseen.

-- Et kai sinä petä minua? Naiset ovat petollisia.

Ulla pärskähti halveksivasti.

-- Tuo on niin poikien tapaista. Sama se, jos sellaista luulet -- -- --

Hän käännähti kantapäillään ja lähti astumaan pappilaan päin.

-- Ei, ei, älä mene, sanoi poika hätäisesti. Kyllä minä uskon sinua.

-- Tule sitten.

He poikkesivat kapealle syrjäpolulle, joka kulki aivan Keinumäen alitse. Se johti yli ahon, joka ennen oli ollut peltona, mutta nyt kasvoi vain laihaa heinää, suolaruohoja ja harakankelloja. Ahon toisella laidalla kohosi tuuhea metsä, ja sen suojassa oli pieni, ränsistynyt lato, jota tuskin saattoi huomata, niin piilossa se oli suurten, tuuheiden puiden kätkemänä.

-- Tämä on minun luolani, selitti Ulla ja kömpi sisään oviaukosta -- ovea ei ladossa ollut. Tänne minä tulen aina, kun -- -- -- Hän keskeytti puheensa hämillään.

-- Aina kun -- -- --? kysyi Mark katsellen tyttöä tummilla, ilmehikkäillä silmillään.

-- Aina, kun olen yksinäinen ja hyljätty.

-- Oletko sinäkin yksinäinen ja hyljätty?

Ulla nyökkäsi päätään ja huokasi.

-- Mutta sinullahan on isä ja äiti ja sisaria ja koti. Eikä Mikkoa, joka kiusaa ja soimaa kerjäläiseksi.

-- On minullakin suruja, katkeriakin. Sisaret ja veljet voivat kyllä olla hyviä, mutta kun meitä on niin monta, niin me välistä riitelemme, ja silloin saamme toruja, ja minun mielestäni minua torutaan joskus aivan turhistakin asioista. Katsos, minä olen meidän perheessä oikeastaan kekseliäin, ja juuri kun me, Lotti ja pikku pojat ja minä leikimme jotain oikein mojoa ja jännittävää, kummituksia ja sen semmoista, tulee joku isoista ja alkaa torua. Ja minä saan aina pahimman ryöpyn korvilleni. Silloin minä lähden pois ja tulen tänne ja olen kauhean onneton ja sorrettu. Ja sitten minä itken ja toivon, että he löytäisivät minut kuolleena täältä. Minä makaisin silmät ummessa ja kädet ristissä rinnalla ja kaunis hymy kalpeilla huulilla. Ja silloin he itkisivät ja sanoisivat: "Voi, Ulla rukka, me olimme liian ankaria hänelle. Kyllä hän sentään oli kiltti. Nyt hän makaa tuossa hiljaa ja vaaleana eikä enää koskaan herää."

Mark nyökäytti ymmärtävästi päätään.

-- Entä sitten?

-- Sellainen rauhoittaa, ja sitten minä makaan täällä ja kuuntelen puiden huminaa pääni päällä ja vähän ajan perästä unohdan koko suruni ja alan keksiä satuja.

-- Keksitkö sinä satuja?

-- Keksin. Se on hirveän hauskaa.

He olivat istuneet lattialle, joka oli kuivien sammaleiden ja sananjalkojen peitossa. Ulla oli sisustanut luolansa mukavaksi.

-- Eikö olekin tämä hauska kätköpaikka? kysyi hän Markilta.

-- On, myönsi poika. Minä jäänkin tänne asumaan. Kuljen ihmisille soittamassa ja nukun täällä öisin.

-- Soitatko sinä mielelläsi?

-- Soitan. Sen vuoksihan minä juuri karkasinkin, kun eivät Harjulan setä ja täti antaneet minun soittaa. He sanoivat, että se on turhaa ajanhukkaa. Ja Jaakko tahtoi takavarikoida viuluni. Silloin minä karkasin. Sillä viuluani en anna kenellekään. Albert isä osti sen minulle, ja Berta äiti lupasi, että saan opetella soittamaan. Ja kun kasvan suureksi, tulee minusta kuuluisa viuluniekka.

-- Semmoinenko kuin räätälin Eetu, joka aina soittaa häissä?

-- Paljon kuuluisampi, niinkuin Paganini tai joku muu sellainen. Sitten minä soitan sinullekin. Mutta Harjulalaisille en soita. Minä vihaan heitä. Ja kun tulen isoksi, kostan heille.

Ulla näytti huolestuneelta nähdessään pojan synkeät kasvot.

-- Kuule, sanoi hän, ei saa kostaa. Se on jumalatonta ja syntistä.

-- Olkoon vain, minä en siitä välitä. Minä vihaan heitä kaikkia, setää ja tätiä ja Jaakkoa ja Mikkoa -- koko taloa.

Ulla ravisti päätään.

-- Ei saa vihata. Koeta tehdä, niinkuin minä aina teen, kun olen oikein pahalla tuulella ja johonkin suuttunut. Heittäydy tuohon sammaleille pitkällesi, sulje silmäsi ja kuuntele puiden suhinaa. Sitten kuiskaat hiljaa:

"Metsien kaukainen sini."

-- Onko se jokin loitsuluku? kysyi Mark. Jokin manaus pahalle hengelle?

-- Ei, ei. Se on vain taikasana, joka rauhoittaa mielen. Luin sen kerran eräästä kirjasta. Kas näin se tehdään.

Tyttö heittäytyi pitkälleen lattialle, kohotti käsivartensa pään yli ja lausui hiljaa, uneksivasti, silmät ummessa:

"Metsien kaukainen sini."

Mark oli tehnyt samoin kuin Ulla. Sanat kuiskattuaan hän kääntyi Ullan puoleen.

-- Entä sitten?

-- Hiljaa, nyt kuulet metsän suhisevan, kaukaa, kaukaa tulee tuulen henki. Kuuletko?

Kesätuuli heilutti ladon kattoa varjostavia kuusenlatvoja. Molemmat lapset makasivat hiljaa henkeään pidättäen suljetuin silmin.

-- Ymmärrätkö, mitä metsä puhuu? kuiskasi Ulla.

-- Ymmärrän, kuiskasi Mark vastaan, mutta en osaa sitä selittää. Viuluni kyllä osaa, se kertoo ajatukseni.

-- En minäkään osaa sitä selittää, puheli Ulla hiljaa. Tuntuu vain niin ihanalta. Hän alkoi hiljaa hyräillä.

Sa riida ma reena, su lang lang lang, fa viida, ka reena, so lei.

-- Mitä kieltä se on? En ole koskaan sellaista kuullut.

-- Se on minun omaa kieltäni. Sitä ei kukaan muu ymmärrä. Sävelkin on oma laatimani.

-- Se on pelkkää pötyä, koko sävel, siinä ei ole mitään sointua.

-- Niin, minä en olekaan musikaalinen, selitti Ulla tyynesti. -- Hyräilen vain omaksi ilokseni.

Pikkupappilasta kuului päivälliskellon kimeä ääni. Ulla hypähti pystyyn.

-- Täytyy rientää kotiin.

Mark kohottautui myös istumaan.

-- Et kai aio kieliä?

Ulla loi häneen musertavan silmäyksen.