Part 4

-- Pitääkö minun saada tästä puku? Se on sydäntäsärkevää. Miksi minulle aina pienennetään vanhoista? En ole vielä eläissäni saanut uudesta kankaasta hametta. Jospa minulle ommeltaisiin edes Minnan puvuista, niissä on aina sekä väriä että mielikuvitusta. Mutta Martan puvut ovat toivottoman käytännöllisiä ja ikäviä. Ah, kunpa kerran saisin valita itselleni puvun. Siitä vasta tulisi kaunis.

-- Millainen siitä sitten tulisi? kysyi Minna.

-- Sininen kuin taivas, vastasi Ulla haaveellisesti. Ja koristettu valkoisilla pitseillä kuin pilvenhattaroilla.

-- Hohhoh, ivaili Liisi. -- Miltä sinä näyttäisit taivaansinisessä, sinä, joka olet ruskea kuin kahvipapu!

-- Älä loukkaa minua, Liisi, sinä luulet, että minä olen kuin mikäkin puukuva, mutta on minullakin sielu. -- Minulla on aina ollut kolme toivomusta, kunpa ne kerran vielä toteutuisivat elämässäni. Tahdotteko kuulla, mitkä ne ovat?

-- Tietysti, vastasivat sisaret.

-- Ensimmäinen toivomukseni on, kuten äsken sanoin, että saisin taivaansinisen puvun. Toiseksi toivoisin itselleni silmälasit, sellaiset nimittäin, joita käytetään nenällä ja joista riippuu pitkä musta silkkirihma, ne antavat niin perin arvokkaan ja ylimyksellisen näön, ja kolmanneksi -- niin kolmanneksi toivoisin, että minusta kerran tulisi suuri kirjailijatar. -- Miksi nauratte? Minulleko? Se on minusta hyvin loukkaavaa. En koskaan enää usko teille sydänporojani.

Ja sisimpäänsä saakka loukkaantuneena Ulla poistui päättäen, ettei ikinä enää paljastaisi tunteitaan vanhempien sisarten pilkattavaksi.

Seuraavana päivänä sanoi äiti:

-- Liisi ja Ulla, te voitte mennä Harjulaan tänään viemään takaisin pirran, jonka keväällä lainasimme.

Ulla hypähti pystyyn kaataen tuolin innoissaan.

-- Saammeko todella lähteä! Kuinka äärettömän hauskaa! Mitä äiti arvelee, panenko valkoisen pikeehameeni ylleni vai harmaan?

-- Valkoinen on aivan liian hieno. Harmaa kelpaa kyllä.

-- Mutta valkoisessa esiinnyn edullisempana.

-- Kenelle sinä nyt sitten tahdot esiintyä niin edullisena? Elviira täti katsoo vain, onko pukusi siisti. Ja Miili ja Naimi samoin.

-- Mutta äiti, eikö äiti muista, että se uusi poika on tullut Harjulaan?

-- Mikä uusi poika? Ah niin, se orpo raukkako? Mene sinä vain harmaassa puvussasi, Ulla raiska, tuonikäiset pojat eivät huomaa, mitä tytöillä on yllä.

-- Kummallista, etteivät äidit välistä lainkaan ymmärrä asioita, ihmetteli Ulla pukeutuessaan nyrpeänä harmaaseen pumpulihameeseensa. -- Jos olisin saanut valkoisen hameen, tekisin tietysti syvemmän vaikutuksen poikaan. Tahtoisin hirveän mielelläni vaikuttaa häneen yllättävänä ilmestyksenä. En ole vielä koskaan nähnyt ulkomaalaista. -- Etkö sinäkin, Liisi, ole jännityksessä?

Liisi palmikoi pitkiä tummia hiuksiaan haluttoman näköisenä.

-- Mistä syystä? En ainakaan tuon pienen ottopojan tähden. Paljon jännittyneempi olen näkemään joudutko koskaan valmiiksi, että minä pääsen kotiin ajoissa. Olen päättänyt tänään vielä kerrata epämurtoluvut.

