Part 9

Minä en ajatellut enää lastani. Minä ajattelin häntä, jonka täytyy omistaa minut kokonaan, jos oli mieli ajatellakaan, että hän voisi jäädä minun luokseni, jos tuo käsittämättömyys toteutuisi ja Sven kuolisi. Minä kirjoitin ja kirjoitin, kirjoitin niinkuin ei kukaan ihminen ole kirjoittanut rahan edestä, kirjoitin parhaimpia sivuja kuin koskaan ennen on lähtenyt minun kynästäni. Ja kun voimani pettivät niin minä join, join paljon pysyäkseni itse hengissä.

Kun aurinko jo oli hyvän aikaa ollut yläällä, kirjoitin minä viimeiset rivit. Ja minä istuin turtuneena.

Minä kokosin läjään täyteen kirjoitetut arkit ja asetin laatikkooni, hiivein huoneestani ja kuuntelin sen oven takana, jonka sisäpuolella Sven makasi. Silloin avasi vaimoni sen katsoakseen ulos. Minä huojuin häntä kohti ja sanoin:

-- Se on valmis.

Hän hymyili minulle, ja hänen äänensä värähteli äärettömästä onnesta, kun hän vastasi:

-- Hän nukkuu niin rauhallisesti. Se ei voi olla vaarallista. Minä menin hänen luotaan ja hetkeä myöhemmin minä vaivuin uupuneena äärettömän raskaaseen uneen.

XVII.

Ennenkuin seuraava päivä oli kulunut, tiesimme me, ettei mitään apua ollut toivottavissakaan ja että pikku Sven kuolisi. Varmuus oli koskenut meihin kuin kova isku, sillä me olimme koko ajan tähän asti toivoneet. Me seisoimme eteisessä, molemmat lääkärit hiljaa ja vakavina, vaimoni katse kiinnitettynä heidän kasvoihinsa, niinkuin hän olisi luullut, etteivät he vielä olleet sanoneet kaikkia. Minä katsoin heitä kaikkia pitäen kättäni vaimoni vyötäisillä koettaen vetää häntä lähemmäs itseäni, ja huomasin kuinka ystävämme tohtorin tunteelliset kasvot vavahtelivat. Professori puhui hiljaa, hyvin matalalla äänellä, ikäänkuin joka ainoa sana olisi maksanut hänelle voittoja. Minä en tuntenut mitään muuta kuin välttämättömyyden tulevan, ja että minun täytyy terästää itseni voidakseni kestää sitä. Mutta tarttuen sellaisella kouristuksella minun käteeni, jossa minä tunsin koko hänen tuskansa, riuhtaisi vaimoni irti minun käsivarteni vyötäisiltään, ja väännellen käsiään niin, että aivan helposti kuuli jäsenten rutisevan, sanoi hän:

-- Sanokaa, että vielä on vähänkään toivoa. Sanokaa se vain.

Molemmat miehet välttivät hänen katsettaan, mutta silloin kiihtyi tuo nuori nainen ja sanoi:

-- Hän ei saa kuolla. Minä näytän teille, että hän elää.

Hän meni pois ja me seisoimme hiljaa katsellen hänen jälkeensä, kun hän hävisi sairashuoneeseen päin. Me ymmärsimme kaikki, kuinka syvästi hän tunsi kaiken toivomisen mahdollisuuden olevan todellakin ohi, ja että siksi hän lupasi riistää hänet kuolemalta, -- kaikesta huolimatta. Me jättelimme hyvästi hyvin harvasanaisina ja minä menin samaa tietä kuin vaimonikin oli mennyt, tietämättä mitä sanoisin hänelle, ainoastaan saadakseni olla hänen läheisyydessään ja nähdä, ehkä juuri sitä, mitä minä enimmän pelkäsin.

