Part 10

Mutta Henrikin paha tuuli oli nyt kuin poispyyhkäisty. Hän rakasti isäänsä ja iloitsi, kun kerrankin ilmaantui tilaisuus oleskella hänen kanssaan kotona ilman äitipuolen häiritsevää läsnäoloa.

Lastenhuoneessa oli tapahtuma herättänyt vilkkaan hälinän ja ajatusten vaihdon.

-- Kuinka hirveän romanttista, selitti Ulla. -- Ajatelkaa, täällä hän kantoi vettä ja halkoja Riikalle ja lakaisi pihan ja hoiti hevoset ja sen semmoiset ja nukkui luhdissa ja söi väen kanssa keittiössä. Ja Sarvimäellä hänellä on palvelija joka sormelle ja hienot vaatteet ja höyhenpatjat. Sehän on aivan kuin Alfred Suuri tai Kustaa Waasa. -- Kai hänestä vielä tulee Suomen vapauttaja vai mitä luulet, Liisi?

-- Kyllä varmaan, kehui Kaarlokin. -- Heikki on niin rohkea ja pelkäämätön.

Tyyra ei ollut vaihtanut sanaakaan keskustelun aikana. Hän oli syvästi masentunut.

Hedda Gyllenheimin veli! Ja hän oli kohdellut häntä kuin sivistymätöntä renkiä. Mutta missä ihmeessä hänen järkensä oli ollut, kun ei hän huomannut, että Heikki sentään oli hienompi kuin tavalliset renkipojat!

-- Kyllä nyt Tyyraa harmittaa, sanoi Joju armottomasti. -- Ei kai sinua tänä kesänä Sarvimäkeen kutsuta.

-- Tämä on meille kaikille hyvä opetus, sanoi Minna, -- ihmistä tulee kohdella hänen ansioittensa mukaan eikä vain säätyyn katsoen.

Heikki oli tullut sisään ja pysähtynyt ovelle. Hän oli painanut umpeen toisen silmänsä ja tirkisti pahankurinen ilme kasvoillaan Tyyraa.

Kaarlo ja Lauri hyökkäsivät hänen kimppuunsa.

-- Heikki, menetkö nyt kotiisi? huusivat he. -- Meille tulee sinua kauhean ikävä.

Heikki nyökkäsi.

-- Minkä sille voi? Pastori on erottanut renkipoikansa.

Hänen katseensa osui Lottiin. Pikku tyttö oli vetäytynyt nurkkaan ja istui siinä matalalla jakkarallaan kasvot käsien peitossa.

Heikin kasvoille levisi miltei hellä ilme. Hän astui Lotin luo ja veti kädet syrjään. Niiden takaa paljastui kyyneleinen silmäpari, joka moittivana kohdistui häneen.

-- Sinä et ollutkaan tallirenki. Sinä petkutit minua.

-- Pikku prinsessa, pikku prinsessa, tallirengithän usein saduissa muuttuvat kuninkaanpojiksi. Ja minä tulen varmasti sinut noutamaan vielä kerran.

-- Kuudella maidonvalkoisella hevosellako ja kullatuilla vaunuilla?

-- Varmasti.

Lotti nauroi kiharoitaan pudistaen.

-- Kyllä minä tiedän, että se on satua, mutta se on niin hauskaa.

Heikki katseli häntä hymyillen. Ja hänen kehittymättömässä pojanmielessään heräsi aavistus toisesta Lotista, pitkästä, keltakutrisesta tytöstä, jolla oli pikku prinsessan siniset lapsensilmät ja hellä äidillinen sydän.

-- Heikki, hevonen on valjaissa, ilmoitti pastori. Hän tahtoi itse viedä pojan Sarvimäkeen.

Hyvästijättö oli sydämellinen. Heikki oli ollut jokaisen suosima. Nyt eron hetkellä muistui elävästi mieleen hänen avoin, reipas luonteensa, kohtelias avuliaisuutensa ja iloinen mielensä.

-- Me emme enää koskaan saa niin mojoa renkipoikaa, valitti Kaarlo.