-- Tavattoman tunteeton olento, tuo Liisi. Me menemme näkemään uutta ulkomaalaista poikaa, ja sinä vain puhut epämurtoluvuista. Sinusta tulee varmaan vielä joskus kansakoulunopettaja, yhtä kuiva ja hapan kuin neiti Salomaa.

-- Kansakoulunopettaja! Ei sinne päinkään, minusta tulee ylioppilas. Niin juuri, älä katsokaan minuun niin hämmästyneenä. Minna on kertonut, että pari hänen tyttötuttavistaan aikoo suorittaa ylioppilastutkinnon. Kyllä naisetkin nykyään voivat tulla ylioppilaiksi, vieläpä maistereiksikin. Uskotko?

Ulla ei vastannut. Liisin kunnianhimo oli hänen mielestään rajaton. Se masensi hänet kokonaan. Maisteriksi! -- Se oli ennen kuulumatonta. Miksi ei yhtä hyvin professoriksi tai kuvernööriksi? Ja aikoiko hän siinä tapauksessa pukeutua housuihin ja käyttää kävelykeppiä? Ja ehkä polttaa piippua? Us-ko-ma-ton-ta!

Ääneti ja mietteissään hän astui sisaren jäljestä, kun tämä pirtaa kantaen lähti kulkemaan Harjulaa kohti.

Harjula oli vanha perintötila. Sen omistajat, Kemellit, olivat vuosikymmeniä viljelleet maata, eläneet ahkeraa, säästeliästä elämää ja koonneet huomattavan omaisuuden. Päinvastoin kuin Kaunialan Schöringit, jotka olivat rakastaneet loistoa ja iloisia seuroja, he olivat osanneet eristäytyä kaikesta turhamaisuudesta ja elämän koreudesta. Matala, vihertävänharmaaksi maalattu asuinrakennus näytti heti taloon tulijalle huomauttavan: -- Jos sinulla on jonkinlaisia vaatimuksia kauneuteen ja viihtyisyyteen nähden, niin luovu niistä ajoissa. Täällä ei turhuudella ole sijaa.

Harjulan herra oli hidas, harvapuheinen ja pahojen kielien mukaan typerähkö. Hänen vaimonsa oli pitäjän entisen kruununvoudin tytär, pitkä, luiseva ja tuikea nainen, varma puheissaan ja nopsa töissään. Lapsia oli talossa kuusi. Jaakko, vanhin, oli pitkä ja puiseva kuten äiti. Hän oli vuosi sitten saanut ylioppilaslakin, aikoi papiksi ja vaati jo itselleen kaikkea sitä arvonantoa ja huomiota, mitä hänen mielestään hengelliseen säätyyn lukeutuvan henkilön osaksi oli tuleva. Kaksoset Miili ja Naimi tulivat isään, molemmat hitaita, hiljaisia ja hyväsydämisiä. Naimi oli kuitenkin jossain määrin Miiliä vilkkaampi. Seuraava järjestyksessä oli nelitoistavuotias Mikko, valkotukkainen, kesakkoinen ja lihava. Äidin ja sisarten mielestä hän oli lahjakas poika, muut ihmiset pitivät häntä huonostikasvatettuna nulikkana. Mikkoa nuoremmat lapset, tyttö ja poika, olivat kilttejä, valkotukkaisia, sinisilmäisiä vekaroita.

Koska Elviira rouva oli pastorin rouvan nuoruudenystävä ja tavallaan laski olevansa sukuakin Schöringeille, oli Pikkupappilan ja Harjulan välillä syntynyt jonkinlainen, ellemme juuri sano sydämellinen, niin ainakin tuttavallinen suhde. Nuoret olivat samanikäiset ja ystävöityivät pian, Mooses herra käväisi tuon tuostakin pappilassa polttamassa piipullisen, ja siellä kuunneltiin mielellään hänen kokeneita neuvojaan maanviljelyksessä, sillä Harjula oli parhaiten viljeltyjä tiloja pitäjässä. Ja pelloista ja niityistä puhuttaessa kävi vaitelias Mooseskin oikein kaunopuheiseksi. Rouvat seurustelivat harvemmin. Elviira rouvan mielestä ei Anna likimainkaan vastannut pappilan emännälle asetettavaa mittapuuta, eikä Anna liioin viihtynyt itsetietoisen, kalsean nuoruudenystävänsä seurassa. Sen lisäksi hän ei milloinkaan voinut unhottaa, etteivät Harjulalaiset olleet millään tavalla tukeneet Schöringejä, kun Kauniala vielä olisi ollut pelastettavissa. Olivat vain pudistaneet päätään ja kuitanneet tapahtuman itsevanhurskaalla:

