Part 11

Rakas Anna! Olisin iloinen, jos vaunuissa voisitte tulla Kaunialaan. Sinua odotan malttamattomasti. Minnaa samoin. Martta luultavasti estelee, mutta ota hänet mukaan. Nuoremmista lapsista niin monta kuin tahdot ja vaunuihin sopii.

Jos Jonatan saattaa tulla, olen hyvin iloinen.

Ulrik pyytää lausua kunnioittavimman tervehdyksensä perheellesi.

Sinua tervehtii vilpittömästi vanha ystäväsi

Kristiina Blylodh.

-- En tahtoisi jättää isää nyt, kun hänellä on vaikeuksia, sanoi äiti. Te nuoret voitte lähteä.

Tähän ei pastori millään suostunut. Äidin oli lähdettävä, hän tarvitsi virkistystä. Minna ja Martta kilpailivat kumpikin siitä, kumpi jäisi kotiin.

-- Te lähdette kumpikin, sanoi isä. Tunnettehan siksi hyvin Kristiina tädin, että hän pahastuu, ellei hänen kutsuaan noudateta. Riikka pitää kyllä huolen talosta, ja Liisi jää hänen avukseen. Nuoremmista pääsee Ulla mukaan, ellei Tyyra mahdollisesti tahdo lähteä.

Tyyra kieltäytyi kohteliaasti. Hän ei tiennyt, mitä äiti siitä sanoisi. Ja sitä paitsi hän ei voinut jättää Jojua yksin.

Ulla oli ylen onnellinen istuessaan vaunuissa Martan vieressä vastapäätä äitiä ja Minnaa. Pitkästä aikaa tuntui elämä taas kevyeltä.

Kuka tietää, mitä seikkailuja kohti he ajoivat! Ulla lähti pienimmällekin matkalle siinä mielessä, että jotain ihmeellistä ja satumaista tapahtuu juuri sillä retkellä.

Matka suoritettiin äänettömyyden vallitessa. Silloin tällöin vain Ulla ja Martta vaihtoivat jonkun sanan. Äiti ja Minna istuivat ajatuksiinsa vaipuneina. Minnan kasvoilla oli jäykkä, luoksepääsemätön ilme.

Kristiina täti oli portailla vastassa, kun vaunut ajoivat perille. Hänen leveät, voimakkaat kasvonsa loistivat hyväntahtoisuutta ja vilpitöntä iloa. Sydämellisesti hän sulki Annan syliinsä.

-- Tervetuloa Kaunialaan, Anna Schöring.

Annan kasvot kirkastuivat. Hän ojensi hymyillen kätensä Ulrikille, joka myös oli rientänyt vastaanottamaan vieraita.

-- Tämähän on melkein kuin ennen. Kristiina täti ja Ulrik toivottamassa vieraita tervetulleiksi.

-- Kauniala on ränsistynyt siitä, kun sinä viimeksi olit täällä, Anna.

Anna huomasi sen. Häntä värisytti. Kaameata oli liikkua tyhjissä huoneissa, nähdä hävitystä ja rappiota kaikkialla. Alastomina irvistivät seinät, haljenneista katoista ammotti tyhjyys, lattiat, joita monen sukupolven Schöringit olivat polkeneet iloisina ja surullisina päivinä, olivat kuluneet ja ihmeellisen vieraat, kun niitä suojaavat matot oli pois riistetty.

Mutta ikkunoihin oli pystytetty telineitä sekä ulko- että sisäpuolelle ja reipas kalkutus ja maalin haju ilmoitti korjaustyön olevan hyvässä vauhdissa. Alakerran suuren salin kattomaalausta korjailtiin parhaillaan ja seinäpapereita kiinnitettiin suurella kiireellä.

Yläkerrassa oli kodikkaampaa. Kristiina tädin vanha huone oli laitettu kuntoon. Hänen huonekalunsa olivat entisillä paikoillaan, seinillä riippuivat perhemuotokuvat, kirjakaapissa näkyivät Fryxell, Kierkegaard, Tegnér ja Runeberg, tädin lempikirjailijat, ikkunoilla vihannoivat kameliat ja geraniumit -- kaikki oli entisellään.