-- Niin myöntäkää, että ainakin mitä hevosten hoitoon tulee, minä olin Ranssua etevämpi, naureskeli Henrik. -- Rikkaruohot ne tosin olivat kompastuskiveni, mutta hevoset suin hyvästi.

Hän kiipesi kieseihin, mutta ei millään muotoa suostunut istumaan pastorin rinnalle.

-- Ollaan nyt vain vielä niinkuin ennenkin. Ja enhän minä ole vielä oikein herrasvaatteissakaan.

Hän heilutti iloisesti vanhaa hattureuhkaansa portailla seisovalle pappilan väelle.

-- Kyllä minä pian tulen takaisin, huusi hän. -- Ratsastan Aiaalla tai tulen vaunuilla noutamaan teidät Sarvimäkeen.

He ajoivat niityn ohi. Siellä hyöri pappilan väki vielä viimeisiä heiniä tehden.

-- Saanko sanoa heille hyvästi? kysyi Henrik.

Pastori nyökkäsi. Poika hyppäsi alas kääseistä ja harppasi aidan yli. Hän kätteli jokaista erikseen. Miehet löivät kättä, mutta eivät niin vapaasti kuin ennen, tytöt niiasivat ja toivottivat menestystä nuorelle paronille.

Heikki tunsi pistoksen rinnassaan. Miksi he nyt olivat niin toisenlaisia? Ennen reippaita ja toverillisia, nyt jäykkiä ja vieraita.

Täytyikö maailmassa aina olla niin?

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Oli lauantai-iltapuoli. Avoimista ikkunoista kantautui lehmänkellojen kalkatus, iloisia ääniä ja krokettipallojen pauketta.

Minna istui soittokoneen ääressä säestäen Markia, jonka päivettyneet siromuotoiset sormet kuljettivat jousta.

Kesätuuli kohotti ikkunaverhoja.

-- Ei, sanoi Mark, -- tänään en osaa soittaa. Liian paljon ääniä ulkona, tahdon nauraa ja juosta.

-- Niin minäkin oikeastaan tahtoisin, Mark, sanoi Minna.

Hän heitti päänsä taaksepäin ja hymyili silmät ummessa.

-- Ja itkeä minä myös tahtoisin, Mark.

Poika katsoi häntä ihaillen. Hän jumaloi Minnaa.

-- Mene ulos juoksemaan, Mark, siellä ovat muutkin. Krokettikentällä luullakseni.

-- Lähden heti. Mutta Minna, laula minulle ensin pieni laulu.

Minna nyökkäsi hymyillen. Hänen sormensa liukuivat koskettimilla kuin etsien, hapuillen. Viimein hän vienosti alkoi hyräillä.

Laps seutuin outojen, miks sieltä siirryit, oi? Sa kauko-lintunen, ken tänne tiesi toi?

Sydämen liekkiväks sä kylmän kuinka loit? Ylimmäks ystäväks kuink' outo, tulla voit?

Ovi oli hiljaa auennut. Ulrik Schöring ja Fred Hassel seisoivat kynnyksellä. Mark huomasi heidät ensiksi.

Hänen silmäkulmansa rypistyivät. Ensi kertaa hän nyt taas silmästä silmään kohtasi vihatut ratsastajat. Tähän asti hänen oli aina onnistunut välttää heitä.

Miksi katseli toinen herroista häntä niin tarkkaan? Hän teki levottoman liikkeen, ja silloin Minnakin huomasi kuuntelijat. Heleä puna peitti hänen kuulakat poskensa, ja herkät huulet värisivät.

-- Anteeksi, sanoi Ulrik Schöring. -- Tunkeudumme sisään kuin varkaat, mutta talon koko väki tuntuu olevan tipotiessään. Pihalla ei ollut ketään, portailla ei näkynyt ainoatakaan sielua, ja niin me uskalsimme tänne asti.

Minna sulki pianon.

-- Lapset ovat krokettikentällä ja äiti ja Martta leivintuvassa. Isä kai kirjoittaa saarnaa työhuoneessaan. Meillä oli täällä Markin kanssa pieni soittohetki.