Minä en löytänyt häntä sairaan huoneesta. Minä löysin hänet omasta huoneestani ja hänen ilmeensä olivat jäykistyneet. Hän istui kokoon lyhistyneenä sohvassa, käsi kovasti painettuna poskea vasten, hänen silmänsä olivat kuivat ja sameat, ja hän katseli äärettömään pimeään yöhön, joka lähestyi. Hänen olentonsa, kasvonsa, niin, vieläpä kätensäkin todistivat siitä. Minä koetin puhua hänelle, koetin mainita hänen nimeään, mutta hän ei vastannut, ja lopulta minun täytyi jättää hänet omaan tuskaansa odottaen tuskaisena niitä sanoja, jotka tulisivat, kun tuska kerran purkautuisi sanoiksi.

Viipyi kauvan ennen kuin tämä hiljaisuus katkaistiin, ja kun se tapahtui, niin se ei katkennut sanoihin. Vaimoni ojensi vain kätensä minulle vetäen minut luokseen sohvalle. Hän painautui syliini ja pitkä nyyhkytys, joka tuntui tulevan käsittämättömän laajasta rinnasta, täristytti meitä molempia.

-- Miten sääli minun on sinua! kuiskasi hän. Oi miten sääli.

-- Minuako?

Minä riuhtasin itseni irti ja katsoin häntä. Sillä hänen äänessään oli jotain, joka täytti minut aavistuksella, jonka minä en tahtonut antaa selvetä ajatukseksi.

Hän puristi kätensä ristiin ojentaen minua kohti ja melkein huusi:

-- Ethän pyydä minua elämään tämän jälkeen, elämään ilman Sveniä. Minä en voi. Minä en voi.

Tuo oli minun aavistukseni, jonka hän ilmaisi sanoissaan, ja minä seisoin siellä neuvotonna saamatta sanaakaan suustani.

-- Istu viereeni, sanoi hän. Minä en kiivastu. Minä puhun vain levollisesti. Sillä minä en ole enää rauhaton. Minä tunnen vain kaiken murtuvan. Minä olen jo poissa, vaikka sinä et voi sitä ymmärtää vielä siksi, että sinä tiedät niin vähän ja siksi, että minä olen voinut niin vähän sanoa sinulle. Sillä minä olen tahtonut elää sinun kanssasi, Georg, minä olen tahtonut elää sinulle siksi, että minä olen rakastanut sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä en ole enää nuori. Minähän olen niin vanha, ettet sinä koskaan voi tullakaan niin vanhaksi. Se on hyvä, ettet sinä koskaan ole tiennyt siitä, et koskaan tahtonut nähdäkään sitä ja kun minä olen nähnyt sinut onnellisena, niin en ole tahtonut häiritä sinua. Mutta niin kauvas minä voin muistaa taapäin, minä olen tiennyt, etten ole ollut kuin muut ihmiset. Sydämessäni minä olen tuntenut tarvetta saada kuolla. Voitko ymmärtää, mitä minä nyt sanon, Georg? Tuskin minä ymmärrän itsekään sitä. Kaikkein suurinta onnea tuntiessanikin sinun ja lasten seurasta sekä kaikesta, mikä mailmassa on kaunista, olen minä aina tiennyt, että kerran koittaisi se päivä, jolloin minä jättäisin kaikki eikä mikään voisi estää minua. Minä tahtoisin, ja en tahtoisi, toivoisin ja en toivoisi. Mutta minä menisin pimeään, siellä on minun kotini. Minä olen tuntenut niin, että joku tulisi pakoittamaan minua, sanomaan minulle, että minun täytyy. Muistatko sitä talvea, Georg, kun meidän välimme oli niin raskas ja synkkä? Silloin minä koetin kirjoittaa sinulle, mitä tunsin. Sillä puhua minä en voinut. Mutta minä en osannut kirjoittaakaan. Mitä minä tahdoin sanoa sinulle, sitä en sanonut, ja minä muistan, kuinka minä ihmettelin, ettet sinä kysynyt minulta sittenkin, kysynyt usein ja sovinnossa, vaikkakin minä pyysin, ettet sitä tekisi. Toisinaan minä tahdoin, että sinä olisit kysynyt. Mutta minä olin enimmän iloinen, ettet sinä sitä tehnyt. Miten minä kärsein siihen aikaan, Georg! Jospa sinä voisit aavistaa kuinka minä kärsein. Sinä tulit ja otit minun käteni ja istuit viereeni enkä minä ollut onnellinen niin kuin ennen. Sillä minä tiesin päivä päivältä ajattelevani kuinka minä voisin saada kuolla ja jättää sinut. Minä tahdoin tehdä sen itse, Georg. Voitko ymmärtää, että keskellä onneani minä tahdoin tehdä sen itse? Ja sinä olit hyvä minulle, ystävällinen ja iloinen, ja minä tunsin, ikäänkuin olisin ollut uskoton nainen ja pettänyt sinua. Tiedätkö miksi minä tahdoin jättää sinut? Niin, siksi, että minä tiesin niin varmasti sen kerran tapahtuvan ja siksi minä tahdoin mieluummin mennä, kun sinä olit vielä nuori ja voimakas ja olisit pian voinut unhottaa minut ja tulla onnelliseksi jonkun toisen kanssa.