Kristiina tätikin -- kaksikymmentä vuotta oli pois pyyhkäisty hänen elämästään -- oli virkeä ja tarmokas, ja hänen raikas naurunsa, jota ei kukaan saattanut kuulla siihen yhtymättä, soi kuin ennen hyvinä, onnellisina päivinä.

-- Täällä minä nyt majailen ja pidän huolta isosta pojastani.

Kristiina tädin iso, kaunismuotoinen käsi laskeutui hyväillen Uhrikin olkapäälle.

-- Ja hemmottelen hänet pilalle, voisi täti lisätä, lausui Ulrik iloisesti kohottaen käden huulilleen.

Kahvipöydässä keksi Annan silmä jälleen vanhoja tuttuja. Kahvimyssy punaisine tulpaaneineen, vihreät kupit, joiden kyljissä paimenpoika soitti huilua karjalleen, suuri hopeainen sokerimalja -- kaikki oli kotoista ja ennen nähtyä.

Puheltiin menneistä ajoista, Kaunialan loistokaudesta, vanhasta kenraali Schöringistä, Annan ja Herman Schöringin isoisästä, komeasta itsevaltiaasta sotilaasta, joka oli aatelismies kiireestä kantapäähän, Gustaava Blylodhista, Kaunialan tarmokkaasta emännästä ja hänen miehestään, hienosti sivistyneestä Ulrikista sekä Annan isästä, aikaisin kuollesta Carl Gustavista.

Päivällinen syötiin ympyrän muotoisella verannalla, jonka seinät olivat värillistä lasia. Anna huomasi ihmeekseen Kaunialan pöytähopeat. Mistä ne olivat ilmestyneet? Hän tiesi sukuhopeoidenkin menneen vieraille huutokaupassa, joka majurin jälkeen pidettiin Kaunialassa.

-- Martta, sanoi Kristiina täti, kun päivällisen jälkeen toiset valmistautuivat lähtemään puistoon, minun jalkani tahtovat levätä. Jää sinä luokseni, niin voimme jutella uudesta raanunmallista, joka minun mielestäni olisi sopiva pappilan vierashuoneeseen.

Tuskin oli ovi sulkeutunut toisten jälkeen, kun Kristiina täti kiinnitti teräksenharmaat silmänsä Marttaan ja alkoi:

-- Kas niin, anna nyt kuulua, mikä teitä vaivaa?

-- Mikäkö meitä vaivaa? sopersi Martta avutonna.

-- Niin juuri. Vai luuletko minua sokeaksi ehkä? Täällä te istutte ja juttelette ja nauratte, kuin kaikki olisi erinomaista ja sileätä, niinkuin olla pitää. Mutta koko ajan tirkistää huoli ja levottomuus verhojen takaa. Ikäänkuin en huomaisi äidin silmissä pidätettyä ahdistusta ja Minnan lempeän suun ympärillä katkeraa piirrettä. Sinä itse olet olennoitu pelko ja hätä. Mikä teidän on?

-- Hiukan huolia, mutisi Martta poloinen. Minna oli ankarasti kieltänyt häntä sanallakaan mainitsemasta heidän ahdistuksestaan Kaunialassa.

-- Hiukan huolia! Rahahuoliako?

Rehellinen Martta vääntelihe tuolilla. Hän oli tottumaton teeskentelemään ja oi -- olisi ollut suuri helpotus uskoa huolensa Kristiina tädille.

Vanha neiti kääri käsityönsä kokoon ja veti tuolinsa lähemmäksi Marttaa.

-- Teillä on siis rahahuolia, ja niitä ei uskota Kristiina tädille, perheen vanhalle ystävälle. Niin, niin, ajatellaan kai -- mummo on vanha ja köyhä, ei hän kuitenkaan voi auttaa.

-- Mutta täti kulta -- täti erehtyy, Martta säikähtyi tädin tuikeata ääntä. Hetkisen hän vielä epäröi, sitten hän vieritti kuormansa tädin kuultavaksi.