-- Onko Mark sukulaisenne? kysyi Fred Hassel.

-- Ei, hengenheimolainen vain, vastasi Minna ystävällisesti hymyillen pojalle.

-- Hän on orpo, lisäsi hän pojan poistuttua huoneesta. -- Hänen vanhemmistaan ei oikeastaan tiedetä mitään.

Ja hän kertoi muutamin sanoin pojan tarinan.

Fred Hassel kuunteli jännittyneenä.

-- Hän on niin jonkun näköinen, sanoi hän hitaasti. -- Melkein voisi luulla -- -- -- Jumalani, ei, se on mahdotonta. Schöring, old boy, päätäni huimaa.

Hän istuutui raskaasti nojatuoliin kätkien pään käsiinsä. Schöring loi häneen huolestuneen katseen.

-- Rauhoitu, ystävä. Hän viittasi Minnalle.

-- Jättäkäämme hänet hetkeksi, sanoi hän. -- Vanhat katkerat muistot valtaavat hänen mielensä. Tule puistoon, niin kerron hänen tarinansa.

He astuivat pitkin vanhojen lehmusten varjostamaa käytävää. Ulrik kertoi:

-- Fred Hasselin vaimo kuoli nuorena kaksi vuotta sen jälkeen kun hänen miehensä lähti Amerikkaan. Se oli vanha tarina, tyttö oli kaunis, mutta köyhä. He menivät naimisiin vastoin molempien vanhempien tahtoa. Fred Hasselin vanhemmat olisivat suoneet poikansa ottavan rikkaan vaimon, ja sen lisäksi he halveksivat miniänsä sukua. Isä oli italialainen soittoniekka Fredin kotikaupungissa. Saadakseen nopeammin hyvän toimeentulon Fred Hassel matkusti Amerikkaan kuten niin moni muu.

Kaksi vuotta hän raatoi ja teki työtä kuin orja, mutta sitten hän olikin vallannut itselleen riittävän toimeentulon. Hän lähetti rahaa vaimolleen ja pyysi häntä tulemaan Amerikkaan. Heidän pieni sievä kotinsa oli valmis, Hassel odotti malttamattomana laivan saapumista, luki päivät, hetket.

Hänen vaimonsa ei koskaan saapunut Amerikkaan, häneltä ei myöskään saapunut tietoja, miehen kirjeet palautettiin. Ei ole tavattavissa, oli niihin lyhyesti merkitty. Silloin hän itse epätoivoissaan lähti Eurooppaan. Saksassa hän sai kuulla, että vaimo todella oli lähtenyt matkalle. Hän oli matkustanut Hampuriin, mutta siihen laivaan, jolla hänen piti matkustaa, ei hän koskaan ollut tullut. Sen verran hän pitkien vaivalloisten tiedustelujen jälkeen sai selville, että hänen vaimonsa oli joutunut rautatieonnettomuuden uhriksi ja kuollut muutamassa sairaalassa Hampurissa. Hänellä oli ollut mukanaan vuoden vanha poika, mutta kukaan ei voinut antaa onnettomalle isälle tietoja lapsesta. Se oli kadonnut jäljettömiin.

Oliko lapsi kuollut rautatieonnettomuudessa vai elikö vielä jossain tuntemattomien ihmisten luona -- kenties orpokodissa nimettömänä?

Fred Hassel palasi takaisin Amerikkaan murtuneena miehenä ja ryhtyi jälleen työhön. Hän teki työtä koneellisesti, kaikki onnistui hänelle, mutta hän ei iloinnut rikkauksistaan. Hänen sydämensä oli kuollut, hänen aivoissaan kierteli yhä kysymys: Missä oli hänen poikansa?

Sinä näit hänen liikutuksensa äsken. Pikku Mark on herättänyt muistoja. Hän ajattelee taaskin kuten niin usein ennen: "Voisiko hän olla lapseni?"

Pelkään, että hän tälläkin kertaa pettyy. On tapahtunut, että sydämettömät huijarit ovat käyttäneet väärin hänen isänrakkauttaan tyrkyttäen hänelle lasta, joka todistettavasti ei ole ollut hänen poikansa.

