Part 12

-- Nyt tulee Fred Hassel! huudahti Ulrik äkkiä. Ja totta tosiaan, hänellä on poika mukanaan.

Hän riensi portaita alas vastaanottamaan ystäväänsä. Hassel heilutti iloisesti kättään hänelle.

-- All right, my boy! huusi hän. Tässä hänet tuon.

Mark istui kääseissä pienenä ja kalpeana. Hänen suurissa tummissa silmissään oli äänetön kysymys.

Minne hänet nyt taas heitettiin? Aamulla oli amerikkalainen herra tullut Harjulaan, sulkeutunut Mooses sedän ja Elviira tädin kanssa vierashuoneeseen. Sitten oli Naimi hätäpikaa sullonut matkalaukkuun hänen vähät vaatteensa. Jaakko oli pitänyt hänelle pitkän saarnan Jumalan erinomaisesta kaitselmuksesta ja oikeasta kristityn mielestä, joka myötäkäymisessäkin pysyy nöyränä.

Sitten kutsuttiin Mark vierashuoneeseen ja Elviira täti oli suudellut häntä -- mitä hän ei vielä koskaan ollut tehnyt -- ja sanonut, että hän nyt oli saanut uuden isän. Mark ennätti laskea mielessään, että se oli jo neljäs isä lukuun ottamatta oikeata isää, jota hän ei koskaan ollut tuntenut. Elviira täti oli kehoittanut häntä olemaan kiitollinen ja nöyrä, mutta amerikkalainen oli keskeyttänyt hänen puheensa ja sanonut reippaasti:

-- Astu kieseihin, Mark. Nyt lähdetään.

Ja sitten hän oli jättänyt hyvästi Harjulan väelle ja kehoittanut Markia tekemään samoin.

Pihalla oli seisonut koko Harjulan väki ja amerikkalainen oli kiittänyt Mooses setää ja Elviira tätiä. Ja ennen kuin Mark ennätti oikein tajuta mitä tapahtui, istui hän kieseissä herra Hasselin vieressä viululaatikko polvillaan.

Naimi ja Miili ja Emma huiskuttivat nenäliinaa, Mikko ja muut lapset töllöttivät suu auki, herra Hassel kohotti hattuaan, Mark teki samoin.

Harjula jäi taakse.

Ja nyt hän oli täällä, Kaunialassa.

Mutta miksi?

-- Saitko varmoja tietoja? kysyi Ulrik Schöring Hasselilta matalalla äänellä.

-- Kukaan ei Hampurissakaan tiennyt mitään, jota en olisi jo ennestään tiennyt. Mutta olen väsynyt etsimään ja kyselemään. Otan Markin pojakseni -- hän on orpo ja minä lapseton -- me kaksi sovimme yhteen. Ja sitten en enää etsi.

Ulrik löi häntä olalle.

-- Oikein puhuttu, Hassel. Pois turha mietiskely ja raskasmielisyys. Tunnen taas vanhan tarmokkaan Fred-veikkoni. Nyt on meillä yksi ilonaihe lisää tänä päivänä.

Hassel vihelsi. Se oli vanha tuttu tervehdys heidän kesken niiltä ajoilta, jolloin he kamppailivat yhdessä ja tahtoivat toisiaan rohkaista.

Hän vei Markin huoneeseensa ja keskusteli hänen kanssaan kauan. Poika oli ujo ja arka, ei ollut niinkään helppoa saavuttaa hänen luottamustaan.

Mutta ystävät heistä täytyi tulla. Hän tunsi jo rakastavansa tätä poikaa, jolla oli hänen pikku vaimonsa silmät ja ääni.

Hänen katseensa osui viuluun, jonka Mark oli laskenut tuolille oven viereen, ja hän ymmärsi mikä oli oikea tie pojan sydämeen.

-- Soita minulle jotakin, pyysi hän

* * * * *

Nyt oli kello kolme, ja ajopelit toisensa jälkeen ajoivat Kaunialaan johtavaa tietä. Siinä oli Harjulan suuret, raskaat perhevaunut, joita veti vankat työhevoset, oli Sarvimäen kevyet korivaunut, rovastilan trillat, kruununvoudin keltaiset Turun kiesit. Niemelän väki tuli lainarattailla -- omat olivat epäkunnossa -- ja Mattilan isäntä oli ne lainannut sillä nimenomaisella ehdolla, että kärryissä ei saanut istua kuin korkeintaan kolme henkeä. Sen vuoksi oli herra Hanén jäänyt kotiin, hän ei sietänyt, että pöyhkeä talonpoika saneli hänelle ehtoja. Töin tuskin hän oli suostunut siihen, että rouva ja kaksi vanhinta lasta pääsi lähtemään. Mutta Hildasta tuntui, ettei hän voisi elää sen päivän yli, jona hän ei saisi olla näkemässä, kuinka Kaunialan portit taas avattiin pitäjän vallasihmisille.

Kristiina täti seisoi korkeana ja suorana loistosalissa vieraita vastaanottamassa, toisella puolella Hassel, toisella Ulrik Schöring. Suupielissä värähti petollisesti, hänen huumorille altis mielensä nautti tilanteesta. Hän luki vieraiden katseista kunnioittavan ihmettelyn, kun suuren salin ovet aukenivat ja sali entisessä komeudessaan oli heidän edessään. Hän huomasi heidän hämmästyksensä, kun huonekalusto oli täsmälleen samanlainen, kuin se oli ollut Schöringien loistoaikana, ja hän kuuli supinan ja sipinän ympärillään.

Ja miten kohteliaita ja kunnioittavia kaikki nyt olivat häntäkin kohtaan -- Kristiina Blylodhia ei enää voinut vaitiololla sivuuttaa. Herra Hassel piti häntä nähtävästi kunniassa, koska salli hänen esiintyä emäntänä salongissaan. Oli paras päästä hänen suosioonsa. Kristiina neiti oli liian viisas katkeroituakseen tästä mielenmuutoksesta. Hän muisti vanhan sananlaskun oluttynnyristä ja hymähti.

Mutta kun pikkupappilan väki saapui, saivat he erikoisen sydämellisen vastaanoton. Minnan osalle tuli lämmin syleily ja tädin tuttu reipas taputus selkään. Vähältä piti, etteivät he molemmat, Anna ja hän, purskahtaneet itkuun tavatessaan toisensa.

-- Oli se sentään onni Ulrikille, että hän sai näin rikkaan ystävän, supisi nimismiehen rouva Elviira Kemellille ja Alma Örnfeltille.

-- Mutta nöyryyttävältä mahtaa tuntua kulkea käskyläisenä entisessä synnyinkodissaan, vastasi viimeksimainittu.

-- Huomasitteko, että Kristiina Blylodhilla oli ihka uusi silkkileninki? jatkoi nimismiehen rouva. -- Hypistelin sitä, se on paksuinta atlasta.

-- No niin, toisten on helppo vastaanottaa armolahjoja, sanoi Alma Örnfelt.

Puhe kääntyi Markiin ja hänen ihmeelliseen onneensa.

Harjulan rouva ylisti herra Hasselia. Tämä oli suurenmoinen ihminen. Ja niin ystävällinen. Kunpa hän vain nyt hankkisi itselleen vaimon. Markus tarvitsee äidin hellää kättä. Teki pahaa nähdä, kuinka vaikea hänen oli ollut erota Naimista. Herra Hasselkin sen huomasi.

Toiset rouvat kätkivät hymynsä.

-- Päivällinen on valmis, hyvät rouvat, ilmoitti Kristiina täti ovella.

Pitkällä ruokasalin pöydällä kohtasi silmä kaikki sen ajan parhaat herkut.

-- Keittäjä oli tuotu kaupungista, tiesi kruununvoudin rouva kertoa.

-- Mistä ihmeestä hän on saanut Schöringien pöytähopeat ja kaiken muun? Täällähän on kaikki niinkuin ennenkin? kysyi Elviira rouva Kristiina tädiltä.

-- Ulrik on ostanut takaisin kaiken, mikä Kaunialan huutokaupassa viisitoista vuotta sitten myötiin. Se mitä oli mahdoton enää saada, korvattiin uusilla samanlaisilla ja rikkinäiset korjattiin.

-- Herra Hassel mahtaa olla kovin rikas ja omituinen.

-- Varmaankin, kuului vanhan neidin kuiva vastaus.

Paistin aikana kohotti vanha rovasti lasinsa ja pyydettyään hiljaisuutta lausui:

-- Pitäjän sielunpaimenena ja vanhana ystävänä otan itselleni tänäpäivänä oikeuden lausua Kaunialan isännän tervetulleeksi sukunsa kotiin. Me, jotka nyt olemme kokoontuneet näiden vieraanvaraisten tuttujen seinien sisäpuolella, iloitsemme kaikki siitä, että Schöringin suvun perinnäistavat jatkuvat edelleen tarmokkaassa isännässämme. Herra on antanut hänen kokea maanpakoa ja kärsimyksiä, mutta taistelussa on hänen tarmonsa terästynyt. En luule erehtyväni lausuessani sen otaksuman, että Ulrik Schöringin valtikan alaisena Kauniala on jälleen oleva sama, mikä se vuosikymmeniä on ollut -- pitäjämme helmi ja ylpeys. Hyvät naiset ja herrat, kohottakaamme tervetuliaismalja Kaunialan isännälle, Ulrik Schöringille.

Hämmästynyt hiljaisuus seurasi rovastin sanoja. Mutta sitten kuului viereisen huoneen ovelta, jonne nuorisolle oli katettu pöytä, oikein intiaanimainen riemuhuuto.

-- Hei, hei, eläköön! Eläköön Ulrik Schöring!

Harjulan ja pappilan lapset siinä huusivat, Ulla ylimpänä äänessä. Sitten astui Sarvimäen paroni Ulrikin luo kilistäen hänen kanssaan. Hänen suopeat kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä. -- Iloitsen sukumuistojen puolesta, hän sanoi puristaen isäntänsä kättä.

Toiset vieraat seurasivat hänen esimerkkiään. Pian oli Ulrik onnittelevan ihmispiirin ympäröimänä. Hän kuunteli heidän mairittelevia sanojaan hajamielisenä. Hänen katseensa etsi Minnaa.

Minna oli kalvennut, mutta Martta kastoi nenäliinansa läpimäräksi ilonkyynelissä. Hänen unelmansa oli toteutunut.

Pastori vei Minnan pieneen sivuhuoneeseen, jossa äiti ja Kristiina täti häntä syleilivät.

-- Äiti, tiesittekö te, tiesikö isä tästä? kysyi Minna hiljaa.

-- Tiesimme. Ulrik kertoi sen meille eilen pyytäessään kättäsi vanhemmiltasi.

-- Miksi hän petti minut? kysyi Minna värisevin huulin.

Silloin sulki Kristiina täti hänet suureen lämpimään syliinsä.

-- Sen hän saa itse kertoa sinulle. Ja minä toivon, että Minna tyttö ymmärtää hänet oikein.

Lasten puolella oli ilo vilpitön ja peittelemätön.

-- Ajatelkaat sentään, kuinka paljon tänä kesänä on tapahtunut, puheli Ulla. Minä tulen aivan päästäni pyörälle. Ulrik ei ole pehtori, Heikki ei ole renkipoika, ja Mark on saanut isän. Nyt en minä odota muuta kuin että Lotin Mosse todella muuttuu prinssiksi ja tulee noutamaan hänet kullatuissa vaunuissa.

-- Ohoo, huusi Henrik, siihen en minä suostu.

Salissa supistiin ja ihmeteltiin vielä kauan. Fred Hassel oli hetkeksi saanut väistyä uusien yllätyksien varjoon.

Niemelän rouva pyyhkieli silmiänsä ja väitti aina pitäneensä Ulrik Schöringin puolta ja arvanneensa, että näin juuri täytyi käydä.

Sisarukset Elviira ja Alma rouva olivat tavallista hiljaisemmat. Elviira rouva ajatteli, että Ulrik oli parhaassa iässään ja että Miili oikeastaan aina oli mielenkiinnolla puhunut hänestä. Ja Alma rouva harmitteli itsekseen, ettei ollut ottanut Nooraa mukaansa maalle.

Kun kahvitarjotin tuotiin esille, oli mielten tasapaino jo saavutettu. Kasvot loistivat hyvänsuopina ja tyytyväisinä. Jokainen tunsi iloa siitä, että yksi pitäjän vanhimpia kartanoita jälleen oli joutunut oikealle suvulle.

Illalla tanssittiin. Kruununvoudin vanha sisar istui pianon ääreen ja pian soivat kiehtovan valssin säveleet suuressa salissa.

Ulrik Schöring vei Minnan lattialle. Ja heidän siinä tanssiessaan onnellisina ympäristönsä unohtaneina ymmärsi jokainen vieraista, kenen käteen Kaunialan avaimet ja emännyys joutuisi.

Yksi ja toinen äideistä huokasi ja loi pastorin väkeen kateellisen katseen.

Mutta sisimmässään iloitsi jokainen nuorten onnesta.

Puistossa loistivat paperilyhdyt kuin suuret, vieraat kukat. Raketit kohosivat suhisten ilmaan, muodostivat kiiltäviä aurinkoja ja tähtiä ja katosivat jälleen paukahtaen. Insinööri Hassel ja Mark toimivat rakettimestareina.

Lapset katselivat lasiverannalta ilotulitusta. Silloin tällöin he kurkistivat tanssisaliin, mutta raketit olivat huvittavampaa kuin tanssi. Tyyra tarkasti tanssivia arvostelevin silmin.

Tullapa joku häntäkin pyytämään. Hän näyttäisi näille maalaisille, miten tanssitaan. Teki pahaa nähdä Miilin vaapottamista ja Viivin pitkiä harppauksia. -- -- --

Ulla oli vetäytynyt erikseen muista. Hän tuijotti ulos pimeään puistoon, missä kirjavat lyhdyt hohtivat ja kiiltomadot kiilsivät kosteassa ruohikossa.

Elämä oli satu, kirjava, ihmeellinen satu.

Ja hän oli vasta kaksitoistavuotias!

Sisällä oli liian lämmin. Hänen täytyi päästä ulos, tummien, vanhojen puiden suojaan.

Iltatuuli suhisi lehmuksien latvoissa.

Ulla ummisti silmänsä.

-- Metsien kaukainen sini!

Se soi kuin vieras laulu, kuin sävel jostakin ihanasta, salaperäisestä maailmasta.