Kristiina täti hieroi silmälasejaan.

-- Kaksituhatta markkaa! Entä mistä isä luulee saavansa rahat?

Martan pää painui alas.

-- Hän on kyllä koettanut saada kaupungista lainaa. Mutta toistaiseksi se ei ole onnistunut. Olemme koettaneet kääntyä Kemellien puoleen. Mutta se oli turha yritys.

-- Kemellien puoleen, huudahti Kristiina täti tulistuen. -- Sen olisi voinut ennakolta teille sanoa. Mooses ehkä lainaisi, Elviira ei koskaan.

Hän mietti hetkisen.

-- Suo minun järjestää tämä asia, sanoi hän levollisesti.

Martta esteli. Ei, ei, se oli mahdotonta. Äiti ja isä eivät ikinä siihen suostuisi. Eikä Minnakaan.

-- Kuka on sanonut, että minä kysyn heidän suostumustaan. Kerroin vain sinulle, että Ulrik on maksanut takaisin rahat, jotka hänelle lainasin Amerikan-matkaa varten. Ja ne minä aion käyttää oman mieleni mukaan. En kysy lupaa ylpeältä Anna Schöringiltä enkä hänen yhtä ylpeältä tyttäreltään tai epäkäytännölliseltä mieheltään. Sinä olet ainoa järkevä koko perheessä. Anna minulle tuon koronkiskurin osoite, niin selvitän asian. Ja estä isääsi parin päivän kuluessa ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin.

Martta häpesi ääretöntä onnen tunnetta, joka täytti koko hänen olemuksensa. -- Hänen olisi kai pitänyt estellä pontevammin. Oli väärin turvautua vanhan tädin pieniin varoihin. -- Hän muisteli isän huolestuneita kasvoja ja kodin raskasta mielialaa ja teki päätöksensä.

Hän oli kyllä pitävä huolen siitä, että täti sai omansa takaisin.

Mutta kun äiti ja Minna palasivat puistosta, vältti hän heidän katsettaan. Ja samalla hän olisi voinut ääneen riemuita, niin kevyeltä tuntui olo. Kotimatkalla hänen oli vaikea hillitä hyvää mieltään. Olisi ollut ihanaa saada kertoa äidille ja Minnalle. Mutta suu kiinni, Martta, he olisivat vielä voineet turmella kaiken.

Ellei Minna olisi ollut niin omien ajatuksiensa vallassa, olisi hän epäilemättä huomannut sisaren omituisen mielentilan. Mutta hän istui silmät ummessa nojautuen vaunujen tyynyihin. Katkera piirre suun ympäriltä oli kadonnut.

Ulla katseli kuuta ja sommitteli kertomusta, jonka päähenkilöitä olivat ihana linnanneito ja uljas, köyhä ritari. Neidolla oli Minnan piirteet ja ritarilla Ulrik serkun miehevä olemus. Mutta taustalla väijyi neidon julma ja kovasydäminen isä viljakauppias Mattlinin hahmossa. -- -- --

Oli kulunut kaksi päivää Kaunialan retkestä. Martta odotti hermostuneena postia. Mitä jos Kristiina tädin ei ollutkaan onnistunut järjestää asiaa? Jos jokin este oli sattunut viime hetkessä.

Isä ja äiti olivat alakuloisia. Martta kuuli isän aikovan kaupunkiin samana päivänä.

-- Ei asia parane viivyttelystä, sanoi pastori raskaasti huoaten.

Martta tarjoutui lähtemään isän mukaan, jos isä malttaisi odottaa iltapuoleen. Sitä ennen hänen muka oli mahdoton päästä askareiltaan.

Ulla ja Liisi olivat postissa. Martan mielestä he viipyivät luonnottoman kauan. Hän pälyi ikkunasta, juoksi tuon tuostakin portille ja lähetti pikku pojat tien kaarteeseen katsomaan, eikö tyttöjä näkynyt.

Siinä he tulivat. Maleksien kuin etanat, kiduttaen häntä tietämättään. Martta sieppasi postilaukun heidän käsistään. Sisälsikö se tietoja Mattlinilta tai tädiltä?