Minna oli kuunnellut jännittyneenä sukulaisensa kertomusta, hänen poskensa hehkuivat innostuksesta.

-- Mutta Mark voisi todella olla hänen poikansa. Se ei ole mahdotonta. Albert Kemell kävi Saksassa usein laivamatkoillaan, miksi ei hän olisi voinut käydä Hampurissakin. Meidän on otettava selkoa asiasta. Säälin sydämeni pohjasta herra Hasselia. Tule, mennään puhumaan isälle.

He tapasivat Hasselin portailla. Hän oli nyt levollisempi, mutta Minnan sydäntä viilsi hänen raskasmielinen ilmeensä.

-- Olen häirinnyt teitä huolillani, rakas Minna neiti, sanoi hän anteeksi pyytäen.

-- Voi, herra Hassel, meidän täytyy mennä isän luo kertomaan tästä, sanoi Minna, ajatelkaa jos -- --

-- Jos, puuttui Hassel kiihkeästi puheeseen. -- Luuletteko olevan mitään mahdollisuuksia?

Ulrik Schöring loi varoittavan katseen Minnaan. Olisi ollut julmaa antaa isälle toiveita, jotka kenties olivat petollisia.

-- En tiedä -- -- -- Minna epäröi -- sitten hän lisäsi vilkkaasti: -- Mutta oi, minä toivon -- minä luulen, sydämeni sanoo, että niin on.

Schöring pudisti paheksuen päätään. Tosiasiain oli puhuttava, ei tunteiden.

Mutta Hasselin kasvot kirkastuivat, hän kohotti nuoren tytön käden huulilleen lausuen: -- Jumala siunatkoon teitä niistä sanoista. -- -- --

* * * * *

Vielä samana iltana ajoivat pastori ja herra Hassel Harjulaan. Amerikkalaisen miljoonanomistajan käynti herätti perheessä suuren hälinän. Elviira rouva komensi Miilin ja Naimin pukeutumaan parhaimpiinsa. Hienoimmat porsliinit otettiin esiin, vieläpä pullo vanhaa madeiraa, jota oli säilytetty niiltä ajoilta, jolloin kapteeni Kemell toi sitä taloon merimatkoiltaan.

Mutta kun pastori varovasti ja harkitusti alkoi kysellä Markin kasvatusvanhempia, hänen syntymävuottaan ja muita lähempiä tietoja, pudisti Elviira rouva päätään. He eivät paljon tienneet Markista. Orpokodista hän oli otettu aivan pienenä, ja kapteeni Kemell oli pitänyt häntä kuin omaa lastaan.

Vasta kun vieraat olivat poislähdössä, virkkoi Mooses Kemell hitaaseen vitkalliseen tapaansa:

-- Muistuu tässä mieleeni, että veljeni joskus mainitsi lapsen pelastuneen jostakin rautatieonnettomuudesta.

Herra Hassel kalpeni huomattavasti.

-- Oletteko varma siitä? kysyi hän koettaen hillitä kiihtymystään.

Mooses herra katsoi häneen sinisillä lapsensilmillään hyväntahtoisesti.

-- Kyllä minä luulen, että se niin oli. Mutta parhaimmat tiedot saa herra kai Hampurin papinkansliasta. Sieltä kai pojan papinkirja otettiin.

Pastori hymyili hienosti. Mooses kuvitteli nähtävästi Hampuria joksikin maalaisseurakunnaksi.

Mutta Hassel sanoi päättävästi.

-- Neuvonne on hyvä. Matkustan huomenna Hampuriin. Mutta pyydän, älkää mainitko sanaakaan käynnistämme pojalle.

Mark seisoi toisten lasten kanssa pihalla, kun vieraat läksivät. Herra Hassel loi häneen vielä viimeisen, tutkivan katseen.

Sitten hän kääntyi pastorin puoleen.