-- Mitä me sanoimme! Sellainen elämä ei lopu hyvin.

Ja Ulrikin he olivat antaneet lähteä maasta auttamatta häntä eteenpäin pienimmälläkään tavalla.

Syy oli Elviiran, sen Anna tiesi. Mooses oli hyväsydäminen, hän olisi kyllä auttanut.

Ja Elviira oli kuitenkin Olivia Schöringin serkku.

Liisi ja Ulla tapasivat talon naiset matalassa puolipimeässä arkihuoneessa. Elviira rouva punnitsi villoja, ja tytöt erottivat mustat villat valkoisista. Harjulan lampaat olivat kuuluisat pitkistä ja pehmeistä villoistaan, ja ylpeydellä Elviira täti niitä tytöille näyttikin.

Päästyään suunvuoroon Liisi niiaten toi esille äidin kiitokset lainasta ja laski pirran pöydälle.

Elviira täti tutki pirtaa joka puolelta ja laski sen sitten miltei pettyneenä käsistään. Olisi ollut niin Annan tapaista antaa palvelijain rikkoa pirta. Olipa onni, että se tuli ehyenä takaisin.

-- Minä jo ihmettelinkin, missä se pirta viipyy, puheli hän. -- Sanoin juuri tänään Miilille ja Naimille: Tytöt, sanoin, huomenna teidän on mentävä pappilaan tiedustelemaan meidän pirtaa. Ei ollut tarkoitukseni lainata sitä niin pitkäksi aikaa. Pirta on muutenkin sellainen kapine, jota ei mielellään toisille lainaa.

-- Kyllä äiti jo viikko sitten huomautti meille, että pirta olisi vietävä takaisin, sanoi Liisi.

-- Niin, mutta teistä ei tietysti kukaan joutanut sitä tuomaan. Sinä istut nenä kirjassa. Ulla juoksentelee metsissä, ja Minna, niin Minna kai ompelee rimsuja pukuihinsa. Martta raukka sen kyllä olisi tuonut, mutta hänhän ei ennätä joka paikkaan. -- Markus, älä pälyile tännepäin, paina silmäsi kirjaan. Joko osaat toisen uskonkappaleen?

Viimeiset sanat lausuttiin ikkunan ääressä istuvalle laihalle, tummaihoiselle pojalle.

-- Nimeni on Mark, kuului hiljainen, mutta päättävä ääni ikkunan luota.

-- Markus sinä olet, Markus. Se on siisti raamatullinen nimi. Ole kiitollinen siitä, että sinulla on niin säädyllinen nimi ja sitä paitsi...

-- Voi, täti, Mark on paljon viehättävämpi kuin Markus. Se kuuluu oikein romanttiselta! huudahti Ulla punoittavin poskin.

Elviira rouva kääntyi tyttäriensä puoleen osoittaen Ullaa pitkällä laihalla etusormellaan.

-- Katsokaa häntä, tytöt, hän on kaksitoistavuotias ja keskeyttää äitinne puheen. Minä en mielelläni sekaannu toisten ihmisten lasten kasvatukseen, mutta pappilan nuorison kasvatus antaa todellakin muistutukselle sijaa. Mitä sopimattomaan huomautukseesi tulee, Ulla, niin sanon sinulle kerta kaikkiaan: tässä talossa ei anneta arvoa romanttisuudelle ja muulle sellaiselle roskalle, kuten teidän kodissanne tehdään, niin pappila kuin se onkin. -- Naimi, sinä panit valkoisia villoja mustien joukkoon. Tarkkuutta, tyttäreni, tarkkuutta, muutoin ei sinusta ikinä tule emäntää. -- Kolme naulaako niitä mustan pässin villoja vain tuli? Se on kovin vähän. Kunpa vain ei joku palvelijoista olisi näpistänyt keritessään. Joko teidän lampaanne ovat kerityt, Liisi?

