Part 3

-- Mitä varten hän oikein lähti täältä pois? kysyi Ulla. Hänen mielikuvituksensa oli saanut virikettä.

-- Sitä voit kysyä äidiltä, sanoi Martta.

-- Olen kysynyt, mutta äiti ei kerro. Hän käy aina surullisen näköiseksi, kun Kaunialaa mainitaan.

-- Kauniala oli äidin lapsuuden ja nuoruuden koti. Ja häntä surettaa, kun se nyt on vieraitten käsissä.

-- Niin on, jesses sentään, jos vanha patrunessa sen tietäisi. Vaikka kyllä hän sen tietääkin -- tässä Riikka alensi ääntään, -- koska kuuluu Kaunialassa vieläkin yöllä liikuskelevan. Joka paikassa kulkee, navetassa ja tallissa ja pakarituvassa. Ja niin raskaasti kuuluu huokasevan, kun pilttuut on tyhjät ja pakaritupa kylmillä, että oikein selkää karmii, jos kuka kuulee.

Liisin ja Ullan kasvot hehkuivat jännityksestä, mutta Martta sanoi kuivasti:

-- Juttuja.

-- Juttujakos Martta neiti sanoo? Sopii sanoa. Mutta eipäs vain Kaunialassa enää kukaan tahro asua. Palmu, joka kartanon osti patruunalta, kuoli puolen vuoren peräst, ja sitten sen osti tukkiyhtiö ja kalus metsät puhtaiksi, ja nyt se on muutaman loimaalaisen hallussa.

-- Onko kukaan nähnyt vanhan patrunessan haamun? kysyi Ulla. Hän oli kalpea mielenliikutuksesta.

-- Ei muut kuin vanha Loviisa, mun kummitätini. Se palveli ennen nuorena Kaunialassa. Ja yhtenä päivänä muori mennä käntystää Kaunialaan, kun tarvittee rautaheiniä ja tietää, että niitä kasvoi kartanon riihen takana, sitä oikeeta sorttia. Mutta annas kun hän tulee riihen luo, niin eikös siinä seiso vanha patrunessa vallan ilmielävänä. Sukankurin oli ollut käsissä ja nyökäyttää päätään muorille ja huokasee niin raskaasti. Muori paha tietenkin pelästyy ja kaatua rötkähtää pyörryksissä maahan. Kun hän heräs, oli näky karonnut, mutta muor oli niin pelästyksissään, että rupes sänkyyn, kun kotiin pääsi.

-- Kaameata! Jännittävää! kuului tyttöjen huulilta.

-- Eikö Kaunialassa nyt sitten kukaan enää asu? kysyi Liisi edelleen.

-- Sen loimaalaisen lampuoti siellä nyt oleilee. Renkituvassa asuu, pelkää päärakennusta. Huonossa kunnossa Kaunialan maat nykyisin ovat. Sitä vartenhan vanha patrunessa ei saa rauhaa haurassakaan, se oli näet semmoinen orninkin ihminen koko elämänsä.

-- Äidillä on hänen kuvansa. Hän on hyvin ankaran näköinen vanha rouva, selitti Ulla. -- Ja Herman sedän kuva meillä myös on, hän on niin lihava ja iloisen näköinen.

-- Niin majuurivainaako! Iloinen hän oli, voi voi, ja niin aulis antamaan ja avokätinen, kun sille tuulelle sattui. Kyllä hänen aikanaan Kaunialassa juhlittiin ja pitoja pirettiin. Parihevosilla ajettiin kartanosta toiseen ja remuttiin vähän liiaksikin. Mutta mitäpäs niistä vanhoista asioista. Olleita ovat jo ja menneitä.

-- Riikka nyt sentään kertoisi, pyytelivät Liisi ja Ulla.

-- Saanhan tuota kertoakin, ja kyllähän minä ne asiat tunnen. Äitini oli monta kertaa kartanossa passaamassa, kun siellä oli kemut. Majuuria kaikki suosivat ja rakastivat, mutta vanhaa patrunessaa enemmän peljättiin.