Hän avasi postilaukun, vaikka tiesi isän pahastuvan, jos joku muu kuin hän itse teki sen.

Pari kolme virkakirjettä, sanomalehti ja isälle osoitettu paksu kirje.

Isä silmäili kirjettä, hätkähti nähdessään sen päällekirjoituksen, avasi sen vapisevin sormin ja huudahti:

-- Äiti, äiti, tule pian tänne.

Äiti riensi paikalle. Pastori syleili häntä ja heilutti ilmassa paperia.

-- Mattlinin velkakirja. Velka on maksettu.

-- Jumalalle olkoon kiitos! pääsi äidin huulilta. -- Mutta kuka sen on tehnyt? Ja meidän tietämättämme.

Hänen katseensa osui Marttaan. Tyttö seisoi kyynelsilmin hymyillen, onnellisena katsellen vanhempiaan. Ja siinä samassa selvisi äidille tyttären omituisen salaperäinen käytös, joka häntä oli viime päivinä ihmetyttänyt.

-- Martta, sinä tiesit tästä?

Martta heittäytyi äidin syliin.

Kuinka hän olisi voinut salata vanhemmilta jotain? Pastori ja hänen vaimonsa saivat täyden tunnustuksen.

He olivat syvästi liikuttuneita.

-- Rakas kelpo Kristiina täti!

KAHDESKYMMENES LUKU

Elettiin kesän viimeisiä viikkoja. Puutarhassa georgiinit ja asterit loistivat kirjavassa väriprameudessaan. Täysinäiset elokuhilaat pellolla lupasivat viljaa talven varaksi. Kevättouot hohtivat kellertävinä, karviaismarjapensaat ja omenapuut houkuttelivat pikkupoikia luvattomille teille.

Pappilassa päivät kuluivat alituisessa kiireessä. Pellava oli nyhdettävä, marjat korjattava, elo puitava.

Ja kaiken lisäksi sekä Minna että Liisi laitettava kuntoon syksyyn mennessä.

Kauppaneuvoksetar oli pyytänyt Minnaa saapumaan syyskuun alussa Helsinkiin, ja Liisin oli määrä suorittaa pääsytutkinto tyttökouluun elokuun viimeisenä päivänä.

Arkihuoneessa leikattiin ja ommeltiin, korjattiin vanhoja pukuja, värjättiin ja parsittiin.

Liisi seurasi mielenkiinnolla heidän puuhiaan. Hän oli nöyrä ja taipuvainen, luki ehtymättömällä tarmolla, kertasi historian vuosilukuja ja maantietoa.

Öisin hän joskus heräsi läpimärkänä hiestä. Hän oli nähnyt unta sisäänpääsytutkinnosta, opettajat olivat ivailleet hänen tietojaan ja käskeneet hänen lähteä takaisin maalle.

Hän kulki kirja kädessä yhden luota toisen luo ja pyysi:

-- Kuulusta minua, olen vähän epävarma kymmenmurtoluvuissa, tai: -- Kyselepä minulta kaasukset, en osannut niitä eilen oikein.

Tyyra ja Ulla alkoivat häntä välttää. Ei ollut hauska yhtä mittaa kuulustaa toisen tietoja.

Everstinna Örnfelt saapui noutamaan lapsiansa. Hän oli entistään hienompi ja rakastettavampi. Kylpymatka oli ollut erittäin onnistunut, Noora oli saanut monta ihailijaa ja -- taivas, kuinka me täällä Suomessa elämme jäljessä ajastamme, mitä muoteihin tulee.

-- Tyyra, ma chère, sinä näytät terveeltä, liiankin terveeltä, ulkomailla ovat nuoret tytöt kalpeampia ja hoikempia. Et kai aio lihoa paksuksi, tyttöseni? Ja hipiäsi on päivettynyt. Oletko käyttänyt iltaisin coldcreamia ja mantelijauhoja, kuten äiti käski? Joju, rakkaani, olet saanut pienen vivahduksen maalaista, joka ei sinua somista. Ja kuinka ruskeat kätesi ovat, horrible, kultaseni. No niin, se kaikki korjaantuu, kun taas tulemme kaupunkiin ja sivistyneihin oloihin.

-- Maaelämä on ihanaa, idyllimäistä, mutta se ei sovi ajan pitkään meille, joiden tulee edustaa.

Tyyra iloitsi päästessään kaupunkiin, mutta Joju mukisi. Hän oli sitonut lujia ystävyydenliittoja poikien kanssa, joiden pelkkä ulkonäkö sai mamma Örnfeltin parkaisemaan, niin likaisia ja resuisia he olivat. -- Oh, äiti, älä sure Jojun maalaistumista, sanoi Tyyra. Kaupungissa hän unohtaa tämän kaiken ja muodostuu uudelleen. Joju on pehmeätä ainesta.

Rouva Örnfelt katseli ihaillen kaunista tytärtään. Tyyra oli viisain hänen lapsistaan, viisain ja järkevin. Mikä ero hänen ja Ullan välillä, toinen käytöksessään hillitty, joka liike kaunis ja harkittu, toinen kulmikas, kömpelö, välitön ja avomielinen.

Siinä hän nytkin tulla tupsahtaa huoneeseen punaisena, tukka pörröllään.

-- Heikki on täällä, ajatteles, hän on tullut ratsain. Ja hän saa jäädä meille pariksi päiväksi.

Tyyran kasvoille kohosi heikko puna. Henrik Gyllenheimin nimi herätti ikäviä muistoja hänessä. Pihalta kuului riemuhuutoja ja hälinää.

-- Heikki, minun leijani on rikki. -- Sinun pitää korjata laivani, Heikki. -- Toitko karamelleja, niinkuin lupasit, Heikki?

Henrik Gyllenheim istui raudikkonsa selässä ja torjui nauraen luotaan poikia, jotka kieppuivat hänen ympärillään ihastuneina.

-- Tuonnemmaksi, muutoin en pääse alas. Siivolla, Lauri, niin pääset ratsastamaan.

Pikku Lauri kirkui ilosta. Henrik nosti hänet eteensä satulaan ja ratsasti ympäri pihamaata. Toiset seurasivat kateellisin silmin.

-- Missä Lotti on? kysyi Henrik turhaan katseltuaan pikku prinsessaansa muitten joukosta lastenhuoneessa, jonne meluava lapsiparvi hänet kuljetti.

-- Hän syötti äsken kanoja takapihalla, kertoi Ulla.

Lottia ei näkynyt missään. Henrik naurahteli, hän tunsi pikku tytön oikut.

-- Sepä ikävä, etten tapaa Lottia, huokasi hän ja istuutui lastenhuoneen pitkälle pöydälle. Hän otti taskustaan pienen käärön. Minulla oli hänelle pieni tuominen.

Vaatesäiliön ovi aukeni raolleen, pieni käsi piteli sitä.

-- Täytyy lähteä kotiin vähitellen, jatkoi Henrik luotuaan silmäyksen oveen. Sanokaa Lotille terveisiä. -- Käärö suljahti takaisin taskuun.

Vaatesäiliön ovi aukeni selälleen, ja Lotin vaaleakiharainen pää tirkisti esiin.

-- Tuolla hän on, huusivat pojat. Hän on mennyt piiloon.

Hämillään, kiharoitaan ravistaen pujahti Lotti kädet silmillä esiin. Kesti kauan ennen kuin hän suvaitsi lähestyä Henrikiä.

Tämä oli uudelleen ottanut käärön taskustaan ja avasi sen.

-- Lotti, tule katsomaan.

Pieni rasia tuli näkyviin. Henrik otti siitä siron kultasydämen vitjoineen.

-- Tämä on sinulle, sanoi hän ja ripusti korun tytön kaulaan.

-- Ah! pääsi tyttöjen ihastuneilta huulilta.

Lotti juoksi peilin eteen ja tarkasti kuvaansa pää vinossa.

-- Olenko nyt prinsessan näköinen? kysyi hän totisesti.