-- Ei vielä.

-- Mutta johan nyt on aika. Ennen juhannusta on lampaat aina kerittävä. Kyllähän äiti sen tietää. Kas, miksi ette istu? Miili, mene noutamaan tytöille vähän vattumehua. Mutta tuo sitä käynyttä. Se kelpaa kyllä lapsille.

Miili nousi paikaltaan tavallista nopeammin, ja Mikko huudahti leveästi hymyillen:

-- Saammeko piparkakkuja myös, äiti?

-- Kaikkea vielä. Ne säästämme isän syntymäpäivää varten.

-- Kai korppuja ainakin tarjotaan, kun on vieraita. Liisi ja Ulla saavat niin harvoin vehnästä.

-- Kiitos, sanoi Liisi nopeasti. -- Meidän tähden ei tarvitse mitään tuoda. Lähdemme kohta kotiin.

Mikko loi häneen närkästyneen silmäniskun, ja kaksitoistavuotias Emma kuiskasi hätäisesti Ullalle:

-- Älkää vastustako. Mekin saamme mehua ja korppuja.

-- Olkoon menneeksi, koska Mikko niin kohteliaasti tahtoo tarjota vieraille, saa Miili tuoda korppuja myös. Mutta vain kuusi, yhden jokaiselle.

-- Meitä on seitsemän, huomautti Ulla.

-- Sinäpä olet merkillisen nenäkäs tyttö. Kuka on seitsemäs? Ah niin, Markus. Miili, tuo siis seitsemän korppua.

Miili palasi kotvan kuluttua kantaen tarjotinta, jolla oli seitsemän lasia ja seitsemän korppua sekä mehupullo, josta leviävä etikkamainen haju ilmoitti sen olevan vahvassa käymistilassa.

-- Mutta, Miili, mitä sinä oikeastaan ajattelet? Laseja lapsille! Läkkiset mukit käyvät nuorille ihmisille täydestä. Vie lasit takaisin kaappiin. Pelkään, että sinusta vielä kerran tulee tuhlari, tyttö rukka. Jaa jaa, kun isä ja äiti sulkevat silmänsä, hävitätte te, lapset, tietysti koko talon. Syötte arkipäivinä paraimmasta pöytäkalustosta ja kulutatte hienoimmat damastiliinani ja pellavaiset lakanani. Minä tunnen tuon kyllä. Sillä lailla elettiin Kaunialassa, ja sen vuoksi siitä tulikin loppu.

Ohoh jaa, jaa.

Elviira täti huokasi raskaasti.

Tyttäret näyttivät kaikki syyllisiltä ja pelästyneiltä, ikään kuin he jo olisivat kuluttaneet loppuun Harjulan suuret liinavaatevarastot ja pöytäkalustot. Mikko naureskeli salaa.

Miili toi seitsemän vanhaa kulunutta läkkimukia ja asetti ne pöydälle. Hänen mukanaan tuli isä Kemell pyöreänä ja hymyilevänä, pää kallellaan kuten aina. Hän tervehti ystävällisesti Ullaa ja Liisiä.

-- Kas niin, lapset, sanoi hän iloisesti, -- herkutelkaa nyt. Ottakaa, ottakaa, älkää ollenkaan kursailko. Kun mamma kerran tarjoo, on se hyvästä sydämestä suotu.

Talon oma nuoriso nautti nöyrästi hapanta mehuaan ja ummehtuneelle tulevia korppuja. Mutta Liisi joi varovasti mukistaan, ja Ullan silmiin nosti väkevä, hapan mehu kyyneleet.

-- Anna minulle, ellet itse juo, sanoi Mikko. Vanhempien lähdettyä huoneesta hän anasti Liisin korpun ja mehulasin.