-- Oliko hän paha?

-- Toiset moittivat pahaksikin, mutta köyhät ja sairaat häntä kiittivät. Itse kävi patrunessa pellolla. Sukanneule oli aina käsissä, ja siinä hän käveli saappaat jalassa pellonpientareilla, torui laiskoja, piti silmällä, ettei hevosia rääkätty, ja kutoi aina välillä sukkaansa.

Ja sattui usein, kun hän parast'aikaa oli jotain renkiä neuvomassa, että joku palvelijoista tulla huippaisee pellon yli täyttä vauhtia ja huutaa: "Patrunessa, patrunessa, täällä on mies, joka on iskenyt kirveellä polveensa." Ja patrunessa lähti tulemaan ja sitoi suurilla kauniilla käsillään haavan niin koreesti, ettei sitä olisi tohtorismieskään paremmin sitonut. Taitava hän oli tauteja ja haavoja parantamaan, se tierettiin moneen pitäjään. Mutta eipäs osannut omaa tautiaan parantaa. Kun lavantauti riehui pitäjässä, sai hän tartunnan niistä sairaista, joita oli hoitanut. Ja kuoli siihen. Kuoli, ja viiren vuoren perästä Kauniala meni vasaran alle.

-- Kauheata. Mitenkä niin kävi? kysyi Liisi.

Tytöiltä oli vispilänteko jäänyt. Riikan kertomus oli liian jännittävää.

-- No, se ei osannut majuri hoitaa taloa eikä rahoja. Ja rouva oli kans niin lapsellinen ja ymmärtämätön. Kyllä Ulrik herra itki ja raivos, kun tuli kotiin ja sattui parahiks paikalle näkemään, kuinka koti meni. Mutta mitäs hän olis siihen osannut? Nuori poika vielä ja huikentelevainen.

-- Sen vuoksiko hän sitten lähti pois maasta.

-- En minä häntä tierä, mutta niin hän oli sanonut, että Amerikkaan hän lähtee ja kyllä hän vielä palaa takaisin ja näyttää, että hänessä on miestä.

-- Ehkä hän vielä tuleekin, huudahti Ulla innoissaan.

-- Ei tule enempää kuin Aknes neitikään, joka kerran lähti. -- -- --

-- Liisi ja Ulla, menkää noutamaan lisää varpuja, käski Martta. Ehkä Riikka panee vispilät kokoon, niin minä lasken montako niitä on.

-- Minusta ei ole hauska udella suvun asioita palvelijalta, sanoi hän matalalla äänellä tytöille, kun Riikka hiukan loittoni. -- Olen varma, ettei äiti siitä pitäisi.

Liisi ja Ulla muikistivat suutaan. Martta oli aina niin pikkumainen.

VIIDES LUKU

Kun vispiläretkeläiset saapuivat kotiin, istui arkihuoneessa nuori tummasilmäinen tyttö, jonka soikeita kasvoja ympäröi tuuhea, pähkinänruskea tukka.

-- Minna!

Tyttö torjui kapeilla, kauniilla käsillään ahdistavaa, ilosta kirkuvaa siskoparvea.

-- Peljättävät kannibaalit, armahtakaa kalpeanaama raukkaa! huusi hän. -- Ja voi, Kaarle poika, kangas on nykyään hirvittävän kallista, säästä hamettani.

-- Miksi et kirjoittanut, jotta olisimme tulleet asemalle sinua vastaan? kysyi Martta, kun ensimmäisen kohtauksen myrsky oli asettunut.

-- Tahdoin yllättää teidät. Kauppaneuvoksetar sai äkkiä kutsun lähteä Turkuun, hänen tyttärensä oli siellä sairastunut. Meillä oli niin paljon työtä matkavalmistuksissa, etten ennättänyt omia matkojani ajatellakaan. Heti kun hän oli lähtenyt, sulloin omat tavarani matka-arkkuun, ja tässä nyt olen.

-- Saatko olla vapaana koko kesän? kysyi pastori. Hänen silmissään loisti hellä ihailu. Vanhin tytär oli isän lempilapsi.