-- Hän on vaimoni näköinen. Minä huomasin sen jo nähdessäni hänet maantiellä tytön puvussa. Mutta en uskaltanut toivoa, olin pettynyt niin usein ennen.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Satoi. Satoi ja myrskysi. Kaunis kesä, joka viikkokausia oli hymyillyt päivänpaisteisena ja leppeänä, oli äkkiä suuttunut ja murjotti pahantuulisena.

Pappilan arkihuoneessa polki Ulla rukkia, nyrpeänä hänkin. Ihme ja kumma, ettei hän saanut syntymään tasaisia käämejä. Ja äiti oli niistä niin hirveän tarkka. Kas niin -- siinä taas syntyi sellainen onneton tekele, joka toisesta päästään oli pyöreä kuin sammakko ja toisesta litteä kuin sisilisko. Hän loi salavihkaa katseen Minnaan, joka istui kangaspuiden ääressä.

Uskaltaisikohan kätkeä käämin hameen taskuun ja ryhtyä uutta kehräämään?

Ei, vasta eilen oli Martta, jokapaikassa-nuuskija, löytänyt viisi sotkeutunutta käämiä uunin takaa ja nostanut siitä aika metakan.

On tämä elämä sentään raskasta. Kun on ruma ilmakin. Ei edes pääse metsään kuljeksimaan.

Mikähän Minnaakin nykyään vaivaa? Hän on tullut niin omituiseksi. Toisinaan iloinen ja hilpeä, toisinaan surullinen, itkeekin joskus.

Esimerkiksi eilen. Ulla istui lastenhuoneessa, ja ovi oli raollaan arkihuoneeseen. Martta ja Minna olivat kangasta luomassa. Martta kuuluu sanovan Minnalle:

-- Minun mielestäni Ulrik serkku voisi naida Naimin. Hänen pitäisi saada rikas vaimo, kun ei hänellä itsellään ole varoja.

-- Se sopisi mainiosti, vastaa Minna. -- Naimi sen lisäksi on niin käytännöllinen.

Ja sitten hän yhtäkkiä alkaa vilkkaasti nauraa ja puhella. Mutta kun Ulla hetken kuluttua tulee huoneeseen, istuu Minna yksin kangaspuiden ääressä ja itkee.

Voiko sellaista ymmärtää?

Se myöskin on harmillista, että vanhemmilla sisarilla aina on niin paljon salaisuuksia. Ja jos joku nuorempi sattuu lähettyville, niin aina kuuluu: "Pikku padoilla on korvat."

Tyhmiä he ovat. Ikään kuin hän, Ulla, ei käsittäisi, että padoilla tarkoitetaan lapsia. Ja ikään kuin hän ei arvaisi, mistä he juttelevat istuessaan kuutamossa tai hämärissä.

Martta tuli huoneeseen keskeyttäen Ullan mietiskelyt. Nyt hän tietenkin alkaa torua huonoista käämeistä.

Mutta Martta ei luonut katsettakaan Ullaan. Hän astui Minnan luo ja sanoi matalalla äänellä:

-- Mene sinä isän ja äidin luo, minä kudon.

Minna loi katseen Martan itkettyneisiin silmiin.

-- Onko jotain ikävää tapahtunut?

Martta nyökkäsi.

-- Mene ulos, Ulla, sanoi hän. -- Saat levätä vähän aikaa.

Ulla hymähti ivallisesti.

Tietysti taaskin "pikku padat". Martta ei kyllä muutoin pitänyt huolta hänen "lepäämisestään". Hän sulki oven jälkeensä mielenosoituksellisesti.

-- Kerro, Martta, pyysi Minna.

Mutta Martta istuutui kangaspuiden penkille ja purskahti itkuun.

-- Martta kulta, älä minua kiduta, pyysi Minna. Ja sitten äkkiä kalveten:

-- Ei kai äiti liene sairas? Tai isä?

-- Ei, ei, nyyhkytti Martta pyyhkien silmiään. -- Martan itku oli aina erikoisen liikuttavaa. Hän itki välittömästi kuin pieni lapsi, kasvot vääntyivät ja nyyhkytykset nousivat sydämen sisimmästä.

Minna antoi hänen itkeä. Kietoen käsivartensa sisaren vyötäisille hän kärsivällisesti odotti.