-- Voi sinuas, turhamainen naissielu, nauroi Henrik. Tietenkin olet prinsessan näköinen, koska olet prinsessa.

-- Lotti on naurettava, sanoi Tyyra nyreästi kääntyen Ullan puoleen, ja Henrik on yhtä naurettava ja lapsellinen.

Everstinna Örnfelt oli Henrikiä kohtaan sulaa ystävyyttä ja päivänpaistetta.

Joju oli niin kiintynyt nuoreen paroniin. Hän suorastaan jumaloi häntä. Ja Tyyra ihaili niin suuresti Hedda Gyllenheimiä. Heidän täytyi usein olla yhdessä Helsingissä.

Tyyra rypisteli silmäkulmiaan äidin imartelevaa puhetta kuullessaan. Häntä hävetti -- miksi äiti oli niin mairea -- siksikö, että Henrik oli paroni?

Hän loi silmäyksen Anna tätiin, joka levollisena ja lempeänä istui paikkaamassa Kaarlon housuja. Hän ei kohdellut Henrikiä toisin kuin Markia, köyhää orpopoikaa, hän oli tasainen ja ystävällinen kaikille. Tyyra huomasi myös, miten kunnioittavasti, miltei hellästi Henrik kohteli pastorin rouvaa. Hän ei milloinkaan vastannut hänelle eikä pastorille liioin ylimielisesti ja kopeasti, kuten hänen tapansa usein oli.

Iltapuolella lähti koko perhe kerppu- eli tupputalkoille Niemelään. Hanéneilla oli lehmä, mutta koska heillä oli heinämaata vain pieni niitty, pidettiin siellä joka vuosi tällaiset tupputalkoot, jolloin jokaisen talkoovieraan oli tuotava heinä- tai kerpputuppu lehmän talviruokinnaksi. Sitä paitsi nyhdettiin samalla joukolla heidän pellavansa.

Pappilasta lähtivät kaikki nuoret tarkoin, Harjulasta samoin. Henrik Gyllenheim tuli tyhjin käsin, mutta lupasi pyytää isäänsä lähettämään heiniä Sarvimäeltä.

Hilda rouva seisoi pihalla Viivin ja Samulin kanssa vieraita vastaanottamassa. Hän loi jokaisen heinätuppuun tarkastavan katseen, niiasi ja kiitti. Kirjuri itse, kuiva, keltaihoinen mies mitteli pahantuulisen näköisenä salin lattiaa. Hän ei sietänyt vieraskutsuja ja antoi vieraiden selvästi sen tunteakin. Silloin tällöin hän pistäytyi keittiössä torumassa rouvaa ja tytärtä.

Aikoivatko he saattaa talon vararikkoon tuhlaavaisuudellaan? Tuommoiset läjät nisuleipää! Ja noin paksut viipaleet!

Hän otti veitsen käteensä ja leikkasi reunat pois viipaleista. -- Sisus tarjotaan aikuisille ja reunat lapsille. Se riittää. Ja kahviin sai panna sikuria puoleksi.

Viivi vetosi äitiin.

Mahdoton oli heidän viedä vieraille tuollaisia typisteltyjä leipäviipaleita. Mutta äiti ravisti päätään. Isää oli toteltava. Hänellä oli tänään taas vaikea päivänsä.

Nuoriso ei voinut salata iloaan, kun kahvitarjotin tuotiin pöytään. Vallaton Mikko pisti kourallisen leivänreunoja suuhunsa, ja Emma tirskui käsi suun edessä. -- Oltiin Harjulassakin säästäväisiä, mutta kutsuissa siellä ei kitsailtu, silloin tarjottiin yllinkyllin ja runsaasti.

Mutta nauru hiljeni ja vallattomat kasvot kävivät totisiksi, kun ovella näyttäytyivät herra Hanénin vahankeltaiset kasvot, ja pistävät silmät silmälasien takaa iskeytyivät lapsiin.

Pahin pilkkakirves, Harjulan Mikko, piiloutui toisten selän taa peittääkseen poskiaan, jotka olivat pullollaan nisua.