Hän vaikeni hetkeksi ja hänen silmänsä uivat kyynelissä.

-- Sitten tuli pikku Sven, Georg, ja kaikki muuttui. Muistatko, että minä sanoin sen jo silloin sinulle? Muistatko, että minä sanoin? Minä uskoin silloin, että Jumala oli lähettänyt hänet pitääkseen minut elämässä voidakseni tehdä sinut niin onnelliseksi, kuin minä toivoin ja joka ilta minä rukoilin Jumalaa, että voisin tehdä sen. Minä uskoin niin varmasti Jumalan kuulleen rukoukseni ja siitähän minä puhuin pikku Svenille, kun olimme kahden eikä kukaan voinut kuunnella sanojamme. Mutta nyt, Georg, nyt hän jättää minut. Nyt minä tiedän, että kaikki muu, kaikki tuo, josta sinä et ole tiennyt ennen kuin nyt, palaisi takaisin, ja nyt minä tahtoisin vain, että sinä soisit minulle anteeksi kaikki surut, mitä minä olen sinulle valmistanut, ja kaikki surut, mitä minä nyt saattaisin. Mutta sinä et saa pyytää minua jäämään. Sillä sinne mihin Sven menee, menen minä myöskin.

Hän seisoi edessäni ja hän näytti minusta tällä hetkellä suuremmalta kuin ihmiset tavallisesti ovat. Minä olin siinä määrässä valmistumaton tuohon kaikkeen, mitä hän nyt oli minulle sanonut, että se tuntui minusta niinkuin hän olisi kertonut ilkeästä painajaisunesta, jota minä en voinut muuttaa todellisuudeksi. Mutta minä tunsin, että samalla kertaa kuin hän oli valmistanut minulle mitä suurinta surua, avasi hän sellaisen rakkauden aavikon, jonka edessä minä en vain tahtonut ojentaa käsiäni, jottei sitä anastettaisi minulta samassa silmänräpäyksessä kuin olin sen kokonaan saanut omakseni.

-- Minä en voi sitä kestää, minä melkein huusin. Minä en voi sitä kestää. Menettää sinut ja hänet. Sinä et voi tarkoittaa sitä.

Hän nousi tyyneesti seisoalleen ja kuin Niobe, joka levittää käsivartensa lastensa ympäri, joita jumalien nuolet vaanivat äidinhelmaankin, seisoi hän edessäni.

-- Salli minun ottaa Sven mukaani, sanoi hän. Hän kuolee kumminkin. Minä kannan hänet lahteen tänä iltana, kun kaikki nukkuvat. Sehän on niin lyhyt taistelu. Ja niin minä pääsisin tuottamasta sinulle enemmän tuskaa kuin mitä olen jo tehnyt.