-- Me toivoimme, että kaikki alkaisi selvitä, alkoi Martta itkettyään hetken aikaa. -- Isä on kuukausittain maksanut velkojaan. Mutta nyt tänään postissa hän sai kirjeen Mattlinilta -- tiedäthän -- viljakauppiaalta. Isä on hänelle velkaa kaksituhatta markkaa, ja hän vaatii koko summan nyt yhtaikaa kahden viikon kuluessa.

-- Kaksituhatta markkaa! Sehän on hirveä summa!

-- Onpa kyllä, mutta tarvittiin niin paljon nyt juuri, kun kaikki oli maksettava, maanviljelyskalut, siemenviljat, palvelijain palkat, muutto tänne pappilaan. Olemme kyllä koettaneet säästää, puolusteli Martta. Ja Mattlin lupasi, että isä saa maksaa kuukausittain. Mutta nyt hän on itse rahan tarpeessa, kireät ajat ja suuria rahallisia tappioita, kirjoittaa hän.

Minna puristi kätensä yhteen ja käveli tuskaisen näköisenä edestakaisin lattialla.

-- Jumalani, kuiskasi hän puoliääneen -- nämä ikuiset rahahuolet. On hirveätä olla riippuvainen rahoista.

Martta hillitsi heti oman surunsa nähdessään sisaren liikutuksen.

-- Täytyy keksiä jokin keino, sanoi hän, -- älä tätä niin raskaasti ota.

Minna pysähtyi kävelyssään.

-- Onko jotain keinoa?

Martta katseli miettivänä eteensä.

-- Luuletko, että herra Hassel tai ehkä Ulrik Schöring?

Minna iski häneen säihkyvän katseen.

-- Ei milloinkaan, sanoi hän kiivaasti. -- Kuinka voit sellaista ajatellakaan!

-- Minä vain arvelin -- lainaksi tietysti.

-- Herra Hassel on meille aivan vieras, ja Ulrik serkku on itse köyhä. Senhän tiedät.

-- Ehkä Mooses setä voisi auttaa, kuului Liisin ääni oven luota. Hän oli keskustelun aikana toisten huomaamatta pujahtanut sisään.

-- Harjulalaiset ovat liian saitoja, vastusti Martta.

-- Nyt kai minä en voi syksyllä päästä kouluun, pääsi Liisiltä soinnuttomasti. -- Pellavatkin kasvavat niin huonosti.

Sade rapisi ikkunoita vasten. Ääneti, pää painuksissa, harmaiden ajatusten vallassa istuivat tytöt. Köyhyyden taakka painoi raskaana heidän hentoja hartioitaan.

Ovi aukeni. Äiti astui sisään. Yksi ainoa silmäys tyttäriin riitti selvittämään hänelle mielialan. Hänen omilta väsyneiltä kasvoiltaan katosi huoli ja suru kuin poispyyhkäistynä. Levollisesti hän astui kangaspuiden ääreen.

-- Sinä olet kutonut jo pari kyynärää tänään, Minna, sanoi hän iloisesti. -- Katsopas vaan, sinusta tulee vielä hyvä kutoja. Mutta tuon keskimmäisen punaisen juovan minä panisin kapeammaksi. Vai mitä Martta arvelee?

Tytöt katsoivat hämmästyneinä äitiin. Kuinka hän saattoi olla niin levollinen?

Äiti vastasi kärsivällisesti hymyillen heidän sanattomaan kysymykseensä.

-- Tyttöseni, sanoi hän lähestyen heitä ja sivellen Liisin hiuksia otsalta.

-- Oletteko unohtaneet, että Jumala on taivaassa?

* * * * *

Äiti koetti parastaan, mutta painostava mieliala ei ottanut hälvetäkseen kodin piiristä. Se tunkeutui kaikkialle, pastorin työhuoneeseen, missä hän istui laatien suunnitelmia, jotka seuraavassa silmänräpäyksessä hylättiin, pujahti saarnaan, jota hän sunnuntaiksi valmisti, se sumensi Jumalan rakkauden, vääristi Hänen evankeliuminsa.