Mutta nimismiehen haukansilmä oli keksinyt Markin, jolla oli molemmat kädet täynnä leivänreunoja.

-- Älkää olko niin nälkäiset kuin sudet, sanoi hän poikaan kääntyen tuimalla äänellä. -- Säästäkää omillekin lapsille jotain.

Vielä kerran iskettyään vapiseviin vieraisiin tuikean katseen hän poistui. Lapset seisoivat kauan aikaa sanattomina. Mark nieli itkua. Hänen herkkä mielensä oli syvästi loukkaantunut. Talon nuoret, joita kaikkiaan oli kahdeksan, lohduttivat heitä.

-- Ei isä pahaa tarkoittanut. Sattui vain olemaan huonolla tuulella.

Mutta ilo ei enää tahtonut ilolle tuntua. Lapsia hävetti isäntäväen puolesta.

Kahvitarjottimeen ei enää koskettu. Yksi toisensa jälkeen vieraista hiipi pihalle, jonka takana joutunut pellava odotti nyhtäjiään.

Mutta vasta kun Minna kirkkaalla äänellään aloitti piirilaulun, väistyi ahdistus. Käsi tarttui käteen, piiri muodostui viheriälle tantereelle ja reippaana kaikui laulu.

Kättä annan ma sinun, luota lujasti minuun, etten erkane sinust', vaikka kivetkin kiljuis, kaikki muutkin, kanssa puutkin, meri mustaksi muuttuis.

YHDESKOLMATTA LUKU

Kirkkaana kiilsi metallipallo pylvään nenässä Kaunialan puutarhassa. Ulrik Schöring itse oli omakätisesti aamulla kiilloittanut sen tummuneen pinnan.

-- Sen tulee olla kuvana Kaunialan ja Schöringien jälleennousemisesta, selitti hän Kristiina tädille.

Suihkulähde sammaltuneen tonttu-ukon jalkain juuressa oli taas toimessa. Vedenneito oli puhdistettu hämähäkinseiteistä, pienen huvihuoneen ikkunat hehkuivat elokuun auringon kullassa ja vanha keilahuone oli avattu.

Ja vasta maalatun päärakennuksen ikkunarivit tuntuivat katselevan hyväksyvinä pihalla astelevaan mieheen, melkein kuin sanoisivat ne:

-- Kiitos siitä, että talossa taas vallitsee järjestys ja vanha isäntävalta.

Kristiina Blylodh istui korkeaselkäisessä nojatuolissaan ja luki aamurukouksen vanhasta rukouskirjastaan. Saman rukouksen hän oli lukenut jo kuusikymmentäviisi vuotta samana päivänä, ja sitä ennen oli sen hänelle lukenut äiti tai Gustaava sisko.

Hän sulki kirjan ja katseli ulos yli puiston puiden ja vehmaan ruohonurmen.

Vuosia oli kulunut siitä kun hänen syntymäpäiväänsä vietettiin Kaunialassa. Hän pani kätensä ristiin.

-- Kiitos, Jumala, antimistasi. Kiitos suruista, kiitos iloista.

Kaksi voimakasta kättä kiertyi hänen ympärilleen.

-- Kristiina täti uneksii. Uneksii eikä kuule kavionkopsetta, joka ilmoittaa vieraiden saapuvan. Alas heitä vastaanottamaan, sinä vanha uskollinen täti kulta! Ovet auki! Kaunialalla ei ole mitään salattavaa enää. Pystyotsin astuu Kaunialan isäntä vastaanottamaan vieraitansa.

Ulrik Schöringin ääni oli riemua ja voitoniloa täynnä.

Hän tarttui vanhan tädin käsivarteen ja vei hänet portaita alas miltei juoksujalkaa.

-- Varovasti, varovasti, hullu poika, torui Kristiina täti, aiotko taittaa jalkani itse syntymäpäivänäni? Oletko enää kaksikymmenvuotias poika?

Täti oli niin liikuttunut, että hänen täytyi torua. Muutoin hän olisi purskahtanut itkuun, ja vetistelemistä ei Kristiina neiti suvainnut. Hän ei ollut hempeämielinen.