Minä asetuin hänen eteensä ja käsieni koko voimalla painoin hänet väkivaltaisesti sohvaan.

-- Odota, sanoin minä. Odota! Sinähän et tiedä itsekään, mitä teet.

Mutta hän vastasi vain:

-- Se on sinun ja minun onnettomuus, jos estät minua. Älä syytä sitten minua, kun se tulee.

Hän väänteli itseään minun käsissäni ja vaipui hetken perästä pitkäksi aikaa horroksiin. Minä asetin hänet sohvaan, ja minusta tuntui kuin kaikki, mitä hän oli sanonut, olisi ollut mieletöntä unta. Minä seisoin kauvan katsellen häntä kunnes hänen hengityksensä kävi pitemmäksi ja säännölliseksi ja tiesin varmasti hänen vain nukkuvan. Silloin minä asetin tyynyn suoraan hänen päänsä alle ja panin peitteen hänen päälleen.

Mielenliikutuksesta horjuen menin sitten siihen huoneeseen, jossa Sven makasi. Hänen oikea silmänsä oli kiinni ja vasen oli muuttunut niin kummallisen suureksi ja kirkkaaksi. Minä kumarruin häntä lähelle, otin hänen pienen, viattoman kätensä ja vein sen huulilleni.

-- Sinä rakas lapseni, ajattelin minä. Et sinä enkä minä voi auttaa tuota toista.

XVIII.

Olimme muuttaneet pikku Svenin vuoteen eteisen viereiseen huoneeseen, että hän avoimista ovista saisi kuulla lintujen laulua ja tuulen huminaa. Siellä hän makasi nyt valkealla vuoteellaan ja kun hän kohotti katseensa, niin teki hän sen vain odottaessaan suuteloa, tai myöskin, jos hän liikutti pieniä heikkoja käsiään, niin silloin me kumarruimme häntä lähelle siksi, että ymmärsimme hänen tahtovan hyväillä meitä.

Svante hiipi varpaillaan sairaan huoneessa ja hänen sydämensä oli ihmetyksestä täysi, että pikku-veikko kuolisi. Pitkiä hetkiä hän seisoi hiljaa katsellen häntä tai kumartui suutelemaan hänen poskiaan. Mutta kun äiti heräsi horroksistaan, niin silloin hän meni häntä vastaan, kun hän tuli sisälle, ja kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa.

Minä en voi koskaan unohtaa sitä äärettömän epätoivoista katsetta, millä hän pidellen pojan päätä käsiensä välissä katsoi häntä silmiin.

-- Oletko lähettänyt sähkösanoman Olofille? kysyi hän minulta.

Minä nyökäytin päätäni vastaukseksi ja näin taas hänen pusertavan Svanten oikeen lähelle itseään. Jonkunlaisen vaiston ajamana minä nousin äkkiä ja menin ulos jättäen vaimoni yksin terveen ja kuolevan lapsen kanssa. Käännyttyäni ovessa näin vaimoni vievän Svanten pikku-veikon vuoteen viereen. Sinne hän istuutui toiselle puolelle vuodetta ja antoi pojan istua toiselle puolelle. Sitten hän kumartui Svenin yli. Mutta koko ajan hän piti Svanten kättä omassaan ja minä näin hänen yhtä hellästi hyväilevän molempia lapsia.

Kun Svante vihdoinkin meni ulos, otin minä hänen paikkansa vastapäätä vaimoani. Silloin hän ojensi kuolevan lapsen yli kätensä minulle ja sanoi:

-- En tiedä, josko se on onni tai onnettomuus. Mutta minä jään sinun luoksesi. Elän sinulle, sillä minä uskon Jumalan tahtovan niin.

Ja hetken perästä hän lisäsi:

-- Sven myöskin tahtoo niin. Minä olen puhunut hänen kanssaan.

Voimatta vastata minä kumarruin suutelemaan hänen kättään. Ja tällä hetkellä ei tiennyt kukaan meistä mikä oli onni tai onnettomuus.

XIX.

Niitä päiviä, jotka nyt seurasivat, minä koetan turhaan eroittaa toisistaan. Niin, minun olisi mahdoton edes sanoa kuinka monta niitä olikaan. Yötä seurasi päivä ja päivää yö, ja meidän elämämme liikkui yhden ainoan pisteen ympärillä: tuossa pienessä huoneessa, jonka edustalla kaprifoliot peittivät eteisen seiniä täyttäen ilman tuoksullaan, ja jossa pienokaisemme makasi taistellen kuoleman kanssa.

Täällä me liikuimme, istuimme vierivieressä, nukuimme, söimme ja valvoimme. Täällä sulasi kaikki, mitä olimme eläneet ja haaveilleet yhteen äärettömän kuluttavaksi tuskaksi. Täällä puuhaili vaimoni, kun viimeinen toiveemme näytti sammuneen, ja pani korkin myskipulloon. Hän, joka tahtoi kuolla hänen kanssaan otti pois viimeisen elämää kiihottavan välineen, jott'ei hänen tarvitsisi myöhemmin syyttää itseään, että hän oli häirinnyt pienokaisen viime hetkiä ainoastaan itse iloitakseen nähdessään hänen suuren silmänsä loistavan meille.

Sillä oikea silmä oli jo sammunut ja poissa. Silmäluomi oli sulkenut sen alleen, ikäänkuin puoli hänen päästään olisi jo aikoja sitten kuollut, mutta kun vasen silmäluomi aukesi, kiilteli silmä niin kovin suurena. Se tuli niin vakavaksi ja suureksi, niinkuin se olisi jo katsonut siihen maailmaan, johon hänen isänsä ja äitinsä eivät vielä voineet päästä, ja jonne emme voisi mennä, ennenkuin viimeinen esirippu murtuisi ja seuraisimme häntä sillä tiellä, missä kuoleman kello soi, ja jota hänen, joka kuulee sen soivan, täytyy vaeltaa, vaikka minkälaiset siteet hyvänsä häntä vielä kiinnittäisivätkin mailmaan.

Täällä me istuimme, kun aurinko heitti kultaisia säteitään, kun sade räiskyi akkunoihin ja kun yölampun heikon, tuikuttavan liekin valo levisi valkealle vuoteelle. Ja pikku Sven itse, hän, joka etsi katseitamme, jota meidän hiljaiset keskustelumme koskivat, ja jolle me vihdoinkin toivoimme vapautusta kaikista tuskistaan! Hiljaa niinkuin hän oli elänytkin, makasi hän viimeisellä vuoteellaan, ja kun vaimoni kumartui hänen ylitseen, liikutti hän väsyneitä huuliaan ja suuteli häntä.

-- Taputtele isää, Sven, sanoi hän. Isä on täällä.

Silloin hän käänsi suuren, väsyneen silmänsä minuun ja asetti hennon, valkean kätensä minun poskelleni ja liikutti sitä niin heikosti kuin hän olisi liikkunut vain unissaan.

Sitten me istuimme viimestä yötä eikä kutkaan ihmiset ole koskaan istuneet lähempänä toisiaan kuin me. Me pidimme lapsen vuoteen yli toistemme käsistä kiinni ja vavahdimme, ettei pieninkään elonilmaus hänen kasvoissaan olisi hävinnyt meiltä, kun hän katsoi etsien meitä ainoalla suurella silmällään. Me kyselimme toisiltamme: "Näitkö sitä? Näitkö?" Ja ahneesti kootessamme noita muistojen aarteita, jotka olivat ainoat, mitkä meillä vielä oli saatavissa, soluivat yön pitkät tunnit ohi ja aamurusko alkoi punata lahdelmaa, heijastua tammien yli ja valaista vanhaa puutarhaa akkunamme alla.

Ikäänkuin olisimme tahtoneet antaa pikku-veikon sielulle vapaata tilaa lentääkseen sitä tietä, jota me emme voineet häntä seurata, avasimme eteisen oven ja raitis aamuilma virtaili sisälle. Yöllä oli satanut ja pirstoutuneiden pilvien lomista murtautuivat auringonsäteet kultailemaan maisemaa sumun vielä lahdella lennellessä. Aurinko nousi ja nousi ja sen säteissä alkoivat linnutkin visertelemään. Ja tuo ihana luonnon herääminen valtasi meidät niin, että meidän täytyi pakottautua olemaan hiljaa, ettemme häirinneet nukkuvaa pienokaistamme.

-- Näetkö, sanoi Elsa, näetkö! Niin kauniiksi täytyy luonnonkin muuttua, kun hän kuolee.

Mutta vielä viipyi kuollon-enkeli, vielä jatkui lapsen levollinen ja säännöllinen hengitys ja meidät valtasi väsymys. Minä pakoitin vaimoni puolittain väkisin levolle sohvaan pojan vuoteen viereen. Siihen hän nukkui käsi hänen vuoteensa laidalla, ja aamuauringon noustessa istuin minä yksin valveilla kuunnellen heidän rauhallista hengitystään, ja tässä istuessani vaipui kaikki rauhaksi minussa ja minä huusin vain kaikkien tuskiemme loppua. Minä istuin siinä, kunnes vaimoni heräsi. Silloin me vaihdoimme paikkoja minä vaivuin väsyneenä uneen käsi samalla paikalla, missä vaimoni käsi oli äsken levännyt.

Niin kului pari tuntia ja aurinko nousi yhä korkeammalle ja korkeammalle kesän kirkkaalle taivaalle. Minä heräsin vaimoni laskiessa kätensä käsivarrelleni.

-- Herää, Georg, sanoi hän. Nyt Sven kuolee.

Minä en voinut jäädä sisälle. Menin ulos puutarhaan ajatellen valmistaa hänelle viimeisen ilon -- hänelle, joka aina rakasti kukkia -- taitoin vasta puhjenneen ruusunnupun, kauneimman mitä voin löytää, palasin takaisin ja asetin sen poikani tyynylle sen silmän puolelle, jolla hän vielä voi nähdä. Kykenemättä kauvemmin hillitsemään itseäni menin takaisin verannalle. Sinne minä kuulin, kuinka Svante tuli sisälle ja istui vuoteen viereen. Mutta minä en kääntynyt takaisin. Minä kävelin vain kuunnellen tuota pitkää, hirmuista hengitystä, joka tuli kuin täysikasvuisen miehen rinnasta ja vihloi minun sieluani. Silloin minä kuulin vaimoni ääntävän sillälailla, joka sai minut kääntymään takaisin.

Sven oli avannut silmänsä ja katsonut ruusua. Sitten oli hän ojentanut kätensä kukkaa kohti, nostanut sitä niinkuin olisi tahtonut katsoa ruusua viimeisen kerran ja antanut sen sitten pudota takaisin tyynylle.

Äkkiä pudisti koko hänen ruumistaan kamala ja pitkäveteinen suonenveto. Se alkoi päästä, jonka se veti kieroon, ja näytti jatkuvan jäseniin, jotka tulivat kankeiksi ja sinerviksi. Silloin painoi vaimoni päänsä alas, ettei tarvinnut nähdä sitä. Mutta suonenvedon lakattua hän itki hiljaa ja ojensi taas kätensä tuon pienen vuoteen yli minulle.

Niin me istuimme siellä, kunnes hengitys lakkasi... jatkui jälleen... piteni, kävi voimakkaammaksi... ja lakkasi. Sitten muuttui kaikki hiljaiseksi. Kuoleman hiljaisuus ympäröitsi meitä. Allapäin ja itkien me seurasimme sen sielun lentoa, joka oli nyt alkanut matkansa.

Me olimme pitäneet hänen käsiään kumpikin oman puoleistaan omassa kädessään, ja nyt laskimme me nuo kylmät kädet peitteelle.

Sitten meni vaimoni huoneesta etsiäkseen lepoa. Mutta minä istuin yksin siellä ja tunsin kauhulla, kuinka hiljaiseksi kaikki oli käynyt.

* * * * *

Iltapäivällä tuli Olof ensimäiseltä matkaltaan mailmasta ja meni yhdessä isän ja äidin kanssa sen vuoteen luo, jossa pikku-veikko makasi kuolleena. Siellä hän itki miesmäisesti ja hiljaa ja tultuaan saliin näytti Svante hänelle vakavana sormeaan.

Siinä oli syvä kolo ja Svante kuvaili kuinka pikku-veikko ennen kuolemaansa oli sen kynnellään painanut. Hän säilytti sitä useita päiviä ja kun se hävisi, niin hän ikävöitsi sitä.

XX.

Pieni keltainen ruumisarkku on keskellä huonetta juuri samalla paikalla, jossa vähän aikaa sitten oli vuode ja siinä elävä lapsi. Nyt on huone kaunistettu ruusuilla. Eipä näe juuri muuta kuin ruusuja, ja ovesta astuu sisään yksinäinen nainen.

Hän kantaa lasta rinnoillaan ja lapsi on kuollut. Hän ei salli kenenkään muiden koskea rakastettuunsa, omilla käsillään, jotka eivät vapise, laskee hän sen arkkuun. Tuon pienen villakoiran, jonka kanssa hän tapasi nukkua terveenä ja iloisena ollessaan, jolloin kukaan ei ajatellut kuolemaa, asettaa hän nyt hänen käsivarrelleen. Se on Villatukko, joka nyt seuraa herraansa. Hän on niin rauhallinen vuodetoveri eikä häiritse ketään. Äiti huolehtii, että hänen poikansa makaa hyvin ja laittaa hänen vuodettaan ikäänkuin hän olisi juuri lukenut iltarukouksensa ja äiti on tullut vain sanomaan hyvää yötä. Hän katsoo häntä, niinkuin hänen sydämensä tahtoisi haljeta, ja suutelee hänen kylmiä huuliaan.

Sitten hän väistyy seisoen yksin arkunkansi kädessään ja hän on luvannut, ettei kukaan muu kuin minä saa ruuvata sitä kiinni. Minä väännän ja väännän kiinni ja ruuvitaltan ääni ruuvinauloissa, jotka uppovat puuhun, kiljuu niinkuin minä itse tuskassa purisin hampaitani.

Mutta kun se on tehty, minä en enää tunne mitään tuskaa. Tuntuu niinkuin viime päivien tuskat olisivat polttaneet minun sielustani kaiken mahdollisuuden tuntea enää sitä, mutta minne vain silmäni luon, kohtaa katseeni ainoastaan kukkia.

Sitten minä menin verannalle ja minua kohtasi siellä kaprifolioiden tuoksu, joka kohoaa pimeästä, sama tuoksu, joka ympäröitsi minua tuntiessani pienokaiseni sormien pusertavan kuolonvoimalla kättäni. Kaikki on minun sielussani murtunut ja ohi. Minä ajattelen häntä, joka meni äsken ulos, ja kaikkea minkä tiedän tulevan. Minä tunnen, etten minä saa koskaan aikaa surrakseni häntä niinkuin tahtoisin, pientä enkelisilmäistä poikaani, ja yksinäisyydessäni minä polvistun hänen arkkunsa viereen, minä, joka en tiedä kenen eteen minä polvistun tai ketä minä rukoilen.

XXI.

Mutta siellä kirkkotarhassa on pieni hauta. Se on puutarhan lailla hoidettu huolellisesti ja ympäröity pienellä puksipuu kehyksellä, jossa on ruusupuu ja pieni raikas ruohokumpu, jonka nuorteassa vihannassa kasvaa tiheässä orvokkeja. Se on kaikkia muita hautoja erilaisempi ja sen yläpuolella viheriöitsee yksinäinen lehmus.