Jokainen kodin jäsen kärsi. Minna kutoi kangasta ääneti, kasvoilla jäykistynyt ilme, hänen hilpeä laulunsa oli vaiennut, Martta raatoi askareissaan kymmenkertaisesti, laski ja säästi.

-- Vartioi joka suupalasta, jonka syömme, valitti Lotti.

Liisi oli kadottanut lukuhalunsa, nyt kun kouluunpääsytoiveet olivat niin vähäiset, murjotti ja oli ärtyinen. Tyyra tarkasti viisain silmin jokaista erikseen, hänen ei koskaan ollut tarvinnut kokea rahahuolia, mutta hän tunsi vaistomaisesti painajaisen läsnäolon. Ulla oli harvinaisen hiljainen. Hänen aivonsa askaroivat kuumeisesti. Milloin hän odotti äkkiarvaamatonta rahalähetystä tuntemattomalta taholta, milloin teki rohkeita päätöksiä mennä Harjulaan tai Kaunialaan herra Hasselilta pyytämään lainaksi rahoja, jotka hän kyllä kerran kuuluisaksi kirjailijaksi tultuaan maksaisi takaisin.

Toistaiseksi hän ei ollut suuria suunnitelmiaan toteuttanut. Rohkeus petti viime hetkessä.

Ja yhä satoi. Vihmoi pientä tiheätä sadetta, kaikki oli harmaata, toivotonta.

Äiti laski käsistään Liisin liinavaatteet, joita hän oli korjannut, ja tuijotti ulos harmauteen. Hänen kalpeat kasvonsa saivat päättävän ilmeen.

Tänään se oli tehtävä. Sitä ei voinut enää sysätä. He kärsivät kaikki, isä, vanhemmat tyttäret ja lapsetkin.

Hän nousi, meni hiljaa eteiseen, puki sadetakin ylleen ja lähti ulos.

Lauri juoksi hänen jälkeensä.

-- Äiti, minne äiti menee? Pääseekö Lauri mukaan?

-- Ei, poju, sinä et voi tulla äidin mukaan. Juokse takaisin sisään. Kastut täällä ulkona.

Poika jäi katsomaan hänen jälkeensä. Itku ei ollut kaukana.

-- Kunpa vain pääsisin, niin ettei kukaan näkisi, ajatteli äiti.

Kas niin, siinä tuli Ulla juosten väentuvasta.

-- Äiti, meillä on siellä hauskaa. Vanha Maija ja Josefiina raastavat perunajauhoja ja kertovat vanhoja juttuja. Mutta minne äiti on matkalla? Sateessa?

-- Harjulaan, lapseni, älä seiso täällä kastumassa. Äidillä on kiire.

Ulla katseli äidin jälkeen. Miksi äiti oli niin hätäinen? Aivan kuin pelkäisi jotain.

Harjulaan hän sanoi menevänsä. Ulla vetäisi pitkään henkeänsä. Harjulaan! Voi hyvänen aika! Hän ymmärsi mille asialle. Äiti raukka.

Ullan teki mieli itkeä.

-- Rakas Jumala, rukoili hän, -- älä anna äidin astua turhaan raskaita askeleitaan.

Harjulan rouva seisoi pihalla hameet korkealle nostettuna, harmaa, kotikutoinen löysä nuttu yllään ja torui emäntäpiikaansa.

-- Kuusi naulaa voita yhdessä viikossa. Se on kuulumatonta, kerrassaan sietämätöntä, sanon minä Mimmille. Jos Mimmi luulee, että patruunalla ja minulla on kultakaivoksia, niin Mimmi erehtyy.

Portin saranat narisivat. Pastorin rouva astui pihalle. Elviira rouva nyökytti päätään.

-- Mene sisään vaan, Anna, minä tulen kohta jäljestä.

Harjulan rouva jatkoi torumistaan. Annan sydän pusertui kokoon hänen sitä kuullessaan. Äänetön tuska kouristi hänen sydäntään.