-- Sinä et ole gentlemanni, Mikko, sanoi Mark moittien. -- Hyi, syöt vieraan osan.

-- Ole vaiti, äläkä rupea minua mestaroimaan. Mokomakin kuokkavieras! kivahti Mikko.

-- Mikko, sinä olet halpamainen, oikein matalamielinen, huudahti Ulla punoittavin poskin. -- Mark on vieras talossa, ulkomaalainen, ja sen sijaan että olisit hänelle kiltti ja kohtelias, olet oikein epähieno. Minä en enää koskaan rupea sinun puolueeseesi krokettipelissä.

-- Kas, kas, neiti Nokkaviisas, tulta tappuroihin. Onko Markus lellipoikasi?

Ulla nielaisi viimeisen korpunmurunsa. Sitten hän loi musertavan katseen Mikkoon ja nousi seisomaan.

-- Meidän täytyy nyt lähteä kotiin. Hyvästi, Mark, tule pappilassakin käymään Emman kanssa tai Naimin ja Miilin mukana.

-- Ihmettelen, että saatoit olla niin rauhallinen, Liisi. Sinä olet kylmä kuin kiiski. Tätikin puhui niin loukkaavasti.

-- Osaan hillitä itseni, vastasi Liisi. -- Kyllä kuluu aikoja, ennen kuin taas menen Harjulaan.

-- Siellä on todella hirveän ikävää. Mark raukka, hän varmaan nääntyy. Näitkö, miten surulliset silmät hänellä oli? Oi, Liisi, hän oli mielestäni kuin viimeinen Hohenstaufi vankeudessa.

-- Lorua. Viimeinen Hohenstaufi oli vangittuna Bolognassa. Vertauksesi ontuu pahasti.

-- Niin, niin, mutta sittenkin. Hän näytti niin romanttiselta. -- Mutta voitko sanoa, Liisi, miksi Elviira täti on niin kauhean saita? Eivätkö he ole rikkaita?

-- Juuri siksi he ovat saitoja. Köyhät, sellaiset kuin me, eivät koskaan ole saitoja.

-- Silloin olen mieluummin köyhä. Äiti ei pakota meitä juomaan käynyttä marjamehua pahalle maistuvista läkkimukeista. Huh sentään!

-- Kierretään pellavavainion ohi, sanoi Liisi. -- Tahtoisin nähdä, miten se kasvaa.

-- Kaikkia, ethän sinä ennen ole piitannut sellaisesta.

-- Mutta nyt piittaan. Isä on luvannut, että jos pellavasato tulee hyvä, pääsen syksyllä kouluun. Pellavista saa hyvän hinnan.

-- Riikka sanoi eilen, että meidän pellava kasvaa hyvin harvaa ja huonoa.

-- Tietysti, hymähti Liisi katkerasti. Meille onnistuu kaikki huonosti.

Ulla katseli häneen pitkään.

-- Ja minusta me olemme niin onnellisia. Sellainen äiti kuin meillä on ja sellainen isä. Luuletko sinä, että Elviira täti osaa kertoa satuja ja leikkiä nukkekemuja ja muuta sellaista niinkuin äiti?

-- Se on totta, sanoi Liisi harvakseen. Miltähän tuntuisi olla Elviira tädin tytär?

-- Minä omasta puolestani välitän viis' rahoista ja sen semmoisista. Pääasia on, että ihmisellä on satusilmät.

-- Satusilmät!

-- Niin, sellaiset, että hän näkee maailman omalla ihanalla tavallaan, aivan toisin kuin miltä se näyttää kenen tahansa silmiin. Meillä on kaikilla satusilmät, isällä, äidillä, Minnalla, vieläpä Martallakin, niin käytännöllinen kuin hän onkin olevinaan. Katsos, minä selitän, miten olen ajatellut, jatkoi Ulla innostuneena. -- Kun enkeli tuo meidän sielumme alas taivaasta ruumiiseen...

-- Enkelikö?

-- Niin, enkeli. Älä väitä muuta, minä uskon niin. Siis kun enkeli tuo sielumme alas taivaasta, yhdistääkseen sen pikku ruumiiseemme alhaalla maan päällä, lentää hän avaruuksien kautta maata kohti. Sielu uinuu vielä, mutta se herää vähitellen, mitä lähemmä maata enkeli liihottaa. Ja ensimmäinen vaikutelma, minkä se saa avatessaan silmänsä, jää ikiajoiksi vallitsemaan. Olen varma siitä, että Elviira tädin ja Mooses sedän sielut ovat nähneet kaikkein ensiksi lehmiä ja ruissäkkejä ja jauhohinkaloita. Ja Naimi ja Miili ovat nähneet pellavakankaita ja kirnun. Isä on nähnyt jonkin vanhan yksinäisen kirkon ja äiti ystävällisen sinisen puron kukkaniittyjen keskellä. Minnan sielu varmaankin on nähnyt laulavia keijuja, ja Martta -- niin, hän on nähnyt pienen soman talon puutarhoineen.

-- Entä minä? kysyi Liisi huvittuneena.

-- Sinä -- sinä olet tietysti nähnyt jonkin sotatantereen tai paavin tai ehkä Fredrik Barbarossan. Lotti on nähnyt pienten lasten leikkivän nurmikolla.

-- Mitä itse olet nähnyt?

-- Minäkö? Ullan katse kävi uneksivaksi. -- Minä näin suuren, tumman metsän, korkeita, jylhiä vuoria ja syvän, mustan veden. Ja vuorella soitti paimenpoika iloista säveltä ja aurinko paistoi, niin että kaikki synkkä muuttui valoisaksi.

SEITSEMÄS LUKU

-- Liisi, mitä sinä teet?

-- Kirjoitan sukuluetteloa Hohenstaufeista.

-- Anna palttua Hohenstaufeille ja tule minun kanssani metsään, pyysi Ulla. En ymmärrä, kuinka jaksat aina puuhata historiallisten henkilöiden ja kaikenlaisten muitten kuivien olioitten parissa. Sinä homehdut vähitellen.

Liisi loi älykkäät harmaat silmänsä sisareen.

-- Sinä, Ulla, rakastat metsää ja eläviä ihmisiä, minä rakastan kirjojani. Kaikki se, mikä oli ennen meitä, herättää mielenkiintoani.

-- Hohhoo, huokasi Ulla, kunpa olisi jo huomispäivä! Ajatteles, kuinka hirveän hauska, että Tyyra ja Joju tulevat jo huomenna.

-- Minusta ei ole ollenkaan hauska. Tuollaiset pääkaupunkilaiset ovat tavallisesti hyvin olevinaan ja koppavia.

Ullan iloinen ilme hävisi.

-- Mutta hehän ovat sukulaisiamme.

-- Olkoot vaan, ei se muuta asiaa. Örnfeltit ovat varakkaita, me olemme köyhiä. Ja sen saamme kyllä tuta, ole varma siitä.

-- Mutta Liisi, puuttui Martta puheeseen, on väärin, että maalaat heidät mustiksi jo ennakolta. Tyyra ja Joju ovat pääkaupunkilaislapsia ja arvattavasti hemmoteltuja, mutta sinulla ei ole mitään oikeutta arvostella heitä, ennen kuin olet heidät nähnyt.

Liisi mutisi jotain ennakkoaavistuksista ja jatkoi Hohenstaufien sukuluetteloa.

Ullan kasvot olivat jälleen kirkastuneet. Hän kääntyi Martan puoleen, joka istui parsimassa pesusta vastatulleita vaatteita.

-- Luuletko, että Tyyra on huvittunut nukeista?

-- Eiköhän, tuonikäiset tytöt leikkivät kyllä vielä nukeilla.

-- Minun täytyy panna toimeen suursiivous nukkekaapissani, mutisi Ulla ja juoksi lastenhuoneeseen. Siellä istui Lotti jo täydessä siivouspuuhassa.

-- Sinä saat siistiä oman puolesi, sanoi hän kipakasti Ullalle. Ja kauheassa siivossa se onkin.