Kummulla on kivi ja kiveen on piirretty sanat: "Meidän pikku Sven."

Siellä uinuu meidän onnemme, joka kerran oli suurempi kuin kenenkään muiden. Sinne maan alle on vaimoni sielu vangittu, sidottu lumotulla siteellä, eikä mikään rakkaus voi sitä saada takaisin maan päälle.

KOLMAS OSA

Evigt ejes kun det tabte.

Henrik Ibsen.

I.

Ei mitään siitä, mitä olin odottanut ja peljännyt, jäänyt tulematta. Ainoa eroitus oli se, että kaikkia sitä, mistä onnettomuus kasvoi, minä en tahtonut uskoa, vaikkakin olin aavistanut ja tiennyt sen tulevan. Että suru tulee, sen me ihmiset voimme tietää. Mutta sitävastoin emme koskaan tiedä kuinka se tulee.

Ensiksikin minä tunsin ja ymmärsin sanomattomalla kauhulla, kun edes niin monta päivää oli kulunut, että minä voin rauhoittua ja ajatella mitä oli tapahtunut, ettei vaimoni ollut koskaan puhunut niin todella sielustaan, kuin hän istuessaan huoneessani oli sanonut syntyneensä vain onnettomuudelle ja nyt Svenin pois mentyä elävänsä ainoastaan kuollakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan minä toistin hänen sanojaan, yhä uudestaan ne kaikuivat minun korvissani, ja mitä kauvemmin minä niitä ajattelin, sitä varmemmaksi kävi minulle, että hänen sielussaan taisteli kuolemanikävä ja hänen rakkautensa minuun ja lapsiinsa, jotka vaativat hänen elämään. Yhä enemmän ja enemmän alkoi kuitenkin se, mitä hän oli kertonut rakkaudestaan meihin, valtaamaan minun ajatuksiani ja syrjäyttämään noita hirmuisia sanoja, jotka kertoivat kuolemanikävästä, mikä tuntui melkein muodostuneen kuolemantuomioksi. Minä huomasin hänessä kuluttavasti taistelevan sen tunteen, joka sitoi hänet meihin kolmeen, jotka vielä elimme, ja sen tunteen, joka veti häntä sen luo, joka oli jo poissa. Me olimme olleet hänelle kaikki kaikessa ja siitä johtui hänen kärsimyksensä, ettei hän tuntenut voivansa koskaan sovittaa noita riitaisia tunteita, jotka taistelivat hänen sielustaan.

Minä näin tämän kaiken. Minä näin sen matkalla, jolle olin temmannut hänet mukaani lahjoittaakseni hänelle auringonpaistetta ja raikasta meri-ilmaa, uusia tuttavuuksia ja viedäkseni hänet hieman elämää näkemään. Minä en unhota koskaan tätä matkaa. En koskaan voi unhottaa sitä toivottomuuden tunnetta, joka valtasi minut viikko viikolta yhä selvemmin huomatessani kaiken mitä hän näki, liukuvan vain hänen ohitseen, niinkuin se ei olisi ensinkään kuulunut hänelle. Hän salasi paljon minulta, hän salasi kyyneleitäänkin, ja minä ymmärsin hänen tekevän sen siksi, että hän näki minun elävän ainoastaan toivossa voida johtaa hänet takaisin elämään ja hän niin mielellään tahtoi, että minä tuossa ikävässä saisin säilyttää toiveeni. Minä ymmärsin sen eräänä iltana istuessamme verannalla katselemassa norjalaista tunturi- ja vuonomaisema maalausta. Elsa tarkasteli sitä kauan, sulki silmänsä siltä, jota hän rakasti ja katsoi poispäin.

-- Georg, sanoi hän, Georg! miksi sinä sallit minun nähdä tätä?

Sitten hän purskahti hiljaiseen itkuun, mutta koetti jälleen hillitä itkuaan ja kohotti katseensa minuun.