-- Mutta minähän olen kaksikymmenvuotias tänään, täti kulta, nauroi Ulrik.

Hän kumartui vanhan neidin puoleen ja painoi vallattoman suutelon hänen poskelleen.

-- Tiedätkö, täti kulta, kuka tänään tulee tänne?

-- Kemellit ja Örnfeltit ja niemeläiset ja pappilan väki tietenkin.

-- Entä vielä?

Hän lähensi huuliaan vanhan neidin korvaan ja kuiskasi:

-- Kaunialan tuleva valtiatar saapuu. Mitä siihen sanot, täti kulta?

Kristiina täti pysähtyi ja löi kätensä yhteen.

-- Puhutko totta, Ulrik? Voi sinä veitikka, petät vanhaa tätiäsi.

-- Näytänkö siltä? sanoi Ulrik, ja täti luki hänen säteilevistä kasvoistaan totuuden.

-- Hän on siis suostunut ottamaan sinut, köyhän miehen?

-- Köyhän pehtorin. Miehen, joka on alentunut rupeamaan sukukartanonsa ensimmäiseksi palkkalaiseksi. Niin, täti kulta, se on ihmeellistä, mutta totta.

Kristiina täti tunsi jalkojensa pettävän. Hän istuutui raskaasti verannalla olevaan tuoliin ja kätki kasvonsa nenäliinaan.

Mutta seuraavassa tuokiossa hän huiski nenäliinalla Ulrikia kohti ja nauroi kyynelissä.

-- Mene syrjään, vekkuli, äläkä seiso siinä katsomassa, kuinka vanha tätisi ulisee.

Ulrik Schöring katseli häntä hellä ilme kostuneissa silmissään.

-- Jos minä jostakin kiitän Jumalaa, täti kulta, niin kiitän häntä siitä, että hän on antanut minun tuntea kaksi sellaista sydäntä kuin sinun ja Minnan.

-- Mutta, Ulrik, sanoi vanha neiti rauhoituttuaan. -- Sinä et koskaan ole sanonut minulle, mistä syystä tahdoit esiintyä köyhänä?

Ulrik Schöringin kasvot synkistyivät hetkeksi.

-- Sinähän tiedät, mitä kokemuksia minulla on naisten suhteen. Betty oli opettanut minua halveksumaan heitä. Ja minä halveksuinkin, missä ja koska heitä tapasin. Kunnes näin Minnan. Hän oli silloin kotimatkalla Helsingistä. Satuimme samaan vaunuosastoon. Hän oli jonkun naisystävän seurassa. Minä luin englantilaista sanomalehteä, ja he luulivat minua nähtävästi ulkomaalaiseksi. He juttelivat varsin vapaasti, toinen kertoi jostakin heidän yhteisestä ystävästään, joka oli mennyt naimisiin köyhän miehen kanssa. Minna huudahti: -- Minä en ainakaan koskaan ota köyhää miestä. Pelkään ja inhoan köyhyyttä.

Katselin hänen suloisia, puhtaita kasvojaan ja äkkiä -- en tiedä mikä minuun meni -- päätin saada hänet rakastamaan minua, mutta ei rahojani -- minua itseäni, olemustani.

-- Ja sitten sinä pakotit meidätkin, minun vanhan rehellisen ihmisen ja kelpo Fred Hasselin näyttelemään komediassasi. Häpeä, Ulrik Schöring, sinä olet viekas ihminen etkä ansaitse suurta onneasi.

Vanha neiti uhkasi sormellaan, veitikka silmässä.

-- Niin, täti, mutta nyt olen hänet voittanut, ja nyt on komedia lopussa. Tänä iltana saavat kaikki tietää, kuka on Kaunialan oikea isäntä.

Kristiina neiti katseli ylpeänä suosikkinsa miehekästä olemusta. Samalla levisi varjo hänen kasvoilleen. Hän ajatteli Olivia Schöringiä. Kaunialan koditonta emäntää, joka oli kuollut köyhänä ja ystäväinsä hylkäämänä Kristiina tädin pienessä huoneessa.