-- Niinpä näkyy olevan, myönteli Ulla hämillään. Hän ei moneen päivään ollut huolehtinut nukeistaan. Siellä ne venyivät nukkekaapin yläkerrassa hyljättyinä ja risaisina.

-- Berengarian toinen jalka on poikki, sanoi Lotti moittivasti.

-- Se on Laurin vika. Annoin poikien ottaa sen valkonaamaiseksi tytöksi, kun he olivat intiaanisilla. Ja tietysti he sen rikkoivat.

-- Antaakin nukkensa pojille! puuskahti Lotti halveksivasti.

Hänen omat nukkensa -- kahdeksan luvultaan -- istuivat kaikki suorina, siistit, vastapestyt vaatteet yllään. Ulla puuhaili katuvaisena nukkeinsa kanssa, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla.

-- Kuule, Lotti, eikö olekin hauskaa, kun Tyyra tulee?

-- On, se on hirveän jännittävää, vastasi Lotti.

-- Tyyra on niin sievä nimi. Hänellä on tietysti sysimustat kiharat ja suuret tummat silmät ja pieni herttainen suu. Ja hänestä tulee minun paras ystäväni. Oi, minä rakastan häntä jo etukäteen.

Ulla huokasi uneksiva katse silmissään.

-- Ehkä hän tuleekin minun ystäväkseni.

-- Sinun! Hän on yhtä vanha kuin minä -- kaksitoistavuotias ja sinä olet vain kymmenvuotias.

-- Mutta minullapas on Hildu, intti Lotti ja kohotti ylpeänä isoa nukkeaan.

Ulla näytti alakuloiselta.

Se oli totta. Lotilla oli Hildu, jonka hän kerran oli saanut kummitädiltään. Se oli perheen komein nukke, ja Ullan toiveet alenivat hänen sitä katsellessaan. Hän istui ääneti ja suori Berengarian takkuisia suortuvia.

-- Tyyralla on varmaan hyvin kauniita nukkeja, mutisi hän.

Seuraavana päivänä saapuivat Örnfeltit. Pastori ajoi itse asemalle ottaakseen vieraat vastaan.

Ulla, Lotti ja pojat olivat kiivenneet riihen katolle, josta näkyi kauas maantielle. He olivat kaikki vastapestyt ja puhtaissa vaatteissa. Jännitys oli suuri.

Kun tomupilvi ilmaisi hevosen olevan tulossa, hyppäsivät he alas katolta ja kiirehtivät kilpaa aukaisemaan porttia. Kaarlo pääsi ensimmäiseksi. Toiset laukkasivat jäljestä ja saapuivat parahiksi pihalle, kun vieraat astuivat alas trilloista.

-- Rakas Anna, tässä me nyt olemme, huudahti everstinna Örnfelt syleillessään talonemäntää. Mutta -- kultaseni -- kuinka epämukavat ajopelit teillä on. Ostakaa ensi tilassa vaunut. Minä olin nääntyä väsymyksestä. Rakas ystävä, kuinka muuttunut sinä olet! Ah -- ja tässä on Minnamme. Charmante kuten aina, pieni maalaiskaunotar karttuunipuvussaan. Entä tämä toinen -- Mon Dieu! -- onko hän Minnan sisar -- niin perin erilainen.

Everstinna tarkasti lornjetilla punastuvaa Marttaa. Sitten hänen välinpitämätön katseensa solui Liisin ja Ullan ohi pysähtyäkseen mielenkiinnolla Lottiin.

-- Katsos vaan -- hänellä on Schöringien piirteet. Elle est jolie, cette petite. [Hän on sievä, tuo pienoinen.]

Kaarlo ja Lauri sivuutettiin lauseella:

-- Eivät he kai ole vallattomia? Joju on niin herkkä ja hento. -- Joju, sydänkäpyni, älä haukottele, se ei ole soveliasta.

Mutta Joju, sydänkäpy, haukotteli, niin että molemmat hammasrivit näkyivät, ja sanoi surkealla äänellä:

-- Minulla on nälkä ja uni.

Martta riensi apuun.

-- Minä vien lapset syömään ja nukkumaan, sanoi hän ystävällisesti. Martta ei koskaan ujostellut ketään, siihen hän oli aivan liian luonnollinen. -- Tule, Joju, tule, Tyyra.

Joju tarttui hänelle tarjottuun käteen, mutta Tyyra pudisti päätään.

-- Minä syön täysikasvuisten kanssa, sanoi hän hiukan kopeasti.

-- Niinkuin tahdot, sanoi Martta yhtä ystävällisesti. -- Ulla, vie sinä Tyyra vierashuoneeseen, ehkä hän tahtoo pestä kätensä.

-- Tahdotko tulla? kysyi Ulla. Hänen sydämensä läpätti ihastuksesta ja ujoudesta. Tyyra oli ihanampi, hienompi hänen rohkeinta kuvitelmaansa.

Kunpa hän vain viihtyisi heidän köyhässä kodissaan. Sillä köyhä heidän kotinsa oli, sen Ulla vasta ensi kertaa oikein selvästi huomasi. Vierashuonekin, joka vielä tänään oli ollut niin ihastuttava, näytti nyt varsin puutteelliselta. Kun Tyyra laski pienen, hienon käsilaukkunsa tuolille ja loi arvostelevan silmäyksen ympärilleen, seurasivat Ullan silmät hänen katsettaan arastellen.

Kuinka hän olikaan voinut pitää tätä huonetta hienona ja kauniina! Hyväinen aika, kattohan oli aivan mustunut. -- Tyyran katse oli juuri osunut siihen, ja nyt se pysähtyi uuniin, niin, siinähän on halkeama, sitäkään hän ei ollut ennen huomannut. Ja valkoisista huonekaluista oli maali kulunut. Tyyra varmasti huomasi sen. Ja sohvan sininen päällystä oli haalistunut, ja ikkunaverhoissa oli parsittuja paikkoja. Ja piirongin vetimet olivat kuluneet. Ja seinäpaperit halkeilleet.

Mutta piironkiliina ainakin oli soma. Sen oli Ulla ommellut äidille joululahjaksi, ja äiti oli kiittänyt sitä, vieläpä Marttakin. Hänen täytyi tietää, mitä Tyyra siitä piti.

-- Onko tämä sinusta kaunis? kysyi hän, ja hänen oma äänensä kuulosti hänen korvissaan luonnottomalta. -- Se on ommeltu Jaavakanavalle.

Tyyra loi välinpitämättömän katseen liinaan.

-- Miksei, sanoi hän, -- meillä on palvelijainhuoneessa melkein samanlainen. Sisällä emme luonnollisesti käyttäisi näin räikeitä värejä. Mutta tässä ympäristössä se kyllä menee mukiin.

Ulla oli mykistynyt. Tyyran ylhäisen huolimaton ääni masensi hänet.

-- Oliko sinusta hauska tulla maalle? aloitti hän hetkisen kuluttua keskustelun uudelleen.

Tyyra oli heittänyt hartioilleen vaaleanpunaisen kampausviitan ja harjasi pitkiä, kiiltävänmustia hiuksiaan. Ullan kysymyksen kuultuaan hän jäi seisomaan harja kädessä ja loi ynseän katseen Ullaan.

-- Hauska? Olisiko sinusta hauska, jos sinut erotettaisiin kaikista hyvistä ystävistäsi ja saisit lähteä hienosta, mukavasta kodistasi ventovierasten luo? Niin juuri -- ventovierasten luo. Sillä vaikka olettekin meille jollakin lailla sukua ja vaikka Elviira täti, äidin sisar, asuu Harjulassa, olen aivan vieras teille kaikille. Ja isä ja äiti lähtevät Sveitsiin eivätkä ota minua mukaansa. Se on kovaa. Sydämeni murtuu siitä.

Hän heittäytyi istumaan kiikkutuoliin ja näytti niin onnettomalta, että Ullan teki pahaa häntä katsellessaan.

Samassa aukeni ovi ja Lotti astui sisään Ullan Berengaria toisella, oma Hildunsa toisella käsivarrellaan.