-- Vapaa kuin lintunen. Kauppaneuvoksetar matkustaa sitten tyttärensä kanssa Wisbyhyn koko kesäksi. Ja ajatelkaa -- hän maksoi minulle kahden kuukauden palkan. Tunnen olevani rikas kuin kalifornialainen kullankaivaja.

-- Oletko tuonut tuliaisia? kysyi Lauri.

-- Sen saamme nähdä, kun matkatavarani tulevat, pikku ahnehtija.

Ranssu nouti matka-arkun asemalta, ja kun se saapui, vietettiin Pikkupappilassa miltei kuin joulua. Isä sai sateenvarjon, äiti vaalean pitsimyssyn, Martta esiliinakankaan, Liisi kirjan, Ulla ja Lotti leveät kirjailuilla koristetut kaulukset ja pojat kumpikin pallon.

-- Mutta, Minna, nuhteli äiti. Sinähän olet tuhlannut ainakin kuukauden palkan lahjoihin.

-- Toinen puoli on vielä jäljellä, hymyili Minna.

-- Mutta katsokaa tätä! Mitä siitä sanotte? Minna levitti ihastuneiden katsojien eteen vihertävää, kukallista huonekaluvaatetta.

-- Et kai vain -- -- -- Martta pidätti henkeään ihastuksesta. -- Ei kai se ole huonekaluja varten? sai hän viimein sanotuksi.

-- Onpa niinkin. Salin mahonkikalustoon. Mitä arvelette?

-- Mutta rakas tyttö, puuttui isä puheeseen. -- Vanha olisi kyllä vielä kelvannut. Sehän on vain vähän kulunut.

Minna nauroi iloisesti.

-- Niinpä kyllä sinun mielestäsi, hajamielinen isä kultamme. Mutta äiti ja me tytöt aiomme ruveta herrastelemaan. -- Olkaa hyvä ja istukaa hienoon sohvaamme, patrunessa, painakaa puuta, herra rovasti, olkaa hyvä. -- Eikö totta, äiti, tämä viheriä väri ruskeaa mahonkia vasten näyttää kovin hienolta.

-- Kyllähän entinenkin päällinen olisi vielä kelvannut, sanoi äiti. Hän tahtoi olla samaa mieltä kuin miehensä, mutta tyytyväinen ilme kasvoilla puhui toista kieltä. Hän oli kyllä huomannut, miten Elviira ja Hilda Hanén olivat tarkastaneet arvostelevin katsein kulunutta ja haalistunutta sohvanpäällistä. Martta ei salannutkaan iloaan. Hän oli jo kauan turhaan vaivannut päätään, mistä ottaisi rahat uusiin päällisiin.

Illalla istuivat molemmat vanhemmat sisaret perheen muitten jäsenten levolle mentyä vinnihuoneessa juttelemassa. Minna kyyristyi pienen, kukallisella kretongilla päällystetyn sohvan nurkkaan ja veti Martan viereensä.

-- Tee nyt selkoa asioista, Martta. Miten on talvi kulunut? Äiti näyttää rasittuneelta.

Martan nuorille kasvoille levisi huolestunut ilme.

-- Niinkö sinusta? Katso, äiti on saanut tehdä työtä aika tavalla. Olen kyllä koettanut auttaa häntä, mutta kun minun täytyi ottaa puhtaaksikirjoitustyötä tuloja kartuttaakseni, on äidin suureksi osaksi yksin pitänyt hoitaa taloutta. Liisi auttoi minua kirjoitustyössä, ja Ulla on kovin lapsellinen.

Minna huokasi ja kohotti käden silmilleen.

-- On hirveää olla köyhä.

-- Älä pane pahaksesi, Minna, lohdutti sisar. -- Nythän kaikki näyttää valoisammalta. Ihanaa on, että isä suostui hakemaan tänne kappalaiseksi ja että hän pääsi.

-- Niin, Minnan kasvot vilkastuivat, -- nyt kai on parempi.

-- Ensimmäinen vuosi on tietysti raskas. Täytyy hankkia niin paljon uutta, työkaluja ja muuta. Kunpa vain isä antaisi äidin ja minun hoitaa puustellin. Kaikki käy kyllä hyvin, kun ei hän, isä rukka, pääse liiaksi sekaantumaan maanviljelykseen.

-- Mutta Martta! Minnan ääni oli lievästi moittiva.

-- Niin, sinun mielestäsi en puhu kyllin suurella kunnioituksella isästä. Mutta jos olisit minun sijassani -- -- -- Ei, ei, minun ei pidä puhua mitään. Sanon vain, mitä enemmän rakas isämme antautuu seurakunnan hoitoon ja papillisiin tehtäviin, sen edullisempi puustellin hoidolle.

Ovelta kuului koputus, ja Liisin pää pilkisti esiin.

-- Mielestäni voisitte ottaa minut mukaan, jos aiotte pitää perheneuvottelua, sanoi hän. -- Olen jo nelitoistavuotias ja ymmärrän enemmänkuin luulette.

-- Kas vain, neiti Tietoviisas. Mitäs arvelet, Minna, pääseekö hän mukaan?

-- Anna Liisin tulla, hänen on jo aika päästä pikkulasten kirjoista.

-- Minä myös, kuului rukoileva ääni, ja Liisin takaa näkyivät Ullan pyytävät silmät.

-- Sinä menet kauniisti nukkumaan, määräsi Martta. -- Ei tämä ole mikään pikkutyttöjen kongressi.

-- Martta on kauhean kovasydäminen, oikea tyranni. Minä istuisin hiljaa kuin hiiri, lupaan, etten hiisku sanaakaan. Tahtoisin niin hirveän mielelläni kuulla Minnan juttuja Helsingistä.

-- Mene nukkumaan siivosti, Ulla, niin kerron sinulle huomenna minkälaista oli, kun kävin teatterissa katsomassa Macbethia.

-- Oletko sinä käynyt teatterissa? Eikö se ole synti? kysyi Ulla silmät pyöreinä uteliaisuudesta ja ihastuksesta.

-- Ei minun mielestäni. Mutta mene nyt nukkumaan.

Tyttö totteli vastahakoisesti.

-- Isot sisaret kohtelevat nuorempiaan kerrassaan halpamaisesti, mutisi hän laskeutuessaan kapeita vinninportaita alas. -- Mutta malttakaa, kun minä kasvan suureksi, en kerro kellekään salaisuuksiani, en ainoatakaan, sen lupaan. Saavat ryömiä vaikka polvillaan edessäni ja rukoilla äänensä käheäksi. Minä olen kuuro ja ylpeä kuin ruhtinatar.

Tällä valoisalla tulevaisuudenkuvalla loukattua mieltään lohduttaen Ulla painautui vuoteeseensa.

-- Ulla on vielä naurettavan lapsellinen, sanoi Liisi heilauttaen pitkää palmikkoaan. -- Mutta, tytöt, mitä sanotte minusta?

Hän asettui seisomaan sisarten eteen ja kohotti lyhyttä vartaloaan näyttääkseen pitemmältä. -- Olen kohta viisitoistavuotias enkä ole saanut vielä mitään säännöllistä opetusta. Minun täytyy päästä kouluun.

Hän linkosi viimeiset sanat kuin uhalla ja jäi selkä suorana, otsa rypyssä odottamaan niiden vaikutusta sisariin.

-- Liisi rukka, mistä ne rahat tulisivat? huokasi Martta. -- Saat tyytyä siihen oppiin, minkä isä ja kansakoulunopettajamme sinulle antavat.

-- Mutta minä en tyydy siihen, intti Liisi itkunsekaisella äänellä. -- Sinun, Martta, on hyvä puhua, sinä et itse välitä luvuista, sinulle riittää, kun saat keittää, leipoa ja kirnuta. Mutta minä -- Liisi kohotti taaskin pientä vartaloaan -- olen luotu muuhun, tiedän sen. Minua ei tyydytä, että saan nokkia tiedonjyvän sieltä täältä. Tahdon perinpohjaiset tiedot. Tahdon kehittyä, tahdon samat oikeudet kuin pojilla on.

-- Ja niin edespäin. Liisi on lukenut Fredrika Bremerin Herttaa, huomaan, sanoi Minna hymyillen. -- Martta, eikö todellakaan ole mitään mahdollisuuksia siihen, että Liisi pääsee kouluun?

-- Kyllähän äiti ja isä ovat sitä ajatelleet, ja vuoden kuluttua se ehkä jo käykin.

-- Vuoden kuluttua olen jo liian vanha, vaikeroi Liisi.

-- Ei Naimi eikä Miilikään ole käyneet koulua, sanoi Martta. -- Eikä heitä kukaan siitä moiti. Tytöt tulevat hyvin toimeen ilman kielioppia ja matematiikkaa. Ei äitikään ole saanut muuta kuin kotiopetusta.

-- Me elämme nyt omaa aikaamme. Kyllä tyttöjenkin täytyy saada koulusivistystä. Luuletko minun tyytyvän samanlaiseen elämään kuin Naimi ja Miili? Maitokamarista leivintupaan, leivintuvasta kangaspuiden ääreen. Ei -- minä en ole sitä maata. Minä tahdon lukea ja tutkia, tulla itsenäiseksi, riippumattomaksi naiseksi. Historian opettajaksi tai -- tai lääkäriksi.

Viimeisen sanan Liisi virkkoi puoliääneen, epäröiden, ikään kuin häveten omaa rohkeuttaan.

-- Herra varjelkoon! huudahti Martta. -- Kaikkea sitä kuuleekin. Opi paikkaamaan hameesi liepeitä ja parsimaan sukkasi. Sinusta puhuu ylpeyden henki. Kyllä vielä nöyrryt.

Minnakin lausui mielipiteensä.

-- Älkää kiistelkö tytöt. Kunnia maitokamarille ja kangaspuille, mutta kunnia myös naissivistykselle. Älä huolehdi, Liisi, koetetaan keksiä jokin keino syksyyn mennessä.

-- Isä ja äiti kyllä suostuvat, mutta Martta on niin vanhanaikainen ja halveksii tietoja. Itse hän tuskin avaa muuta kirjaa kuin keittokirjaa tai postillaa.

Martan kielellä pyöri terävä vastaus, mutta hän hillitsi itsensä. Minnan ensimmäistä iltaa uudessa kodissa ei saanut himmentää kinastelulla.

-- Täti Örnfelt on kirjoittanut äidille, sanoi hän kääntyen Minnan puoleen; äänen epävarmuudesta saattoi päättää hänen taistelevan kyynelten kanssa. -- Hän pyytää saada lapsensa tänne meille kesäkuukausiksi.

-- Meille! huudahti Minna. -- Miksi ei pikemmin Harjulaan? Miten viihtyisivät Örnfeltin hemmotellut, mukavuuksiin tottuneet lapset meidän vaatimattomassa kodissa?

-- Alma täti ja setä matkustavat Sveitsiin noutamaan Nooraa tyttöopistosta ja viipyvät jossakin kylpylaitoksessa koko kesän. Jojulle käy koulussa huonosti. Täti kirjoittaa: "Haluaisimme hartaasti, että rakas Annamme ottaisi huolehtiakseen lapsiemme ruumiillisesta hoidosta ja että Jonatan, joka on tunnettu opettajalahjoistaan, ohjaisi Jojun lukuja."

Martta oli ottanut taskustaan kirjeen ja lukenut siitä yllä olevat sanat.

-- Mitä aiotte vastata ehdotukseen? kysyi Minna.

-- Isän mielestä emme voi vastata kieltävästi. Ja ehkäpä näin ollen on paras suostua. Alma täti lupaa maksaa lasten puolesta hyvin. Jos Liisin täytyy päästä kouluun, ovat nekin rahat tarpeen.

-- Toisin sanoen, Martta saa puuhata vielä enemmän kuin tähän asti, jotta hänen työtään halveksiva sisar pääsisi toiveittensa perille. Ymmärrätkö, Liisi, minkälainen helmi Marttamme on?

Minna oli hyväillen kietonut käsivartensa Martan vyötäisille. Liisi pureksi hämillään palmikkonauhaansa.

-- Tiedänhän minä, että Martta on meistä paras ja uhrautuvaisin, sanoi hän katuvaisena. Mutta sen myöskin lupaan, että jos Martta nyt minun puolestani ahertaa, tulen sen kerran vielä hänelle palkitsemaan. Kyllä minussakin on tarmoa, kun vain pääsen oikealle hyllylleni.

-- Mitä koulunkäyntiisi tulee, on isän ja äidin ensi sijassa siitä päätettävä, sanoi Minna. -- Ja nyt saat hävitä omalle yöpuullesi. Hyvää yötä.

-- Voin siis luottaa siihen, että te puollatte asiaani perheneuvottelussa, kysyi Liisi ovea avatessaan.

-- Kyllä, kyllä, lupasi Minna. -- Emme kai saa muutoin rauhaa.

Molemmat vanhemmat sisarukset valvoivat vielä kauan kuuleassa kesäyössä. He juttelivat puoliääneen nauttien toistensa läsnäolosta, paljastaen tunteensa arasti ja teeskentelemättä, kuten nuoret tytöt heidän iällään tekevät. Minna etupäässä puhui kertoen kokemuksiaan, Martta kuunteli, pujottaen keskusteluun silloin tällöin omia johtopäätöksiään ja elämän totuuksia, jotka vanhemman ihmisen suussa olisivat vaikuttaneet väsyttäviltä, niin epäitsenäisiä ja kuluneita ne olivat, mutta nuorten huulien lausumina niissä oli oma pikkuvanha, herttainen sävynsä.

Tytöt olivat jo hetken aikaa maanneet kapeissa puusängyissään, kun Minna kohosi kyynärpäänsä nojaan ja miltei kuiskaten kysyi:

-- Nukutko, Martta?

Martan vuoteesta kuului epämääräistä mutinaa, josta hyvällä tahdolla saattoi erottaa: -- En vielä.

Minna nousi vuoteestaan ja istuutui Martan sängyn jalkopäähän peitteeseensä kietoutuneena.

-- Voitko kuvitella, alkoi hän, minulla oli matkalla seikkailu.

Siinä samassa oli Martta valveilla. Kaikki mikä vähänkään vivahti romantiikkaan kiinnitti hänen mieltään.

-- Kerro, pyysi hän.

-- Oh, sitä ei oikeastaan voi kertoa. Se sulaa käsiin, kun alkaa käyttää sanoja. Mutta jos sinua huvittaa -- -- -- Satuin junassa samaan vaunuosastoon kuin muuan toverini Haminan tyttöopiston ajoilta. Vastapäätä meitä istui muuan ulkomaalaiselta näyttävä herrasmies, joka luki englanninkielistä sanomalehteä. Englantilainen tai amerikkalainen, arvelimme me ja puhuimme aivan vapaasti. Kun sitten nousin asemalla junasta, käännyin asemavirkailijan puoleen kysyen, tiesikö hän neuvoa jotakuta ajomiestä Pikkupappilaan. Mies, joka meidän kesken sanoen näytti omaavan verrattain hidasliikkeisen älykoneiston, ei osannut sanoa muuta, kuin että Pikkupappilaan oli viisi virstaa maantietä ja neljä oikotietä myöten. Seisoin siinä matkatavaroitteni keskellä neuvotonna kuin turvaton emigrantti, kun kuulin syrjästä kohteliaan: "Jos suvaitsette, neiti."

Sanat lausuttiin englanniksi murtaen, ja kun hämmästyneenä käännähdin, näin edessäni pitkän, laihan herrasmiehen, saman, joka oli matkustanut kanssani Helsingistä ja jota luulimme ulkomaalaiseksi. Katselin häntä ylhäisen kylmästi, kuten nuoren, hyvin kasvatetun tytön tulee katsahtaa tuntemattomaan herrasmieheen, kohotin isoisä Schöringiltä perimiäni kulmakarvoja ja vedin suupieleni alaspäin Alma tädin tyyliin. Mutta ylhäiset eleeni eivät häneen huomattavasti tehonneet.

"Anteeksi, neiti", sanoi hän. "Kuulin teidän olevan vailla hevosta. Suvaitsetteko käyttää minun hevostani?"

Kulmakarvani ja suupieleni vetäytyivät nopeasti alkuperäisiin olomuotoihinsa ja kasvoni osoittivat -- pelkään -- liian avomielisesti mielihyvääni. Onneksi oli minulla sentään sen verran omanarvon tuntoa jäljellä, että tein siroimman kumarrukseni ja lausuin silmät maahan luotuina:

"Kiitän teitä, hyvä herra, mutta minun on mahdoton käyttää hyväkseni avuliaisuuttanne."

"Miksi niin?" kysyi hän siekailematta. "Kuulin teidän kysyvän tietä Pikkupappilaan. Sattumalta tiedän sen olevan samalla taholla kuin minun matkani päämäärä. Ajopeleissäni on tilaa, miksi ette käyttäisi sitä hyväksenne?"

Asia oli todella perin yksinkertainen ja selvä. Jätin siis matka-arkkuni asemalle säilöön, otin pienen matkalaukkuni ja kiipesin portaiden edustalla odottaviin kieseihin.

-- Mutta, Minna! Martta oli kauhistuneena kohonnut istumaan. -- Et kai tarkoita, että ajoit ventovieraan herran kanssa keskellä päivää maantiellä!

-- Tarkoitan kyllä, sisko kulta. Mutta olisiko sinusta ollut parempi, jos olisin tehnyt sen keskellä yötä ja syrjäteillä? vastasi Minna nauraen.

-- Kai hän ainakin ojensi sinulle käyntikorttinsa? Ja sinä hänelle?

-- Ikävä kyllä ei minulla sattunut olemaan sellaista. Eikä nähtävästi hänelläkään, koska hän vain mutisi jonkin nimen, josta en saanut selkoa.

-- Kuka hän mahtoi olla?

-- Ehkäpä joku insinööri, siltä minusta tuntui hänen keskustelustaan. Ja vaatimattomissa oloissa elänyt.

-- Et kai tarkoita, että hän olisi köyhä? sanoi Martta äänellä, jossa selvästi saattoi lukea pettymystä.

Hän oli sisaren kertomuksen aikana ennättänyt punoa juonen romaaniin. Minnan tuli hänen mielestään joutua rikkaaseen avioliittoon, hän oli kuin luotu loistamaan. Martalla oli käytännöllisistä lahjoistaan huolimatta suuri taipumus hempeämielisyyteen. Hän rakasti kaihomielistä runoutta ja haikeita lemmenlauluja. Arkipäiväisten askareittensa lomassa hän mielellään piirteli rohkeita tulevaisuudenkuvia, enimmäkseen kuitenkin Minnalle ja Lotille, jotka hänen mielestään perheen kaunottarina olivat itseoikeutettuja onnen lempilapsia. Jos joku olisi vaatinut häntä tilille siitä, mitä hän sisimmässään itselleen unelmoi, olisi hänen punastuen täytynyt tunnustaa rohkeimmissa unelmissaan haaveilevansa pientä punaista pappilaa, jonka emäntänä askaroi häntä itseään varsin lähellä oleva henkilö.

-- Oliko hän kaunis? kysyi hän edelleen.

Minna nauroi:

-- Martta, Martta, minä näen sinun ajatuksesi. Mutta vapautan sinut heti turhista kuvitteluista. Hän oli miltei isän ikäinen, laiha ja kuiva ja ruskea kuin pergamentti. Ja nenä hänellä oli hirveän iso. Aivan kuin Rastasnokka-kuninkaalla.

Minna kohosi seisomaan ja astui ikkunan luo.

-- On ihanaa olla kotona, ihanaa olla vapaa, ihanaa, että vanha kauppaneuvoksetar on Wisbyssä asti. Ja nyt nukumme.

Hän pujahti vuoteeseen.

-- Hyvää yötä, pikku pappilan muori. Näe makeita unia Hesekielistäsi.

-- Mistä Hesekielistä?

-- Hänestä, jonka omaksi kerran tulet. Hänellä on valkoinen tukka ja siniset silmät ja pyöreät, punaiset posket, ja hän vallitsee pientä herttaista pappilaa.

Martta upotti nauravat kasvonsa pielukseen. Minnalle ei osannut loukkaantua.

-- Minä uneksin Rastasnokka-kuninkaasta, kuului Minnan unelias ääni toisesta vuoteesta.

Martta valvoi yhä. Hän ajatteli Minnan seikkailua.

Äkkiä hän päästi heikon huudahduksen.

-- Minna! Minna, minä arvaan, kuka hän oli. Tietysti se amerikkalainen rahamies, joka on ostanut Kaunialan.

Mutta Minna ei kuullut. Hän nukkui aavistamatta, mitä kullanhohtoisia unia sisar hänelle uneksi.

KUUDES LUKU

Ulla syöksyi arkihuoneeseen kuin tuulispää.

-- Hei, tytöt, nyt hän on tullut.

-- Kuka? kysyivät sisaret.

-- Tuo Ulla ei sitten koskaan voi tulla sisään niinkuin muut ihmiset, murahti Liisi.

Hän oli juuri päättämässä sukanteräänsä ja pudotti sisaren sisäänhyökätessä pari silmää puikolta. -- Sellainen harmi, saan taas istua tässä tuntikauden, ennen kuin tämä tulee kuntoon.

-- Annas, minä autan, sanoi Martta hymähtäen. Sisarten kesken oli Liisin käsityötaito kyllin tuttu.

-- No, Ulla, kuka on tullut, koska noin olet suunniltasi? Keisariko? kysyi Minna.

-- Poika, se ulkomaalainen.

-- Mikä poika?

-- Ah niin, sinä et vielä tiedäkään, Minna, kun niin vasta olet tullut. Se on muuan poika, kauhean orpo ja köyhä. Ja hän on Harjulan sedän veljenpoika ja musta. Ja minä olen hirveän utelias häntä näkemään.

Minna kohotti kauniita kulmakarvojaan. Martta ja Liisa nauroivat.

-- Sinä olet sietämättömän sekava puheissasi, Ulla, sanoi Liisi. -- Minä selitän asian Minnalle. Mooses sedällä oli veli, merikapteeni. Hän kuoli pari vuotta sitten Hampurissa, ja hänen leskensä palasi viime vuonna Suomeen. Mutta matkalla hänkin sairastui ja kuoli melkein heti Suomeen tultuaan. Hän jätti jälkeensä sievähkön omaisuuden ja pienen pojan. Miehen omaiset -- Harjulan setä ja pari sisarta -- jakoivat omaisuuden keskenään, mutta poika jäi ilman, sillä hän oli vain kapteenin ottopoika, ja laillista testamenttia ei ollut. Sukulaiset päättivät silloin jakaa pojankin, niin että kukin noista kolmesta pitää poikaa luonaan vuoron perään, kunnes hän kasvaa niin isoksi, että itse kykenee ansaitsemaan elatuksensa. Nyt on Kemellien vuoro pitää häntä.

-- Minä oikein palan uteliaisuudesta nähdä häntä. Mahtaa olla mielenkiintoista olla ulkomaalainen. Minä olisin hirveän mielelläni joku hindu-tyttö Ganges-virran rannalta, puheli Ulla innoissaan.

-- Tyydy sinä suomalaiseen sukuperääsi, sanoi Martta kuivasti. -- Tuosta saat työtä. Pura tämä minun ristikkäinen pumpulihameeni. Äiti arveli, että siitä tulee sinulle vielä hyvä arkipuku.

Ulla kohotti ruskeata, varsin haalistunutta pumpulihametta.