Hyvä Jumala, kuinka vaikeata tämä oli. Mutta hänen täytyi, Jonatanin tähden, lasten tähden -- --

Hän oli puhunut asiansa. Elviira rouva sekoitti lusikalla kahvikuppiaan ja istui ääneti. Erehtyikö Anna vai vilahtiko todella hänen kasvoilleen jotakin vahingonilon tapaista?

Harjulan rouva mietti. Kaksituhatta markkaa oli suuri summa. Ja pastori oli muullakin taholla velkaantunut. Ja tuli aina olemaan. Maanviljelystä hän ei ymmärtänyt, mutta luuli ymmärtävänsä ja teki rohkeasti tyhmyyksiä. Anna ei myöskään ollut malliemäntä. Antelias ja runsaskätinen hän aina oli ollut. "Pikkumainen säästäväisyys on muka matalaa."

Sen hän oli kerran sanonut, ja se oli aiottu hänelle, Elviira Kemelille.

Ei, siihen taloon ei kannata rahoja lainata. Parasta antaa heidän kokemuksen kautta tulla huomaamaan, kuinka tärkeätä "pikkumainen säästäväisyys" on.

Jos Mooses olisi ollut kotona, olisi hän ehkä suostunut. Hän oli niin löperö pappilaisten suhteen.

-- Niin, totisesti, Anna hyvä, tällä kertaa meidän on mahdoton auttaa. Mooseksella on niin paljon menoja nyt juuri. Hyväinen aika, joko sinä nyt menet? Etkö juo toista kuppia?

Annan huulet värisivät.

-- Kiitos, minun täytyy rientää kotiin. Aion värjätä vielä tänään matonkuteita.

Harjulan rouva seisoi hetkisen epäröiden, kun ovi Annan jälkeen oli sulkeutunut.

Olisiko sittenkin pitänyt auttaa?

Tuntui niin pahalta sydänalassa.

Hän otti pari askelta ovea kohti, mutta pysähtyi.

-- On paras odottaa, saavatko he muualta. Sittenhän vielä on aikaa. --

Äiti astui takaisin samaa lokaista maantietä, jota äsken oli Harjulaan kulkenut.

Olisihan hänen pitänyt arvata. Eikö ollut turhaa näin nöyrtyä? Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Hän oli väsynyt, elämä oli harmaata, lohdutonta.

Pikkupappilassa odotettiin malttamattomasti hänen tuloaan. Ulla oli kertonut Minnalle ja Martalle, että äiti oli mennyt Harjulaan, ja he arvasivat hänen asiansa. Minna pusersi tuskaisesti kätensä ohimoilleen. Martan sydämessä syttyi toivon kipinä.

Mooses setä oli kyllä itara, mutta hän oli hyvä. Kunpa äiti saisi hänelle puhua.

-- Nyt äiti tulee, huudahti Ulla.

Tytöt juoksivat ikkunalle. Ja maantiellä he näkivät äitinsä pyrkivän eteenpäin sateessa ja tuulessa, hameen liepeet loassa, märkänä, väsyneenä, hartiat kumarassa.

He saattoivat lukea hänen olemuksestaan käynnin tuloksen.

Ja seistessään siinä ikkunan ääressä toisiinsa lujasti pusertuneina sisaret tunsivat, etteivät he koskaan, koskaan elämässään tulisi tätä näkyä unohtamaan.

Heidän kaunis, ylpeä äitinsä nöyrtyneenä, murtuneena.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Entistä synkeämpi oli mieliala pappilassa äidin Harjulassa-käynnin jälkeen. Mutta lapsen mieli ei kauan jaksa kestää surua, ja kun aurinko aamulla loisti pilvettömällä taivaalla tuntui Ullasta, että hänen oli mahdoton surra tänään niinkuin eilen. Jotain täytyi tapahtua.

Ja tapahtuikin.

Aamiaisen jälkeen ajoi pihalle ihka uudet vaunut, ja kuskilaudalta hypähti poika, jonka leveät hämäläiskasvot huomattavan itsetyytyväisinä muhoilivat komean kuskinhatun alta. Hän ojensi paikalle rientäneille lapsille kirjeen.

Se oli Kristiina tädiltä ja kuului seuraavasti: